JP Koskinen: Tulisiipi

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2019. 352 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


JP Koskisen Tulisiipi on koskettava ja mukaansatempaava historiallinen romaani, jonka matkassa lukija pääsee kokemaan niin Siperian tulipalopakkaset, neuvostoyhteiskunnan arjen kuin huikeat korkeudet.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Kaarle, lentämisestä hullaantunut pikkupoika, jonka amerikansuomalainen perhe jättää lama-ajan Yhdysvallat ja suuntaa Neuvosto-Karjalaan. Siellä kerrotaan olevan parempi tulevaisuus kuin puutteen leimaamassa Amerikassa. Olisi vapautta ja kaikille työtä. Mukaan lähtevät äiti, isä ja perheen lapset Kati ja Kaarle.

Tulisiiven päähenkilöllä on monta nimeä: Kaarle on tilanteesta riippuen Charles, Gennadi, Tulisiipi tai kreisi boi. Kaarlen lempinimen lisäksi Koskinen värittää tarinaa muutenkin herkullisella fingelskalla, joka välillä vaatii ääneen lukemista auetakseen.

Vielä kun perhe asuu Amerikassa, Kaarle pääsee katsomaan Charles Lindberghin lentonäytöstä, mikä vahvistaa pojan pakkomielteistä kiinnostusta lentämiseen. Into saa Kaarlen ensin hyppimään vajan katolta leikkisiivet selässään, myöhemmin hän pääsee oikean koneen kyytiin ja pian jo ohjaimiin. Kaarle on kylmäpäinen luonnonlahjakkuus.

Uudessa kotimaassa ei olekaan vastassa onnenmaa, vaan tiukkaa valvontaa, pelkoa ja nurkista jäätyvä vaatimaton talonrähjä. Perhe ajautuu siis laman jaloista Stalinin vainojen kynsiin, ja toinen maailmansotakin lähestyy. Kaarlen silmin lukija näkee, millaista on elää sosialistisessa yhteiskunnassa. Kaarle joutuu moniin tilanteisiin, joiden voisi ajatella olevan varma kuolemantuomio. Lentotaito auttaa selviytymään, koska hyvistä lentäjistä on aina pulaa, huonot kuolevat pois.

Olet varmasti ollut edellisessä elämässäsi lintu, eihän tätä muuten selitä mikään.

Tuurilla on osuutensa, mutta keskeistä Kaarlen selviytymisessä on hänen sopeutumisensa valtaapitävien metkuihin. Hän ymmärtää varhain, että vastustelu on turhaa ja usein kohtalokasta. Vaikka syytös olisi kuinka älytön, ei oikomisesta olisi mitään hyötyä kuitenkaan.

Kirja on 350-sivuinen, mutta silti sukkelasti luettava, niin luontevasti Koskinen kreisi boin tarinaa kuljettaa. Ympäristöt vaihtuvat, vuosikymmenet kuluvat, mutta tarina pysyy kasassa minäkertojan näkökulman ansiosta. Kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa Kaarlella on vain yksi toive: kun saisi lentää. Vuosien mittaan Kaarle pääsee ohjaamaan monenlaisia koneita, ja lentämisen kuvaukset tuntuvat vatsanpohjassa. Ja myös sydänalassa.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tulisiipi on paraikaa sekä Finlandia- että Savonia-palkintojen ehdokkaana. Lisäksi kirja voitti jo kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon. Kirjailija Koskinen on monesti Twitterissä menestysuutisten yhteydessä todennut: Tulisiipi lentää! Toivon sille onnekkaita lentoja myös jatkossa!

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Suomentaja: Kirsti Era (2012).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 274.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Elina Salonen.

Lidia Tšukovskaja (1907–1996) oli venäläinen kirjailija ja toisinajattelija. Vajoaminen sisältää kaksi pienoisromaania, jotka hän kirjoitti vuosina 1940 ja 1957. Molemmat tekstit ilmestyivät lännessä reilut kymmenen vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvulla.

Ensimmäisenä kirjassa on nimikertomus 'Vajoaminen'. Siinä kirjailija Nina Sergejevna saapuu viettämään usean viikon ajanjaksoa kirjailijoiden parantolaan. Sanatoriossa hän työskentelee käännöstyön parissa ja tekee päivittäin kävelyretkiä ympäröivään luontoon välillä yksin, välillä muiden asukkaiden kanssa. Kirjailijan tavoitteena on vajota eli uppoutua eräänlaiseen flow-tilaan.

Sergejevnan mieltä painaa kotiin jääneen tyttären vointi ja miehen katoaminen. Sanatoriossa hän saa lopulta kuulla, mikä hänen miehensä kohtalo oli. Päiväkirjamainen kertomus pohjaa Tšukovskajan omaan elämään: hänen toinen aviomiehensä menehtyi Stalinin vainoissa.

'Sofia Petrovna' on vavisuttava kertomus Stalinin vainojen vaikutuksista yhden yksilön elämään. Tarinan nimihenkilö menettää läheisen toisensa jälkeen, heidät vain viedään. Ainoa keino selvittää omaisten kohtaloa on jonottaa virastojen loputtomissa jonoissa. Kun oma vuoro luukulla koittaa, ei vastauksia juuri heru.

Vainojen mielettömyys nostattaa lukijassakin vihaa ja surua: yksi ihminen on kovin pieni systeemin rinnalla. Kaiken huipuksi myös vangittujen perheenjäsenet menettävät työnsä ja joutuvat karkotetuiksi. Syynä saattaa olla esimerkiksi perätön ilmianto, sillä kidutettuina vangitut tunnustavat ja kantelevat olemattomia. Uskomattominta ja minulle vaikeinta käsittää on se, että oman vangitun sukulaisen syyttömyyteen uskotaan vilpittömästi, mutta kaikki muut jonoissa nähdään rikollisten sukulaisina.

Kirjan lopussa on mielenkiintoiset jälkisanat, joissa kerrataan Tšukovskajan elämänvaiheet.  Erityisen mielenkiintoinen juonne kirjailijan elämässä oli ystävyys runoilija Anna Ahmatovan kanssa. Naisia yhdistivät läheisten menetykset Stalinin vainoissa ja vaiennetun taiteilijan elämä. Ahmatova ei pystynyt julkaisemaan mitään, ei edes kirjoittamaan, joten Tšukovskaja ja muut runoilijan ystävät painoivat muistiin Ahmatovan runoja. Myöhemmin runot kirjoitettiin ylös ja näin syntyi runokokoelma Requiem.

Vajoaminen ei ollut helppo lukukokemus, mutta antoisa kylläkin. Kieli soljuu ja teksti etenee, mutta aiheet ja tunnelmat ovat tummia, mikä tekee lukemisesta raskasta. Vastapainona synkkyydelle toimivat esimerkiksi Vajoaminen-kertomuksen värikkäät ja aistikkaat luontokuvaukset. Kirja herättää mielenkiintoa kiellettyjä ja vainottuja venäläiskirjailijoita kohtaan. Luin Vajoamisen rinnalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovan teoksen Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen Seppo; Into 2012), joista en tällä erää bloggaa. Joseph Brodsky ja Aleksandr Solženitsyn päätyvät lukulistalle.

Herta Müller: Hengityskeinu (2009)

Alkuteos: Atemschaukel.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2010).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 301.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: ?

Herta Müller on vuonna 1953 syntynyt nobelisti, joka on kotoisin saksaa puhuvalta Romanian maaseudulta. Müller on sanonut, että hänen kirjoittamisensa juuret ovat hiljaisuudessa, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaikki asiat vaiettiin kuoliaiksi. Kun Müller ei voinut enää vaieta totalitarismin kauheuksista, hän alkoi kirjoittaa. Diktatuurissa vallalla olevaa hallintomuotoa vastaan kirjoittaminen on kuitenkin paitsi rohkeaa, myös vaarallista. Toistuvien kotietsintöjen ja tappouhkausten rasittama kirjailija pakeni vuonna 1987 Länsi-Saksaan ja on asunut Saksassa siitä lähtien.

Müllerin teosten aiheet kumpuavat usein hänen omista kokemuksistaan diktatuurisesta hallinnosta. Myös Hengityskeinulla on juuret tosielämässä: teos perustuu kirjailijan ystävän, Oskar Pastiorin, elämään. Müller ja Pastiori aloittivat kirjaprojektin yhdessä, mutta Pastiorin menehdyttyä Müller saattoi projektin loppuun yksin. Vaikka tarinalla on kiinnekohtia todelliseen historiaan, se on silti fiktiivinen teos.

Teoksen päähenkilö on romaniansaksalainen 17-vuotias Leo, joka joutuu pakkotyöleirille Neuvostoliittoon. Leirikomennus tulee kaikille työikäisille miehille, sillä Neuvostoliitto on miehittänyt Romanian, ja romaniansaksalaiset nähdään syyllisinä Hitlerin rikoksiin. Työleirit poikkesivat keskitys- ja tuhoamisleireistä siinä, että leirille joutuvia ei ollut tarkoitus lahdata, vaan pitää työkykyisinä. Koska tähän pyrittiin vähimmällä mahdollisella ruoka- ja vaatemäärällä, monet kuolivat nälkään tai kylmyyteen.

Leirille lähtijät eivät tiedä, mikä heitä odottaa. Leo kamppailee oman seksuaalisuutensa kanssa, joten hänelle lähtö pois perheen piiristä tuntuu jopa helpottavalta. Leirillä todellisuutta ovat kuitenkin ympäripyöreät työpäivät louhoksella, minimaaliset ruoka-annokset ja olematon yksityisyys.

Leo joutuu olemaan leirillä viisi pitkää vuotta. Tarina ei etene kronologisesti, vaan temaattisesti. Luvut kuten "Perunaihminen" tai "Hiilestä" kertovat elämästä leirillä otsikon aiheen kautta. Leon keino selviytyä nälästä ja muutenkin toivottomista oloista on kehitellä asioille omia nimiä. Esimerkiksi luku "Nälkäenkelistä" kertoo Leon tavasta käsitteellistää nälkä: kun nälkä on tavaraa ja 1 gramma leipää vastaa 1 lapiollista hiiltä, siitä tulee siedettävämpää.

Toisille ääneen kerrotut ruokamuistot ruokkivat leiriläisiä ainakin mielikuvissa:

Kun nälkä on pahimmillaan, me puhumme lapsuudesta ja ruoasta. Naiset puhuvat ruoasta yksityiskohtaisemmin kuin miehet. Kaikkein yksityiskohtaisimmin puhuvat maalaiskylien naiset. Heidän ruokaohjeissaan on vähintään kolme näytöstä aivan kuten teatteriesityksessä. Koska aineksista on eri näkökantoja, jännite kasvaa. Se kasvaa äkisti, kun sianläskitäytteeseen kuuluu leipää ja munaa, mutta ei missään tapauksessa puolikasta vaan kokonainen sipuli, eikä ainoastaan neljä vaan kuusi valkosipulinkynttä, kun sipulia ja valkosipulia ei pelkästään pilkota pieniksi vaan raastetaan. - - - Kun täyte on työnnettävä nahan ja lihan väliin jotta nahan rasva voi tiristä lihan sisään paistettaessa, tai ehdottomasti sullottava vatsaan jotta se ei ime nahan rasvaa itseensä, juuri silloin näytelmä on saavuttanut huippukohtansa. Toisinaan evankelisesti täytetty ankka on oikeassa, toisinaan taas katolisesti täytetty.

Kirja on yksi vaikuttavimpia nälän kuvauksia, joita olen lukenut. Kun sisuskaluja jäytää tyhjyys, niin syödään vaikka hiekkaa. Mieleen palasi äskettäin lukemani Lena Muhinan Piirityspäiväkirjan nälkäepätoivo.

Koin teoksen tunnelman lohdullisena, sillä koko ajan oli tiedossa, että Leo pääsee vapaaksi. Lopulta vapautus ei takaakaan autuutta, sillä viisi rankkaa vuotta ovat tehneet tehtävänsä. Hengityskeinu oli kuukauden kirja lukupiirissämme, jossa nousi esiin myös toisenlainen lukukokemus: eräs lukupiiriläinen koki loputtoman työnteon ja puutteen kaikkea muuta kuin lohdulliseksi.

Suomennoksen kieli on hiottua ja luistavaa. Jukka-Pekka Pajunen on onnistunut luomaan jouheaa suomea Müllerin omaperäisiä termejä vilisevästä tekstistä, joten ei ihme, että hänet on palkittu käännöstyöstä Mikael Agricola -palkinnolla.

Hengityskeinun on sanottu poikkeavan Müllerin muusta tuotannosta. Katsoin omalta luetut-listaltani, että olen lukenut Müllerin Sydäneläimen, mutta siitä ei ole kyllä minkäänlaista muistikuvaa. Uusintalukeminen on siis edessä jossakin vaiheessa.

Hengityskeinu vie lukureissuni Romaniaan Müllerin kotimaan perusteella, vaikka Müller onkin kiistatta keskeinen osa saksalaisen kielialueen kirjallisuutta.

Neula Romanian kohdalla.

Heidi Köngäs: Dora, Dora (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 333.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen.

Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speerin matkasta Suomen Lappiin. Ministeri haluaa tarkastaa nikkelituotannon tilanteen, ja matkan aikana hänelle paljastuu myös monen muun asian tola. Matkaa tehdään joulunalusaikaan, kun kaamos on pimeimmillään ja pakkanen paukkuu.

Kirja antaa äänen Speerin lisäksi matkalla mukana oleville sihteerille, tulkille ja taikurille. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja jokainen toimii vuorollaan minäkertojana. Hierarkia on kaikkien tiedossa, jokaisella on oma tarkka paikkansa. Varsinkin jos tietää kuuluvansa heihin, joiden tuhoamiseen kaikki tähtää.

Minun vereni ei ole täysin puhdasta ja ne joiden veri on vääränväristä, eivät ole mitään muuta kuin saastaa, vihan jatkuvaa kohdetta. Heidän päälleen sopii virtsata.

Sota-aikana jokainen elää varpaillaan. Mitähän tuo kommentti mahtoi tarkoittaa? Olenko joutunut epäsuosioon? Saksan tilanne sodassa on käymässä tukalaksi, ja samalla Speer on alkanut pelätä oman asemansa puolesta, sillä hän aistii suosionsa laskeneen Führerin silmissä.

Kaikki henkilöt elävät samassa tilanteessa, sodan keskellä hyytävässä talvikelissä. Jokainen kuitenkin kaipaa omia asioitaan, omia läheisiään ja rakkaitaan. Samalla rakkautta haetaan sieltä, mistä sitä vain on saatavilla. Henkilöitä taustoitetaan takaumilla, ja he saavat tarinan edetessä yhä enemmän sävyjä. Samalla kasvavat jännitteet henkilöiden välillä. Henkilökuvat ovatkin minusta Dora, Doran parasta antia. 

Tuskin olisin tullut lukeneeksi tätä, jos kirjaa ei olisi valittu vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Albert Speer ja Hitler ei kuulosta järin houkuttelevalta aihealueelta, mutta olinpas väärässä! Ainoastaan Köngäksen paikoin liian selittelevä kerronta ja toisto saivat turhautumaan. Kyllä minä muistan! Kyllä minä ymmärrän!

Dora, Dora on lukuromaani, jonka seurassa viihdyin. Välillä se imaisi pidemmäksi aikaa maailmaansa, ja varsinkin loppua kohden tarinan ota tiukentui, kun jännitteet kasvoivat. Henkilökuvaus on niin voimakasta ja vivahteikasta, että lukeminen oli nautinto. Köngäs on luonut jokaiselle kertojalle taidokkaasti omanlaisensa äänen.

Arvaan, että lukemista voi joillakin häiritä se, että tarinan henkilöillä on ilmeiset esikuvansa todellisessa maailmassa. Onko Hitler todella sanonut noin? Menikö ministerivalinta oikeasti tällä tavalla? Minusta totuudenmukaisuutta ei ole mielekästä jäädä pohtimaan sen syvemmin. Se ei kannata. Voi vain heittäytyä oikoisenaan sohvalle ja nauttia hyvin kirjoitetusta fiktiosta ja sen tunnelmista.

”Koulukirjoissa ne sodat aina alkoivat ja päättyivät yhtä täsmällisesti.”

”Nyt me tiedämme mitä siinä viivan välissä oli.”

 Dora, Dora antaa yhden mahdollisen version viivojen välin täytteeksi.

Katja Kettu: Kätilö (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 348.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Hilpaisin hetimmiten lähikirjastoon, kun Kätilö oli  HelMetin mukaan pikalainahyllyssä. Olin jo tovin odottanut saavani kirjan käsiini, sillä olin lukenut siitä useita ylistäviä ja hersyviä arvioita lehdistä ja blogeista. Lisäksi tämä Ketun kolmas romaani voitti vuoden 2011 Kalevi Jäntin palkinnon ja kuluvan vuoden alussa Blogistanian Finlandian. Täytyihän siihen siis tutustua.

Kettu käyttelee Kätilössä kieltä mielensä mukaan: on murteista dialogia, nokkelia yhdyssanoja ja mitä ilmeisimmin myös kokonaan kirjailijan keksimiä sanoja. Persoonallinen kieli tekee tekstistä omaperäistä, mutta paikoitellen todella hidaslukuista, jopa raskasta. Varsinkin teoksen alkupuolella tuntui kuin lukisin kirjaa jollakin vieraalla kielellä. Kunnes pääsin teoksen maailmaan sisälle – se olikin sitten menoa. Ronskia, kovaa ja rehtiä menoa.

Kätilö kertoo rujon rakkaustarinan, jonka päähenkilöitä ovat suomalainen kätilö ja saksalainen, mutta suomalaissukuinen SS-upseeri Johann Angelhurst eli Johannes. Kätilö on pohjoisen kasvatti, joka tuntee lapsenpäästön salat. Hän on tottunut yrttien ja eritteiden lemuun, eivätkä kädet kavahda kiperissäkään tilanteissa.

Kätilön maailma saa uudenlaiset värit, kun hän törmää Johannekseen. Hän on valmis tekemään mitä vain saadakseen komean, kiiltäväsaappaisen upseerin itselleen. Niin hän myös tekee, kun hän pestautuu Johanneksen perässä vankileirille. Tapahtumat sijoittuvat tuolle Titovkan vankileirille ja Kuolleen Miehen vuonolle Jäämeren rannalle.

Elämässä koetut pahuudet ovat muovanneet kätilön ja Johanneksen rosoisiksi. He eivät halua rakastaa, mutta rakastavat silti, kun eivät muuta voi: 

Meidät on tarkoitettu tätä maailmaa kaksin silmin katsomaan, meidät yhdessä vain, sillä ilman meidän rakkauttamme tämä maailma on ammottava ämyri jossa ärjyy julma ja mätä kuoleman puhuri.

Rakkauden rinnalla Kätilö käsittelee ihmisluonnon julmuutta. Operaatio Navetta on vankileirillä pahuuden pesäke, missä ihmisen koskemattomuutta tai moraalia ei tunneta. Kätilö muistuttaa, että hyvässä on aina mukana paha ja pahassa hyvä. Likaa ja kärsimystä täynnä olevissa hetkissä voi nähdä kauneuden, mutta lapsenpäästäjästä tulee herkästi sikiönpoistaja. Samoin valtasuhteet voivat vaihtua yhdessä yössä, roolit ja asemat eivät ole ikuisia.

Kätilö oli yksi vavisuttavimpia ja voimakkaimpia lukukokemuksiani ikinä. Maisemat, hajut, maut ja tuntemukset muuttuivat eläviksi, tapahtumat painuivat tajuntaan. Välillä tuntui kuin omissa sisälmyksissä olisi jyllännyt ja liikahdellut. Värikäs ja aistillinen kerronta alkoi välillä jopa ahdistaa. Piipahdin Jäämeren rannalla ja Titovkan leirin kauhuissa ajatuksissani päivisin ja unissani öisin. Ei kai siinä muuten voisi käydäkään, jos illalla viimeiseksi lukee tällaista:

– Olet sie nähnyt sen, miltä se näythää kun kohtu tipahtaa saunapolula jalakoihin. Se näyttää siltä kuin naisen sisältä roikkuisi verta tihkuvaa hedelmälihaa ilman kuoria.

Ihailtavaa kerrontaa, joka puistattaa ja inhottaa.

Paljon nähnyt SS-upseerikaan ei tahdo kestää sodan runnomaa totuutta, niinpä todellisuutta on turvallista tarkastella joko kameran linssin läpi tai huumaavan lääkkkeen unohdusta tuovassa sumussa.

Katson ruumiskasaa ja koetan tajuta näkemäni. Adolfiini on poistunut ainakin osittain kehostani. Mutta se mitä olen tehnyt. Henki alkaa loppua. Tahdon kameran taakse, tahdon pois tästä läsnäolosta. Minä kestän maailman silloin kun se on ylösalaisin kameran okulaarissa. Minä tunnistan maailman silloin kun minun pitää laskea siihen valotusaikoja, aukkoja, suljinnopeuksia.

Suomen Kuvalehden (43/2011) haastattelussa Katja Kettu sanoi, että sodat ja erityisesti Lapin sota ovat nykyäänkin kiusallinen puheenaihe. Kettu toteaa mielestäni karun todenmukaisesti sodan raadollisuudesta: emme kukaan halua ajatella, että omat isoisämme tai muut sukulaisemme olisivat tappajia tai raiskaajia. Mutta sota on poikkeustila, joka tekee isistä, vaareista, sedistä ja puolisoista sellaisia. Kätilössäkin todetaan yksioikoisesti erääseen avunpyyntöön:

– Tämä on Krieg. Sota.

Ja sota tarkoittaa tappamista, joukkomurhia, raiskauksia, vankileirejä, ihmiskokeita, kärsimystä ja puutetta. Tuo lyhyt sana tuntuu oikeuttavan kaikkeen, se on syy ja peruste. 

Kirjan rakenne on mielestäni toimiva, joskin hieman haastava. Kaikki kirjan kuusi osaa toistavat saman kaavan: alussa on Kuolleen Miehen merkintöjä, jotka alkavat aueta vasta kirjan loppupuolella, ja kätilön ja Johanneksen kertomia merkintöjä. Useat kertojat ja aikatasot yhdistettyinä moniin sivuhenkilöihin johtivat siihen, että jouduin lukijana välillä ponnistelemaan pysyäkseni kärryillä. 

Kettu on minulle uusi tuttavuus, mutta lukulistalle pääsevät nyt ehdottomasti hänen aiemmat romaaninsa Surujenkerääjä (WSOY 2005) ja Hitsaaja (WSOY 2008).

Mitä sitä säästelemään, kehuja tai arvioita. Kätilö on huikean hieno kirja ja osoitus sanan voimasta.