Runsautta ja rytmiä – Reetta Aalto: Musta aukko

Kannen perusteella en olisi osannut tarttua Reetta Aallon toiseen romaaniin Musta aukko, sen voin myöntää. Onneksi etälukupiirissä virisi ajatus tämän uutuuden lukemisesta ja pääsin jälleen laajentamaan lukureviiriäni.

Romaani jakautuu kahteen jaksoon, vuosiin 2019 ja 2022. Ensimmäisen jakso alkaa hurjalla kuvauksella: päähenkilönainen herää tuntemattoman miehen vierestä eikä muista, miten on päätynyt tämän luokse tai mitä yöllä on tapahtunut. Lattialla on rikkinäinen kondomi.

Nainen on 42-vuotias elokuvaohjaaja, jolla on mies ja kaksi lasta. Holtiton juominen on ennenkin vienyt jalat alta, mutta tästä illasta tulee vedenjakaja. Nainen alkaa pohtia riippuvuuttaan, raitistuukin.

Työpaineiden ja henkilökohtaisen elämän myllerrysten rinnalla päähenkilö suree menettämäänsä Venäjää. Hän on asunut ja opiskellut Pietarissa, ja sodan myötä hän joutuu miettimään suhteensa maahan ja sen kulttuuriin uusiksi.

Miten se menikin niin pilalle, että se on leikattava irti kuin pahojaan tehnyt raaja.

Alkoholismin, seksuaalisen väkivallan ja suostumuksen lisäksi teemoiksi nousevat ystävyys, avioliitto, me too, sota Ukrainassa, elokuva-alan valtarakenteet.

Kirjan nimi kokoaa kaiken runsauden yhteen. Musta aukko voi viitata lapsen avaruusinnostukseen, muistinmenetykseen, addiktioon, hampaanpoistoon, sotaan, aviokriisiin... Monissa näistä on kyse jonkin menettämisestä ja siitä, että vanhaa totuttua asetelmaa ei enää ole.

Lukupiirille tässä riitti perattavaa. Kiittelimme esimerkiksi kirjan totutusta poikkeavaa alkoholismikuvausta. Juomista ja remuamista ei romantisoida, mutta sillä ei myöskään mässäillä.

Viehätyin Aallon taitavasti etenevistä dialogeista ja muutenkin tekstin rytmistä. Esikoisteos Vadim menee varaukseen.

Helmet 2024: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. 317 s. Lainasin kirjastosta.

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi (2010)

Alkuteos: Pismovnik.

Suomennos: Vappu Orlov (2012).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 363.

Oma arvio: 3/5.

Kansi: Martti Ruokonen

Mihail Šiškin luetaan yhdeksi Venäjän merkittävimmistä nykykirjailijoista. Sinun kirjeesi on hänen neljäs teoksensa. Se on ensimmäinen häneltä suomennettu kirja, ja toinen suomennos, Neidonhius, on juuri ilmestynyt. Listasin Neidonhiuksen yhdeksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, mutta harkitsen vakavasti, kykenenkö toiseen Šiškiniin lähiaikoina.

Sinun kirjeesi on kirjeromaani. Kirjeitä toisilleen kirjoittavat toisiinsa rakastuneet Aleksandra ja Vladimir. Heidän onnensa jäi lyhykäiseksi, sillä pian tapaamisen ja tunteiden roihahtamisen jälkeen Vladimir joutui sotaan.

Kirjeissään Vladimir vuodattaa tunteitaan ja kertoo elämästään rintamalla. Arki on pitkälti epätietoista odottelua, ja olosuhteet ankeat. Melko pian Vladimir saa surmansa, mutta kirjeet jatkavat kulkuaan. Aika ja paikka eivät enää ole merkityksellisiä, vaan Vlamidir on kuka tahansa sotilas missä tahansa sodassa.

Aleksandran kirjeet keskittyvät arkisen elon kuvauksiin. Hän on opiskellut lääkäriksi suojellakseen elämää, mutta raskaudenkeskeytykset ovat keskeinen työtehtävä. Työ on raskasta, ja jokainen kaavinta riipii Aleksandran sielua.

Kirja on siis kirjeromaani, muttei mitenkään perinteinen sellainen. Kirjeiden väliltä puuttuu vuoropuhelu: ne eivät kohtaa, kuten eivät lopulta myöskään Aleksandran ja Vladimirin elämät. Tarinat risteävät, mutta jatkavat sitten omia polkujaan.

Luimme kirjan lukupiirissä, ja se koettiin hieman vaikeaksi. Varsinkin alussa sai lukea melko pitkään, että pääsi jyvälle tarinasta ja siitä, kuka on sinä ja kuka minä. Jotkin kirjeet ovat todella pitkiä, eivätkä ne enää tunnu kirjeiltä. Lukutauon jälkeen on haastavaa jatkaa, kun kaikissa kirjeissä ei ole edes tervehdyksiä. Aika hyvin eri kirjoittajien tyylin alkoi kuitenkin tunnistaa.

Šiškin pääsi yllättämään minut kunnolla! Tämä oli minulle haastava romaani, enkä voi väittää pysyneeni kärryillä alusta loppuun. Kaunis, runollinen kieli houkutteli lukemaan viipyillen, mikä taas sai aikaan sen, että eksyin. Lukeminen meni välillä suoraan sanoen rämpimiseksi. Lukukokemus kääntyi lopulta positiivisen puolelle lukupiirissä, jossa käyty keskustelu selkeytti mielikuvaani luetusta. Hataraa ja hämärää, mutta kaunista kuin kaipaus.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset (1983)

Alkuteos: Naši.

Suomentaja: Pauli Tapio (2012).

Sivumäärä: 154.

Kustantaja: Idiootti.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen muotoilu: Varpu Eronen

Meikäläiset on elämänmakuinen kokoelma kertomuksia, jotka tutustuttavat lukijan Dovlatovin värikkääseen sukuun. Läheisten luonteenpiirteitä, tapoja ja elämänvaiheita kuvataan tarkkanäköisesti, mutta lämmöllä. Omaelämäkerrallista tarinaa on mitä ilmeisimmin maustettu, karsittu ja liioiteltu, mikä teki Meikäläisistä ainakin minulle hauskan ja mieleenpainuvan lukukokemuksen.

Arkisessa neuvostoliittolaisessa elossa ja toimintatavoissa jokapäiväisyyteen yhdistyy järjettömyys. Monet säännöt ja toimintamallit ovat käsittämättömiä, niinpä ihmiset kiertävät niitä ja keksivät keinoja toimittaa asioitaan kaikesta huolimatta. 

- - absurdi osoittautui jälleen ainoaksi aseeksi taistelussa neuvostovaltiota vastaan.

Syntyy hulvattomia tilanteita: hauskuus on arkipäiväistä ja tilannesidonnaista, sellaista, joka naurattaa jälkeenpäin, mutta tuskin juuri sillä hetkellä. Hörähtelin ja virnuilin tätä lukiessani.

Vaikka huumori iski ja sympaattiset henkilöhahmot saivat puolelleen, niin jokin kirjassa työnsi minua loitommalle. Arvelen, etten ymmärtänyt kulttuurisia viittauksia tarpeeksi. Ymmärtämistä olisi helpottanut, jos olisin lukiessani tajunnut kurkkia kirjan loppupuolelle: siellä on kattava listaus suomentajan huomautuksia.

Sympaattinen, inhimillinen ja hersyvä Meikäläiset vahvisti kiinnostustani venäläiseen kirjallisuuteen. Venäläisiä kirjailijoita on muitakin kuin Dostojevski ja Tolstoi, heh. Dovlatovista intoutuneena päätinkin osallistua Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan järjestämään haasteeseen Venäjää valloittamaan.

Dovlatovin Meikäläiset on saanut mukavan paljon positiivista huomiota blogeissa, kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Hanna, Jaana ja Mari A. 

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 188.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Rosa Liksomin Finlandia-palkinnon voittanut Hytti nro 6 on raameiltaan matkakirja: se kertoo hyttitovereiksi sattuvien tytön ja miehen junamatkasta Siperian halki Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Junan puksuttaessa asemalta toiselle taakse jäävät vuorotellen Moskova, Omsk, Novosibirsk, Irkutsk, Ulan Ude ja monet muut. Joillekin asemille pysähdytään hetkeksi, toisille jäädään useammiksi päiviksi, jotta veturi saa hengähtää.

Matkalla syödään eväitä, kuivapeseydytään tuntien jonottamisen jälkeen haisevassa vessassa ja katsellaan Siperiaa junan ikkunoista. Liksomin maalauksellinen teksti luonnostelee lukijalle elävästi karun neuvostomaiseman.

Kirjan etulieve.

Matkasamovaarissa haudutetun teen höyrystämässä hytti-ilmassa löyhkäävät sipuli, votka ja miehen rivot jutut. Miehen puheissa toistuvat rivoudet muistuttavat, että Liksomiahan tässä ollaan lukemassa. On paljon suoraa puhetta ja sen vastapainona vaikenemista. Miehen puhetulva on välillä tytölle liikaa: joskus siltä säästyy sulkemalla korvat tai kuuntelemalla korvalappustereoita, mutta toisinaan tytön on pakko paeta käytävälle. Kunnes siihen samaan kopperoon on taas palattava.

Hytissä numero kuusi matkaa taittavien kuvaamisessa nimillä ei juuri ole väliä. Tyttö on tyttö ja mies on mies. Kaalikorvainen, karkeapuheinen mies punnertaa aamuisin ja juo votkaa kuin vettä. Tyttö kuuntelee, havainnoi, piirtää ja kuvittelee. Hän on opiskellut Moskovassa, ja tälle matkalle oli tarkoitus lähteä Mitkan kanssa, kunnes kaikki loksahti vinoon. Vaikka hän on nyt matkalla yksin, moni asia tuo mieleen Mitkan, tämän äidin Irinan, rakkauden ja muistoja.

Ennen lukemista minua ”varoiteltiin” siitä, että kirjan luettuani haluaisin itsekin vastaavalle matkalle. Matkakuvaus sai ennen kaikkea kaipaamaan itse matkustamista. Sitä tunnelmaa, kun on lähtöpaikan ja määränpään välissä ja kun pienistä asioista tulee tärkeitä. Tytöllekin hytin oma sänky alkaa tuntua rakkaalta ja miehen katse välillä kotoisalta. Matkalla myös monesti havaitsee, mikä on elämässä tärkeintä.

Kirjan takalieve.

Hytti nro 6 on lyhyehkö, mutta vahva kuvaus eteenpäin lonksuttavasta matkasta. Jos teos olisi ollut pidempi, sitä lukiessa olisi voinut tulla Liksom-ähky. Vaikka rivoudet hieman häiritsivät lukemistani, en voi kuin ihailla Liksomin sanataidetta. Toistot rytmittävät tiivistä kerrontaa, ja muoto on hiottua. Liksom kertookin viimeisimmässä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (Tammikuu 2012), että romaanin työstäminen alkoi viisi vuotta sitten: teksti syntyi kolmessa vuodessa, kaksi hän käytti hienosäätöön. Sen kyllä huomaa.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 607.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: otava.fi

Tämä Hirvisaaren kirja kuului menneen kirjasyksyn näkyvimpiin teoksiin, joten sitä koskevilta kritiikeiltä ja puheilta ei oikein voinut välttyä. Päällimmäisenä niistä jäivät minulle mieleen kriittiset pohdinnat, kuten Tervon Laylan kohdalla, uskottavuudesta. Miten nykynainen ja -kirjailija voi asettua 1700-luvun keisarinnan asemaan ja ajatusmaailmaan? Onko Katariinan päähän istutettu liian moderneja ajatuksia? Mielenkiintoiset lähtökohdat ja halu muodostaa oma mielipide ja käsitys teoksesta saivat minut vihdoin aloittamaan ensimmäisen Hirvisaareni, eikä päätöstä todellakaan tarvinnut katua.

Taustastani voin kertoa tähän väliin sen verran, että kouluaikoina historia ei kuulunut lempiaineisiini. Perustietoni monista suurista maailmanhistorian käänteistä ovat hävettävän vähäiset, sillä olen kiinnostunut menneistä ajoista vasta yliopistovuosina. Mielenkiinto heräsi nimenomaan kirjallisuuden opiskelun myötä ja kohdistuu erityisesti Suomen historiaan. Silmiä avaavia lukukokemuksia ovat tarjonneet ainakin Kiven, Canthin, Ahon, Jotunin ja Linnan monet teokset. Näihin palaan sopivan paikan tullen blogissa myöhemmin. Halu tietää ja ymmärtää sitä, miten maailma ja maamme ovat päätyneet tähän pisteeseen ja mitä kaikkea on taustalla, on kasvanut pikkuhiljaa. Jossain vaiheessa olisi hyvä löytää aikaa lukea historiankirjoitusta ajatuksella, mutta toistaiseksi kartutan ”tietovarantoja” fiktion muodossa.

Minä, Katariinassa keisarinna Katariina II Suuri joutuu vuodepotilaaksi kaaduttuaan portaikossa ja alkaa sanella elämänvaiheitaan luottoystävälleen Leonille, joka kirjaa kaiken tunnollisesti ylös. Leon patistaa keisarinnaa muistelemaan myös tekemiään virheitä, jotka Katariina mielellään sivuuttaisi liian kipeinä. Muistelu-urakka on mittava – muistelmien edetessä ehditään vaihtaa residenssiä useamman kerran, ja jalkakin alkaa parantua. Tämän fiktiivisen elämäkerran reilut kuusisataa sivua käsittävät keisarinna Katariinan elämästä noin puolet eli nuorena tulon Venäjälle, avioliiton Pietari III:n kanssa, lasten syntymät ja valtaannousun. Katariina kertoo tarinaansa hallittuaan 33 vuotta, joten elämässä riittäisi aineksia ainakin toiseen tiiliskiveen. Loppu mahdollistaa jatko-osan, jota Hirvisaari on ilmeisesti jo suunnitellutkin.

Katariinan muistelut ovat ennen kaikkea uskomaton selviytymistarina. Saksassa lapsuutensa prinsessa Sophiena viettänyt keisarinna osoitti vahvatahtoisuutensa jo lapsena, ja tämä tahto joutuu monesti koetukselle hänen saavuttuaan Venäjälle. Suuriruhtinas Katariina elää hovissa kuin vanki yrittäen selviytyä parhaansa mukaan arjessa, jota ohjailevat tyrannimaisen keisarinna Elisabetin ailahtelevat käskyt. Puoliso on saastaisen likainen ja lapsellinen, joten lapsentekoon ja huvitteluun tarvitaan muita miehiä. Paljon elämässään menettänyt, kärsinyt ja pelännyt Katariina oppii hovin kylmät pelisäännöt ja pystyy lopulta nousemaan valtaan eli syrjäyttämään Elisabetin.

Katariina palaa muistelmissaan useasti uskonnon vaihtamisen problematiikkaan, mutta hämmästyksekseni nimen muuttamista ei kommentoida juurikaan. Luulisi, että se koskettaisi Katariinaa eli Sophieta enemmän, onhan nimi olennainen osa henkilökohtaista identiteettiä.

Teoksen ansioihin ei totisesti kuulu tiivis ilmaisu. Löyhää kerrontaa olisi ollut varaa tiivistää monin paikoin, samoin toistoa olisi voinut karsia. Kirjan nimi Minä, Katariina toistuu keisarinnan muistelmissa rasittavuuteen asti ja jatkuva minä, minä, minä -puhe alkaa ärsyttää myös Leonia.

Ketterät ilmaukset alkavat vain ärsyttää, kun ne tulevat vastaan toistuvasti. Tuli kyllä selväksi, että hovissa naitettavan naisen asema oli kuin kaupattavan hevosen: naisen tarkastamista verrattiin tamman hännän nostamiseen muistaakseni kolmesti. Vastaavaa tyhjäkäyntiä oli muuten niin ansiokkaassa teoksessa harmillisen paljon. Välillä alleviivaava kerronta tuntuu jopa aliarvioivan lukijaa.

Siitä modernista naiskäsityksestä vielä. Minua eivät häirinneet Katariinan ajatukset, olihan hän kirjeenvaihdossa muun muassa Voltairen kanssa, mikä selittää hänen ajatusmaailmaansa. Ja jälleen: kyseessähän on fiktiivinen romaani. Enemmänkin ihmettelin, miten niin kovia kokeneesta voi kasvaa niin vahva.

Minä, Katariina oli myös lainakirja R:ltä.