Milja Kaunisto: Luxus

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2016. 550 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kiitos Arto Nybergin ohjelmassa näkemäni Milja Kauniston haastattelun uskaltauduin heittämään ennakkoluuloni hetkeksi sivuun ja lainasin kirjastosta Kauniston historiallisen romaanin Luxus. Nybergin ohjelmassa kirjailija kertoi kirjojaan varten tekemästään taustatyöstä ja sen onnekkaista vaiheista värikkäästi. Faktan ja fiktion yhdistely romaaneissa on viime aikoina kiinnostanut minua erityisesti, joten päätin ainakin kokeilla. Viihteelliset historialliset romaanit nimittäin muodostavat sellaisen genren, jonka edustajista harvoin innostun. Kirjan aloitettuani huomasin melko pian, että kokeileminen kannattaa, sillä viihdyin Kauniston tarinan parissa 1700-luvun lopun Ranskassa hyvin. Tai paremminkin loistavasti, sillä ahmin kirjan nopeaa vauhtia ja aloin jo janota seuraavia osia, vaikka ensimmäinenkin oli kesken.

Luxus vie lukijan 1700-luvun lopun Ranskaan, tarkemmin vuosiin 1790‒1792, jolloin eletään suuren vallankumouksen ensihetkiä. Vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa julistava vallankumous saa koko maan myllerryksiin. Aateliset menettävät asemansa ja omaisuutensa, kuninkaan asema horjuu. Taustalla vaikuttavat esimerkiksi valistusajattelu ja tyytymättömyys monarkian mielivaltaan. Sääty-yhteiskunta tulee tiensä päähän.

Kiihtyvä vallankumous pauhaa taustalla, kun Kaunisto tarkentaa kolmeen henkilöön: pyövälin kisälli Isidoreen, kreivitär Marieen ja markiisi de Sadeen. Kaikki heistä ovat todellisia historiallisia henkilöitä, joista de Sade varmasti tunnetuin. Romuluinen ja rumaksi kuvattu Isidore on verisestä ammatistaan huolimatta huomaavainen ja kaunopuheinen ja tunteepa hän hieman filosofiaakin, mistä on kiittäminen pyövelimestari Sansonia. Isättömällä ja äitinsä hylkäämällä Isidorella ei ole sekaverisenä kovin monia mahdollisuuksia syntyperää tuijottavassa sääty-yhteiskunnassa, joten kisällin paikkaan on tyytyminen. Marie puolestaan on yläluokkaisen kasvatuksen saanut kreivitär, joka joutuu huomaamaan, että kaikki, mihin hän on uskonut ja luottanut, on yhtäkkiä poissa. Hänen miehensä mestataan, hän on koditon ja varaton. Aatelisia vainotaan, eikä hänellä ole paikkaa mihin mennä. Lempeä Isidore pelastaa Marien huostaansa.

Isidore asuu ilotalon naapurissa, joten Mariekin tutustuu joukkoon prostituoituja. Tuntuu kuin Marie ja itseään myyvät naiset eivät puhuisi samaa kieltä, niin eri maailmoissa he elävät. Siveys ja irstaus törmäävät vielä voimakkaammin, kun Marie tutustuu markiisi de Sadeen ja ajautuu suhteeseen tämän kanssa. Muskettien paukkuessa kaduilla perustetaan ylellinen bordelli Maison de Luxe, nautintojen talo vallanpitäjille, valtaanpyrkijöille, vallanhaluisille ja vallanhaluisia himoitseville. Siitä suunnitellaan paikkaa, joka hallitsee hallitsijoita. Siellä jokaisella on tehtävänsä, niin Mariella, josta on tullut Marianne, Isidorella, de Sadella, naapuruston ilotytöillä kuin rikkuripappi Momollakin.

Kaunisto kertoo vauhdikasta tarinaansa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Historiallisia faktoja on upotettu tarinaan paljon, mutta niin soljuvasti, ettei niihin kompuroi. Lukiessani huomasin usein haluavani tietää lisää ja googlailin lisätietoa muun muassa de Sadesta ja vallankumouksen vaiheista.

Nautiskelin Luxuksesta ja muhkeasta täytepullasta
laskiaissunnuntaina, jolloin vietettiin Lukurauhan päivää.

Luxus on toki kuumottava ja viihteellinen tarina, mutta se on myös taidokkaasti taustoitettu, historiaa valottava teos. Raakuuksia, löyhkääviä katuja ja seksiä tuskin voi välttää vallankumouksesta kertovassa romaanissa, mutta lukijan onneksi Kaunisto ei äidy mässäilemään niillä. Kirjailija ei myöskään aliarvioi lukijaansa eikä selitä liikoja, joita molempia hieman pelkäsin tarttuessani kirjaan. Epäilysteni vuoksi Luxus menee Helmet-lukuhaasteessani kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Ilokseni vakuutuin Luxuksesta niin, että jatko-osat Corpus ja Status menivät jo varaukseen kirjastosta.

Ennen tätä Purppuragiljotiini-sarjaa Kaunistolta on julkaistu Olavi Maununpoika -trilogia, joka koostuu kirjoista Synnintekijä (2013), Kalmantanssi (2014) ja Piispansormus (2015). Melkoisella tahdilla Kaunistolta on näitä runsaita, historiallisia romaaneja syntynyt!

Luxus muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Morren maailma.

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2013)

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree.

Suomentaja: Laura Jänisniemi (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 285.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Delijanin esikoisromaani on saanut paljon mediahuomiota osakseen, ja myönteinen julkisuus sai minutkin lukemaan kirjan. Tulisin kirjan myötä käyneeksi Iranissa maailmanmatkallani, ja vielä uutuuskirjan kanssa! Kiinnostustani lisäsi se, että Jakarandapuun lapset perustuu Delijanin oman suvun tarinaan. Delijani on itse syntynyt vankilassa 1983, varttunut Kaliforniassa ja elää nykyisin Torinossa, Italiassa.

Kirjassa liikutaan 1980-luvulla ja nykyajassa. 1980-luvun Iranissa kuohuu: Iranin islamilainen vallankumous on tehnyt poliittisista aktivisteista lainsuojattomia, ja käynnisssä on sota Irakia vastaan. Neda syntyy 1983 teheranilaisessa vankilassa, ja hänet viedään äidiltään. Neda ja hänen serkkunsa varttuvat isoäidin ja tädin hoivissa isien ja äitien kärsiessä vankilatuomioitaan. Joidenkin vanhemmat ehtivät vapautua ennen joukkoteloituksia, toisten eivät. Nykyajassa aikuisiksi varttuneet lapset punovat kuulemistaan tarinoista omaa historiaansa.

Kirjan tarina on minusta kiinnostava ja kauheksineen kiehtova. Millään muulla tasolla kirja ei sitten minua viehättänytkään. Kirjassa on niin runsaasti henkilöitä, että aivan loppuluvuissakin menin sekaisin siinä, kuka kukin on. Aina kun jatkoin kirjan lukemista, minun piti kerrata taaempaa henkilöiden nimiä. Varsinkin kun nimet ovat kovin vieraita, niin niiden muistaminen on entistä hankalampaa.

Runsas kielikuvien käyttö väsytti. Seuraavat kolme virkettä on kerätty samalta sivulta:

Donya oli kuunnellut ja seissyt häkeltyneenä paikoillaan kuin vanhassa valokuvassa poseeraava nainen joka ei tiennyt miten kamera toimi.
– –
Sara halusi että asiat sujuivat suunnitelmien mukaan, kuin virta joka ei koskaan vaihtanut uomaa, harhautunut tuntemattomaan maastoon etsimään seikkailuja.
– –
Tuntui kuin hänen sydämensä olisi upotettu jäätävään valolampeen.

Yksittäisten, irrallisten virkkeiden esittäminen on toki hieman epäreilua. Esimerkistä kuitenkin näkee, kuinka tiheään Delijani käyttää samantyyppistä kuvallista ilmaisua. Vertaukset kiinnittävät huomiota, koska niitä on niin paljon lähekkäin toisiaan ja ne ontuvat. Tai ainakaan minulle jäätävä valolampi ei kerro yhtään mitään.

Esitystavan myötä lopahti intoni sinänsä kiinnostavaa tarinaa kohtaan. Kuvallinen kieli yhdistettynä romaanin romanttiseen, maalailevaan kerrontaan vain ei ole minun heiniäni.

"Mitä on tapahtunut?" Valerio sytyttää valon ja menee nopeasti Šeidan luo. Hänestä tuntuu kuin hän kävelisi johonkin joka imaisee elävältä sisäänsä. Juoksuhiekkaan, varoittamatta.

Šeida nostaa turvonneet silmänsä ja siristelee niitä kirkkaassa valossa. Hän ojentaa kätensä kohti Valeriota. Valerio polvistuu lattialle ja tarttuu hänen kylmiin käsiinsä. Šeida painaa päänsä hänen pehmeää olkapäätään vasten ja jää siihen.

Nyt jälkeenpäin jo huvittaa, että kirjan romanttisuus tuli minulle yllätyksenä. Lukeehan takakannessa isolla: "Mikä vallankumous voisi estää sydäntä rakastamasta?" Ei sillä, että vierastaisin tunteita herättäviä kirjoja, päinvastoin. Hyvä kirja liikuttaa, herättää ajatuksia, ravisuttaa. Tässä kirjassa tunteet vain jäivät kovin etäisiksi, päälleliimatuiksi, ne eivät välittyneet minulle asti. Lukuisat painovirheet pistivät silmään ja ärsyttivät ehkä senkin takia normaalia enemmän, että kirja ei muutenkaan lunastanut odotuksiani.

Kirja sopii useampaan käynnissä olevaan haasteeseen: Lukemalla maailman ympäri, Ihminen sodassa ja Kirjoja jalkapallomaista.

Kuvan keskellä Iranin pääkaupunki Teheran.

George Orwell: Eläinten vallankumous (1945)

Alkuteos: Animal Farm.

Suomentaja: Panu Pekkanen (1969).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 126.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi 

Eläinten vallankumous kertoo eläintilasta, jolla eläimet ottavat vallan. Ihmiset ajetaan pois ja eläimet järjestäytyvät organisoiduksi pienoisyhteiskunnaksi. Johtoa pitävät siat koirien avustuksella. Aluksi kaikki sujuu mallikkaasti, mutta kuinka ollakaan eläinten tasa-arvoisuus painuu unholaan sikojen päästyä vallan makuun.

Kaikki eläimet ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Tämä lienee kirjan tunnetuin lainaus. Aluksi ihanneyhteiskunnassa on seitsemän sääntöä, jotka takaavat kaikille samanarvoisen ja reilun elämän. Vähitellen johtajat muokkaavat sääntöjä itselleen sopivammaksi – ja tällainen paradoksaalinen ohje on lopputulos.

Valta-aseman väärinkäyttö ja epäoikeudenmukaisuus saavat kihisemään. Kirjan äärellä saa kuitenkin myös hymistellä: eläinten luonteenpiirteet peilaavat oivaltavan terävästi ihmisluonnetta. Sioilla, koirilla, kanoilla, hevosilla ja lampailla on kaikilla omat ominaisuutensa. Esimerkiksi uutterin työhevonen, Apila nimeltään, on sitkeyden ja peräänantamattomuuden mallityyppi.

Orwellin klassikko on tunnettu ja paljon luettu yhteiskuntasatiiri. Luin kirjan vasta nyt ensi kertaa. Ihmettelen kovasti, miksen ole lukenut tätä koulussa. Tämä olisi hyvin voinut kuulua vaikkapa yhteiskuntaopin opetukseen, ehkäpä se joissakin kouluissa kuuluukin.

Näin viime hetkillä yritän saada Lukudiplomia varten luettuja kirjoja blogiin asti. Haaste päättyy huomenna. Niinpä kirjoitukseni jää rääpäisyksi – tarkempaa analyysia kannattaa lukaista esimerkiksi Hannan tai Jennin blogeista.