Arkista taiteilijaelämää – Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo

Kansi: Markko Taina.

Ukkospiilo sohvannurkassa ja sujuvasti etenevä kirja. Niistä oli Mintun ja minun sadepäivä tehty. 

Leena Lehtolaisen uutuus Korkean paikan lumo on musiikillisesti lahjakkaan Riikan kasvutarina lapsuudesta keski-ikään. Lapsitähti kulkee parrasvaloista perheenäidiksi, laulujen sanoittajaksi ja museotyöntekijäksi. Läpi elämän naista kiehtovat korkeat paikat, kuten Puijon ja Eiffelin tornit sekä hotelli Tornin Ateljee-baari.

Lapsuuden ja nuoruuden Riika viettää 1970- ja 80-lukujen Arpikylässä Kuopion lähellä, josta muuten on kotoisin myös Lehtolaisen romaanihenkilö Maria Kallio. Sieltä tie vie Helsinkiin opiskelemaan. Oman perheensä kanssa hän sittemmin asettuu Kirkkonummen metsäisiin maisemiin ja päästään jo pandemia-aikaan.

Riikan elämässä käänteitä riittää, mutta monet niistä juostaan läpi. Vauhti ja jonkinlainen kepeys häiritsivät lukukokemustani. Jossakin vaiheessa kurkistelin kirjaston sivuille, onko tämä luokiteltu nuortenromaaniksi – ei ole. Loppupuolella käväistään syvemmissäkin tunnoissa, kunnes on kiire solmia langat yhteen.

Kustantaja kuvailee romaania taiteilijaromaaniksi. Riikan taiteilijuus on arkista, perhe-elämän rinnalla toteutuva ura, vaikka saa hänkin maistiaisia glamourista. Sanoittajan työn kuvaus oli minulle kirjan kiinnostavin kerros. Riika ammentaa teksteihinsä ohimennen kuulluista keskustelunpätkistä, havainnoistaan arjessa, omista ja läheistensä tunteista. Tekstityöläisellä muistikirja on aina mukana.

Lehtolaisen dekkareista tuttua on Arpikylän lisäksi jouheva kerronta. Jotakin rosoa olisin tähän kaivannut, nyt juju on vaihtelu hän- ja minäkertojien välillä.

Entisenä kirjastonhoitajana kohottelin kulmiani, kun eräs hahmo jää kirjastoon töihin sivarin jälkeen ”ensin palkkatuella työskenteleväksi hyllyttäjäksi ja sitten oppisopimuskoulutukseen. Työ ei ollut liian kuormittavaa ja sitä sai tehdä yksin.” Ehkä hänellä on jokin poikkeusjärjestely, koska kirjastotyö on ensisijaisesti asiakaspalvelutyötä.

Helmet 2024: 7. Kirjassa rakastutaan.

Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo. Tammi 2024. 327 s. BookBeat.

Runo tarjoaa oivaltamisen riemua – Kristian Helanen: Kolmen sanan saate

Kokoelman kuvitus: Samu Kerimaa.

Aurinkoista Eino Leinon, runon ja suven päivää! Öiset ukkosrintamat ja ikkunapeltejä rummuttava sade ovat vaihtuneet pehmeään päivätuuleen. Perinteinen teemapäivän Runohaaste muistuttaa postaamaan tänään runoista. Muiden osallistujien runojuttuihin löydät linkkejä Ankin postauksesta.

Kristian Helasen esikoiskokoelma Kolmen sanan saate on helposti lähestyttävää, niukan muodon runoutta. Kolmeen osaan jakautuvassa kokoelmassa irtaannutaan entisestä, etsitään, mennään kohti unelmia. Lopussa ollaan maailmaasyleilevissä tunnelmissa.

Aloin lukea kokoelmaa kuin sen nimessä Kolmen sanan saate olisi tulkinta-avain. Missä ovat ne kolme sanaa, mikä on saate? Teoksen alkulehtien mottoa voisi pitää saatesanoina, mutta seitsensanaisena se ei ratkaise arvoitusta: Huudan kuiskauksia, soitan hiljaisuutta, maalaan näkymätöntä, kirjoitan.

Kirjoitan puhuttelevan moton muistiin ja jatkan pohdintaa. Noin puolivälissä kokoelmaa mielessäni kuuluu ”klik” ja jutun juoni avautuu. Nelisäkeiset säkeistöt on rakennettu muoto edellä. Toisteisuudesta aukenee uusi taso.

Helasen runot ovat riisuttuja. Pelkistetty ja toteava tyyli saavat miettimään, että nämä runot voisivat sopia runoja muuten arasteleville. Toisaalta välillä runot laukkaavat melko yleisellä tasolla, mikä voi vieraannuttaa.

Napakkuus ja arkinenkin sanasto eivät tarkoita yksinkertaista. Tulkintamahdollisuuksia avautuu. Mietin yksityisen ja yleisen liukumaa, miten runoilijan kokemukset hahmottuvat tunnistettaviksi, yleismaailmallisiksi kokemuksiksi. Lukijan käsissä runot saavat jälleen uusia merkityksiä.

Seuraava säkeistö onnistuu kiteyttämään viime viikkojen tunnelmiani:

Valoa metsästän

Harmaus huojuu

Muistot luovat

Haamuja

Runojen lukeminen on löytöretkeilyä: mitä tällä lukukerralla löydän, mihin huomioni kiinnittyy? Helasen kokoelmassa tämä puoli tulee rakenteen kautta alleviivatusti esille. Oivaltaminen on aina hauskaa ja palkitsevaa!

Sain kokoelman kirjailijalta, kiitos Kristian Helanen 🙏🏻 Suotuisia tuulia runoilijan matkallesi!

Kristian Helanen: Kolmen sanan saate. BoD 2024. 78 s. Kuvitus: Samu Kerimaa. Arvostelukappale.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Katri Tapola & Selja Raudas: Uusi

Tunnustan: varailen runokirjoja kirjastosta summassa. Uusia runoteoksia on lähikirjastoni kokoelmassa tyypillisesti vain yksi kappale, ja tuon ainokaisen käsiinsä saadakseen on varattava.

Umpimähkäisten varausten noutaminen on aina yhtä jännittävää. Joskus varaushyllyssä odottaa ohuen ohut lipare, toisinaan jättimäinen tiiliskivi.

Ja sitten ovat nämä mykistävät yllättäjät, kuten päivän runokokoelma Uusi. Kirjailija Katri Tapolan ja kuvataiteilija Selja Raudaksen yhteisteos on runoa ja mustavalkokuvia yhdistelevä taideteos. Tai oikeastaan se on naisen elämää hahmotteleva taidenäyttely. Samoissa kansissa työstäminen, ripustus ja purku.

Aiheena on uudistuva, muuttuva nainen. Muotit revitään rikki, niihin ei kukaan mahdu.

Päivän runo on ytimekäs:

Kuivakukka.
Talven törröttäjä.

Edeltävä runo vihjaa, että näillä sanoilla runon puhuja on vähätellyt itseään. Kuivakukan vehreä kausi on mennyttä, jäljellä on vain rapistuminen. Talven törröttäjä on puutarhaan paikoilleen jätetty, jo lakastunut kasvi.

Runo herättää miettimään, miten itselleen ja itsestään puhuu. Runon sanoilla on negatiivinen kaiku, mutta niissä voi nähdä kauneutta. Kuivakukkaan on varastoitunut kaikki eletty elämä, ja se voi jatkaa eloaan melkein ikuisesti. Puutarhan törröttäjät taas elävöittävät horrokseen vaipuvaa maailmaa.

Sittemmin kokoelmassa seuraa toisin puhumista, voimaantumista, omien tarpeiden tunnistamista. Ikääntymisen ei tarvitse tarkoittaa jähmettymistä ja uomiinsa kuivumista

Runot huutavat: lue minut, näe minut! Minä riitän, minä julkean. (Muuten: miten mahtava verbi tuo juljeta!)

Kuvituksen naiset ovat ilmeikkäitä, persoonallisia, toisinaan piirteet erottuvat tummasta hahmosta vain vaivoin. Myös tyhjät sivut rakentavat merkitystä.

Kirja on täynnä pysäyttäviä kiteytyksiä.

Kyllä minä muistan, mutta toisin.

Kun kirjoitan, hengitän.

Elämä on nyrjähdys.

Jatkan varailua summanmutikassa, ilman sitä ei tule näitä sykähdyttäviä kohtaamisia.

Katri Tapola & Selja Raudas: Uusi. Enostone 2023. 217 s. Lainasin kirjastosta.

Vanhan metsästäjän tilinteko – Kerstin Ekman: Suden jälki

Se tuli metsästä vielä hiukan kauempaa kuin missä minun latuni kulki. Asettui suonlaitaan, katajapuskan ja pienen männynkäppyrän väliin. Tähyili tarkkaavasti suon pikkuista lumilakeutta, käänsi sitten päätään niin että näin profiilin: ylvään kuonon, jyrkän otsanharjanteen, pystyt korvat.

Miehen ja suden kohtaaminen on lyhyt, mutta se muuttaa kaiken.

Kerstin Ekmanin Suden jälki kertoo Ulfista, kokeneesta metsästäjästä, joka on johtanut hirvijahteja vuosikaudet. On miehen 70-vuotispäivä, kun hän tarkentaa kiikarinsa Pitkäkoipeen.

Seudulla kiertelevät sudet herättävät yleisesti pelkoa ja vihaa, mutta kohtaaminen saa Ulfin kyseenalaistamaan koko metsästyksen. Sen, miten ihminen käyttää valtaansa eläimiin ja saaliita joskus jopa oman egonsa pönkittämiseen.

Identiteetti, jota Ulf on rakentanut koko elämänsä, tuntuu murenevan.

Rinnalla vaimo Inga puuhaa ja hösää, Ulfia uuvuttaa angina pectoris. Kun perheen Zenta-koiran voimat vähenevät, Ulf joutuu lemmikinomistajalle tuttujen kysymysten äärelle: mikä on armoa, mikä julmuutta?

Luonto- ja eläinsuhteen kuvauksen lisäksi Suden jälki on ajatuksia herättelevä kertomus ikääntymisestä, identiteetistä ja avioliitosta. Ja niin soljuvasti kirjoitettu ja taitavasti suomennettu, että lukijalla on viimeisen sivun jälkeen sanoilla ravittu olo.

Muutama kesä sitten luin Ekmanilta Sudentalja-trilogian väkevän avausosan Herran armo. Vielä en ole saanut kahta jatko-osaa luettua, koska ne minulla on omassa kirjahyllyssä ja kirjaston kirjat tuntuvat kiilaavan aina ohi lukujonossa. Myös Tapahtui veden äärellä kiinnostaa kovin, koska niin moni työkaveri on sitä vuosien saatossa suositellut.


Kerstin Ekman: Suden jälki. Tammi 2022. 176 s. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos: Löpa varg (2021). Lainasin kirjastosta.

Kaunoja pohjolan suvessa – Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Kansi: Nina Leino/PdeR.

Like 2022. 326 s.
Alkuteos: Allt vi inte sa (2021).
Suom. Sirje Niitepõld.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sara Osman tutustuttaa lukijan kolmikymppiseen Tukholmassa asuvaan ystäväkolmikkoon, jonka keskinäiset suhteet saavat miettimään ystävyyden merkitystä. Voiko oikeastaan edes olla kyse ystävyydestä, jos asioista ei voi puhua suoraan, jos kaunat värittävät jokaista kohtaamista?

Amanda kipuilee pikkuveljensä itsemurhan muiston kanssa ja hukuttaa murheitaan pulloon. Amandan lapsuudenystävä Sofia on uransa alkutaipaleella oleva asianajaja, jonka perhe on muuttanut Ruotsiin Somaliasta. Sofian kurssikaverina oikiksessa oli Caroline, joka jätti opiskelut kesken omistautuakseen uralleen someajan vaikuttajana eli influensserina. 

Kirjan prologissa äänessä on Amanda, jonka puheenvuoro virittää kirjan jännitteen. Jotakin kauheaa on tapahtunut, mutta auki jää, missä, mitä ja kenelle. Ajassa palataan taaksepäin, ja kaikki kolme ystävystä pääsevät vuoroin ääneen minäkertojina. Lukijalle avautuvat naisten todelliset tunnot ja luonteet, mutta toisiltaan he piilottavat ikäviä ajatuksiaan. Mitä sanotaan ja mitä näytetään ulospäin, on vain osatotuus. Pinnan alla kuplii. 

Sofian kautta aukeaa näkökulmia siihen, mitä on olla maahanmuuttajataustainen nainen nyky-Ruotsissa. Kasvissyönnin yleistyttyä sianlihasta kieltäytymiseen ei niin kiinnitetä huomiota, ja ruotsalaiselta kuulostava nimi auttaa usein kanssakäymisessä. 

Hahmojensa ajatusten kautta Osmani kommentoi nykyistä työelämää satiirisella otteella. Sofia painaa pitkiä päiviä asianajotoimistossa, kun taas Caroline suunnittelee postauksiaan huolella ja yrittää kalastella trendikkäitä sponsoreita. Mikä arvon alennus saada yhteistyötarjous vain KappAhlilta!

Loppukevään ja alkukesän tapahtumat kulminoituvat juhannukseen. Ruotsalainen juhannuskuvaus ei paljoa poikkea esimerkiksi tv:sta tutusta kuvastosta: idyllisessä Tukholmalaissaaristossa lauletaan juomalauluja eikä akvaviitissa säästellä. Juhlia on tuunattu nykypäivään dj:llä, someen saadaan sisältöä. Kun promillet nousevat, kieppuu tarina kohti loppuhuipennusta. 

Osman tarttuu tarinassaan ikäviin aiheisiin, kateuteen ja valehteluun. Kun asioita jätetään sanomatta, syntyy oletuksia ja väärinymmärryksiä, jotka toisinaan kasvavat liian suuriksi avata. Osman kirjoittaa omintakeisesti, tosin välillä minun makuuni turhan kiemuraisesti. Kirjailija on minua vain seitsemän vuotta nuorempi, mutta välillä tunsin itseni lukiessani tädiksi. Viittaukset ja heitot liihottelivat ymmärryksen yli. 

Tätifiiliksistä huolimatta vetävä tarina sai minut lukemaan kirjaa kiinnostuneena loppuun asti. Osman kasvattaa henkilöiden välisiä jännitteitä heti alusta lähtien niin, että loppuratkaisuun asti on luettava. 

Loppuratkaisusta annetaan vihjeitä pitkin kirjaa, mutta ainakin minut se onnistui yllättämään raakuudellaan. Aivan pikkukahnauksella ilmaa ei puhdisteta, elämät menevät uusiksi.

Ruotsalainen Sara Osman oli yksi viime viikonlopun Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin vieraista. Bio Rexin lavalla hän kertoi, ettei kirjalle ole luvassa jatko-osaa, vaan hän haluaa eroon näistä ikävistä ihmisistä. En yhtään ihmettele!

Helmet 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Toden ja illuusion rajamailla – Taina Latvala: Torinon enkeli

Kansi: Emma Virtasalo.

Otava 2021. 330 s.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Taina Latvalan Torinon enkeli kuljettaa lukijan Torinon kaduille ja (naisen) elämän suurten kysymysten äärelle. Minkälaista elämää haluan elää? Mitä saan tai mistä jään paitsi, jos teen nämä valinnat?

Nimettömäksi jäävä naispäähenkilö on kirjailija, joka lähtee Torinoon kirjailijaresidenssiin työstämään näytelmää. Oikeastaan residenssimatka on hyvä tekosyy olla viettämättä joulua kotimaassa. Takanaan naisella on pitkä, eroon päättynyt suhde, jonka kipupisteitä valotetaan takaumin. Keskeiseksi on noussut lapsikysymys, johon nainen ei vieläkään tiedä vastausta.

Jouluisessa Torinossa riittää nähtävää ja residenssiasunnossa kummasteltavaa. Netti ei toimi, puhelimen laturikin reistaa. Residenssissä aiemmin majailleet kirjailijat ovat kuvailleet kohtaamiaan outouksia vieraskirjaan, jota nainen vuokraisännän kielloista huolimatta lukee. Yksi aiemmista asukeista on Karl Ove Knausgård, naisen syvästi ihailema kirjailija. Nukkuapa samassa sängyssä kuin Knausgård!

Kun nainen eräänä päivänä Torinon kadulla kohtaa yksinäisen lapsen ja ottaa tämän luokseen turvaan, alkaa kaikki kieppua kohti tuhoa. Lapsi ei puhu ja tuntuu hajoavan käsiin. Kaiken hoivan ja hellyyden rinnalla kulkevat kauhun elementit. Ei ihme, sillä Torino tunnetaan hyvän ja pahan risteyskohtana, naiselle kerrotaan. 

Torinosta tulee Knausgårdia mukaillen naisen taistelu, vastavoiminaan hänellä ovat kaupungin maagiset voimat ja neljääkymmentä ikävuotta lähestyvään naiseen kohdistuvat paineet. Latvala rakentaa romaaniin moniulotteisen tarinan, joka leikittelee jossakin toden ja illuusion välimaastossa. Jää lukijan tulkittavaksi, mikä on faktaa, mikä fiktiota, mikä naisen mielikuvitusta, mikä todellista.

Torinon enkelissä yhdistyvät vaivattomasti eri tekstilajit ja genret. Mukana on otteita residenssi-isäntä Lorenzon teoksesta Hyvän ja pahan voiman kaupunki ja huoneiston vieraskirjasta. Päähenkilö hakee neuvoa tilanteeseensa Sheila Hetin romaanista Motherhood ja Raamatusta, jota hän käyttää kuin kaikki vastaukset tuntevaa Taskuoraakkelia.

Löysin kirjasta samastuttavaa: kertoja on samanikäinen kuin minä, eivätkä hänen pyörittelemänsä kysymykset ole aivan vieraita. Aluksi mietin, onko kirja jollakin tasolla autofiktiivinen, mutta Latvala onkin kirjoittanut itsensä tarinaan hauskasti entisenä residenssivieraana. Eräänlainen kirjallinen cameorooli! 

Aiemmin olen lukenut Latvalalta romaanit Venetsialaiset ja Välimatka, ja pidän hänen kerrontatyylistään kirja kirjalta enemmän.  

Torinon enkelistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Hemulin kirjahyllyn Henna, Tuijatan Tuija ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

Helmet 2021: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

Kohteensa näköinen elämäkerta – Jonni Roos: Rosa Liksom: Niinku taidetta

Kansi: Tuomo Parikka.

Like 2020. 207 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rosa Liksom kuvailee olevansa puoliksi kirjailija ja puoliksi kuvataiteilija – aikansa hän jakaa tasan molempien ammattien kesken. Taidehistorioitsija ja kulttuuritoimittaja Jonni Roosin kirjoittama elämäkerta Rosa Liksom: Niinku taidetta on kohteensa tapaan värikäs ja leikkisä. Kirja valottaa monipuolisen taiteilijan elämää ja urakehitystä painottaen kuvataiteilijuutta. 

Kirjan alussa on lyhyehkö biografia, johon on tiivistetty Liksomin elämänvaiheet syntymästä tähän päivään. Vuonna 1958 Ylitorniolla syntyneen Anni Ylävaaran nuoruuteen liittyvät kiinnostus kulttuuriin, matkustamiseen ja Neuvostoliittoon, ympäristöliike, erilaiset opinnot ja hanttihommat. Vuonna 1979 hän ottaa käyttöön taiteilijanimen Rosa Liksom. 1980-luvulla Liksom julkaisee esikoisteoksensa Yhden yön pysäkki ja osallistuu ensimmäisiin taidenäyttelyihin.

Biografian jälkeen kronologia heitetään syrjään, ja kirjan luvut etenevät välähdyksenomaisesti aiheesta ja jutusta toiseen. 

Kirjan alaotsikko Niinku taidetta leikittelee Liksom-taiteilijanimen kanssa  – niinku on ruotsiksi liksom. Niinku taidetta viittaa myös Liksomin omaan vaatimattomaan luonnehdintaan taiteestaan. Liksomin taidetta voisi kuvata myös ITE-taiteeksi (itse tehty elämä), joka on kouluttamattomien tekijöiden tuottamaa nykykansantaidetta.

Kirja konkretisoi Liksomin tuotannon laajuuden ja taiteellisen muuntautumiskyvyn. Tämän on mahdollistanut taiteellinen vapaus, hän ei ole suostunut lokeroitavaksi ja on suhtautunut kaikkeen uuteen uteliaasti.

 – Voin tehdä mitä vaan. Se on täydellistä vapautta. 

Ja hän todella on tehnyt vaikka ja mitä! Vuosikymmenten aikana on syntynyt tuhansia töitä: piirustuksia, maalauksia, elokuvia, dokumentteja, performansseja, ristipistotöitä. Liksom on käyttänyt materiaaleja villisti ja tekniikatkin hän on usein opetellut tekemällä. Aina taidepiireissä ei ole katsottu hyvällä sitä, miten taidekouluja käymätön luonnonlapsi on noussut merkittäväksi taiteilijaksi.

Suuri käänne Liksomin uralla oli kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Kun Hytti nro 6 voitti, alkoi Liksom esiintyä ja kiertää yleisötilaisuuksissa. Sitä ennen hänet oli saattanut nähdä lähinnä poseerausvalokuvissa ja rooliasuihin puettuna.

Moniäänisessä taide-elämäkerrassa on jutusteleva sävy, ja kirja onkin syntynyt pitkälti Roosin tekemien haastattelujen pohjalta. Sivuilla raikuu Liksomin nauru, joka on monille tuttu televisiosta tai elävästä elämästä. Myös ystävien ja kollegoiden äänet ovat läsnä tekstissä. Lisäväriä tuovat vielä Roosin poimimat otteet taidekritiikeistä. 

Liksomin kekseliäisyys ja leikkisyys sekä monet performanssitempaukset saavat hetkittäin epäilemään, mikä kirjassa on totta ja mikä performanssia. Toisaalta Roos ankkuroi tarinat lähdeviittein ja sitaatein, mikä lisää uskottavuutta. Pieni pilke silmäkulmassa säilyy silti. 

Liksomin kirjailijuutta melko hyvin tuntevalle kirja oli mielenkiintoinen sukellus taiteilijan toiseen puoleen. Mikä virkistävä värikylpy! 

Helmet 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu.

Kirjoittamisen ilo ja oikeutus – Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

 

Tammi 2013. 219 s.

Alkuteos: Att berätta sig själv. 

Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Merete Mazzarellan teos Elämä sanoiksi päätyi luettavakseni opintojen myötä. Sain joulukuussa valmiiksi kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa, ja viimeisenä tehtävänä kirjoitin luovuuselämäkerran, jonka taustamateriaalina käytin Mazzarellan kirjaa.

Niin sanottu pakollinen luettava ei aina tarjoa suuria lukuelämyksiä, mutta Elämä sanoiksi teki poikkeuksen. Mazzarella kirjoittaa vetävästi ja ajatuksia herättävästi oman elämänhistorian käyttämisestä kirjoittamisen materiaalina. Mazzarella on tehnyt pitkän uran kirjallisuudentutkijana, opettajana ja elämäkerrallisena kirjailijana, joten kokemusta aiheesta ja oman elämän anekdootteja riittää. 

Sain kirjasta paljon ideoita omaan luovuuselämäkertaani, vaikka kyseessä oli sivumäärältään melko lyhyt tehtävä. Oli rohkaisevaa lukea kokeneen kirjoittajan mietteitä siitä, että jokaisella on oikeutus kirjoittaa, kirjoittaa elämästään. Ei myöskään tarvitse elää erikoista elämää voidakseen kirjoittaa siitä:

Me kaikki olemme jotain ja meillä on oikeus kertoa mitä olemme.

Viehätyin erityisesti Mazzarellan esittelemästä elämänsymbolin käsitteestä. Elämänsymbolit ovat merkittäviä tilanteita, jotka muokkaavat ihmisen elämän suuntaa tai ihmisen luonnetta. Kun ajattelin omaa kirjoittajan taivaltani, tunnistin ensimmäiset hetket oman päiväkirjani äärellä merkittäviksi. Siitä alkoi taipaleeni kirjoittajana. Tässä pari otetta luovuuselämäkerrastani:

Kun täytin seitsemän vuotta, sain syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani. Siinä oli lukko ja avain tuli mukana. Katselin lukollista kirjaa hämilläni. Mitä päiväkirjan kirjoittaminen tarkoittaa? Äitini selvensi, että voisin vaikka kirjoittaa, miten olin tehnyt sinä päivänä tai keitä olin tavannut. Mistä tykkään, mitä haluaisin tehdä. Kirjaan saisin kirjoittaa vapaasti, mitä halusin, kukaan ei sitä lukisi. Hain lyijykynän huoneestani ja aloitin.

– – kirjoitin lapsuudenkotini terassilla, jolla oli valkoiset muovikalusteet ja reunasta rispaantunut aurinkovarjo. Pöydällä oli kirjani lisäksi flamencotanssijafiguuri, jonka olin saanut aiemmin päivällä naapureilta lahjaksi. He viettivät talvet Aurinkorannikolla, nukke oli sieltä ostettu. Tanssijanaisen mekossa oli vaaleanpunainen pohjaväri ja mustia koristeita, ja sen pitsikangas värähteli heiluvan pöydän tahtiin, kun kirjoitin ensimmäisiä rivejäni.

Mazzarellan mukaan elämästään voi paikallistaa elämänsymbolien lisäksi myös käännekohtia, jotka joko sattumalta tai olosuhteiden seurauksena luotsaavat elämää tiettyyn suuntaan. Kodin kirjahyllyistä huolimatta käännekohta minulle oli kirjaston löytäminen, se johdatti lukuharrastuksen pariin – ja ohjasi lopulta ammatinvalintaani. 

Kansi: Tieto tekijästä kirjaston tarran alla.

Koen olevani ensisijaisesti lukija, mutta blogi ja kirjoittamisen opinnot ovat vahvistaneet kirjoittajaidentiteettiäni. Luku- ja kirjoitusharrastukset tukevat toisiaan, sillä kirjoittamista harrastavalle kirjat ovat elintärkeää polttoainetta. Mazzarella mukailee Stephen Kingin oppeja ja toteaa, että kirjoittajan täytyy lukea, sillä lukeminen antaa kirjoittajalle työkaluja ja näyttää mahdollisuuksia. Nimenomaan täytyy, sillä lukemattomuus ei ole vaihtoehto.

Moni on kysynyt minulta, miksi opiskelen kirjoittamista. Kiemurrellen yleensä vastaan, että kirjoittamisen ilon vuoksi. Siksi, että haluan kehittyä kirjoittajana. Usein kysyjä haluaa tietää, onko minulla oman kirjan käsikirjoitus tekeillä. Ei ole, vastaan. Ehkä jonakin päivänä, jos siltä tuntuu. Kiitän Mazzarellaa siitä, että hän antaa luvan pysytellä kirjoittamisessa amatöörinä ja tehdä sitä mistä nauttii: ”Kirjoittaakseen ei tarvitse tulla kirjailijaksi.”

Lukeminen poikii herkästi lisää luettavaa, ja nyt kalenterissani lukee vahvasti alleviivattuna "Lue Mazzarellaa!!" Ensin myytiin piano ainakin alkoi kiinnostaa ja aikoinaan lukemani Tähtien väliset viivat tekisi mieli ottaa uusintakierrokselle. 

Elämä sanoiksi antoi paljon aineksia luovuuselämäkertaani, jonka kirjoittaminen oli osuva lopetus kirjoittamisen perusopinnoille, nyt jatkan intoa täynnä aineopintoihin. Kirjoittaminen ja sen pohtiminen ovat antoisa harrastus, vaikka kieltämättä opiskelu työn ohella on ajoittain raskasta. Oivallukset ja inspiroituminen kuitenkin kuittaavat kaikki kärsimykset.

Totuus vie yksinäisyyteen – Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Kansi: Rebecca Lown.

HarperCollins Nordic 2020. 413 s.
Alkuteos: My Life as a Rat (2019).
Suom. Kira Poutanen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Violet Rue on Kerriganin perheen 12-vuotias kuopus. Eletään vuotta 1991 Niagaran alueella Yhdysvalloissa. Seitsenlapsisen perheen isä on Vietnamin sodan veteraani, joka ei kaihda ruumiillista kuritusta. Pojista kasvatetaan nyrkkeilijöitä, tyttöjen tehtävä on olla hyvännäköisiä ja tottelevaisia. Irlantilaistaustainen perhe pitää tiukasti yhtä. Kunnes tapahtuu jotakin kamalaa.

Kaksi Violetin isoveljeä osallistuu mustaihoisen pojan pahoinpitelyyn, ja uhri kuolee. Tämä ei vielä ole perheen harmoniaa rikkova tapaus, vaan se, että Violet sattumoisin näkee yöllä veljien siivoavan rikoksen jälkiä – ja kertoo näkemästään viranomaisille. Sinä hetkenä hänestä tulee petturi, rotta.

Yleensä painotetaan sitä, miten totuuden puhuminen on hyve ja kannatettava asia. Violetin tarinassa asia on päinvastoin. Veljet toki tuomitaan oikeudessa vankilaan, mutta perheen silmissä Violet on pahantekijä, veljet hänen tekonsa uhreja. Kukaan perheestä ei halua tietää kuopuksesta enää, eivät siedä nähdä häntä. Violet lähetetään asumaan tädin ja tämän miehen luo.

Violetin elämässä aikuiset eivät ole luotettavia: eivät omat vanhemmat, ei kasvattiperhe, ei opettaja, ei työnantaja. Haavoittuvassa asemassa olevan nuori tyttö ja myöhemmin nuori nainen on helppo hyväksikäytön uhri.

Violetin tragediasta toiseen liukuva tarina on monilta osin lohduton. Kun vasta 12-vuotias viedään pois perheensä luota, raastava koti-ikävä vaivaa. Tyttö on usein yksin vaikeissa tilanteissa, eikä hänellä ole yhtäkään liittolaista, ei ketään kehen tukeutua. Koko ajan kasvaa myös pelko kostosta, sillä joskushan taposta tuomitut veljet vapautuvat.

Tapahtumia käydään läpi aikuisen Violetin näkökulmasta. Vaikeita ja kipeitä asioita kokenut nainen on jälkikäteen tapahtumia kelatessaan selkeä, jopa analyyttinen. Miten elämä olisikaan mennyt, jos hän olisi pitänyt salaisuuden?

Elämäni rottana katkaisee monien vuosien mittaisen tauon Oatesin suomentamisessa. Nyt 81-vuotias kirjailija on julkaissut teoksia jopa usean kirjan vuosivauhtia, joten tuotanto on mittava. Suomennoksia on ilmestynyt "vain" tusinan verran, edellinen ilmestyi vuonna 2012.

Oatesilta olen lukenut aiemmin romaanit Kosto ja Blondi, joista ensin mainittu on alle 200-sivuinen lyhytromaani ja Blondi puolestaan lähes tuhatsivuinen järkäle. Elämäni rottana asettuu pituutensa puolesta näiden puoliväliin.

Oli sivuja sitten minkä verran hyvänsä, Oates saa kiedottua lukijan pauloihinsa. Kaikki tähän mennessä Oatesilta lukemani kirjan ovat olleet riipaisevia, koskettavia, teräviä ja sujuvasti eteneviä. Kaikissa kolmessa tarinassa keskiössä on nainen, joka joutuu jonkinlaisen miehisen vallankäytön uhriksi ja joka tuomitaan syylliseksi. Uhrista syntipukkia leipovat milloin perhe, milloin ympäröivä yhteisö tai koko yhteiskunta.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47.–48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet. Kunhan kirjastot taas avautuvat, etsin tälle kirjalle parin, sillä Elämäni jonakin -nimisiä kirjoja on tuntumani mukaan useita.

Elämäni rottana muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kirjarouvan elämää.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt – Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2010. 160 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Raija Siekkiseen liittyy mystiikkaa, jonka pauloihin jouduin ensimmäistä kertaa opiskeluaikoina. Silloin luin Siekkisen pienoisromaanin Saari ja muistelen kirjoittaneeni siitä jonkin kurssityönkin. Vuonna 2013 luin lukumaratonillani novellikokoelman Kuinka rakkaus syntyy. Viime vuonna tartuin pienoisromaaniin Häiriö maisemassa, joka ei jostakin syystä päätynyt ikinä blogiin asti. Nyt novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Siekkinen on jälleen kiinnostukseni kohteena, tällä kertaa Joel Haahtelan kautta.

Raija Siekkinen on keskeinen henkilö tässä Joel Haahtelan seitsemännessä teoksessa Katoamispiste. Pienoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on reilu kolmikymppinen lääkäri, joka on julkaissut muutamia romaaneja. Kirjailija Haahtelaa muistuttava mies taiteilee kahden uran välillä. Tällä hetkellä potilastyö vie enemmän aikaa, koska työn alla olevasta romaanista on punainen lanka kateissa. Katoamispiste on fiktiivinen teos, mutta fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisesti: tarinamaailman henkilöt ovat saaneet piirteitä todellisilta henkilöiltä. Siekkisen ja Haahtelan tunnistan, muista henkilöistä en osaa sanoa.

Minäkertoja tarkkailee ympäristöään kirjailijan vainulla, ja syksyisessä Helsingissä mielikuvitusta kutkuttava tarina-aihio lähes putoaa hänen syliinsä. Tapahtumien ketju lähtee liikkeelle, kun mies kiinnittää huomionsa hieman epäröiden ja vaikean oloisesti etenevään naiseen, jolta tuuli yhtäkkiä tempaisee sateenvarjon. Sateenvarjo leijailee korkealla, kunnes rusentuu jäädessään bussin alle. Tapaus yhdistää miehen ja naisen, ja he päätyvät kahvilaan. Käy ilmi, että nainen on ranskalainen ja hänen miehensä on kateissa. Miehestä on niukalti johtolankoja, mutta yksi merkittävä on helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetty postikortti. Toinen vihje on mieheltä jäänyt Siekkisen Häiriö maisemassa -romaanin ranskannos.

Pian ranskalainen nainenkin katoaa, mutta päähenkilö ei halua päästää irti mysteeristä, vaan jatkaa tutkimuksiaan. Mies jäljittää kadonnutta ranskalaismiestä ja yhä vain tiiviimmin oman kotinsa tulipalossa menehtynyttä kirjailija Siekkistä. Selvitystyö vie miehen kirjallisuusarkistoihin, Siekkisen vanhojen tuttujen luo ja tämän asuinsijoille Kotkaan. Samalla mies käy läpi eroon päättynyttä suhdettaan, josta mieleen nousevat välähdyksenomaiset hetket.

Etsimisen ja löytämisen sekä muistamisen ja unohtamisen kysymykset punoutuvat yhteen. Se hetki, kun joku katoaa jäljettömiin, kuolee tai vain häviää näkökentästä, on tarinan alku, ainakin kirjailijan näkökulmasta. Mitkä tapahtumat johtivat tähän? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Niin pieniltä vaikuttavat yksittäiset asiat voivat määrätä loppuelämän suunnan, kuten kulman takaa kaahaava auto, sänkyyn tipahtanut tupakka – tai tuulenpuuskan voimasta lentoon lähtevä sateenvarjo.

Olen vasta pääsemässä vauhtiin Haahtela-innostukseni kanssa, mutta jo nyt tunnistan Katoamispisteessä yhtymäkohtia keväällä lukemani Adèlen kysymyksen kanssa. Molemmissa pienoisromaaneissa päähenkilömies ajautuu setvimään kutkuttavaa mysteeriä ja tekee siinä samalla tiliä omien ihmisuhdekuvioidensa kanssa. Vaikka pidin Adèlen kysymyksestä paljon, tämä Katoamispiste kolahti minuun vieläkin tujummin: nyt aiheena on kiehtova kirjailijamysteeri, kun taas Adèlen uskonnollissävytteinen tarina oli kauempana mukavuusalueeltani.

Jälleen kirjoitan muistiin: lue lisää Siekkistä, Haahtelaa ja Siekkisen siskon, Ritva Hellstenin, kirjoittama Orvot.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kansi: Jussi Karjalainen.

Teos 2019. 240 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Finlandia-palkitun Laura Lindstedtin uusin teos Ystäväni Natalia lukeutuu listauksissani kevään odotetuimpiin kirjoihin. Se kertoo Nataliasta, joka hakeutuu psykoterapiaan, koska ajattelee koko ajan seksiä. Kirja kuvaa Natalian kymmenen viikkoa kestävää terapiapolkua. Tarina risteilee kirjan nimihenkilön seksuaalielämän saloissa, ja tutkiskelua johdattelee Natalian terapeutti, kirjan minä-kertoja.

Terapeutti on kehitellyt väitöstutkimuksessaan kerrostusterapian, metodin, jonka avulla päästään nopeammin tuloksiin kuin tavallisessa terapiassa. Kerrostusterapian aikana terapeutti teettää potilaallaan monenlaisia kirjoitusharjoituksia. Näitä tuotoksia ja niiden herättämiä tunteita terapeutti ja Natalia ruotivat joka tiistai.

Me emme jäljitä ensisijaisesti muistojasi terapiassa. Muistoja tulee, se on selvä, ja ne saavat tulla. Mikään ei ole täällä kiellettyä. Mutta muistot ovat meille vain raakamateriaalia, me emme luota yksin niiden todistusvoimaan. Sinä kirjoitat. Johdattelet ajatuksiasi kirjoittavalla kädelläsi niin kuin kapellimestari johtaa orkesteriaan tahtipuikollaan. Annat mielelle muodon. – – Kaivamme esiin erilaisia kerrostumia ja kerrostamme lisää. Kerrostamme niin kauan ja niin hartaasti, että se mikä sinua jäytää ja satuttaa kadottaa voimansa, muuttuu lopulta toiseksi.

Kaikki todella tuntuu vain kerrostuvan ja kerrostuvan: kertojan havainnot, Natalian kertomukset sisäkertomuksineen, intertekstuaaliset viittaukset, eri tekstilajit. Kaiken tämän monitahoisuuden pitää koossa rajattu tila: viikoittaiset, minuutilleen mitoitetut tapaamiset. Terapian edetessä tosin perinteiset terapeutti–potilas-suhteen rajat venyvät. Rajoja rikkovaa on oikeastaan jo kirjan lähtöasetelma: terapeutti kutsuu potilasta ystäväkseen ja ylipäätään kertoo tämän tarinan.

Koska Natalian ongelmat kietoutuvat seksuaalisuuden ympärille, vilisee tekstissä vittuja, vulvia, kiveksiä, peniksiä. Myös kuvina. Yhtäkkiä kaiken tekstimassan keskellä on esimerkiksi sivun kokoinen fallos-piirros. Tämä saattaa hätkähdyttää lukijaa, ja niin kai on tarkoituskin.

Natalian ja terapeutin tarina on keitos, jossa leikitellään jatkuvasti uskottavuudella. Miksi Natalia oikeastaan on hakeutunut terapiaan? Kuka tarinaa kertookaan? Natalia tuntuu olevan terapeutille "unelmien potilas", sellainen jonka ongelmia hän on aina halunnut ratkoa. Pystyykö terapeutti toimimaan eettisesti kutkuttavassa tilanteessa? Sitä mukaa kun kerroksia tulee tarinaan lisää ja kertojan epäluotettavuus kasvaa, alkavat tulkintavaihtoehdot sinkoilla lukijan mielessä.

Lindstedt kirjoittaa tyylikkään suorapuheisesti ja viisaasti naisen halusta ja seksuaalisuudesta ilman tirkistelyn tai mässäilyn sivumakuja. Nautin taidokkaan ja moniulotteisen tekstin lukemisesta, vaikka aivan en osannut antautua Natalia-kieputuksen vietäväksi. Lukiessani monet kielelliset valinnat tekivät vaikutuksen. Kielikorvaani hellivät etenkin oivaltavat uudissanat, kuten surupähkylät, ja värikäs verbien käyttö: esimerkiksi Natalia saa terapeutiltaan kotiin pohdittavakseen muutamia tukisanoja, jotka sitten siementyvät, kun ne liittyvät toisiin käsitteisiin assosiaation avulla.

Vaan jokin korvaani tekstissä myös särähtää – se on runsas vieraskielisten sanojen käyttö. Esimerkiksi erikielisten käsitteiden merkityserojen pohdinnot ovat mielenkiintoisia, ja ymmärrän toki myös, että aina suomenkielistä vastinetta ei ole, mutta silti haluaisin haastaa taitavaa sanankäyttäjää keksimään ja kehittelemään.

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)

Kansi: Jenni Noponen.

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 229.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on omaelämäkerrallinen romaani menettämisestä, avioliitosta ja identiteetistä. Päähenkilön elämä nyrjähtää sijoiltaan, kun aviomies eräänä päivänä ilmoittaa haluavansa korjata sukupuolensa:

- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. 

Päähenkilö ajautuu kriisiin. Tuska, viha ja ahdistus vyöryvät päälle. Hän kokee, että on menettämässä puolisonsa, rakastettunsa ja elämänkumppaninsa. Hän alkaa epäillä muistoja, tunteiden aitoutta. Jos mies on aina tiennyt haluavansa olla nainen, miksi he olivat yhdessä? Oliko hän sittenkin miehelle vain naiseuden esikuva, tutkielman kohde? Ahava kuvaa koskettavasti minä-kertojan tunteiden myrskyä ja epätoivon tiloja.

Aviomies alkaa pukeutua hameeseen, käy kampaajalla, poistattaa karvoitusta. Hän ostaa jopa samanlaisen takin kuin vaimolla. Asiasta kerrotaan tuttaville. Vaimo joutuu huomaamaan, että tilanne on hänelle liikaa. Tulee ero, mutta naiselle se on kaiken keskellä vain pieni sivupolku. Hänen ajatuksensa pyörivät sen ympärillä, että on kadottamassa miehensä. Näkökulma on koko ajan tiukasti vaimon: miehen muutosta ja sen seurauksia kuvataan vain hänen kokemusmaailmastaan käsin. Tämä on ymmärrettävä rajaus, varsinkin kun kyse on autofiktiosta. Kaikesta huolimatta huomasin lukiessani kaipaavani miehen näkökulmaa. 

Ahava tuo vaimon ja miehen tarinan rinnalle Kolumbuksen löytöretkeilyn, mikä houkuttelee pohtimaan löytämisen, etsimisen ja katoamisen kysymyksiä. Maailman muotojen ja maanosien sijainnin epäselvyys rinnastuvat kaikista lähimmän ihmisen identiteetin muutoksen kanssa. Naisen näkökulmasta mies on katoamassa, kuten kirjan nimikin kertoo, vaikka mies onkin löytämässä oman sukupuoli-identiteettinsä. Nainen joutuu etsimään uusia sanoja, miettimään vieraiden kielten pronomineja ja harkitsemaan osuvia verbejä, jotta pystyy sanallistamaan tapahtunutta. Vie kaksi vuotta ennen kuin hän pystyy sanomaan entisen miehensä uuden nimen. Viime vuonna lukemassani David Ebershoffin Tanskalaisessa tytössä vaimon suhtautuminen on aivan toisenlaista.

Luonnehdin kirjaa alussa omaelämäkerralliseksi, mutta oikeastaan se ei tule romaanista ilmi. Sitä ei mainita esimerkiksi takakansitekstissä, liepeissä eikä itse tarinassa. Sen sijaan omakohtaisuus on tuotu esiin kirjan markkinoinnissa: Ahava oli elokuun HS:n Kuukausiliitteen kansijutussa ja ilmestymisen jälkeen on ilmestynyt muitakin lehtijuttuja. Hesarin haastattelussa Ahava kertoo, miten hänen miehensä eräänä päivänä ilmoitti haluavansa korjata sukupuolensa naiseksi, mitä siitä seurasi ja miten aiheesta syntyi kirja. Luin jutun ennen kuin sain kirjan käsiini - tosin olisin lukenut kirjan joka tapauksessa, koska Ahavan aiempi romaani Taivaalta tippuvat asiat teki minuun suuren vaikutuksen pari vuotta sitten.

Ajatukseni kirjasta ovat jollakin tapaa ristiriitaiset. Ennen kuin mieheni katoaa on epäilemättä ansiokas romaani. Erityisesti päähenkilön henkilökohtainen tragedia kuvataan niin riipaisevasti, että rintakehää puristaa. Ahavan kaunis ja lyyrinen kieli sekä teoksen ilmava rakenne onneksi helpottavat lukijan työtä. Jokin teoksessa kuitenkin hiersi lukiessani. Vaikka minulla ei Knausgård-fanina ole mitään autofiktiota vastaan, jäin miettimään, millainen omaelämäkerrallinen muistelmateos aiheesta olisi syntynyt. Tai mitä jos kerrontaa olisi viety enemmän fiktion suuntaan ja otettu mukaan muitakin ääniä? Entä jos tarinan omakohtaisuutta ei olisi paljastettu, millainen vastaanotto olisi ollut?

Kirja muistutti siitä, että olisikin mielenkiintoista lukea lisää Kolumbuksen tai Marco Polon matkoista. Ja jonakin päivänä ehdottomasti Ahavan esikoinen Eksyneen muistikirja.

Kuukausi sitten julkaistu kirja on saanut huikean paljon blogihuomiota. Kannattaa vilkaista vaikkapa Ompun, Katjan, Helmi Kekkosen tai Maijan juttu. 

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (2016)

Kansi: Marjaana Virta.

Alkuteos: What Belongs to You.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Nemo.
Sivumäärä: 216.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yhdysvaltalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla tämän kuun alkupuolella. Hänen romaaninsa Kaikki mikä sinulle kuuluu kertoo nimettömäksi jäävästä amerikkalaisesta opettajasta, joka asuu ja opettaa Sofiassa, Bulgariassa. Opettaja ostaa seksiä bulgarialaiselta prostituoidulta, Mitkolta. Ensikohtaamisesta lähtien miesten tapaamiset ovat sähköisiä, opettajan Mitkoa kohtaan tuntemat kiihko ja halu elävästi kuvattuja.

Opettaja ja Mitko tapaavat useamman kerran, ja heidän välilleen kehittyy mutkikas suhde. Suhteeseen liittyy kahtalainen valta-asetelma, jossa seksuaalisesti ylempänä on Mitko, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti opettaja. Opettajan mielenmaisemaa taustoitetaan kipeillä muistoilla lapsuudenkodista, josta isä on heittänyt poikansa ulos teini-ikäisenä tämän seksuaalisuuden vuoksi.

Greenwell on itsekin työskennellyt Sofiassa opettajana, ja esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan pojan isälle selviää poikansa homoseksuaalisuus ja mistä seuraa välirikko, pohjautuu Greenwellin omiin kokemuksiin. Tämä nimenomainen kohtaus on yksi kirjan koskettavimmista. Ja sydäntäsärkevä. Isä hylkää poikansa tämän seksuaalisuuden vuoksi, yksioikoisesti ja ehdottomasti. Siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa.

Olen törmännyt tämän kirjan yhteydessä usein määritelmään "vuosisadan homoromaani", joka kalskahtaa mielestäni turhan yksinkertaistavalta. Toki kirja kertoo homoseksuaalisesta suhteesta, mutta lisäisin luonnehdintaan kyllä jotakin kirjan kauneudesta tai runollisuudesta. Pakottavan halun ja hullaannuttavan kiihkon kuvaamisen lisäksi Greenwell sanallistaa oivallisesti herkkyyden, itsensä etsimisen ja kaipuun tuntemuksia. Myös miljöiden kuvailu on onnistunutta. Sofian kadut ja muuan yleinen käymälä piirtyvät lukijan mieleen vahvasti.

Persoonallisempien mainoslauseiden lisäksi kaipaan kieltämättä myös omaperäisempiä kirjojen nimiä. Innokkainkin kirjanystävä tahtoo mennä näissä kaikki-alkuisissa nykyromaaneissa sekaisin (Kaikki se mitä en muista, Kaikki se valo jota emme näe, Kaikki laulavat linnut, Kaikki pysyväinen haihtuu pois jne.) - kuten moni muukin bloggaaja on todennut. Helsinki Litin keskustelussa myös kävi ilmi, että suomennoksessa häviää kirjan nimen kysyvä merkitys alkuperäiseen (What Belongs to You) verrattuna.

Kirjan nimi ja markkinointitekstit siis eivät olisi vieneet minua kirjan luo, vaan saan kiittää Helsinki Lit -festaria tästä lukukokemuksesta. Greenwell oli festareilla sujuvasanainen esiintyjä, ja haastattelijana toiminut Jari Tervo yllätti ainakin minut positiivisesti tarkkasilmäisillä kysymyksillään. Miten nautinnollista ja palkitsevaa onkaan se, kun lukijana tulee työnnetyksi pois mukavuusalueeltaan ja löytää sen seurauksena jotakin uutta ja ajatuksia herättävää.

Muualla Blogistaniassa: Kirsin Book Club, Tuijata, Lukupino, Reader, why did I marry him?, Tekstiluola.

Pirkko Saisio: Signaali (2014)

Kansi: Elina Warsta.

Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 296.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Signaali on omaperäinen tekstikokoelma, jonka tarinoiden kautta lukija pääsee tutustumaan henkilöön nimeltä Pirkko Saisio. Teksteissä ollaan esimerkiksi Madeiralla, junamatkalla Lahteen, tohtoripromootiossa ja lääkärin vastaanotolla. Miljööt vaihtuvat, mutta Saision tarkkoja havaintoja tekevä katse pysyy kirkkaana paikasta toiseen.

Saisio uskaltaa avata ajatuksiaan ja tuntojaan rehellisen tuntuisesti. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nyt on kyse Saisiosta, joka on kirjoittanut salanimillä ja joka on tottunut kirjoittamaan fiktiota itsestään. Liian pilkuntarkasti ei kaikkea kannata ottaa. Pieni epärehellisyys ja värikynän käyttö ovat tekstien suola.

Erityisesti Mansikkapaikka-nimisessä tekstissä Saision veijarimaisuus tulee hyvin esille. Tekstissä Saisio kertoo monipäiväisistä promootiojuhlallisuuksista Tampereella. Hänet promovoidaan kunniatohtoriksi, mikä tuo mukanaan muun muassa esitelmänpitoa, miekanhiojaisia ja muita juhlavia tilaisuuksia. 

Signaalin autofiktiivisyys tuo mieleen Knausgårdin, kun taas kokoelman pisin Mansikkapaikka-essee muistutti havainnoillaan David Foster Wallacen esseistä. Saisiolla on takanaan mittava ja palkittu ura ja hän on lunastanut paikkansa yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista. Tällaiseen asemaan kun on päässyt, ei enää tarvitse sensuroida ja yrittää miellyttää. Kun on tarpeeksi kauan kirjoittanut, voi jo kirjoittaa mistä vain. Esimerkiksi suoliston tähystyksestä.

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö (2000)

Alkuteos: The Danish Girl.

Kääntäjä: Markku Päkkilä (2000).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 414.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

David Ebershoffin vuonna 2000 ilmestynyt romaani Tanskalainen tyttö on jälleen ajankohtainen teos, sillä kirjaan pohjautuva elokuva ilmestyi alkuvuodesta. Kirja tuli minunkin tietoisuuteeni elokuvamainosten johdosta: tosipohjainen tarina alkoi kiinnostaa.

Tanskalainen tyttö kertoo Einar Wegeneristä, joka on yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneistä ihmisistä. Einar on tanskalainen taiteilija, joka on naimisissa Gretan kanssa. Molemmat maalaavat, Einar kohtalokkaita maisemia ja Greta potretteja. Einar on heistä urallaan menestyneempi.

Pariskunnan avioelämä on vaisua, sillä Einar ei juuri halua ja Greta tuntuu aina ymmärtävän miehensä mielen. Elämä ottaa uuden suunnan, kun Greta pyytää miestään pukeutumaan naiseksi ja poseeraamaan hänelle mallina, jotta saisi taulunsa viimeisteltyä. Niin heidän elämäänsä ilmestyy Lili, hentorakenteinen ja herkkä nainen. Einar tuntee vetoa pukeutua Liliksi aina vain useammin.

Greta suhtautuu miehensä mielihaluun ymmärtäen ja kannustaen ja jopa pyytää usein Liliä tulemaan kylään. Einar ja Greta muuttavat Kööpenhaminasta Pariisiin vapaamman ilmapiirin perässä, ja Pariisissa Lili elääkin kuin vapaat pariisittaret: käy uimassa ja shoppailemassa. Aviopari puhuu Lilistä kuin tämä olisi ulkopuolinen henkilö, ja vieraille Lili esitellään Einarin serkkuna. Einar ja Lili tuntuvat menevät sekaisin, kunnes Einar alkaa olla ylimääräinen. Sattumalta löytyy lääkäri, joka on valmis tekemään muutosleikkauksen, ja Einar jää historiaan.

Kiehtovinta kirjassa on vaimon suhtautuminen miehensä identiteettiin. Se tekee vaikutuksen. Greta hyväksyy Einarin kaikkinensa ja kannustaa muutokseen ryhtymisessä.

Luin kirjaa todella kauan, sillä jaksoin sitä kerrallaan vain noin yhden luvun verran. Tarina kiinnosti minua alusta loppuun saakka, mutta Ebershoffin tyyli puudutti. Lukeminen oli takkuista. Mielenkiintoinen aihe ja ainutlaatuiset henkilöt olisivat mielestäni ansainneet vetävämpää kerrontaa.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (2015)

Alkuteos: Allt jag inte minns.

Suomentaja: Tarja Lipponen (2016).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 292.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jonas Hassen Khemirin vastikään suomennettu teos Kaikki se mitä en muista sai Ruotsin merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon, loppuvuodesta 2015. Kirja on mysteeriromaani, jossa mielenkiintoisen näkökulmatekniikan avulla valotetaan erään katoamisen mysteeriä ja siinä samalla aikamme ilmiöitä.

Samuel-niminen nuori mies on kuollut, ja kirjassa setvitään kuolemaa edeltäneitä tapahtumia.
Ääneen pääsee useita henkilöitä, joita puhuttaa nimettömäksi jäävä kirjailija. Muistikuvista kootaan Samuelin tarinaa kuin tilkkutäkkiä. Palasista kootussa tarinassa mielenkiintoisinta on, miten erilaisista kuvauksista Samuelin henkilökuva lopulta rakentuu.

Samuelin äiti on ruotsalainen ja isä afrikkalainen, ja monet muutkin kirjan henkilöt ovat maahanmuuttajataustaisia. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, mutta yhtä lailla kirjassa voitaisiin kuvata suomalaista yhteiskuntaa. Viimeaikaiset uutiset nousevat mieleen, kun Samuel majoittaa siirtolaisperheitä isoäidin tyhjentyneeseen kotiin.

Luin Samuelin tarinaa kuin jännityskertomusta, sillä kuoleman mysteeri nousee kirjassa keskeiseksi. Mysteerin lisäksi kirjasta tekee mielenkiintoisen se, miten se on kerrottu. Moniäänisyys on Khemirin kirjassa ehkä nopeatempoisinta, mihin olen koskaan törmännyt: näkökulmat vaihtelevat kappaleittain. Rakenne pitää lukijan valppaana.

Luin kirjaa aluksi innoissani, mutta jouduin välillä jättämään sen tauolle ja lukemaan yhden lukupiirikirjan välissä. Niinpä alussa tuntemani imu hieman lässähti loppua kohden. Suosittelenkin lukemaan tätä kirjaa pidemmissä pätkissä kerrallaan. Khemirin omalaatuinen kerronta on niin erilaista, että siihen totuttelu vie aina lukutauon jälkeen aikansa. Siksi lukutapani ei ehkä tehnyt kirjalle oikeutta.

Kirja herätti kiinnostuksen tutustua myös Khemirin aiemmin suomennettuun tuotantoon eli Ajatussulttaaniin tai Montecoreen. Kaikki se mitä en muista on ollut hyvin esillä mediassa ja myös kirjabloggaajat ovat löytäneet kirjan. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin Krista, Lumiomenan Katja  ja Leena Lumi.

Marie Hermanson: Laakso (2011)

Alkuteos: Himmelsdalen.

Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2012).

Kustantaja: Like. 

Sivumäärä: 393.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: kirjastosta lainattu.

Kannen kuva: E. Paul Champseix

Luin viime syksynä ruotsalaisen Marie Hermansonin romaanin Hämäränmaa, jonka mystinen ja painostava tunnelma ja omalaatuinen tarina jäivät mieleeni. Kokemukseni Hämäränmaasta ja Laakson kaunis kansi vaikuttivat paljon siihen, että päätimme työkaverin kanssa valita Laakson lukupiirikirjaksi tammikuussa.

Daniel ja Max ovat kaksoset, jotka ovat eläneet lähes koko elämänsä erillään. Taaperoikäisenä Max ei kehittynyt yhtä ripeästi kuin veljensä, sillä Daniel hoiti kaiken hänen puolestaan. Tämän vuoksi veljekset päätettiin erottaa, ja Daniel asui äidin luona, Max isän. Perhe kokoontui yhteen vain poikien syntymäpäivinä. Vuosien vieriessä kaksoset olivat yhä vähemmän tekemisissä toistensa kanssa.

Luonteeltaan aivan erilaisia veljeksiä yhdistää aikuisina vain identtinen ulkonäkö. Danielista tulee kieltenopettaja, joka viettää melko vakaata elämää, kun taas Max ajautuu toistuvasti vaikeuksiin eikä tahdo löytää paikkaansa maailmassa. Daniel onkin ihmeissään, kun saa veljeltään kutsun tulla vierailulle Alpeilla sijaitsevalle klinikalle, missä tämä on toipumassa uupumuksesta. Ilmainen ulkomaanmatka kuulostaa huonossa työtilanteessa olevasta Danielista houkuttelevalta, ja hän lähtee matkaan.

Himmelstalin eli Taivaanlaakson klinikka on tarkoin vartioitu alue, jolla asukkaat voivat liikkua näennäisen vapaasti ja parantua kauniissa, stressittömässä ympäristössä. Kuten arvata saattaa, Max ei pyytänyt veljeään käymään muuten vain: hän haluaa kaksoisveljensä jäämään laaksoon tilalleen siksi aikaa, kun hän käy ulkomaailmassa "hoitamassa asioita". Daniel ei edes huomaa suostuneensa, kun veli on jo lähtenyt.

Kysymyksiä alkaa tulvia Danielin mieleen, kun veljeä ei kuulu takaisin. Mikä paikka tämä oikeastaan onkaan? Keitä nämä muut asukkaat ovat, miksi he ovat täällä? Pikkuhiljaa Daniel tutustuu muihin asukkaisiin ja kyläläisiin, ja totuus alkaa paljastua.

Kuten aiemmin lukemani Hämäränmaa, myös Laakso sijoittuu jonnekin jännityskirjallisuuden ja psykologisen romaanin välimaastoon. Tiesimme entuudestaan, että monet lukupiiriläiset vieroksuvat jännityskirjoja, joten odotettavissa oli, että kirjan lajityyppi herättää kirjan tarinan ja aiheiden ohella paljon keskustelua. Lukupiiriläiset pohtivatkin paljon kirjan lajia: joidenkin mielestä tämä ei kuulu esimerkiksi kirjastossa jännityshyllyyn lainkaan, toiset taas katsoivat asiaa hieman laveammin. Myös psykopatia ja pahuus puhuttivat paljon lukupiirissä, sillä kirjan kaksosaihe johdattelee miettimään kasvatuksen, ympäristön ja geenien vaikutusta ihmiseen.

Lukupiirissä myös väiteltiin siitä, mikä kirjassa oli uskottavaa ja mikä ei. Kieltämättä minäkin mietin uskottavuuskysymyksiä paljon kirjaa lukiessani, mutta lopulta yritin sivuuttaa ne ja nauttia Hermansonin luomasta maailmasta ja tarinasta. Hermanson nimittäin onnistuu luomaan huikean miljöön tapahtumille ja kuvaamaan sen niin elävästi, että pystyin helposti näkemään laakson mielessäni. Vielä kun kirjassa on koukuttava juoni ja monipuoliset henkilöt, niin en osaa paljon enempää psykologiselta jännäriltä toivoa.

Laaksosta on blogattu ahkerasti, esimerkiksi seuraavissa kirjablogeissa: Koko lailla kirjallisesti, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutuulia, Kartanon kruunaamaton lukija ja Kirjoihin kadonnut.

Laura Lindstedt: Oneiron (2015)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 440.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Shlomith-Shkhina, Polina, Rosa Imaculada, Nina, Wlbgis, Maimuna ja Ulrike. He ovat seitsemän naista, joista Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron-romaani kertoo. Lukija johdatellaan kirjan maailmaan seuraavanlaisella motolla:

Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään.
Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?

Motto on peräisin Leo Tolstoin Ivan Ilijitšin kuolema -teoksesta. Nämä kysymykset nousevat lukijan mieleen useasti teosta lukiessa, sillä Oneironissa ollaan elämän ja kuoleman välitilassa.

Lindstedt pudottaa seitsemän naista vuoronperään tuohon valkoiseen välitilaan, jossa ei ole mitään. Pikkuhiljaa naiset, ja lukija siinä samassa, alkavat käsittää, mistä on kyse. Eri puolilta maailmaa kotoisin olevat naiset ovat kuolleet, toiset yllättäen ja toiset odotetusti. Kipu ja muut ruumiilliset tuntemukset ovat poissa. Naiset yrittävät rajata tilaa vaatteillaan, jotta sen hahmottaminen olisi edes jotenkin mahdollista. Mutta miksi juuri he kohtaavat toisensa?

Saattaa kuulostaa hurjalta, että kirjassa on seitsemän päähenkilöä. Määrä ei kuitenkaan koidu lukijalle ongelmaksi, vaan kaikki henkilöt tulevat tutuiksi. Minulle jäi parhaiten mieleen juutalaistautainen Shlomith, performanssitaiteilija New Yorkista. Hän yhdistää taiteessaan juutalaisuuden tutkiskelun ja syömishäiriön. Lopputulos on järkyttävä.

Naisten muistoihin ja kokemuksiin palataan vuorotellen. Seitsemän on tuskin valikoitunut naisten määräksi sattumalta, sillä seitsemän on vahvasti symbolinen luku. Luvun seitsemän voi liittää ainakin viikonpäiviin, antiikin ihmeisiin, kuolemansynteihin ja kirjallisuudessa esimerkiksi veljesten tai kääpiöiden lukumäärään. Lukion psykolologian tunneilta on jäänyt mieleen, että ihmisen lyhytkestoisen muistin kapasiteetti olisi noin seitsemän yksikköä.

Kirjan alaotsikko on "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista". Vaikka teos nimetään heti alkuun fantasiaksi, sivuutin asian lukiessani kirjaa. Vasta lukemisen jälkeen, tätä tekstiä kirjoittaessani aloin hahmottaa kirjan fantasiaksi.

Olen kuullut joitakin kommentteja kirjan vaikeudesta. Lindstedt kirjoittaa selkeästi ja harkitusti, joten kielen kanssa ei tarvitse taistella. Teksti etenee jouhevasti. Haasteellista sen sijaan on hahmottaa jotakin sellaista, mitä ei ole. Sanoisin, että kirja vaatii lukijalta heittäytymistä ja luottoa siihen, että palaset loksahtavat paikoilleen. Lindstedt rakentaa kirjan monenlaisista tekstilajeista, mikä tietysti voi jostakusta tuntua sekavalta.

Tiesin jo kirjan ensimmäisillä sivuilla, että Oneiron on hyvällä tavalla erilainen. Se erottuu edukseen kotimaisen nykykaunon joukossa. Ostin kirjan omaksi Finlandia-kisan loppumetreillä, sillä toivoin ja odotin sen voittavan palkinnon. Nautiskelin omalaatuisesta ja taidokkaasta teoksesta useamman viikon ajan, sillä kiireisemmät työkirjat kiilasivat aina lukujonossa tämän edelle. Pätkissä lukeminen ei haitannut ollenkaan, sillä sujahdin aina helposti uudelleen kirjan maailmaan. Oneiron on niin runsas, että voisin hyvin lukea sen uudestaan. Kirja herättää paljon kysymyksiä, mutta ei todellakaan tarjoa valmiiksi pureksittuja vastauksia.

Blogistaniassa Oneironia on luettu ahkerasti ja siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Elina, Omppu, Krista, Liisa, Katja ja Leena Lumi.

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (1987)

Alkuteos: Oranges are not the only fruit.

Suomentaja: Raija Mattila (2007).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 230.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Helena Modéer.

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä on Jeanette Wintersonin esikoisteos, joka julkaistiin vuonna 1985. Ainakin osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo pikkukaupungissa varttuvasta tytöstä, Jeanettesta, joka on adoptoitu vahvasti uskonnolliseen perheeseen. Ahdasmielisen kodin ilmapiiri on tuomitseva, ja tytöstä on määrä tulla lähetyssaarnaaja.

Äiti opettaa Jeanetten lukemaan Raamatun avulla, ja maailma jaetaan hyviin ja pahoihin, ystäviin ja vihollisiin. Äidin opit sisäistänyt tyttö aiheuttaa hämmennystä koulussa, jossa hän on kuin toiselta planeetalta verrattuna muihin lapsiin. Uskonnollisessa yhteisössä kuohahtaa, kun Jeanette rakastuu toiseen naiseen. Yhteisö odottaa katumusta ja häpeää, sillä vain ne voivat viedä 'pahuuden' pois. Mutta mitä jos ei halua katua?

Tarinassa vahvasti läsnä oleva uskonto heijastuu myös kirjan rakenteeseen. Kirjan luvut noudattelevat Vanhan Testamentin kirjojen nimiä. Raamattua tunteva löytää yhtymäkohtia varmaan myös lukujen sisällöissä. Kirja nimen appelsiinit taas viittaavat Jeanetten äidin kapeaan maailmankuvaan. Jeanetten ollessa pieni äidillä on päähänpinttymä appelsiinien terveellisyydestä, ja appelsiineja syödäänkin kirjassa ämpärikaupalla. Lopulta äidinkin on taivuttava: on muitakin hedelmiä ja muitakin tapoja hahmottaa maailmaa.

Kirja on kolmekymmentä vuotta vanha, mutta sen tarina on niin ajaton, että se voisi hyvin olla tältä vuosikymmeneltä. Ihmisten fanaattisuus ja mustavalkoinen maailmankuva ajavat heidät julmiin tekoihin, joista on lähimmäisenrakkaus kaukana. Kirja ei kuitenkaan ole katkera tilitys, jota voisi tällaisesta asetelmasta odottaa. Winterson kirjoittaa ilmavasti ja elävästi. Mukana on ymmärrystä ja jopa huumoriakin.

Muokattu 14.12.2015: Tarkensin ajatuksiani kirjan nimestä.