Cormac McCarthy: Tie (2006)

Alkuteos: The Road.

Suomentaja: Kaijamari Sivill (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Cormac McCarthyn rujo ja pimeä Tie sijoittuu tulevaisuuteen. Maailma on tuhoutunut lähes täysin: jäljellä on enää muutamia ihmisiä ja infrastruktuuristakin vain rippeet. Kaikki muut ihmiset ovat lähtökohtaisesti vihollisia, eli aina täytyy epäillä, aikooko kohtaamasi ihmisraunio ryöstää tai tappaa sinut. Myös kannibalismi on yleistä.

Kirjassa seurataan isän ja pojan vaellusta tuhkan ja romun keskellä. He kulkevat tiellä, koska sitä pitkin on helpompi työntää ostoskärryjä, jossa on heidän koko omaisuutensa. Välillä sekin pitää hylätä ja sännätä piiloon, jos joku ilmestyy näköpiiriin. Suuntana on etelä, koska heillä ei juuri ole varusteita taistella pakkasta ja lunta vastaan.

Perustarpeiden tyydyttäminen on elämän keskeisin sisältö. Kun on vatsa täynnä ruokaa, yllä puhtaat vaatteet, jokin lämmönlähde pitämässä kylmän loitolla ja toinen ihminen vieressä, niin silloin uskaltaa ja voi nukkua yönsä hyvin. Näin onnellisesti voi käydä vain, jos sattuu löytämään hylätyn asumuksen, jota ei vielä ole ryövätty tyhjäksi.

Pelon ja hävityksen keskellä isällä ja pojalla on  jäljellä ripaus toivoa ja keskinäinen suhteensa. Tuo pieni toivonkipinä on ainoa isää ja poikaa liikkeessä pitävä voima. Isä toivoo, että poika saisi vielä joskus jotakin parempaa. Poika puolestaan luottaa isän sanaan, sillä se on kaikki, mitä hänellä on.

Hänellä oli taskussa kourallinen kankaanpalaan kietaistuja kuivia rusinoita ja puoliltapäivin he istuivat tienpenkan kuivuneessa ruohossa ja söivät ne. Poika katsoi häntä. Siinä oli kaikki mitä meillä on, eikö niin?
Niin
Kuollaanko me nyt?
Ei.
Mitä me nyt tehdään?
Juodaan vähän vettä. Sitten jatketaan tietä eteenpäin.
Okei.

McCarthyn vähäeleinen kerronta ja sen luoma ainutkertainen tunnelma jäivät mieleeni elämään vielä päiviksi lukemisen jälkeen. Aion jatkaa kirjailijan muun tuotannon parissa vielä joskus, mutta pidän pientä taukoa. Näin väkevää ei voi lukea liikaa, sillä helposti käy niin, että mikään muu kirja ei hetkeen maistu miltään.

Kirjasta tehty elokuva esitettiin televisiossa tässä jokunen viikko sitten, mutta jätin sen suosiolla väliin. Kirjan tunnelma oli niin ahdistava ja lohduton, että en halunnut kokea sitä visuaalisesti. Ja toisaalta halusin pitää kiinni mielikuvitukseni maisemasta, joka kirjaa lukiessa syntyi.

Tie on tehnyt vaikutuksen myös muihin kirjabloggaajiin – vilkaise vaikkapa Morren, marjiksen tai Jorin teksti kirjasta.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit (2009)

Alkuteos: Catching Fire.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 412.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Nälkäpelin kakkososassa on paljon trilogian aloitusosasta tuttua: koukuttava juoni, jännitystä nostattavaa tunnelmaa ja ihmissuhdepyöritystä. Kirja on ykkösosan tavoin varsinainen lukusukkula, ja luin sen yhdeltä istumalta.

Edellisessä kirjassa Nälkäpelin voittajiksi selviytyneet Katniss ja Peeta joutuvat lähtemään kaikki Vyöhykkeet kattavalle voittajakiertueelle. Katnissin toiminta koko kansalle televisioidussa Nälkäpelissä on lietsonut kapinaa Vyöhykkeillä, ja presidentti Snow pyrkii paikkaamaan tilannetta painostamalla Katnissia toimimaan kiertueella Capitolin toiveiden mukaisesti. Tiedossa on myös entistä hurjempi versio Nälkäpelistä: joka 25. vuosi osallistujat valitaan aiempien voittajien joukosta.

Katnissin sisupussiluonne nousee jälleen merkitsevään rooliin. Itsepäinen ja tarmokas nuori nainen ei pysty toimimaan vastoin luontoaan, vaikka seuraukset eivät olisikaan välttämättä mieluisia. Vahva sankaritar epäröi ainoastaan ihmissuhteissa: kolmiodraaman miesosapuolet Gale ja Peeta saavat tyytyä epäjohdonmukaiseen kohteluun.

Tässä kakkososassa väkivalta tulee enemmän iholle kuin edeltävässä kirjassa. Nälkäpelin perusajatushan on ahdistava ja lamauttava: tapa tai tule tapetuksi. Kuolemasta ja tappamisesta tehdään viihdettä, mikä on sairasta. Välillä lukiessani mietin, pitäisikö heittää koko kirja menemään, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Nälkäpeliä tuleekin lukea genrensä edustajana. Nuortenkirjoille nykyisin tyypilliset lohduttomat dystopiat tarjoavat mahdollisuuden ajatusleikkiin: mitä jos? Olen sitä mieltä, että Nälkäpeli sopii ajanvietelukemiseksi myös aikuisille, kunhan ei ota lukemaansa liian vakavasti.

Aion lukea trilogian päätösosan ennen kuin katson kirjoista tehdyt elokuvat. Haluan pitää kiinni omista mielikuvistani vielä viimeisen kirjan ajan.

Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008)

Alkuteos: The Hunger Games.

Suomentaja: Helene Bützow (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 389.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Nälkäpeli on kiistatta ilmiö. Se on puhkikirjoitettu blogeissa jo aikoja sitten, mutta kiinnostukselle ei näy loppua. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran jokunen kesä sitten, kun siskontyttö luki sitä mökillä. Silloin tyydyin vain ihmettelemään kirjan maailman yhteiskuntajärjestystä, ja tarinan perusidea palasi aina välillä ajatuksiini. Tänä syksynä töissä kirjastossa olen törmännyt Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan jatkuvasti, sillä sitä kysytään ja varataan päivittäin. Pakkohan ainakin ensimmäiseen osaan oli siis tutustua.

Nälkäpeli kertoo hurjasta tosi-tv-ohjelmasta, jota tehdään tulevaisuuteen sijoittuvassa valtiossa nimeltä Panem. Luonnonmullistukset ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan, ja paikalle syntyi tämä uusi valtio. Panem jakautuu Vyöhykkeisiin, joiden elämää hallinnoi totalitaristisesti maan keskus, pääkaupunki Capitol. Pitääkseen asukkaat kuuliaisina ja muistuttaakseen vallanpitäjien mahdista Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin, jonne jokaisen Vyöhykkeen tulee lähettää kaksi tribuuttia eli kilpailijaa. Pelin kulku on selkeä: 24 tribuutista yksi selviää voittajaksi, kun kaikki muut ovat kuolleet. Tapa tai tule tapetuksi.

Tämänvuotista peliä seurataan teinityttö Katnissin näkökulmasta. Hän on kotoisin Vyöhykkeeltä 12 eli Panemin perukoilta, missä pääelinkeino ovat hiilikaivokset. Katniss on elättänyt perhettään isän kuoleman jälkeen salametsästämällä. Hän tekee kaikkensa pikkusiskonsa Primin eteen ja ilmoittautuu tämän tilalle Nälkäpeliin, kun arpa osuu Primin kohdalle.

Selviytymisessä Nälkäpeliareenalla keskeisiä ovat ruoka, vesi, lämpö ja aseet, mutta ehdottomasti myös tuuri. Kukaan ei tiedä muiden tribuuttien vahvuuksia, ja Capitol saattaa muuttaa sääntöjä milloin tahansa – jotta peliä televisiosta seuraava yleisö viihtyisi paremmin.

Mikä Nälkäpelissä sitten oikein kiehtoo? Se on oikeiden tosi-tv-ohjelmien irvikuva: siinä mässäillään tappamisella, ihmiset ovat todella vain pelinappuloita viihdetuotannossa, ruumiita tulee. Ikään kuin konsolipelit ja tosi-tv olisivat yhdistyneet jossakin todellisuudessa. Tarinan viehättävyys perustunee pitkälti klassiseen asetelmaan: ovela, hyväntahtoinen sankari petkuttaa nokkeluudellaan pahiksia, vaikka on altavastaajan asemassa. Katniss myös säilyttää inhimillisyytensä raadollisissa olosuhteissa.

Luin kirjaa viihdyttävänä satuna. Olihan se joiltakin osin ennalta-arvattava ja Katnissin naiiviuteen taipuvaiset ajatukset välillä rasittavia, mutta en välittänyt tällaisista sivuseikoista. Ahmin kirjan muutamassa illassa, sillä olin alusta lähtien myyty. Luen harvemmin fantasia- tai scifikirjallisuutta, mutta nyt jännitin tribuuttien taistelua melkein henkeä pidätellen. Koukussa olen; trilogian kaksi muuta osaa ovat jo varauksessa…

Nälkäpelistä on kirjoiteltu esimerkiksi blogeissa Lukutoukkailua, P.S. Rakastan kirjoja, Luettuja maailmoja, ihan vain muutamia mainitakseni.