Hildurin sulava jatko-osa – Satu Rämö: Rósa & Björk

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön viimekeväisen dekkaridebyytin Hildurin jatko-osa kiinnosti heti tuoreeltaan niin paljon, että latasin e-kirjan lukupalvelusta pian ilmestymisen jälkeen.

Tässä kakkososassa Hildur ja suomalainen poliisiharjoittelija Jakob ratkovat Islannin Länsivuonoilla Ísafjörđurin pikkukaupungissa paikallispoliitikon murhaa. Samalla alkavat hahmottua Hildurin äidin ja kadonneiden siskojen kohtalot.

Juoni tarjoilee vihjeitä, harhautuksia, yllätyksiä ja vastuksia. Jakob neuloo, kuten ensimmäisessäkin osassa, mutta nyt neuleet pääsevät osaksi rikosjuontakin. Talvisurffausta harrastava Hildur saa tuta meren mahdin, Jakobille taas aiheuttaa hankaluuksia huoltajuuskuvio. Mies näkee lastaan harvoin, koska norjalainen ex-vaimo keksii tapaamisille esteitä. Sarjan kolmas osa ilmestyy syksyllä ja on nimeltään Jakob, joten oletettavasti tämä sivujuonne aukeaa paremmin silloin.

Rósa & Björk on edeltäjänsä tavoin kelpo dekkari, jonka rikosjuonta maustavat faktat Islannista ja päähenkilön henkilökohtainen trauma. Kerrontalinjoja on useita, mutta ainakin näin tiiviisti luettuna ne hahmottuvat lukijan mielessä hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Hildur-sarja on kasvanut ilmiöksi. Avausosa rikkoi myyntiennätyksiä, kakkososakin on jo kerännyt huimat jonot kirjastoissa.

Kirjastonhoitajana iloitsen siitä, että Hildur on elvyttänyt monen lukuharrastuksen ja houkutellut kirjastoon uusia käyttäjiä. Toki pettymys voi olla suuri, kun asiakas tulee ”lainaamaan sen Hildurin” ja päätyy varausjonon hännille – ellei sitten löydä pikalainahyllystä aarretta. Onneksi kirjastosta ei tarvitse tyhjin käsin lähteä odottelemaan varausjonon purkautumista, sillä valinnanvaraa on hyllykaupalla. Eivätkä kirjavinkit lopu kesken!

Satu Rämö: Rósa & Björk. WSOY 2023. 361 s. Luin e-kirjana BookBeatista.

Helmet-lukuhaaste 2023: 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Naistenviikon etsivätuttavuus – Satu Rämö: Hildur

Kansi: Ville Laihonen.

WSOY 2022. 363 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Naistenviikon lukuhaasteen päättää osaltani Satu Rämön ensimmäinen fiktiivinen teos, joka esittelee kiinnostavan ja moniulotteisen naisetsivän, Hildurin.

Islantilainen Ísafjörđurin pikkukaupunki sijaitsee Länsivuonoilla hankalien kulkuyhteyksien päässä ja kaukana pääkaupunki Reykjavikin hektisestä elämästä. Ísafjörđur on kirjan päänäyttämö, ja sen tähtenä häärii rikosetsivä Hildur Rúnars­dóttir. Hildur on Reykjakin-vuosiensa jälkeen saanut paikan kotiseutunsa poliisista, missä hänen toimenkuvaansa kuuluvat rikospoliisin tehtävien rinnalla kadonneiden lasten tapaukset.

Tulivuorenpurkausten muokkaamalla saarella kaikki tuntuvat tietävän toisensa eikä menneisyyttään pääse pakoon. Hilduria painaa lapsuuden perhetragedia, johon liittyvät hänen 25 vuotta sitten kadonneet sisaruksensa. Hildur saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin, jolla niin ikään on omat taakkansa. Kirjan nykyaika ajoittuu vuoteen 2019, joten Rämön ei vielä tarvitse ottaa kantaa pandemiaan, vaan maasta toiseen voidaan liikkua ongelmitta.

Pikkukaupungissa eletään talvisin lumivyöryjen pelossa, ja tapahtumat käynnistyvät, kun lumivyöryn alta löytyy ensimmäinen väkivaltaisesti kuollut paikallinen. Uhri on kaikkien vieroksuma, nuoria poikia vikitellyt Jón. Kun muitakin epäilyttäviä kuolemia tapahtuu, nousee ilmoille joukko kysymyksiä:  Liittyvätkö kuolemat toisiinsa? Eihän tällaista tapahdu Islannissa? Kytkeytyykö Hildurin menneisyys kuolemiin?

Rikosjuonen lisäksi kirja pohtii, mitä on olla erilainen, poiketa normeista, salata sisintään muilta. Jakobin hahmon kautta on luonteva pohtia ja kuvata islantilaisia tapoja ja erikoisuuksia. Esimerkiksi Jakobin neulomisharrastus tuo islantilaiset villapaidat kirjan sivuille, mikä ilahduttaa neulovaa lukijaa. 

Hildur irtautuu työstään ja muista elämän paineista surffaamalla, joten kirjalla saan osuman myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Hilduria kiehtoo talvisurffauksessa vaaran tunne. Jos jotakin tapahtuisi, kukaan ei olisi auttamassa. Hänen täytyy hallita kehonsa ja lautansa täydellisesti, yrittää tulkita aaltoja oikein. Merta ei voi kontrolloida, mutta riskejä voi yrittää minimoida: Kun hän pystyi hallitsemaan vaaran, hän pystyi hallitsemaan itsensäkin. Kaiken voittava meri opettaa nöyryyttä.

Jos meren kanssa joutuisi riitaan, meri voittaisi aina. Jos suuri aalto yllättäisi hänet ja hän joutuisi sen nielemäksi, ei voisi tehdä mitään muuta kuin rauhoittua. Hiljaa oleminen oli usein suurinta voimaa. 

Genren kliseisiin peilaten Hildur on mielestäni virkistävä ja raikas dekkari, vaikka ilman poliisin henkilökohtaisia kriisejä ja oman elämän sotkeutumista tutkintaan ei tässäkään selvitä. Kun rikosvyyhti selviää, monia langanpäitä jää solmimatta. Tämä enteilee sitä, että Islannin hyisiin vesiin pääsee sukeltamaan jatkossakin, sillä Hildur aloittaa päähenkilönsä nimeä kantavan sarjan.

Luen melko harvoin dekkareita, koska en jaksa lukea väkivaltakuvauksia, mutta ristiriitaista kyllä katson dekkarisarjoja paljon tv:stä. Kaltaiselleni lukijalle Hildur on täsmäosuma: väkivallalla ei mässäillä, vaikka ruumiita tulee. Saan siis lisättyä uuden tärpin suosittelulistalleni, kirjastossa kun asiakkaat säännöllisesti kysyvät vähemmän väkivaltaista jännäriä. Näille on tilausta!

Aiemmin olen lukenut Rämöltä hänen ja Hanne Valtarin työelämäkirjan Unelmahommissa, jonka keskeinen teesi on, että töissä pitää olla kivaa. Kirjoittamisen ilo välittyy Hildurin sivuilta, joten kaunokirjallisuuden puolelle loikannut Rämö todella elää kuten opettaa. 

Kirjan käännösoikeuksia on myyty useaan maahan ja kirjastolaiselle kertoo suosiosta myös se, että Hildurin varausjono on yksi tämän hetken pisimmistä. Rämön dekkaridebyytti siis jo ratsastaa genrensä aallonharjalla  –  toivotan Hildurille paljon nostetta jatkossakin!

Helmet 2022: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Johanna Venho: Syntysanat (2011)

Sivumäärä: 210.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Marjaana Virta

Johanna Venhon nimi on ollut jo tovin kiinnostavien kirjoittajien listallani. Syntysanat on Venhon ensimmäinen romaani; aiemmin hän on kirjoittanut runoja ja lastenkirjoja. Takakansitekstin mukaan kyseessä on "Palkitun runoilijan komea romaanidebyytti". Komea se totisesti on!

Syntysanat vie lukijan kahden hyvin erilaisen naisen maailmaan. Hanna Zuleima Frank on itsenäinen ja pippurinen kirjailija, joka muuttaa Kourankorven kylään vanhaan pappilaan voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Läheisessä rintamamiestalossa asuva Mesi puolestaan on kuihtuva kotiäiti, joka elää ruoanlaiton ja muiden kotitöiden täyttämää arkea hoitaen lapsiaan ja vanhuudenhöperöä äitiään. Arki on lastenohjelmia, puuroa ja äidin lääkkeitä. Rutiineja.

Mesin tasaiseen elämään on alkanut tulla säröjä, kun hän on lukenut Hannan kirjoittamaa kirjaa. Nyt kun mullistavan teoksen kirjoittanut kirjailija asuu ihan vieressä, Mesi ei voi hillitä uteliaisuuttaan. Hanna vuorostaan alkaa kiinnostua Mesin historiasta ja ennen kaikkea Aarnista. Aarni oli Mesin suuri rakkaus, sittemmin traagisten tapahtumien jälkeen ulkomaille karannut papin poika. Molemmilla naisilla on kipeitä muistoja, jotka on pakko käsitellä ennen kuin pääsee eteenpäin. Muutos voi pelottaa, mutta se kannattaa.

Luvut on nimetty Hannan ja Mesin mukaan, mukana on myös Hannan päiväkirjamerkintöjä. Luvuissa on käytetty erilaisia kertojia: Mesin luvuissa kaikkitietävä kertoja havainnoi ja selostaa tapahtumia, kun taas Hannan luvuissa Hanna itse on kertoja ja kokija. Pidin tästä erottelusta kovasti, se on selkeä keino erottaa naisten näkökulmia.

Pystyin lukiessani samastumaan molempiin naisiin, niin erilaisia kuin he ovatkin. He ovat molemmat jollakin tapaa etsijöitä, kaipaavat jotakin. He pohtivat menneisyyttään, tekevät tiliä valinnoistaan. Hanna myös eksplisiittisesti pohtii entiselle miesystävälleen Ouralle, mitä hänestä olisi voinut tulla.

Syntysanat teki minuun syvän vaikutuksen erityisesti kielellään. Kieli on kekseliästä, runollista ja soljuvaa, mutta ei kuitenkaan ärsyttävän kikkailevaa. Lyyrisyys ei tee tekstistä vaikeaa, lukeminen on nautinto. Olin lukiessani todella myyty. Ehkä juuri suuren ihastuksen vuoksi kirjasta on nyt kovin vaikea kirjoittaa. Tuntuu, että en löydä sopivia sanoja kuvaamaan teoksen tunnelmia ja viehätystä. Voin vain todeta, että lukekaa ihmeessä, niin voitte kokea kielen itse.

Ainoa piirre, mistä en teoksessa innostu, on lopussa oleva listaus, mitä henkilöt tekevät tarinan päättymisen jälkeen. Se on mielestäni jotenkin turha, lapsellinenkin.

Syntysanat on ihastuttanut lisäkseni ainakin Katjaa, ja siitä on kirjoitettu myös Ilselässä ja Sinisen linnan kirjastossa. Kustantajan esittely löytyy täältä. Matti Mäkelä on arvioinut Syntysanat täällä (HS 10.11.2011).