Kuukauden nobelisti: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2019. 322 s.
Suom. Tuula Kojo.
Alkuteos: Kırmızı Saçlı Kadın (2016).
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keltaisessa kirjahyllyssäni mökillä on monta Orhan Pamukin teosta, mutta aina vain ne ovat jääneet muiden kirjojen jalkoihin. Tuorein hankinta Kummallinen mieleni odottaa vuoroaan tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi, sillä usein luettavaksi tulee valittua hieman maltillisemman paksuisia kirjoja. Pidän kyllä paksuistakin kirjoista, mutta aina lukuvalintoja ei voi järjellä selittää.

Kirjaston uutuushyllystä napattu Punatukkainen nainen on siis ensimmäinen lukemani Pamuk. Ensimmäisellä kesälomaviikollani tahkosin Volter Kilven klassikkoa Alastalon salissa, kunnes kaipasin vähän vaihtelua. Punatukkainen nainen oli osuva valinta, sillä teksti etenee sutjakkaasti, juonessa on sopivasti koukkuja pitämään mielenkiintoa yllä, ja kirja yllättää vielä ihan lopussa. Luin kirjan yhden tuulisen päivän aikana, kun navakka luoteistuuli antoi hyvän tekosyyn pysytellä huvimajan seinien sisällä kirjan kanssa.

Punatukkaisen naisen tarina käynnistyy 1980-luvun Istanbulista. Nuorimies Cem pestautuu äitinsä vastusteluista huolimatta kaivonkaivajan apulaiseksi. Ilman koneita työ on raskasta ja vaarallista, ja työn vastapainoksi Cem ja hänen mestarinsa Mahmut pistäytyvät iltaisin läheisessä kaupungissa. Yhdellä näistä reissuista Cem näkee lumoavan kauniin punatukkaisen naisen, joka on kiertävän teatteriseurueen jäsen. Nainen saa nuorenmiehen pauloihinsa, ja hullaantumisella on kauaskantoiset seuraamukset. Pesti kaivonkaivajan apulaisena ja tapahtumat tasangolla määrittelevät Cemin loppuelämän suunnan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, sillä vahvoja juonteita tarinassa ovat vihjailut isänmurhaan ja pojanmurhaan. Näihin teemoihin lukija voi virittäytyä jo ensisivuja lukiessaan – kirjan mottoina on lainauksia Nietzschen Tragedian synnystä ja Sofokleen Kuningas Oidipuksesta sekä Firdawsin Kuninkaiden kirjasta. Näihin sekä moniin muihin aihetta koskettaviin teoksiin myös kirjan päähenkilö Cem kehittää aikuistuessaan pakkomielteen. 

Vaiheikas tarina tarjosi minulle lukuhaluja ruokkivan lukukokemuksen. Viehätyin tekstin rytmistä ja siitä, miten vaivattomasti Pamuk tarinaansa kuljettaa. Eikä aihevalinnoissakaan ole valittamista: miten antoisaa olikaan lukea vanhanaikaisesta kaivon rakentamisesta! Nykyisin kaivaminen sujuu koneilla eikä siihen liity samankaltaisia vaaroja kuin ennen. Kymmenien metrien syvyydessä kaivaja saattoi kuolla kaivannon romahdukseen, myrkkykaasuihin tai maan pinnalta pudonneeseen työkaluun. On todella vaatinut kylmäpäisyyttä työskennellä pölyisessä kuilussa toisten armoilla. Pidin myös siitä, miten Pamuk yhdistelee muinaisten kirjoitusten myyttisiä tarinoita Cemin kasvukertomukseen.

Punatukkainen nainen on hyvä muistutus siitä, että nobelistien vaikeaselkoisuus on rikottavissa oleva myytti. Tämän rohkaisemana uskallan tarttua niihin vähän paksumpiinkin Pamukin kirjoihin!

Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.

Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.

Kuukauden nobelisti: Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1946. 379 s.
Alkuteos: A Farewell to Arms (1929).
Suom. Veikko Polameri.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Pari kuukautta sitten kirjoitin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanista, jonka luin uudelleen Kirjoja ulapalta -haasteen innoittamana. Mielikuvani Hemingwaystä muuttui tuon lukukokemuksen myötä kuivakasta kiinnostavaksi, joten aloin heti miettiä, mitä lukisin kirjailijalta seuraavaksi. Päädyin täydentämään Keltaista kirjastoani Jäähyväiset aseille -romaanilla. Ja koska bloggasin Vanhus ja meri -kirjasta Keskiviikkoklassikko-otsikon alla, saa tämä vuoron olla Kuukauden nobelistin teos.

Tässä Hemingwayn klassikossa näyttämönä on sota-aika, ensimmäisen maailmansodan taistelut Italiassa. Päähenkilö on amerikkalainen nuorimies Frederic Henry, joka on sodassa vapaaehtoisena lääkintämiehenä. Rintamalla hän tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherineen, ja he rakastuvat. Kun Frederic haavoittuu, pestautuu Catherine samaan sairaalaan, jossa mies on toipumassa. He kokevat yhteisiä onnenhetkiä muun muassa Catherinen yövuorojen aikaan ja ikimuistoisen kesän:

Se kesä oli meistä ihanaa aikaa. Kun pystyin lähtemään ulos, ajoimme vaunuilla puistossa. Muistan vaunut, hevosen joka kulki hitaasti, ylhäällä edessä istuvan ajurin selän ja hänen korkean lakatun hattunsa ja Catherine Barkleyn istumassa vierelläni. Jos annoimme kätemme koskettaa toisiaan, vain käteni syrjänkin koskiessa häneen, me kiihotuimme. Myöhemmin kun saatoin kulkea kainalosauvoilla, menimme päivälliselle Biffiin tai Gran Italiaan ja istuimme pöydässä ulkona Gallerian pylväskäytävässä. ‒ ‒ Joimme kuivaa valkoista capria jääastiassa viilennettynä; kokeilimme tosin monia muitakin viinejä, fresaa, barberaa ja makeita valkoviinejä. 

Auvo ei kestä kauaa, sillä Frederic joutuu takaisin rintamalle. Frederic tuntee syvää velvollisuudentuntoa sotimiseen, mutta nyt kun Catherine odottaa häntä toisaalla, on Italian joukkojen perääntyminen hänelle tilaisuus päästä pois. Catherine on Henryn syy jättää jäähyväiset aseille. Seuraa pelokasta pakoilua ja uhkarohkea souturetki Sveitsin puolelle, puolueettomalle alueelle. Kaikki on jälleen hyvin, kunnes...

Hemingway on henkilöilleen säälimätön. Luulin jo paatuneeni lukijana, koska en ole aikoihin vetistellyt lukiessani, mutta nyt en välttynyt kyyneliltä. Loppu murskaa sydämiä, myös lukijan.

Tempauduin täysillä mukaan sota-ajan rakkaustarinan vaiheisiin ja nautin Hemingwayn dialogivetoisesta kerronnasta. Hemingwayn Vanhus ja meri -romaaniin verrattuna kerronta on laveampaa, mutta samaa kiireettömyyden tuntua on molemmissa. Tarina etenee omalla painollaan, mitään vyörytystä Hemingway ei harrasta. Sotakuvaus on realistisen oloista, paikoin aika sekavaakin. Yhtä paljon kuin sotaromaani on tämä kyllä rakkaustarina.

Kirjan äärellä sain itseni jälleen kerran kiinni vääristyneestä mielikuvasta: vielä kirjaa aloittaessani kuvittelin tarinan sijoittuvan Espanjan sisällissotaan. Hämmästelin hieman, kun kansien välissä sodittiinkin aivan toista sotaa. Lieveteksti olisi toki kertonut, mistä sodasta kirjassa on kyse, mutta jätän ne nykyisin usein lukematta, sillä monesti ne kertovat kirjasta liikaa.

Googlailu sitten paljasti, että Espanjan sisällissotaan Hemingwayn teoksista sijoittuukin Kenelle kellot soivat ‒ eli vielä riittää kiinnostavaa Hemingwaytä (ja vielä omasta kirjahyllystä). Molemmissa sodissa Hemingway oli mukana, ja Henryn kokemukset mukailevat ilmeisesti jotakuinkin kirjailijan omia vaiheita. Hän oli mukana räjähdysonnettomuudessa ja rakastui sairaalassa häntä hoitaneeseen sairaanhoitajaan. Mielenkiintoiselta alkoi vaikuttaa David Sandisonin kirjoittama kirjailijaelämäkerta Ernest Hemingway (Gummerus 1998), joka meni jo varaukseen kirjastosta.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena.

Helmet-lukuhaasteessakin kirjalle on sopiva rivi, nimittäin 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Kirjankansibingossa kansikuva sopii kohtaan valokuva.

Kuukauden nobelisti: Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Otava 2000. 155 s.
Alkuteos: Irisches Tagebuch (1957).
Suom. Kai Kaila (1975).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Heinrich Böll (1917‒1985) on Kirjakimaran maaliskuun nobelisti. Böll on kuulostanut aina jotenkin vaikeasti lähestyttävältä, joten päätin aloittaa hänen tuotantoonsa tutustumisen "helpommasta päästä" eli matkakirjasta. Päiväkirja vihreältä saarelta ilmestyi alkukielellä vuonna 1957, ja ensimmäinen suomennos vuonna 1975, kolme vuotta Böllin Nobel-palkinnon jälkeen. Luin Seitsentähdet-sarjassa vuonna 2000 ilmestyneen painoksen, johon Jyrki Vainonen on kirjoittanut saatesanat.

Päiväkirja vihreältä saarelta on saksalaisen kirjailijan rakkaudentunnustus Irlannille, Swiftin, Yeatsin ja Joycen kotimaalle. Läpi kirjan Böll puhuu maasta ja sen kansalaisista lämpimästi ja kunnioittavasti, vaikka ei aina ihan ymmärtäisikään paikallisia käytäntöjä ja tapoja. Kirjassa Böll raportoi päiväkirjamaisesti perheensä matkasta Irlannissa ja sommittelee väliin tarinoita paikallisista ihmisistä.

Böll tekee huomioita muun muassa irlantilaisten luonteenlaadusta. Saksalainen säntillisyys joutuu kohtaamaan irlantilaisten aikakäsityksen. Irlantilainen sananlasku "Kun Jumala loi ajan, hän teki sitä tarpeeksi" kuvastaa hyvin paikallista suhtautumista vaikkapa sovittuihin aikatauluihin. Böll pohtii myös paikallisia sääilmiöitä, kansantarinoita, uskomuksia ja sananlaskuja. Kaikkeen hän suhtautuu positiivisessa hengessä. Junan ikkunasta hän havainnoi paljon saaren luontoa, jolle tyypillistä ovat kumpuilevat nummet ja hohtavanvihreä sammal.

Böllin matka vie ainakin Dubliniin, Limerickiin, Athloneen ja Mayoon. Matkan edetessä hän saa huomata, että hylätyt kylät ovat kansallismaisemaa. Irlanti on nimittäin lähtijöiden ja jo lähteneiden maa: esimerkiksi kuuden lapsen äiti kertoo vain kahden lapsistaan jääneen kotimaahansa, muut neljä lähtivät työn ja paremman elintason perässä Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Suhdeluku lähteneiden ja jääneiden välillä tarkoittaa sitä, että maailmalla on miljoonia irlantilaisia ja heidän jälkeläisiään.

Saatesanoissa Jyrki Vainonen varoittelee, ettei Böllin kirjaa kannata pitää todenmukaisena matkaoppaana, sillä se on varsin romantisoitu esitys vihreästä saaresta. Lisäksi se on jo melkoisen vanha, joten maa on muuttunut Böllin ajoista melkoisesti. Ainakin vehreät maisemat ja kansalaisten perusluonne ovat varmasti vielä nykymatkaajan saavutettavissa.

Huomasin ilokseni kirjaston kirjan kiertäneen monen lukijan käsissä, sillä käsissäni oleva nide pysyy vain hädin tuskin kasassa. Ymmärrän kiinnostuksen, sillä kirja on sujuvasanainen ja mielenkiintoinen ajankuva 1950-luvun Irlannista ja kirjailijan tarkkoja havaintoja on aina antoisa lukea. Kirjailijoiden matkapäiväkirjat ovat muutenkin mielestäni kiehtovaa luettavaa. Bölliä ennen olen reissannut ainakin Antti Tuurin matkassa eri puolilla Eurooppaa usean kirjan verran ja Juha Itkosen kanssa Amerikassa. Tänä vuonna ilmestynyt Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja juuri uusintapainoksena ilmestynyt Ulla-Lena Lundbergin Linnunsiivin Siperiaan pääsevät jossakin vaiheessa lukuun.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Böllin kirjasta ovat bloganneet ainakin Luettua elämää -blogin Elina ja Tarukirjan Margit, joka on myös lukenut kirjan osana Kuukauden nobelisti -sarjaansa.

Kuukauden nobelisti: Herta Müller: Matala maa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1996. 137 s.
Alkuteos: Niederungen (1982/1984).
Suomentaja: Raija Jänicke.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuukauden nobelisti on blogissani uusi juttusarja, jonka on tarkoitus toimia minulle kannustimena lukea nobelistien kirjoja ja tietenkin kertoa näistä lukukokemuksista teille lukijoilleni. Valitsen joka kuukausi yhden kirjailijan Nobel-palkinnon voittaneiden kirjailijoiden listalta, luen häneltä vähintään yhden teoksen ja esittelen lukemani täällä blogissa. Vastaavaa juttusarjaa kirjoittaa ainakin Tarukirjan Margit, joka on esitellyt blogissaan jo lähes kuusikymmentä nobelistien teosta.

Haluan tutustua Nobel-palkinnon saaneisiin kirjailijoihin mahdollisimman laajasti ja nostaa heidän teoksiaan säännöllisesti esiin, koska nobelistit kiehtovat minua jollakin selittämättömällä tavalla. Lisäksi heidän teoksiaan on omassakin kirjahyllyssäni hieno kokoelma, kiitos keräilemäni Keltaisen kirjaston. Olen listannut kaikki nobelistit Palkitut-välilehdelle, jolta löytyvät myös linkit postauksiin, sekä aiempiin että tämän juttusarjan myötä kirjoittamiini.

Aloin miettiä juttusarjan käynnistämistä myös sen vuoksi, että nobelistit tuntuvat kiinnostavan isoa joukkoa lukijoita, ja heidän teoksiinsa tutustuminen on monella haaveena tai tavoitteena. Usein nobelistien teokset kuitenkin koetaan jollakin tapaa hankaliksi tai vaikeasti lähestyttäviksi, ja kynnys tarttua palkitun kirjailijan teokseen voi nousta yllättävän korkeaksi. Toivon, että voisin tällä juttusarjallani hieman laskea tuota rimaa, kun tuon nobelistien teoksiin tällaisen tavallisen lukijan näkökulmaa.

Herta Müller (s.1953) saa kunnian olla Kirjakimaran ensimmäinen kuukauden nobelisti. Tutusta ja turvallisesta on helppo aloittaa; luin ja bloggasin Müllerin Hengityskeinusta nelisen vuotta sitten. Tuolloin luimme kirjan vetämässäni lukupiirissä.

Müller on kotoisin saksaa puhuvalta Romanian maaseudulta. Müller on sanonut, että hänen kirjoittamisensa juuret ovat hiljaisuudessa, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaikki asiat vaiettiin kuoliaiksi. Kun Müller ei voinut enää vaieta totalitarismin kauheuksista, hän alkoi kirjoittaa. Diktatuurissa vallalla olevaa hallintomuotoa vastaan kirjoittaminen on kuitenkin paitsi rohkeaa, myös vaarallista. Toistuvien kotietsintöjen ja tappouhkausten rasittama kirjailija pakeni vuonna 1987 Länsi-Saksaan ja on asunut Saksassa siitä lähtien.

Müllerin teosten aiheet kumpuavat usein hänen omista kokemuksistaan diktatuurisesta hallinnosta. Aiemmin lukemani Hengityskeinu perustui Müllerin ystävän tarinaan, ja nyt lukemani Matala maa puolestaan heijastelee kirjailijan lapsuudenmaisemia ja -muistoja. Bloggauksen yläosassa on alkuteoksen tiedoissa kirjalle kaksi ilmestymisvuotta; se julkaistiin ensin sensuroituna versiona vielä tuolloin kommunistisessa Romaniassa.

Novellikokoelma koostuu viidestätoista tekstistä, joista lyhyimmät ovat vain muutaman sivun mittaisia ja pisin, Matala maa, vie yli puolet teoksen sivumäärästä ja on antanut nimensä kokoelmalle. Kaikkia kokoelman tarinoita yhdistää miljöö eli svaabilainen kylä Banaatissa. Banaatin svaabilaiset ovat yksi vähemmistöryhmä Romanian saksalaisten joukossa. Alue sijaitsee nykyisessä kaakkois-Euroopassa, Romanian, Serbian ja Unkarin alueilla. Useita tarinoita yhdistää miljöön lisäksi nuoren tytön näkökulma.

Matala maa kokoelman nimenä kuvastaa hyvin tarinoiden tunnelmia, sillä melkoista matalalentoa Müller on novelleihinsa vanginnut. Synkkä kansikuvakin on teoksen hengen mukainen. Müller kuvaa novelleissaan kyläläisten arkea, joka on työntäyteistä, yksinkertaista, köyhää. Elämä on suorastaan ankeaa. On juopottelua, pettämistä, väkivaltaa. Koko suku peseytyy vuorollaan samassa kylpypaljussa, ja veden väri muuttuu jokaisen kylpijän jälkeen entistä tummemmaksi. Lapsi pakenee kurjuutta leikkeihin, ja jossakin vaiheessa kotileikissä matkitaan äidin ja isän riitoja. Äiti pesee ankeutta pois juuriharjalla lattiasta niin, että lankut lahoavat.

Aikuisten maailma on lapsen silmin nähtynä välillä käsittämätöntä. Müller sekoittaakin realistiseen kerrontatyyliinsä unikuvia, haaveita, non-senseäkin. Nämä utuiset ja mielikuvitukselliset tekstijaksot keventävät muuten kovin raskasta lukukokemusta. Esimerkiksi niminovellissa naiseksi varttuvan tytön kuolemankaipuu on sanoitettu kauniisti:


     Mutta kuolema ei tullut vieläkään.
     Kesä vyörytti väkevää kukantuoksuaan ylläni huojuvasta korkeasta heinikosta. Villit heinänkukat tunkeutuivat ihoni läpi. Menin joelle ja valelin vettä käsivarsilleni. Ihostani kasvoi korkeita pensaita. Minä olin kaunis suomaisema. 
     Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun.


Pituutensa puolesta kirjan voisi lukea yhdeltä istumalta, mutta Müllerin tyyli vastustaa tällaista lukutapaa. Ainakin minun piti lukea pysähdellen ja kertaillen. Tarinoiden välissä oli usein pidettävä taukoa. Müllerin kuvaama maailma ja hänen tyylinsä vaativat sulattelua. Kehottaisinkin lukemaan Mülleriä avoimin mielin ja ajan kanssa; teksti ei kenties heti aukene. En ahdistunut siitä, että tekstit harasivat vastaan, mutta ilottoman elämän kuvauksista ja yleisestä tunnelmasta hieman kyllä.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.