Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Hidas tanssi: mäntyrunoja

Runokirjajoulukalenterissa keskityn yhden runoilijan runokokoelmiin, mutta tämä mäntyaiheinen valikoima vaati päästä mukaan.

Hidas tanssi: mäntyrunoja on runoilija Risto Rasan toimittama kirja, joka kokoaa yksiin kansiin kymmenien suomalaisten runoilijoiden mäntyrunoja. Osa runoista on kirjaa varten tehtyjä tilaustöitä, mutta valtaosa on aiemmin ilmestyneitä. Kirsi Kunnaksen ja Paavo Haavikon runot edustavat vanhinta kerrostumaa.

Kirjassa joka aukeamalla on yksi runo ja yksi kuva. Kuvituksesta vastaavat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Valokuvat eivät ole mitään pönöttäviä potretteja, vaan tutkivia lähikuvia mäntyjen rungoista.

Valikoiman viimeinen runo on Pentti Saarikoskelta vuodelta 1971:


Mäntyjä hiljaisessa lumisateessa,
ja saan tietää että olen vieraantunut.
Maisema ei sano minulle mitään,
lakkaan ajattelemasta eikä se ole tuskallista,
silmiin vain koskee. Maailma on aiheeton.


Onnen aika -kokoelmassa alkujaan ilmestynyt runo antaa äänen niille, joita mäntymaisema ei puhuttele. Yli puolet suomalaisista metsistä on mäntyvaltaisia, ja mänty on yleisin puulajimme, mutta eivät männyt silti herätä kaikissa tunteita ja ajatuksia. Vaikka kuinka tuijottaisi.

Ehkä tärkeämpiä ovat koivut tai kuuset, ehkä puilla ei ylipäätään ole merkitystä? Tai kenties runon puhuja on tilanteessa, jossa aiemmin kovin tärkeä maisema on hiljentynyt. Jotakin on tapahtunut, ja metsä on vaiennut. Se on vain puita.

Olen luonut suhdetta mäntyihin viime vuosina, koska mökkisaaremme on mäntyvoittoinen. Männyt ovat osa rakasta maisemaa. Kun myrsky kaataa puun, maisema muuttuu ja muutokseen ei auta kuin sopeutua.

Jokainen puunkaato on tarkkaan harkittu, varmasti hautaan asti kadun yhden tietyn puun kaatamista.

Kun rannan käkkärästä männystä murtui iso oksa, aloimme miehen kanssa seurata puun selviytymistä. Vielä taittuneeseen oksaan virtaa elämä, ja valokuvista voi havaita, miten se on hiljalleen kasvanut koettelemuksistaan huolimatta.


Hidas tanssi: mäntyrunoja. Toim. Risto Rasa. Kuvat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Maahenki 2012. 135 s. Lainasin kirjastosta.

Tutkimusmatka luontoon ja itseen – Heikki Willamo: Vuosi metsässä

 

Valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon valokuvia ja tekstiä yhdistelevä kirja Vuosi metsässä on kokonaisvaltainen lukukokemus. On kauniita mustavalkovalokuvia ja päiväkirjamaisia tekstiä. On faktaa, pohdintaa ja tunnetta.

Eletään loppuvuotta 2009, kun Willamo päättää viettää mahdollisimman paljon aikaa metsässä. Hän lähtee kohti projektiaan vailla tavoitteita, tai yksi päämäärä hänellä kyllä on: katsella metsää töyhtötiaisen silmin. Joulukuusta joulukuuhun ulottuva metsän vuosi on Willamolle paluu yksinkertaisten perusasioiden äärelle.

Kuvien ja tekstin vuoropuhelu kertoo paitsi yhdestä vuodenkierrosta metsässä myös tallentajastaan Willamosta. Hetket luonnon keskellä saavat hänen ajatuksensa vaeltamaan menneeseen ja tulevaan. Luontohavainnoista liu'utaan omiin tuntemuksiin ja edelleen pohdintoihin ihmisen ja luonnon suhteesta ja elämästä ylipäätään. Metsän vuodesta tulee Willamolle myös surun aikaa, sillä hänen äitinsä kuolee projektin aikana.

Nyt marraskuussa kiinnostaa, miltä kuukausi näyttää Willamon metsässä. Sataa hienonhieno ensilumi. Hämärät päivät ovat tilinteon aikaa: ”Vanha vuosi hiipuu pois, sitten ensilumi puhdistaa pöydän ja aloittaa jotain uutta.” Willamo kokee tämän lohdulliseksi kuukaudeksi, on aika pysähtyä ja rauhoittua. 

Luonto tarjoaa loputtomasti symboleja ja metaforia kirjoittajalle ja kuvaajalle. Tämä tulee esille kirjassa monessa kohtaa. Esimerkiksi kun Willamo nappaa marraskuisessa metsässä kuvan kelosta, hän pohtii: ”Vai otinko kuvan ajasta, joka kulkee vääjäämätöntä kulkuaan.”

Metsä vetää Willamoa puoleensa, mutta sieltä on mahtava palata kotiin ihmisten ja uusien kuvausaiheiden pariin.

Willamon kirjasta muodostui minulle tärkeä lukukokemus. Kirjoitan nykyisin paljon luonnossa ja luonnosta, joten tunnistan monia Willamon kuvaamista tuntemuksista. Miten ajatukset voi saada liikkeelle yhtäältä liike, toisaalta pysähtyminen. Miten oleskelu luonnossa nostaa mieleen muistoja ja assosiaatioita ihan mistä vain. Kun havainnoi luontoa ja kirjoittaa siellä, piirtyy paperille aina myös palasia kirjoittajasta. 

Haluaisitko lukea lisää tiestäni luontokirjoittajaksi? Artikkelin Luonnosta inspiraatiota ja voimaa kirjoittamiseen pääset lukemaan Tekstipaja Valon blogista.

Helmet 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä.

Heikki Willamo: Vuosi metsässä. Maahenki 2012. 189 s. Lainasin kirjastosta.

Vertaistukea kirjoittajalle – Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

 

Luin loppukesästä uudelleen Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu.
Tämä lukeutuu niihin harvoihin kirjoihin, jotka haluan lukea aina vain uudelleen. 

Löysin kirjan vihdoin antikvariaatista, joten jatkossa se on aina käden ulottuvilla. Vuosien varrella olen lainannut kirjaa eri kirjastoista ahkerasti, mikä on jännästi luonut illuusiota siitä, että minulla olisi se omassa hyllyssä, joten hämmästys oli suuri, kun ei sitä etsinnöistä huolimatta löytynytkään. Onneksi tilanne on nyt korjattu!

Antaumuksella keskeneräinen pohjautuu Peuran lopputyöhön Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta. Opinnäytteestä Peura muokkasi tämän kirjoittamista pohdiskelevan kirjan, jossa on päiväkirjamuodon seassa otteita Vedenaliset-romaanin eri versioista.

Peura käy lävitse omaa luovuuselämäkertaansa, eli sitä tietä, mikä teki hänestä kirjoittajan. Hän kertoo, miten toistuvat haut unelmien kouluun lopulta tuottivat tulosta, ja minkälaista on aloittaa vaativassa koulutusohjelmassa pienen lapsen yksinhuoltajana.

Peura kuvaa avoimesti niitä sisäisiä kamppailuja, joita kirjoittaja käy työnsä äärellä. Kirjoittaminen nostaa esiin pelkoja, häpeää, syyllisyyttä. Niin ammatti- kuin harrastajakirjoittajat varmasti tunnistavat ja samastuvat kuvauksiin.

Työhuone vetää puoleensa ja toisaalta sinne menemistä väistelee. Tarpeeksi tekemisen kysymykset liittyvät kirjoittamiseen ja muuhunkin elämään. Kirjoittajana Peura kirjoittaa uudelleen ja uudelleen eri versioita, joogassa hänen kehonsa yrittää kertoa, mikä on sopiva määrä harjoitusta.

Kirjan kanteen on nostettu kirjasta kohta, joka tiivistää osuvasti sen, mitä kirjoittaminen on: Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä. Tiedän, että kaikki eivät ole samaa mieltä, mutta minä allekirjoitan tämän ajatuksen. On kirjoittajia, jotka eivät lue, koska eivät ehdi tai eivät halua vaikutteita omaan tekstiinsä, mutta minulle kirjoittajana lukeminen antaa ravinteita tuottaa tekstiä. Ja onhan lukuisissa tutkimuksissa todettu, miten lukeminen kehittää kielen tajua, sanavarastoa, mielikuvitusta ja empatiakykyä – kaikki hyödyllisiä ja tarpeellisia taitoja kirjoittajalle. 

Tästä kirjasta oli luontevaa jatkaa Peuran uusimpaan kirjaan Esikoinen, joka on vastikään ilmestynyt. Se kertoo pojan huostaanotosta – sen saman pojan, joka tässä kirjassa varttuu pikkukoululaiseksi. Esikoisesta kirjoitan oman juttunsa lähiaikoina.


Helmet 2023: 32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu. Teos 2012. 239 s. Ostin käytettynä.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (2012)

Alkuteos: The Uninvited Guests.
Suomentaja: Marianna Kurtto (2017)
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 301.
Oma arvioni: 2/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Viime vuonna Sadie Jonesin Kotiipaluu nousi yhdeksi vuoden parhaista lukemistani käännösromaaneista, joten odotukseni olivat korkealla, kun aloin lukea tätä vastikään suomennettua teosta.

Eletään 1910-lukua Englannin maaseudulla. Torringtonin perhe asuttaa mahtipontista Sternen kartanoa, johon heillä ei enää oikeasti olisi varaa. Tänään on Emerald-tyttären 20-vuotissyntymäpäivä. Veli Clovis on Emeraldia muutaman vuoden nuorempi, laiska ja itsetutkiskeluun taipuvainen nuori mies. Perheen kuopus makaa sairaana huoneessaan. Isä on kuollut joitakin vuosia sitten, ja äiti on mennyt uusiin naimisiin Edwardin kanssa. Emeraldin ja Clovisin mielestä liian pian, eivätkä he pidä blondista ja yksikätisestä isäpuolesta muutenkaan.

Mutta taloudellisesta tilanteesta viis, tänään juhlitaan! Palvelusväki auttaa pitämään kulisseja yllä ja tekee parhaansa valmistaakseen näyttävän juhlaillallisen. Illan valmistelut ovat käynnissä, kun tieto lähellä sattuneesta junaonnettomuudesta tavoittaa kartanonväen. Kartanoon alkaa virrata kolmannen luokan matkustajia onnettomuuspaikalta, sillä eihän heille ole muutakaan suojapaikkaa yötä vasten.

Näistä asetelmista alkaa illanvietto, joka saa outoja ja epämukavia sävyjä. Ulkona on synkkää ja myrskyisää, ja tunnelma myös sisällä muuttuu uhkaavaksi. Ihmiset ja eläimet liikehtivät kartanossa. On kohellusta, ihmeellisiä sattumuksia, jotakin yliluonnollistakin.

Kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana olin innoissani lukemastani, keskivaiheilla aloin jo hieman menettää otettani, ja viimeinen kolmannes latisti lukukokemukseni lopullisesti. Vähän kuin katsoisi komediaa, joka ei naurata tai kuulisi mauttoman vitsin, jossa ei ole mitään hauskaa. Mieleeni nousivat myös b-luokan kauhuelokuvat. Lopulta minua kiinnostivat vain kuopuksen toilailut ponin kanssa. Jollekin toiselle sama juttu voi upota kuin kuuma veitsi voihin, minulle tuli vain epämukava olo ja odotin loppua.

Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu oli minulle vaikuttava ja koskettava lukukokemus, joten olin hämilläni tämän kirjan äärellä. Miten erilaisia kirjoja voikaan saman kirjailijan kynästä syntyä! Näiden kahden lisäksi Jonesilta on suomennettu myös Ehkä rakkaus oli totta, joka odottelee lukuvuoroaan jo omassa hyllyssäni - en aio hylätä Jonesia, vaikkei tämä uutukainen minun kirjani ollutkaan.

Kutsumattomista vieraista ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Kirjasähkökäyrän Mai, Kirja hyllyssä -blogin Kaisa ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012)

Kansi: Martti Ruokonen.

Alkuteos: Storia del nuovo cognome.
Suomentaja: Helinä Kangas (2017).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 508.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keskikesän blogitauko päättyy tänään, kun esittelyyn pääsee Elena Ferranten Napoli-tetralogian toinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni tarjosi minulle noin vuosi sitten nautinnollisen lukumatkan Napoliin. Tuohon lukukokemukseen liittyy niin hyviä muistoja, että odotin toisen osan suomennoksen ilmestymistä innokkaana. Napoli-sarjan avausosassa napolilaiset ystävykset Lenú ja Lila elävät lapsuuttaan 1950-luvun työläiskorttelissa. Tässä toisessa osassa kuvataan tyttöjen elämää 60-luvulla, kun he ovat nuoria aikuisia.

Ystävyksillä on samankaltaiset lähtökohdat, mutta he päätyvät erilaisille elämänpoluille. Lila pääsee hyviin naimisiin nuorena, saa hyvän aseman perheyrityksessä ja kohoaa arvoasteikolla korkealle. Nuorena naiminen ei osoittaudukaan onnen takeeksi, sillä jatkuva painostus lapsensaantiin ja kodin ja perheyrityksen pienet ympyrät muodostavat vankilan. Tulee selväksi, että avioliitosta ei 1960-luvun Italiassa niin vain lähdetty. Lénu puolestaan opiskelee ahkerasti, pääsee yliopistoon ja myös toteuttamaan omia kirjallisia intohimojaan. Tämä on melkoinen ponnistus, johon vain harva pystyy.

Ystävyksille tapahtuu tahoillaan paljon, ja välillä he ajautuvat etäälle toisistaan. Kotikortteli, yhteiset kokemukset ja omalaatuinen ystävyyssuhde kuitenkin yhdistävät Lilaa ja Lenúa. Molemmille nuorille naisille kesä ensimmäisestä kirjasta tutulla Ischian saarella on pakopaikka arkisista kuvioista, Lilalle perheenperustamispaineista, Lenúlle opiskelustressistä. Jälleen ihot paahtuvat porottavan auringon alla, päivät kuluvat meren rannalla. Miesten huomiota riittää, ja tuolla kesällä on molempien elämässä käänteentekevä vaikutus.

Uuden nimen tarina lunasti sille asettamani odotukset. Sain upota kahden ystävyksen elämään ja aistia italialaista tunnelmaa kirjan sivuilta. En tosin päässyt nautiskelemaan kirjasta helteisessä säässä viime vuoden tapaan, koska tämän kesän kelit nyt ovat mitä ovat. Luin kirjan kesäkuun alussa, jolloin auringon sijaan lämpöä toivat villasukat ja takka. Ainoan pienen miinuksen Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa saavat ajoittaisesta jaarittelusta: jo ensimmäisessä kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa, ja samaa mieltä olen myös Uuden nimen tarinasta. Tämä on sivuseikka, sillä tärkeämpää on, että Ferrante onnistuu mahtavasti ajankuvan ja tunnelmien luomisessa. Ja ennen kaikkea kirjailija on kehitellyt vetävän juonen, joka onnistui jälleen yllättämään ja koukuttamaan. Taas alkaa malttamaton seuraavan osan odotus!

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2012)

Kansi: ?

Alkuteos: We Should All Be Feminists.
Suomentaja: Sari Karhulahti (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 45.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Nimesin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä yhdeksi tämän kevään kiinnostavimmista uutuuksista alkuvuodesta. Kirja kiinnostaa useasta syystä: Adichien aiemmin lukemani romaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus tekivät suuren vaikutuksen. Toisaalta kiinnostuin feminismistä viime syksynä ja olen pikkuhiljaa lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja. Lähdin pikaisesti kirjastoon, kun kotikaupunkini kirjasto ilmoitti varauksen saapuneen.

Kirja on saanut ulkokirjallista huomiota jo ennen ilmestymistään, koska se annetaan jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle lähiaikoina. Tempaukseen on otettu mallia Ruotsista, missä sama kirja jaettiin koululaisille joululahjana reilu vuosi sitten. Jo nyt jotkut opettajat ovat ilmoittaneet, etteivät aio kirjaa jakaa. Odotettavissa on kohua ja porua.

Kirja on melko ohut ja se sisältää Adichien vuonna 2012 TEDxEustonissa eli Afrikka-konferenssissa pitämän puheen. Puheessaan Adichie perustelee feminismin tärkeyttä omakohtaisesti ja asiallisesti. Adichiesta on tullut feministi ikään kuin vahingossa. Hän on luontaisesti kiinnittänyt huomiota naisten ja miesten eriarvoiseen kohteluun. Adichie kertoo huomioistaan omassa elämässään. Esimerkiksi, kun hän antoi tippiä auton pysäköijälle, mies kiitti tipistä Adichien seuralaista. Oletus on, että naisen rahat ovat kuitenkin mieheltä peräisin. Pikkutyttönä hänestä ei voinut tulla koulussa luokan järjestäjää sukupuolensa vuoksi.

Adichie ei syytä yksilöitä, sillä ongelmat kumpuavat rakenteista. Niitä muuttaaksemme sukupuolta pitää ajatella ja asioista tulee keskustella. Ongelmat eivät ratkea, jos niitä ei tunnusteta.

Adichie haluaa tuoda epäkohdat keskusteluun, mikä ei aina kaikkia miellytä. Häntä on kehotettu olemaan nimittämättä itseään feministiseksi ja hän on saanut huomata, että feministi-käsitteeseen on ladattu paljon negatiivista painolastia. Ennakkoluuloja ja värittyneitä mielikuvia riittää:

Feministi vihaa miehiä, rintaliivejä ja afrikkalaista kulttuuria, feministin mielestä naisilla pitäisi aina olla yliote suhteessa miehiin, feministi ei käytä meikkiä eikä deodoranttia, feministi ei poista ihokarvoja, feministi on huumorintajuton ja jatkuvasti pahalla päällä.

Monille käsitteeseen sisältyy uhkaavia sävyjä, vaikka Adichienkin sanojen mukaan ”feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli aiheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan”. Miehet ja naiset ovat esimerkiksi monilta biologisilta ominaisuuksiltaan erilaisia, mutta sukupuoli ei vaikuta yksilön älykkyyteen, innovatiivisuuteen tai luovuuteen.

Sukupuolella on merkitystä kaikkialla. Haluankin ehdottaa, että alamme haaveilla erilaisesta maailmasta ja suunnitella sitä. Suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa. Entistä onnellisempien ja entistä menestyksekkäämmin itseään toteuttavien miesten ja naisten maailmaa. Jotta pääsemme alkuun, meidän täytyy kasvattaa tyttäremme eri tavalla kuin ennen. Ja myös poikamme.

Todella toivon, että kirjan käteensä saavat ysiluokkalaiset lukevat sen.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (2012)

Alkuteos: Profeterne i Evighedsfjorden.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2014).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 640.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Kim Leine on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyisellään Tanskassa. Hän varttui Jehovan todistajien parissa Norjassa, kunnes muutti nuorukaisena isänsä luo Tanskaan. Hän on osunut myös 15 vuotta Grönlannissa. Leine on elänyt rankan elämän, johon on mahtunut muun muassa ahdasmielista uskonnollisuutta, insestiä, alkoholismia ja lääkkeiden väärinkäyttöä. Kirjoittaminen on auttanut häntä pääsemään kiinni tavalliseen elämään. Hän on kirjoittanut vaiheistaan omaelämäkerrallisia kirjoja ja kutsuukin kirjoittamista terapiaksi. Ikuisuusvuonon profeetat on hänen neljäs romaaninsa, mutta ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomennettu teos.

Leine vieraili Helsingin kirjamessuilla 2014, jolloin Ikuisuusvuonon profeetat ilmestyi suomeksi. Tuolloin hän kertoi useissa haastatteluissa elämästään ja kirjan syntyprosessista. Mielenkiintoista on, että hän kertoo kirjoittaneensa yli 600-sivuisen järkäleen kahdessa vuodessa. Hän kirjoitti vimmallla ja tarkisti ja korjasi faktat vasta jälkikäteen. Hän vieraili myös Ikuisuusvuonojen profeettojen tapahtumapaikoilla kirjaa valmistellessaan.

Tarinassa seurataan Morten Falckin vaiheita 1700-luvulla. Hän opiskelee papiksi Kööpenhaminassa läheistensä painostuksesta: oikeastaan häntä kiinnostaisi toimia lääkärinä. Mortenin usko horjuu ja kihlauskin purkautuu, ja hän lähtee siirtokunnan papiksi kaukaiseen Grönlantiin. Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa. Tämä valistusajan rousseaulainen ajatusmalli ahdistaa Mortenia, sillä häntä vaivaa jatkuva vapaudenkaipuu ja hän janoaa uusia kokemuksia.

Teologian opintojen ohella Morten on harjoittanut omapäisesti taitojaan myös lääketieteen saralla ja Grönlannissa hän toimii myös lääkärinä oman kiinnostuksensa ja pakon sanelemana. Toimenpiteet saavat puistattavia käänteitä, kuten räjäyttämällä suoritettu abortti. Leinen kerronnassa ruumiillisuus on vahvasti läsnä: hiki haisee ja suoli möyryää. Eritteitä piisaa, ja ihminen on halujensa ja aistiensa vanki. 

Ikuisuusvuonon profeetat pääsi yllättämään minut täysin. En mitenkään olisi uskonut pääseväni keskelle tällaista tarinaa ja realistisen kerronnan sykettä kirjan esittelytekstien perusteella. Toisaalta oli mahtavaa kokea löytämisen riemu ja päästä innostumaan tarinan äärellä, sillä rakastan realismia. Jos vain olisin tajunnut kirjan todellisen luonteen aiemmin paremmin, en olisi odottanut sen lukemista näin kauan. Nyt vasta kirjan lukemisen jälkeen hakeuduin kirjasta kertovien blogitekstien äärelle, ja niissä rujous on kyllä nostettu selkeästi esille.

Ikuisuusvuonon profeetat oli helmikuun kirja toisessa vetämässäni lukupiirissä. Eräs lukupiiriläinen, joka ei päässyt viime tapaamiseen paikan päälle, mutta oli lukenut kirjan, toivoi kuulevansa muiden mielipiteitä teoksesta. Lupasin kirjoittaa tällä kertaa hieman tarkemmin lukupiiriläisten tuntoja muistiin, joten seuraavaksi on vuorossa otteita monipuolisesta keskustelusta, jota kirja herätti kirjaston lukupiiriläisissä.

Eräs lukupiiriläinen oli käynyt Grönlannissa vuonoristeilyllä, ja hän kertoi aluksi muistojaan matkasta ja myös Grönlannin historiasta. Huikeat ja sadunomaiset maisemat olivat tehneet syvän vaikutuksen. Tämä pieni "alustus" sitoi kirjan tarinan historiaan ja olemassaolevaan paikkaan.

Kirjaa kommentointiin muun muassa kamalan ihanaksi. Yksi lukupiiriläinen kävi kirjastossa palauttamassa puoliväliin luetun kirjan ennen lukupiiriä ja ihmetteli, miten valitsemme näin kamalia kirjoja! Kävi ilmi, että jos kirja ei olisi ollut lukupiirikirja, se olisi saattanut jäädä useammalla kesken.

Kirja oli monille raskas lukukokemus, joka otti koville. Etenkin alussa lukeminen oli monelle hirvittävää, sitten kerrontaan ja epäinhimillisyyksiin turtui. Joskus rankat lukukokemukset todella tulevat iholle. Yksi lukupiiriläinen kertoi, että hänen täytyi peseytyä luettuaan kirjaa, niin likainen olo siitä jäi.

Leinen kieltä kehuttiin helpoksi ja taidokkaaksi, ja hurja tarina herätti monen epäilyt siitä, että kirjailija itsekin on kokenut jotakin kamalaa. Kerroin kirjailijasta ja hänen vaiheistaan, joten aavistuksille saatiin vahvistus.

Kirjan nimestä oltiin lukupiirissä melko yksimielisiä: Ikuisuusvuonon profeetat ei ole kovin kuvaava ja osuva nimi. Vaihtoehtoisia nimiä pohdittiin, ja muun muassa ”Morten Falckin surkea elämä” sai kannatusta. Loppuhuipennusta jäätiin kaipaamaan, eikä pieni tiivistäminenkään olisi ollut kirjalle pahitteeksi. Aikarakenteen kanssa joillakin oli ollut ongelmia. 

Eläväinen lukupiirikeskustelumme oli hyvä esimerkki siitä, miten huikeaa tai hurjaa lukukokemusta voi vielä syventää kirjasta keskustelemalla ja löytää teoksesta uusia puolia muiden ajatuksia kuuntelemalla.

Kirja voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Siitä ovat bloganneet esimerkiksi Ulla, Suketus, Lumiomenan Katja ja Lukuisan Laura. 

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2012)

Alkuteos: Gone Girl. 

Suomentaja: Terhi Kuusisto (2013).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 447.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Bernard Ott.

Kannoin Gillian Flynnin jännärin jo toistamiseen mökille, ja ilokseni toinen kerta sanoi toden! Ensimmäisellä kerralla viime kesänä luin vain hieman alkua ja totesin, ettei aika ollut kirjalle oikea. Kiltti tyttö vaatii uppoutumista, eikä se ole aivan ohut kirja. Solahdin kirjan maailmaan vappuna ja annoin tarinan viedä.

Amy ja Nick ovat aviopari, joka on muuttanut New Yorkista pikkukaupunkiin Nickin lapsuusmaisemiin. Kaikki on näennäisesti hyvin, kunnes Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä. Alkaa poliisijahti ja julkisuusrumba, jotka koettelevat Nickiä ja hänen läheisiään. Vahvimmat epäilyt kohdistuvat ymmärrettävästi Nickiin, mutta onko aviomies syyllinen? 

Flynn kuvaa värikkäästi suurkaupungin pintaliitoa ja pikkukaupungin ahdistavaa ilmapiiriä. Parasta kirjassa on sen yllätyksellisyys. Tarina etenee vuoroin Amyn ja vuoroin Nickin äänellä, ja tapahtumia taustoitetaan myös otteilla Amyn päiväkirjasta. Vaihtuvat näkökulmat saavat lukijan hämmennyksiin. Kannen mainoslause pitää paikkansa: ainakin tällä tarinalla on kaksi puolta. 

Kirja on saanut melko ristiriitaisen vastaanoton blogeissa: osalle juonenkäänteet eivät tuottaneet yllätyksiä, toisia taas Flynn jallitti onnistuneesti. Kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Kiltti tyttö oli sen verran viihdyttävä ja yllättävä dekkarikokemus, että Flynnin toinen suomennos, Paha paikka, on pinottava kesälomalukemisiin!

Paolo Giordano: Ihmisruumis (2012)

Alkuteos: Il corpo umano.

Suomentaja: Helinä Kangas (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 335.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Italialaisen Paolo Giordanon toinen romaani Ihmisruumis on moderni sotaromaani. Se kertoo italialaisista rauhanturvaajista, jotka lähtevät komennukselle Afganistaniin. Tukikohta sijaitsee keskellä hiekkaerämaata, joten olosuhteet ovat karut. Sotilaita ohjaavat armeijan tiukat säännöt, ja toiminta on rakennettu tarkan hierarkian varaan.

Ihmisruumiissa keskiössä ovat arki tukikohdassa ja etenkin sotilaat. Giordano kuvaa taitavasti joukkueen ryhmädynamiikkaa ja sitä, mitä tällaiset olosuhteet tekevät yksilölle. Jokaisen univormun sisällä kun on yksilö, jolla on omat muistonsa, ajatuksensa ja toiveensa. Yksi on mammanpoika, toisella on kotona odottamassa epäselvä perhetilanne, kolmas machoilee. Giordano tarkentaa muutamiin sotilaisiin ja valottaa heidän elämäänsä ennen ja jälkeen komennuksen.

Sotilailla on vastassaan talebanit, jotka ovat pääasiassa näkymätön vihollinen jossakin pöllyävän hiekan keskellä. Hiekka hiertää, aurinko porottaa ja usein ainoa tehtävä on odottaa. Sodan lainalaisuudet eivät saa unohtua tylsyydenkään keskellä, sillä kuolema on lähellä.

Romaanin aihe on täysin erilainen kuin Giordanon esikoisteoksessa Alkulukujen yksinäisyys, josta kirjoitin eilen. Kirjoja yhdistää niiden aiheiden raskaus. Rankkoja asioita on molemmissa käsitelty taitavasti. Vaikka mitä kauheuksia tapahtuu, niin teksti ei  ole liian mustaa. Toinen yhdistävä tekijä on ruumiillisuus. Molemmissa kehon toiminnot ovat tarkan havainnoinnin kohteena, Ihmisruumiissa nimensäkin veroisesti vielä enemmän. Sodassa ruumiit haavoittuvat, jotkut kuolevat. Ääritilanteet käyvät mielen ja fysiikan päälle.

Aluksi ajattelin, ettei kirjan sota-aihe oikein kiinnosta, mutta annan Giordanolle mahdollisuuden. Se kannatti, sillä olin yhtäkkiä lukenut koko kirjan. Sodan vaikutusten kuvaaminen ja syvät henkilöhahmot tekivät minuun vaikutuksen. Sotaa voi siis kuvata ilman jatkuvaa pauketta ja lahtaamista.

Olen nyt lukenut lyhyen ajan sisällä molemmat Giordanon tähän mennessä suomennetut teokset – ja janoan lisää! Onneksi vierailu kirjailjan kotisivuille (http://www.paologiordano.it/) paljasti, että Giordanolta on viime vuonna tullut teos nimeltä Il nero e l’argento. Aiemmat suomennokset ovat ilmestyneet pari vuotta alkuteoksen jälkeen, joten kenties vuoden 2016 paikkeilla on luvassa lisää Giordanoa suomeksi! Hyvää kannattaa odottaa.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä (2012)

Alkuteos: Corée du Nord. 9 ans pour fuir l'enfer.

Suomentaja: Pirjo Thorel (2014).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 196.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Stan Suslov

Eunsun Kimin muistelmateos Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä on nimensä mukaisesti kirjoittajan selviytymistarina. Kirjan kirjoittajaksi on merkitty diktatuurin kourista paennut, 1980-luvulla syntynyt Eunsun Kim. Teoksen on toimittanut kirjeenvaihtajana Soulissa työskentelevä Sébastien Falletti.

Totalitaristinen Pohjois-Korea on eristäytynyt valtio, joka tunnetaan olemattomista ihmisoikeuksista ja nälänhädästä, joten Eunsun ei liioittele kutsuessaan synnyinmaataan helvetiksi. 1990-luvulla Pohjois-Koreassa puhkesi nälänhätä, johon kuoli jopa miljoona ihmistä. Nälkä leimaa vahvasti myös Eunsun Kimin perheen vaiheita.

Eunsun aloittaa tarinansa  siitä, kun hän 11-vuotiaana on yksin kotona nälissään ja kylmissään joulukuussa 1997. Huoneistossa on jäljellä vain muutama huonekalu ja johtajien kuvat seinällä, kaikki muu omaisuus on myyty tai vaihdettu ruokaan. Äiti ja isosisko ovat ruoanetsintämatkalla, ja muut sukulaiset ovat kuolleet nälkään. Nälästä houraileva tyttö tuntee kuoleman lähestyvän ja päättää kirjoittaa testamenttinsa.

Kun äiti ja sisko palaavat kotiin tyhjin käsin, äiti näkee nuorimmaisensa kädessä rypistyneen testamentin. Hän päättää yrittää pelastaa lapsensa, ja alkaa uhkarohkea maanpako.

Meistä tulisi loikkareita, isänmaan pettureita. Sillä hetkellä ajatuksemme olivat tosin kaukana politiikasta. Meitä ohjasi eloonjäämisvaisto, ei ajatus kapinoinnista valtakoneistoa vastaan. Tavoitteena oli löytää ruokaa, jottemme kuolisi kuin kärpäset.

Pakomatkasta tekee uskomattoman se, että sen ei pitäisi olla mahdollista. Rajat ovat suljetut ja aseellisesti vartioidut, sillä kommunistinen valtio haluaa pitää kansalaisensa. Naiskolmikon matka on vaaroja täynnä. Vuosien varrella eteen tulee ihmiskauppiaita, vankileirejä ja loputtomilta tuntuvia häpäiseviä kuulusteluja. Moni myös yrittää hyötyä hädänalaisten epätoivoisesta tilanteesta.

Pakomatkan vaiheiden kuvaus on jännittävää ja paikon ahdistavaakin luettavaa.  Eunsunin sopeutumisesta länsimaiseen Etelä-Koreaan on avartavaa lukea. Vaikka elämä uudessa kotimaassa ei ole aina ruusuista, niin siellä nuori nainen voi vapaasti opiskella, etsiä paikkaansa ja tutustua maailmaan. Ennen kaikkea siellä Eunsunilla on vapaus haaveilla ja suunnitella tulevaisuuttaan.

Maanpaossa olen sittemmin voinut vähitellen vapautua propagandasta ja nähdä todellisuuden sellaisena kuin se on: kotimaassani on vallalla verinen diktatuuri. Kim-suvun hallitsijat eivät ole suojelevia isiä vaan todellisia tyranneja. Maanmiesteni murskaava enemmistö ei kuitenkaan vielä nytkään kykene mitenkään avaamaan silmiään. Kansani on yhä täysin eristyksissä ja elää suljetussa maailmassa. Heille ei saa olla vihainen siitä, etteivät he nouse kapinaan, sillä he eivät kerta kaikkiaan pysty enempään kriittisyyteen eivätkä ole tietoisia kovan onnensa määrästä. He eivät voi arvioida diktatuurin kovaa todellisuutta. Internetiä ei ole muilla kuin puolueen korkeimmilla johtajilla.

Kirjan nimi, takakansi ja lievetekstit kertovat kirjan sisällöstä niin paljon, että kirja on melko yllätyksetön. Se ei kuitenkaan tee Eunsunin tarinasta yhtään vähemmän merkityksellistä. Kirjan ansio on nimenomaan pohjoiskorealaisten ihmisten kohtaloiden valottaminen. Yhden ihmisen tarina tekee kuvatut olosuhteet aivan eri tavalla ymmärrettäviksi ja koskettaviksi kuin samojen asioiden lukeminen uutisista.

Kirjasta on aiemmin blogannut Hanna.

Pohjois-Korea merkitty mustalla neulalla.

James Bowen: Katukatti Bob: Kissa joka muutti elämäni (2012)

Alkuteos: A Street Cat named Bob.

Suomentaja: Kimmo Paukku (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 268.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Muikea kansi ja työkaverin suositus saivat tämän koiraihmisen tarttumaan James Bowenin kirjaan Katukatti Bob: Kissa joka muutti elämäni. Kirja on helppolukuinen ja letkeä omaelämäkerrallinen teos, jossa käsitellään myös vakavia aiheita.

Tarina saa alkunsa siitä, kun katusoittajana työskentelevä James Bowen löytää oranssin kollikissan kotitalonsa rappukäytävästä. Kun kissalle ei tahdo löytyä omistajaa, James ottaa nälkäisen ja huonoturkkisen kissan hoiviinsa. Kissa saa nimen Bob Twin Peaksin innoittamana. James leikkauttaa ja hoitaa kissan muutenkin kuntoon, ja parivaljakosta tulee erottamattomat.

Päähenkilöitä tarinassa on selkeästi kaksi: James ja Bob-kissa. Kirjassa selostetaan kaksikon yhteiseloa, mutta James valottaa myös omaa epävarmaa ja huumeiden täyttämää menneisyyttään. Tavatessaan Bobin James on vieroitusohjelmassa ja käyttää metadonia. Bob on parasta, mitä toipuvalle narkomaanille voi tapahtua: lemmikki pakottaa ottamaan vastuuta eläimestä ja itsestä sekä tuo arkeen rytmiä ja velvollisuuksia.

James ottaa Bobin mukaansa katusoittotyöhön, mutta vastoinkäymiset saavat Jamesin pakkaamaan kitaransa lopullisesti. Mies keksii ryhtyä myymään asunnottomien lehteä kissa olkapäällään, mikä tuokin miehelle ja kissalle leivän pöytään.

Yksi taso kirjassa on siis Jamesin ja Bobin tarina, mutta rinnalla kulkee koko ajan Jamesin selviytymistarina. Tarina valottaa huumeidenkäyttäjien ja asunnottomien yhteiskunnallista asemaa, jossa epäkohtia riittää. Täytyy toki muistaa, että tarinassa asioista paljastuu vain yksi näkökulma.

Kirja on sympaattinen kuvaus ihmisen ja eläimen suhteesta. Sydäntäriipaisevaa on lukea Jamesin hädästä, kun Bob pääsee karkaamaan. Muutenkin kirja herättää tunteita: se kertoo monien ohikulkijoiden hyväntahtoisuudesta, mutta valitettavasti myös välinpitämättömyydestä ja ilkeydestä.

Bob ei ole mikä tahansa kolli, vaan valloittava ja itsetietoinen persoona. Kuten kaikki lemmikkien omistajat tietävät, jokaisella eläimellä on omat piirteensä ja tapansa, on kyse sitten kissasta, koirasta, kanista tai mistä kotieläimestä tahansa. Jotkut ovat sosiaalisia ja sydämellisiä, toiset vetäytyvät omiin oloihinsa. Bobkin tietää, mitä se tahtoo ja mitä ei. Se osaa myös hurmata tutut ja tuntemattomat, mikä tietenkin helpottaa Jamesia työssään.

Bobin ja Jamesin tarina on
kiinnostavaa  luettavaa
myös koiraihmisille.

Loin Kirjakimaralle pari päivää sitten tilin Twitteriin: tunnus on @Kirjakimara. Myös Bobin ja Jamesin seikkailuja ja kuulumisia voi seurata Twitterissä @StreetCatBob.

Bobin ja Jamesin tarinaan ovat tutustuneet Blogistaniassa ainakin Annami ja Kirjavinkkien Paula.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2012)

Alkuteos: La vérité sur l’affaire Harry Quebert.

Suomentaja: Anna-Maija Viitanen (2014).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 809.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Tiiliskivi kalliolla.
Kansi: Aki Suvanto. 

"Lukaisin" tämän paksukaisen viime keskiviikkona, kun osallistuin Keltaiselle maratonille. Tavoitteeni oli lukea puolimaratonin verran eli 12 tuntia, mutta 809 sivun parissa aikaa kului lopulta 16 tuntia. Kirja sai minut pauloihinsa heti ensi sivuilta, enkä halunnut pilata lukukokemusta liialla kiirehtimisellä. Aiemmin en ole kirjoittanut maratonkirjoista omaa postausta, mutta tällä kertaan poikkean linjastani. Maratonpostauksessa kirjoitin joitain ajatuksiani kirjasta, tosin hyvin lyhyesti. Nyt avaan niitä hieman lisää.

Päähenkilö on ensimmäisen kirjansa vuosi sitten julkaissut Marcus Goldman, joka tuskailee valkoisen paperin kammon kourissa: uusi romaani ei ota syntyäkseen. Hän hakee tukea kirjailija Harry Quebertistä, joka oli Marcuksen opettaja yliopistossa ja jonka uran huippuvuosista on jo aikaa. Marcus ja Harry ystävystyivät yliopistossa, ja Harry valmensi Marcusta kirjailijaksi.

Nyt Harry vuorostaan tarvitsee Marcusin apua: häntä syytetään vuosikymmeniä sitten kadonneen 15-vuotiaan Nolan murhasta. Marcus uskoo Harryn syyttömyyteen ja rientää tämän avuksi New Hampshireen ja alkaa selvitellä juttua... Avittaakseen oppi-isäänsä Marcus alkaa työstää Harrysta kirjaa nimeltä Harry Quebertin tapaus.

Kyseessä on siis kirja kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjaa kirjailijasta. Plaah, sanoo moni, mutta jostakin ihmeen syystä jaksan innostua asetelmasta. Kirjailijan työssä on mystiikkaa, ja kirja-alaa koskevat pohdinnot kiinnostavat myös:

- - kirjapainotaidon ylevyyden maailmasta oli siirrytty 2000-luvun rahanhaalimisvimmaan, niin että kirja kirjoitettiin vain myyntiä ajatellen: kirjasta oli puhuttava jotta se myisi, ja jotta kirjasta puhuttaisiin, sille oli raivattava tilaa. jonka joku muu valtaisi, jollei sitä itse väkisin ottanut. Syö tai tule syödyksi.

Kirjan lyhyt ikä ja markkinoiden raadollisuus ovat realiteetteja, jotka kirjailijan on tiedostettava, vaikka lähtökohtana olisikin taiteellinen vapaus.

Marcusin selvitystyö johdattelee hänet uskomattoman rakkaustarinan ja mutkikkaan rikostarinan äärelle. Dicker ei ole säästellyt kirjan aineksia kasatessaan, sillä edellä mainittujen lisäksi mukana on useita aikatasoja, otteita Harryn ja Marcuksen kirjoista sekä tietenkin tukku pikkukaupungin henkilöitä. Kokonaisuus on kuitenkin kurottu taiten yhteen, eikä mikään tunnu ylimääräiseltä.

Kirja herätti talven ajan uinailleen haluni lukea John Irvingiä. Irvingin tuotannossa yksi toisteisista teemoista on paini, kun taas tässä nyrkkeillään. Ehkä tapahtumien sijainti vahvisti assosiaatiotani John Irvingiin, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen koilliskulmaan, New Hampshireen. Irving asuu osan vuodesta viereisessä osavaltiossa, Vermontissa. Maisema- ja pikkukaupunkikuvaukset toivat mieleeni myös yhden nuoruuden lempitv-sarjani Murhasta tuli totta (Murder she wrote), jossa päähenkilö ratkoo rikoksia mainelaisessa pikkukaupungissa ja kirjoittaa jännitysromaaneja. Kaikenlaista sitä pulpahteleekaan mieleen, kun viettää yhden päivän saman kirjan parissa!

Lukumaratonille tällainen juonivetoinen kirja on mielestäni oiva valinta: tapahtumia ja koukeroita riittää. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on myös sopivan viihteellinen ja vetävä pidempään luku-urakkaan. Se sopii kesään ja lomaan, sillä onhan mukana rakkaustarina ja rikosjuonikin.

Positiiviset odotukset ja hyvä lukufiilis, johon auringolla oli osansa, saivat minut suhtautumaan kirjaan innolla, eikä tuo into ole vajaassa viikossa laantunut. Jos kirjaa kävisi läpi tiheämmällä kammalla, siitä löytäisi varmasti kritisoitavaakin. Nyt luin sitä ruusunpunaisin lasein ja olen yksinkertaisen tyytyväinen kirjan tarjoamaan lukunautintoon.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (2012)

Alkuteos: Blokadnyi dnevnik Leny Muhinoi.

Suomentaja: Pauli Tapio (2014).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 291.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Carina Holtmon

Piirityspäiväkirja on Lena Muhinan päiväkirja, joka ajoittuu toukokuulta 1941 toukokuulle 1942. Päiväkirjan sivuilta hahmottuu teinitytön näkökulma Leningradin piiritykseen. Piiritys kesti kaikkiaan 900 päivää syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944. Takaliepeessä kerrotaan, että vuonna 1924 syntynyt Muhina selvisi piirityksestä ja ettei hän koskaan puhunut piirityksen aikaisista tapahtumista kenellekään. Tämä tutkijan arkistosta löytämä päiväkirja onkin ainoa keino tutustua Muhinan tarinaan.

Lena Muhina on päiväkirjaa aloitellessaan 16-vuotias koululainen, joka raportoi päiväkirjalle koulunkäynnistä, säästä ja kaveripiirin puuhista. Lena asuu äitinsä ja Akan kanssa – Aka on ilmeisesti isoäiti tai muu sukulainen. Kirjoittaja ei juuri esittele päiväkirjan sivuille päätyviä henkilöitä, vaan paljon jää lukijan pääteltäväksi.

Lena on ehtinyt kirjoittaa vain reilun kuukauden, kun sota alkaa. Sivuille ilmestyvät pommikoneet ja kuolonuhrit. Soda jyllätessä Lenan ajatuksissa vaihtelevat toivo ja epätoivo. Yhtenä päivänä hän uskoo vahvasti sodan olevan pian ohi, toisina taas toivo ei edes pilkahtele. Sota on raakaa, ja se myös raaistaa:

Aka on vain ylimääräinen suu. En itsekään tiedä, miten voin kirjoittaa noin. Mutta sydämeni on kuin kiveä. Minua ei pelota ollenkaan. Minulle on täysin yhdentekevää, kuoleeko Aka vai ei. Mutta jos kuolee, niin kuolkoon vasta ensimmäisen päivän jälkeen. Silloin saamme hänen elintarvikekorttinsa. Miten sydämetön minä olenkaan.

Nälkä saa Lenan polvet pettämään ja vatsan kramppaamaan. Pahimman nälän piinatessa lautaselle päätyy hiivakeittoa, kissanlihaa ja jopa liimasta keitettyä sylttyä. Nahkaa keitetään vedessä, jotta siitä irtoaisi makua ja saataisiin "keittoa". Lena selviytyy hankalista oloista elävänä, mutta joutuu todistamaan vierestä monen läheisen riutumisen pois.

En voi olla vertaamatta Muhinan päiväkirjaa juuri äskettäin lukemaani Zlata Filipovićin Zlatan päiväkirjaan. Lena ja Zlata ovat molemmat nuoria tyttöjä, jotka uskoutuvat päiväkirjalleen  piiritystilanteen keskellä. Zlata kirjoitti ikäisekseen kypsästi, ja niin myös Lena joutuu aikuistumaan nopeasti, kun hänen on pakko ottaa vastuuta perheensä hyvinvoinnista ja omasta selviytymisestään.

Yhteistä näiden tyttöjen teksteissä on myös se, miten päiväkirjalle tilitetään aluksi ihastuksista, kavereista, koenumeroista ja haaveista. Sota kääntää huomion sähköön, kaasuun, ruokaan ja juomaan sekä tietenkin kuolemaan. Lena Muhinan tekstissä keskitytään enemmän vallitsevaan ruokatilanteeseen, olihan Leningradin monivuotinen piiritys asukkaille ennen kaikkea kamppailu nälkäkuolemaa vastaan. Ruokaa säännösteltiin niin, että päivittäinen leipäannos oli vähimmillään vain 125 grammaa.

Lena kirjoittaa päiväkirjaansa vähemmän tietoisena mahdollisista lukijoistaan kuin Zlata, jonka tekstistä paistaa välillä se, että kirjoittaja aavistaa niiden päätyvän jonkun luettaviksi. Zlatan päiväkirjan puolivälin tienoilla päiväkirjan julkaiseminen varmistuu, jolloin Zlata tietää jo varmuudella kirjoittavansa yleisölle.

Muhinan teksti on välillä hyvin kaunokirjallista. Päivittäiset merkinnät ovat pitkiä ja sisältävät paikoin paljon dialogia, jolloin päiväkirjamaisuus unohtuu. Muhina jopa alkaa yhdessä vaiheessa päiväkirjaansa kolmannessa persoonassa, jolloin tekstissa alkaa elää ja kokea henkilö nimeltä Lena. Ratkaisu on tietoinen:

Olen päättänyt alkaa kirjoittaa päiväkirjaani uudessa muodossa, kolmannessa persoonassa. Kuin kertomusta. Sellaista päiväkirjaa voi sitten lukea kuin romaania.

Päiväkirja on mielenkiintoinen kirjallisuuden laji; se häilyy jossakin faktan ja fiktion rajamailla. Kirjoittaja on voinut värittää ja muokata tapahtumia mielensä mukaan, mutta silti päiväkirja kertoo oikeista historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Sekä Zlatan että Lenan dokumentaariset kirjoitukset koskettivat minua, mutta olivat kaikkine kauheuksineen välillä ahdistavaa ja raskasta luettavaa, kun tiesi niiden pohjautuvan tosielämään.

Leningrad eli nykyinen Pietari kartalla mustan neulan kohdalla.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)

Alkuteos: Is.

Suomentaja: Leena Vallisaari (2012).

Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 366.

Oma arvio: 4½.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kansi: Helena Kajander.

Jää on ainoa viimevuotisista Finlandia-palkintoehdokkaista, jonka ostin omaan hyllyyn. Ja vieläpä ennen voittajan julkistusta, joten vainuni toimi edes kerran! Ensilukemalla en kirjasta kuitenkaan innostunut, vaan se jäi kesken melkein vuodeksi. Nyt syksyllä viimeisellä mökkireissulla aika ja paikka olivat Jäälle otollisia: talvikauteen hiljalleen valmistautuva saaristo, pimeät illat ja myrskytuuli. Aloitin kirjan uudelleen alusta ja olin myyty.

Tarina sijoittuu 1940-luvulle, sotien jälkeiseen Suomeen. Vastavihitty pappi Petter Kummel muuttaa perheineen Ahvenanmaalle, Luodoille, joka on karu ja tuulinen ulkosaariston paikkakunta. Laulavainen seurakunta ottaa sydämestään messuavan papin lämpimästi vastaan.

Petterin arki koostuu pilkälti seurakunnan asioiden hoidosta, ja kodista vastaa kipakka ja tarmokas vaimo Mona, jolle kasvimaa ja navetta ovat henkireikiä. Äiti kasvattaa Sanna-tytärtä tiukalla otteella, ja pappilan vieraanvaraisuudesta nauttivia sukulaisia ja ystäviä riittää.

Hän [Mona] siivoaa vimmatusti ennen vieraiden tuloa koska on varma, että Täti arvostelee ja päivittelee kaikkea, mikä ei ole ehdottoman täydellistä. Varmasti hän arvioi, tutkii ja tarkastaa. – – Ennen heidän tuloaan Mona on vihainen vihainen vihainen, puristaa Sannaa lujasti käsivarresta: ei inahdustakaan! äyskii Petterille kun tämä tulee sisään vesisangot loiskuen, makaa öisin valveilla vaahdoten ja höyryten.

Jäätä on kuvattu monessa yhteydessä perinteiseksi romaaniksi, mitä se toki enimmässä määrin minustakin on. Perinteisyyden vastakohtana Lundberg (tai kääntäjä) käyttelee paikoitellen kieltä omien sääntöjensä mukaan ja modernisti. Kun Monan tunteet kuohuvat, tekstikin ryöppyää.

Elämä saaristossa jakautuu sykleihin vuodenaikojen mukaan. Mielenkiintoinen seikka minusta on se, että jäätynyttä merta ja jäätä ei koetakaan negatiivisena. Niin olin kuvitellut. Talveksi pitäjä rauhoittuu, remuavat turistit ja passattavat sukulaiset ovat poissa, ja kantava jää helpottaa kulkemista saarelta toiselle, kun esiin kaivetaan kelkat ja reet.

Matkustaminen on hidasta, samoin tiedonkulku. Puhelut välittää keskusneiti, jonka kautta myös juorut leviävät nopeasti. Kirjeet ovat tärkeä yhteydenpitoväline mantereella asuviin sukulaisiin päin, mutta posti ja sitä kuljettava posti-Anton ovat säiden armoilla. Kelirikon aikaan painavien postisäkkien raahaaminen jäällä on hengellä leikkimistä.

Lundbergin teksti tempaisi minut nopeasti mukaansa, ja samalla mieleeni nousi kysymys: miten seurakuntaelämää ja kirkollisia menoja kuvaava kirja voi kiinnostaa ja koskettaa uskonnotonta lukijaa? Syitä löytyy kiehtovista luontomaisemista, yhteisön dynamiikan kuvauksesta, mielenkiintoisesta ajankuvasta ja tunteita herättävistä henkilöhahmoista.

Ideaalimaailmassa en olisi kuullut kirjan keskeisestä käännekohdasta etukäteen. Lukukokemustani laimensi se, että nyt odotin koko ajan, milloin se tapahtuu. Huomasin oman hölmöyteni lukijana: aloin toivoa, että olinkin ymmärtänyt väärin, muistan väärin, ei niin käykään, entäs jos... Mutta en jatka tästä sen enempää, sillä en halua spoilata kirjaa niiltä, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet ja jotka ovat onnekkaasti säästyneet paljastuksilta.

Olen iloinen, että en luovuttanut kirjan kanssa, vaikka se ei heti kolahtanutkaan. Jää osoittautui lukemisen arvoiseksi kirjaksi, jossa pidin maalauksellisesta kielestä ja rakenteesta eri kertojineen. Elin mukana luotolaisten iloissa ja suruissa enkä ihan kuivin silmin selvinnyt minäkään.

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012)

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 255.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Maria Mitrunen.
Kartta ei kuulu kirjaan.

Lainasin Roman Schatzin kirjoittaman Berliini-oppaan toistamiseen, sillä reilun viikon päässä siintää miniloma lempikaupungissani Berliinissä. Lukaisin opuksen ensimmäisen kerran noin vuosi sitten ennen edellistä Saksan-reissua. Kirja jäi mieleen omalaatuisena, erilaisena matkaoppaana. Aina ennen matkaa on kiva orientoitua matkakohteeseen ja nostattaa matkakuumetta lukemalla jotakin paikkaan liittyvää.

Kirja sopii mainiosti sekä Berliinin tuntijoille että sellaisille matkailijoille, joille Saksan pääkaupunki on vieraampi. Berliini-fani voi makustella kirjan kanssa sitä, mitä tällä kertaa haluaisi nähdä tai kokea kaupungissa. Vinkkejä nimittäin riittää. Berliiniin vasta tutustuva saa kirjasta kattavan yleiskuvan perusnähtävyyksistä, käymisen arvoisista paikoista, tapakulttuurista ja ostosmahdollisuuksista. Pidän erityisesti kirjan kompaktista historiaosuudesta, jonka avulla voi kerrata värikkään kaupungin vaiheita.

Schatz kirjoittaa viihdyttävästi, mutta silti asiallisesti. Samalla kun hän esittelee kaupunkia, hän tulee kertoneeksi itsestään. Faktan joukossa on anekdootteja, ja kielitaituri-Schatzin sarkasmi ja rento ote välittyvät tekstistä. Hupi ja hyöty yhdistyvät mielenkiintoiseksi paketiksi, ja kirja todella on kirjoittajansa näköinen. Omalaatuinen ote puri minuun, ja siksi tämä opas päätyi blogiin asti, vaikka yleensä en tule oppaista ja vastaavista kirjoittaneeksi.

Berliini-intoiluni sai minut lainaamaan kirjastosta myös pinon Berliini-elokuvia, Berliiniin sijoittuvan dekkarin ja pari muuta matkaopasta. Matkan odottaminen on aina yhtä kutkuttavaa!

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus (2012)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 1. Kärleken.

Suom. Otto Lappalainen (2013).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 294.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Gardellin romaani alkaa vuodesta 1982. Homoseksuaalisuus on poistettu Ruotsissa sairausluokituksesta muutama vuosi aiemmin, mutta homoutta leimaa edelleen vahvasti häpeä ja salailu. Kirjan keskiössä on rakkaustarina, jonka päähenkilöitä ovat parikymppiset Rasmus ja Benjamin. Kirjassa kuvataan myös miesten lapsuutta, homoyhteisöä ja sairastumista. Sillä samaan aikaan vapautumisen kanssa homoyhteisö joutui kohtaamaan tappavan sairauden, hivin.

Rasmus on kotoisin pikkukylästä, jossa hän on erilaisuutensa vuoksi ollut yksinäinen. Ikätoverit haukkuvat hintiksi, vanhemmat toitottavat poikansa normaaliutta, sisällä palaa halu päästä pois. Eikä koskaan tulla takaisin. Rasmus muuttaakin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen Tukholmaan.

Benjamin puolestaan on Tukholmassa varttunut Jehovan todistaja, joka on ikänsä kiertänyt ovelta ovelle todistamassa ja jakamassa traktaatteja. Nuorempana vanhempien mukana, nykyään yksinään. Eräänä päivänä oven avaa Paul, sanavalmis ja boheemi mies, joka kutsuu Benjaminin sisälle. Paul sanoo ääneen sen, mistä Benjamin visusti vaikenee, ja toimii sittemmin linkkinä Benjaminin ja Rasmuksen välillä.

Kuinka paljon voikaan kaivata jotakin, vaikka sitä ei olisi vielä kokenutkaan. Tämä kaipuu yhdistää seksuaalista identiteettiään etsiviä. Vapauden huuma ja rakkauden nälkä johtavat siihen, että kokemuksia janotaan niin, että kumppaneiden määrässä on vaikea pysyä mukana. Nimistäkään ei ole tietoa, koska niitä ei kysytä. Kohtaaminen saattaa tapahtua rautatieaseman pisuaarilla, puiston pensaikoissa tai rappukäytävässä.

Kertoja tekee heti selväksi, että hän tietää, miten tarina päättyy. Kertoja väläyttelee palasia "loppuratkaisusta" ja tekee itsestään varsin näkyvän. Alusta asti on myös selvää, että hyvin tässä ei tule käymään.

Yhdessä luvussa ja jopa yhdessä kappaleessa voidaan hypätä eri aikatasolle tai käväistä eri paikoissa. Voi kuulostaa aika sekavalta, mutta sitä se ei mielestäni ole. Hyppely aikajanalla ja sen vaihtelu, ketä kuvataan, luovat tiiviin tunnelman ja koukuttavat lukijan. Lukemista on pakko vain jatkaa, koska herää halu rakentaa tarina kokoon.

Eri henkilöiden vuorottainen kuvaus ja välähdykset tulevasta tuovat lukemiseen ristitiidan: on syntymäisillään kaunis rakkaustarina, tarinan henkilöt löytävät itsensä ja vapautensa, mutta samalla tiedetään, että kaikki johtaa tuhoon. Kuka selviää, kuka ei – näiden kysymysten varaan rakentuu tarinan keskeisin jännite.

Takakannessa kerrotaan, että kirjailija Jonas Gardell on yksi heistä, jotka selvisivät. Gardell on ruotsalainen kirjailija, laulaja ja koomikko ja suomenruotsalaisen Mark Levengoodin puoliso. Tämä romaani on ensimmäinen osa Gardellin kolmiosaista romaania, jonka kaksi muuta osaa ilmestyvät kustantajan tietojen mukaan ensi vuonna.

Katsoin Gardellin kirjaan perustuvan tv-sarjan keväällä enkä tuolloin tiennyt sen perustuvan kirjaan. Kun kuulin kirjasta, ajattelin, etten halua pilata sarjan jättämää hyvää mielikuvaa kirjalla – koska sehän ei voisi olla yhtä hyvä. Lainasin kirjan kuitenkin työkaverin innoittamana. (Kiitos, S!) Yllätyin, että kirja oli jopa vielä parempi kuin tv-sarja. Sanoisin, että ne täydentävät toisiaan. Loppuratkaisun tietäminen ei haittaa lukemista, koska se ei ole tässä tärkeintä.

Koin monenlaisia tunteita kirjaa lukiessani: iloitsin, jännitin, ahdistuin, suutuin, tulin surulliseksi. Tunteikas lukukokemus jätti jälkeensä tiedonjanoa, vaikka kirjaan olikin ujutettu paljon faktaa fiktion sekaan. Haluan lukea lisää homojen historiasta ja Gardellista itsestään.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012)

Suomentaja: Juhani Lindholm.

Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 261.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Ilkka Kärkkäinen

David Foster Wallace (1962–2008) on kenties melko tuntematon nimi Suomessa, mutta Yhdysvalloissa hänet on nostettu yhdeksi merkittävimmistä uuden miessukupolven kirjailijoista. Wallace oli amerikkalainen romaanikirjailija, novellisti, esseisti ja yliopistonopettaja, joka kuoli oman käden kautta 46-vuotiaana.

Wallacelta on julkaistu Yhdysvalloissa kolme romaania, kolme novellikokoelmaa ja vajaa kymmenen ei-fiktiivistä tekstikokoelmaa. Suomeksi on tähän mennessä ilmestynyt vain tämä tekstikokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Kirjan alaotsikko luokittelee kirjoitukset esseiksi ja argumenteiksi. Teos sisältää kuusi tekstiä, jotka on valittu eri lähteistä ja sitten koottu yhteen suomennettaviksi.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää -kokoelma hurmasi minut. Kokoelman purevuus syntyy pitkälti siitä, että Wallace asemoi itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi mitä eriskummallisimmissa tilanteissa ja tapahtumissa. Pohtivan ja kokeilevan journalismin hengessä hän osallistuu esimerkiksi pornoelokuvien palkintogaalaan ja Karibian-risteilylle, joista hän sitten raportoi tuntojaan tarkkasilmäisesti. 

Noin satasivuinen kokoelman nimikkoteksti Hauskaa, mutta ei koskaan enää on minusta kokoelman helmi. Esseessä Wallace selostaa viikon mittaista Karibian-risteilyään, jolle Harper´s-lehti kustansi hänet kirjoittamaan  eräänlaisen todella suuren elämyksellisen postikortin.

Lievästi agorafobinen kirjailija kotiutuu loistoristeilijän hyttiin 1009 ja tekee sieltä käsin piipahduksia ns. tavallisen risteilyväen keskuuteen. Milloin hämmästelyn ja tarkkailun alaisiksi joutuvat epäilyttävän tehokkaat siivousmenetelmät, milloin ylivilkas palvelukulttuuri, milloin mitä kirjavampi risteilykansa. Nauroin kyyneleet silmissä.

Esimerkiksi näin Wallace tarkkailee turistimassaa loistoristeilijän kannelta, kun hän ei agorafobiansa vuoksi nouse maihin välisatamissa:

Ei ole viikon luksusristeilyn hauskimpia elämyksiä seistä katselemassa yläilmoista omia maanmiehiään, jotka lampsivat kalliit sandaalit jalassa köyhyyden riivaamiin satamiin. Amerikkalaisessa turistissa on jotakin eittämättömän nautamaista, kun hän liikkuu ryhmän osana. Hänessä on eräänlaista ahnetta rauhallisuutta. Tai siis meissä.

Wallacen vahvuus on siitä, että hän ei moralisoi tai tuomitse niitä, joita tarkkaa, vaan on kiinnostuneempi pohtimaan näkemäänsä ilmiönä. Kirjoittaja on hyvin tietoinen itsestään, mutta ei silti sorru itsekeskeisyyteen. Selostaessaan ja analysoidessaan havaintojaan Wallace kuitenkin paljastaa piirteitä itsestään jatkuvasti, alleviivaamatta.

Teksteistä hahmottuu Wallacen tapa kirjoittaa: hän käyttää värikästä ja osin keksittyäkin sanastoa, ironiaa, omaperäisiä lyhenteitä ja runsaasti viitteitä. Esseissä ei tosiaan ole alaviitteissä säästelty, mikä varmasti ärsyttää osaa lukijoista. Minusta sivutolkulla jatkuvat viitteet ovat omiaan kruunaamaan Wallacen tyylin – ja monesti ne ovat myös terävyydessään hulvattomia.

Wallacen esseekokoelma oli minulle lukukokemuksena silmiä avaava, koska essee lajina on minulle melko vieras. Olen pitänyt esseitä hidaslukuisina, jotenkin hankalina. Tämä kokoelma tarjosi hykerryttäviä lukuhetkiä ja jätti jälkeensä niin paljon ajateltavaa, että käsitykseni esseistä muuttui. Tuntuu kuin olisin löytänyt taas uuden, aivan mahdottoman mielenkiintoisen kirjallisuuden alueen, johon haluan tutustua.

Tutustuin Wallacen esseekokoelmaan alun perin siksi, että olin töissä mukana kirjapiirissä, jossa sitä käsiteltiin. Kirjoitin Wallacesta myös kirjailijaesittelyn kirjastomme nettisivuille: osa tästä blogitekstistä on julkaistu aiemmin täällä.

Tammikuussa luettua

Viime vuonna en tällaisia kuukausikohtaisia listauksia tehnyt, koska se ei tuntunut tarkoituksenmukaiselta: ehdin lukea vain pari kirjaa kuussa. Nyt ainakin yritän listata aina loppukuusta kuukauden luetut kirjat, koska näin saan edes lyhyesti sanottua jotakin teoksista, jotka olen lukenut mutta joista en ole muuten kirjoittanut blogissa. Kaikista kun ei tunnu irtoavan tekstiä, vaikka kirja olisi ollut hyväkin. Esimerkiksi kaikki kolme tammikuun bloggaamatonta olivat hyviä, Winman ja Itäranta jopa loistavia.

Bloggaamattomat:

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (2012) (325 s.)

Alkuteos: When God Was a Rabbit. Suom. Aleksi Milonoff.

Mistä minulle: ostin uutena.

Tartuin kirjaan sen hulvattoman nimen vuoksi, ja tarina osoittautui paikoin juuri niin hykerryttäväksi kuin nimi antoi odottaa. Kertojana toimiva Elly varttuu lapsesta aikuiseksi ja samalla hänen kertojanäänensä aikuistuu. Ellyn perhe on omalaatuinen, ja keskeinen sija hänen elämässään on aina myös lapsuudenystävä Jenny Pennyllä, vaikka välimatkaa kertyisikin. Winman yhdistää huumorin raskaisiin aiheisiin, eikä kirja ensivaikutelmasta huolimatta ole lainkaan kepeä.

* * *

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen (2012) (437 s.)

Alkuteos: Gräset är mörkare på andra sidan. Suom. Laura Beck.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Mieleeni jäivät toimiva kokonaisrakenne ja mielenkiintoiset henkilöhahmot. Korkea-aho tiputteli kutkuttavia yksityiskohtia pikkuhiljaa, mikä koukutti ainakin minut kirjan lukijaksi heti alusta lähtien. Jossakin vaiheessa ratkaisu hieman jo puudutti, kun jokainen luku päättyi arvattavan samankaltaisesti. Kirjassa yhdistyvät loistava henkilökuvaus, jännärimäiset piirteet ja fantasia.

* * *

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012) (267 s.)

Mistä minulle: lainaasin kirjastosta.

Scifikirjallisuus ei kuulu peruslukemistooni: taidan jopa hieman vierastaa scifiä ja fantasiaa. Itärannan kirja antoi kuitenkin aihetta kyseenalaistaa ennakkoluulojani ja oletuksiani, sillä Teemestarin kirja oli vaikuttava lukukokemus. Kirjaan on luotu kekseliäästi uskottava maailma. Viihdyin kyllä jo syksyllä Nälkäpelin parissa pelottavan hyvin. Nämä dystopiat ovat olleet viehättäviä ajatusleikkejä.





Blogatut

Taina Latvala: Välimatka (2012) (253 s.)

J.W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) (205 s.)

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus (2008) (176 s.)

Paul Auster: Talvipäiväkirja (2012) (225 s.)

Paul Auster: Oraakkeliyö (2003) (265 s.)

Tammikuussa luin kahdeksan kirjaa, joissa oli yhteensä 2153 sivua. Osan olin aloittanut jo joululomalla, mikä selittää minulle runsasta kuukausimäärää. En edes kuvittele pääseväni tällaisiin lukemiin alkaneen kevään kaikkina kuukausina. Tentteihin täytyy lukea vastaava sivumäärä helmi- ja maaliskuussa, joten nähtäväksi jää, miten lukuintoa riittää kaunon puolelle. Niin, ja aikaa, sillä töissäkin täytyy käydä.

Kaikki tammikuussa lukemani kirjailijat olivat minulle ennestään tuntemattomia. Tavallaan harmittaa, että en saanut aikaiseksi kirjoittaa Korkea-ahosta, Winmanista ja Itärannasta. Varsinkin kun kaksi viimeksi mainittua ovat esikoiskirjailijoita, joille soisin mahdollisimman paljon näkyvyyttä. Nämä esikoiset ovat kaikki suht uusia, joten kirjoittaminen takkusi osittain siksi, että niitä on käsitelty ja vatkattu jo niin paljon, että kyllästyttää.

Kuva: tammi.fi

Kuukauden kirjailijalöytö oli ehdottomasti Paul Auster! Hotkaisin heti Talvipäiväkirjan perään Oraakkeliyön ja vakaasti aion lukea tältä nerokkaalta kirjailijalta lisää vielä lähiaikoina. Otan mieluusti vastaan suosituksia siitä, minkä Austerin seuraavaksi kirjastosta kotiin nappaisin!

Toivottavasti kirjavuoteni jatkuisi yhtä monipuolisena kuin sen ensimmäinen kuukausi oli: sekoitus uutta ja vanhempaa, kotimaista ja ulkomaista, tuttua ja vähän vieraampaa.

(Muokattu 1.2.2013: Korkea-aho ei ole esikoiskirjailija)

Paul Auster: Talvipäiväkirja (2012)

Alkuteos: Winter Journal.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2012).

Sivumäärä: 225.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: kirjastosta lainattu.

Kansi: Timo Mänttäri
Kuva: tammi.fi

Mielikuvat ovat jälleen kerran vieneet minua harhaan ja olen pidättäytynyt lukemasta Austeria aiemmin. Miten tyhmää! Talvipäiväkirjan lukeminen nosti Austerin silmissäni heti yhdeksi kiinnostavimmista mieskirjailijoista  – olenkin jo kirjailijan seuraavan teoksen kimpussa.

Talvipäiväkirjassa Auster käy lävitse elämäänsä. Paul Auster on vuonna 1947 syntynyt yhdysvaltalainen kirjailija, joka on naimisissa kirjailija Siri Hustvedtin kanssa. Hän on kirjoittanut reilut parikymmentä kirjaa, joista on suomennettu kuusitoista. Kirja on hyvin henkilökohtainen ja paikoin intiimikin, ja silti Auster osaa vetää muistonsa koskettamaan ihmisiä ylipäätään. Avoimuus on rehellistä, ei mitenkään repostelevaa. Kirjan myötä Auster hahmottuu mukavan leppoisaksi kirjailijaksi, jonka elämänvoima kumpuaa pohjattomasta rakkaudesta vaimoonsa ja kirjoittamisesta, joka on hänelle kehon musiikkia.

Tehdäksesi sitä mitä teet sinun tarvitsee kävellä. Ainoastaan käveleminen tuo sanat luoksesi, sallii sinun kuulla sanojen rytmin silloin kun kirjoitat niitä päässäsi. Toinen jalka eteen ja sitten toinen, sydämesi kaksijakoinen rummunlyönti. Kaksi silmää, kaksi korvaa, kaksi käsivartta, kaksi säärtä, kaksi jalkaterää. Tämä, ja sitten tuo. Tuo, ja sitten tämä.

Auster muistelee muun muassa kohtaamiaan ihmisiä, matkoja, työtehtäviä ja esimerkiksi listaa kaikki elämänsä kodit eli asunnot, joissa hän on asunut. Kovin puuduttavaa, voisi ajatella, mutta se on oikeastaan kirjan kiehtovimpia jaksoja. Mitä kaikkea asumismuoto paljastaakaan ihmisestä! Asunnon valinta kertoo vaikkapa, mitä milloinkin haluaa priorisoida: työtä, opiskelua, perhe-elämää. Sattuman kautta voi löytyä helmi, mutta loukossa asumiseenkin voi jälkeenpäin liittää hyviä muistoja.

Erityisesti jo mainitsemani avoimuus teki minuun vaikutuksen. Kirjailija kertoo elämästään rehellisen tuntuisesti, eikä ainakaan piilottele virheitään. Tietenkään en voi tietää, mitä hän jättää kertomatta. Mutta siis minkäänlaista ylimielisyyttä en enää voi Austeriin yhdistää, en sitten millään.

Kirjan keskusteleva tuntu ja kaverillisuus syntyvät pitkälti siitä, että kirjoittaja puhuttelee itseään läpi kirjan. Auster kertoo arkisista sattumista, kommelluksista, ilon ja surun hetkistä. Noin nelivuotiaana sattui seuraavaa:

Muutamia kuukausia myöhemmin sinulta kysyttiin, haluaisitko kokeilla lastentarhassa käymistä. Vastasit että kyllä, vaikket ollut varma mitä lastentarha tarkoitti, sillä päiväkodit olivat vuonna 1951 paljon harvinaisempia kuin nyt, mutta sait tarhasta tarpeeksesi yhden päivän jälkeen. Muistat että jouduit jonottamaan muiden lasten kanssa ja teeskentelemään, että olitte ruokakaupassa, ja kun vihdoin, tuntikausilta tuntuneen ajan jälkeen, tuli sinun vuorosi, ojensit tukun leikkirahaa jollekulle leikkikassakoneen takana seisovalle, joka antoi sinulle kassillisen leikkiruokaa. Sanoit äidillesi, että lastentarha on älytöntä ajan haaskausta, eikä hän yrittänyt puhua sinua ympäri.

Muistot ovat hioutuneet anekdooteiksi. Kirjailija on kertomansa mukaan myös hyödyntänyt elämänsä vaiheita kaunokirjallisissa teoksissaan ja käsitellyt elämänsä käännekohtia kirjoittamalla niiden pohjalta fiktiota. Koska en ole lukenut Austeria aiemmin, en tietenkään voinut havaita näitä yhtymäkohtia.

Hyvä puoli siinä, että olen kartellut Austeria tähän asti, on se, että nyt minulla on lukematta monia (oletettavasti) hyviä kirjoja! Ainakin Oraakkeliyön alku lupaa hyvää… Samaa ajattelen Austerin vaimosta, Siri Hustvedtistä: hänenkin kirjoihinsa tutustumisen jatkaminen kutkuttaa mukavasti.

Omaelämäkerrallisuudesta huolimatta laitan Talvipäiväkirjan tunnisteeksi ulkomainen kauno, koska sellaisena sen kirjastosta lainasin (luokka 84.2). Se sopisi kyllä mielestäni paremmin elämäkertojen luokkaan, enkä tarkemmin ajatellen ymmärrä lainkaan kirjan luokittelua kaunoksi.