Miten pitää kynä liikkeessä – Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin

Kansanvalistusseura 2012. 190 s.
Alkuteos: Writing down the bones (1986).
Suomentaja: Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjoittaminen on kaikki, siinä ei ole ehtoja. Ei ole eroa kirjoittamisen, elämän ja mielen välillä.

Näin kokonaisvaltaisesti ja intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuu Natalie Goldberg, yhdysvaltalainen luovan kirjoittamisen opettaja, kirjailija ja runoilija. Goldberg perustaa oppinsa omiin kokemuksiinsa kirjoittajana ja kirjoittamisen ohjaajana. Vuonna 1986 ilmestynyt Luihin ja ytimiin: kirja kirjoittajalle on Goldbergin ensimmäinen kirjoittamisopas, ja se on noussut vuosikymmenten saatossa lajinsa klassikoksi. Sen jälkeen Goldberg on kirjoittanut monia muitakin kuuluisia kirjoittamisoppaita.

Goldberg toteaa napakasti, että jos haluaa kirjoittaa, pitää kirjoittaa. Hän neuvoo kirjoittamaan harjoittelumielessä ja vertaa kirjoittamista muun muassa juoksemiseen. Harjoittelemalla tulee paremmaksi. Kirjassa kehotetaan unohtamaan suuret odotukset: kirjoittajan pitää antaa itselleen lupa kirjoittaa ”maailman karmeinta roskaa”, sillä korkeat tavoitteet yleensä jumiuttavat koko puuhan.

Kaiken avain on säännöllinen tekstin tuottaminen. Goldberg toistaa: ”Pidä kätesi liikkeessä.” Harjoittelukirjoittamisen ei tarvitse olla johdonmukaista, eikä sitä saa kontrolloida. Itseään ei saisi sensuroida eikä kritisoida. Kirjoittajan tulee vaientaa mielen vastus, jota Goldberg kutsuu apinamieleksi, ja antaa tilaa luovalle minälle.

Goldberg osoittaa sanansa lukijalle lempeästi eikä opastavasta tyylistään huolimatta esiinny kaiken tietäjänä, vaan on pikemmin kirjoittajan rohkaisija ja kannustaja.  Hänen kirjoittamisfilosofiaansa liittyy vahva zenbuddhalainen juonne, mikä näkyy kirjassa hänen mentorinsa Katagiri Roshin elämänoppeina ja neuvoina.

Tullakseen hyväksi kirjoittajaksi pitää paitsi kirjoittaa, myös lukea paljon ja kuunnella maailmaa kaikilla aisteilla. Tärkeintä olisi luottaa omaan mieleen ja kokemukseen. Goldberg vertaa kirjoittajaa kompostiin: kaikki koettu, nähty ja tunnettu muhii mielen kompostissa, ja vähitellen aineksista muodostuu hedelmällistä maata runojen ja tarinoiden versoa. Oli palkitsevaa päästä tämän ajatuksen alkulähteille, sillä olen kuullut useamman kirjailijan viittaavan tähän kompostivertaukseen.

Kykyjään ja lahjakkuuttaan voi siis kehittää harjoittelulla, ja kirjoittamisen prosessi opettaa tekijää. Toisaalta vertauskuvia runsaasti käyttävä Goldberg muistuttaa, että kirjoittamisessa ei ole pikavoittoja, vaan jokaisen kirjoittajan tulee ensin oppia luottamaan omaan ääneensä:

Kypsentäminen on hidasta, eikä alussa voi olla varma, syntyykö paahtopaisti, juhla-ateria vai lampaankyljys.

Goldberg antaa neuvoja, joista jotkin tuntuvat hieman ristiriitaisilta, ja tämän hän myöntää itsekin. Joskus on tarpeen kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, kun taas jonakin toisena hetkenä pitää tarkastella suuria linjoja. Kirjoittamista kannattaa kokeilla työhuoneella, matkoilla, kahviloissa, ravintoloissa sekä yksin ja yhdessä kirjoittajakaverin kanssa – oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, eikä juuttua yhteen kaavaan. Pääasia on, että kirjoittaa.

Muistikirja ja kynä ovat Goldbergille jonkinlainen pyhä kaksikko. Niiden valintaan hän antaa tukun ohjeita. Hän itse pyrkii täyttämään yhden muistikirjan kuukaudessa, ja hänelle täysiä vihkoja onkin kertynyt jo puolentoista metrin korkuinen pino. Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla, eli aikana, jolloin tietokone ei vielä ollut yleinen työväline. Olisi mielenkiintoista lukea Goldbergin tuoreempia ajatuksia. Miten hän suhtautuu tietokoneella kirjoittamiseen? Korostaako hän edelleen käsin kirjoittamisen merkitystä?

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa kussakin käsitellään yhtä kirjoittamiseen liittyvää tekniikkaa, inspiraation lähdettä tai muuta osatekijää. Usein luvuissa on anekdootteja Goldbergista kirjoittajana ja opettajana, joten kirja on selkeästi omaelämäkerrallinen. Lukija voi poimia avukseen esimerkiksi ajastetut harjoitukset tai erilaiset aihelistat. Lukuihin on ripoteltu kirjoitusharjoituksia, kaikissa luvuissa niitä ei ole. Kirja on paikoitellen toisteinen ja välillä junnaava.

Luihin ja ytimiin pursuaa virikkeitä. Goldberg heittelee ilmoille kirjoitusaiheita ja ideoita läpi kirjan. Kirjan luettuaan ei enää tarvitse pohtia, mistä kirjoittaisi. Suurempi kysymys on tällä hetkellä ”Milloin ehdin kirjoittaa kaiken?”. Kun on lukenut parisataa sivua kannustavaa puhetta, haluaa päästä kokeilemaan, miten oma ääni kantaa. Muistikirjanani tosin toimii läppäri tai kännykän muistio, käsin kirjoittaminen tuntuu kömpelöltä.

Luin kirjan avoimen yliopiston kirjoittajaopintoihini liittyen, kun etsin kirjoitusopasta, joka ruokkisi kokeilevuutta, luovuutta ja rutiinien löytymistä. Innostuin Goldbergin tavasta ohjata ja inspiroida kirjoittajaa niin, että seuraava opas odottaa jo lukemista!

Osallistun tällä Goldbergin kirjalla Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Taikakirjaimet-blogi.

Kirja ei edistä tämänvuotista Helmet-lukuhaastettani, sillä luin sen viime vuoden puolella ja sijoitin sen vuoden 2019 haasteessa kohtaan Pienkustantamon julkaisu.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Kansi: Piia Aho.

Otava 2018. 8 t 28 min.
Lukija: Jussi Puhakka.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.

Mietin pitkään, minkä kirjan sijoittaisin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää. Valitsisinko teoksen, jossa kuvataan elämää kaukana historiassa, kun arki oli yksinkertaisempaa? Kuvaus ajasta ennen tietotulvaa, infoähkyä ja älylaitteita houkutteli aikansa, mutta jokin hiersi.

Loppusyksystä kuuntelin äänikirjana Juha Itkosen omaelämäkerrallisen romaanin Ihmettä kaikki ja yhtäkkiä tiesin: en haluaisi elää missään muussa ajassa kuin nykyisessä, jossa lääketiede pystyy ihmeiltä tuntuviin asioihin. Nykyään esimerkiksi hyvin varhaisilla raskausviikoilla syntyneitä keskosia voidaan hoitaa ja äideillekin raskaus ja synnytys ovat melko turvallisia. Ihmettä kaikki kertoo Itkosen ja hänen perheensä raskaista ajoista, jollon he joutuivat kohtaamaan suurta surua ja elämän ihmeellisyyden.

Itkonen on etäännyttänyt kokemuksensa fiktioksi, esimerkiksi perheenjäsenillä on toiset nimet kuin tosielämässä, mutta tarina on pääpiirteissään tosi. Minäkertojana toimii kirjailijamies, jolla on vaimonsa Rosen kanssa kaksi lasta. Iltatähti ilmoittaa tulostaan, mutta sitten unelma muuttuu painajaiseksi. Lapsivettä ei ole tarpeeksi, sikiön kehitys on vaarassa. Isä ja äiti joutuvat raastavien päätösten äärelle.

Kirjan markkinointiteksteissäkin tämä paljastetaan, joten uskallan jatkaa: perhe menettää lapsen raskauden puolivälissä. Suuren menetyksen jälkeen herää toivo, kun Rose alkaa odottaa kaksosia. Onko tämä liian pian? Mitä jos pahin tapahtuu tälläkin kerralla?

Lyhyessä ajassa tapahtuu paljon, ja tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Itkonen kuvaa parisuhteen dynamiikkaa kriisin keskellä kaunistelematta. Koettelemukset lähentävät, vaikka välillä työntävätkin Rosen ja miehen kauas toisistaan. Minäkertoja ei karttele epämukavien asioiden ja tunteiden kuvaamista, vaan kertoo, miten hän on kaiken paineen keskellä ilkeä Korpulle ja Joonatanille ja miten onni lapsesta ei aina olekaan ehdoton.

Ihmettä kaikki kertoo ajasta, jossa haluan elää paitsi lääketieteen kehityksen, myös tasa-arvon vuoksi. Nyky-Suomessa nainen saa määrätä omasta kehostaan, kouluttautua, elää omanlaistaan elämää. Ikäiseni naiset voivat nousta pääministeriksi, kuten on viime viikkoina nähty. Nykyään isät voivat ja saavat osallistua lapsiperhearkeen toisella tavalla kuin jokunen vuosikymmen sitten. Kirjassa isä syöttää, pitää vauvoja kenguruhoidossa, vaihtaa vaippoja. Knausgård-assosiaatioilta ei voi välttyä.

Ihmettä kaikki kurottaa surusta toivoon. Se on taidokkaasti kirjoitettu ja koskettava kuvaus siitä, mihin kaikkeen ihminen pystyy, mistä kaikesta ihminen voi selvitä. Uuden elämän synty on aina täynnä ihmettä.

Lauantain lyhärit: Dekkariviikkojen satoa

Marraskuussa Masalan kirjastossa vietettiin Dekkariviikkoja. Ohjelmassa oli jännitysaiheista kirjavinkkausta, kirjailijavierailuja, dekkaripaja lapsille ja dekkarilukupiirin kokoontuminen. Kävin kuuntelemassa viikoilla Eva Frantzia ja Matti Rönkää sekä kollegani Kirsin dekkarivinkkausta.

Masalan kirjaston Kirsi tuntee dekkarit ja
on Murharyhmä-nimisen lukupiirin vetäjä.

Jo kesällä luin ensimmäisen Frantzini, Sinisen huvilan, kun tiesin Dekkariviikkojen koittavan syksyllä. Toisen osan Anna Glad -sarjasta otin lukuun heti hurmaavan Frantzin esityksen jälkeen. Näistä molemmista cozy crime -henkisistä dekkareista on alla ajatuksiani lyhyesti.

Frantz luki otteita kirjoistaan.

Jutun kolmas dekkari on kaukana cozystä. Sveistrupin Kastanjamies päätyi luettavakseni, koska töissä tuli juteltua dekkareista tavallista enemmän Dekkariviikkojen ansiosta, ja sain monelta kollegalta suosituksen lukea Sveistrupin vangitseva ja nerokas kirja. Kolmas lyhytarvio käsittelee siis Kastanjamiestä ja tekstistä selviää, miksi hyppäys cozystä siihen tuntui valtavalta loikalta.

Mainiota Matti Rönkää kuuntelin kirjaston tilaisuudessa kuin transsissa, ja varmasti otan häneltä jotakin luettavaksi ennemmin tai myöhemmin, vaikka ne eivät vielä tähän blogijuttuun ehtineetkään mukaan.

Matti Rönkä tarinoi elämästään ja kirjoistaan.

Dekkariviikot olivat onnistunut tapahtumakokonaisuus ‒ toivottavasti tästä tulee perinne Masalan kirjastossa! Viikot houkuttelivat paikalle jännäriharrastajia, mutta ohjelma oli antoisaa myös kaltaiselleni genreä vähemmän tuntevalle. Sysäys dekkareiden suuntaan teki minulle lukijana hyvää; on kiva, kun kirjailijavierailut ja vinkkaukset antoivat tarttumapintaa kirjoihin.

Seuraavaksi on lyhytarvioiden vuoro:

Eva Frantz: Sininen huvila

Alkuteos: Blå villan. Suom. Ulla Lempinen.

Kustantamo S&S 2018. 328 s.

Lainasin kirjastosta.

Bloggaaja ja toimittaja Becca pitää suosittua lifestyle-blogia nimeltään Sininen huvila. Nimi juontaa idyllisestä talosta, jossa nainen asuu miehensä ja lapsensa kanssa. Pikkuhiljaa blogi on kasvanut isommaksi ja isommaksi, ja Becca tarvitsee sen hoitamiseen jo apulaista: koko ajan täytyy ideoida uusia postauksia, valokuvata täydellisiä hetkiä, solmia yhteistyösopimuksia.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Beccan ja hänen miehensä Peterin poika löydetään harhailemasta pimeältä tieltä. Kotona äiti makaa verilammikossa, juuri ja juuri hengissä. Mystisiä tapahtumia päätyy selvittämään Anna Glad parinsa Rolf Månssonin kanssa, joka jo lähestyy eläkeikää. Pikkuhiljaa alkaa paljastua asioita niin Beccan kuin huvilankin menneisyydestä, ja muitakin rikoksia tapahtuu. Vaikka kaunis koti oli alunperin sekä Beccan että hänen miehensä Peterin unelma, ovat heidän välinsä tulehtuneet juuri bloginpidon myötä.

Mysteeri piti minua otteessaan loppuun saakka, vaikka välillä vähän käväistiin sivupoluilla. Anna Glad -sarjan ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan hyvin tavalliseen poliisipäähenkilöön, jolla ei ole mitään erikoistaitoja. Kuten Frantz Dekkariviikoilla kertoi, hän halusi tehdä päähenkilöstä keskinkertaisen poliisin, joka välillä tuntuu tajuavan asiat jopa piinallisen hitaasti. Mielestäni ratkaisu toimii erinomaisesti!

Helmet-lukuhaaste 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

* * *

Eva Frantz: Kahdeksas neito

Alkuteos: Den åttonde tärnan. Suom. Ulla Lempinen.

Kustantamo S&S 2018. 343 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Emma Strömberg.

Kahdeksas neito on napakampi kuin sarjan aloitusosa, ja solahdin sen maailmaan edeltäjää helpommin. Lifestyle-bloggaajat sponsoreineen ja faneineen ovat kaukana kirjabloggaajan maailmasta, vaikka pohjimmiltaan saman asian parissa toimimmekin.

Kahdeksas neito on osuvaa loppusyksyn tai alkutalven lukemista, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat joulukuulle. Nyt ruumis saadaan mukaan juoneen heti, kun avantouimari tekee karmaisevan löydön aamu-uinnillaan. (Tämä on niin puistattava kohtaus, että sen jälkeen tekee entistä vähemmän mieli mennä talviuinnille.)

Anna Glad alkaa selvittää kuolemantapausta uuden parinsa Märta Hanssonin kanssa. Rolf on jäänyt eläkkeelle, mutta on Annan ystävänä vielä tarinassa mukana. Rikosjuoneen liittyy kiinteästi lähistöllä sijaitseva Futurican kansanopisto, jonka menneisyyteen liittyy jotakin karmivaa. Futurican opiskelijat ja opettajat ovat tapahtumien keskiössä, samoin tummia sävyjä saava Lucia-kulkueen perinne.

Onneksi vetävästi alkaneelle Anna Glad -sarjalle on luvassa jatkoa jo melko pian! Frantz kertoi Dekkariviikoilla, että seuraava osa ilmestyisi ensi keväänä. 

* * *

Søren Sveistrup: Kastanjamies

Alkuteos: Kastanjemanden. Suom. Antti Saarilahti.

Otava 2019. 542 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula

Rikos-sarjan käsikirjoittajana tunnettu Sveistrup debytoi kirjailijana karmaisevalla ja koukuttavalla Kastanjamiehellä. Alussa on takauma, joka vie 30 vuoden taakse. Maatilalle on hälytetty poliisit karkailevan karjan vuoksi, mutta paikalle saapuva poliisi kohtaakin raa'asti murhatun perheen. Menneellä on linkki nykyaikaan, ja arvoitus ratkeaa monta sataa sivua myöhemmin.

Nykyajassa Tanskan sosiaaliministeri Rosa Hartung on palaamassa töihin perhetragedian jälkeen: hänen tyttärensä Kristine katosi vuosi sitten. Tapauksen piti olla selvitetty, mutta alkaa tapahtua julmia murhia, joilla näyttää olevan yhteys katoamiseen. Liikkeellä on sarjamurhaaja, joka jättää jälkeensä amputoituja ruumiita ja kastanjoista askarreltuja nukkeja. Rikoksia selvittävät toiseen yksikköön haikaileva Naia Thulin ja Haagista maitojunalla palautettu Mark Hess. Hengästyttävä jahti murhaajan nappaamiseksi pitää otteessaan. Rakenne on harkittu ja toimiva, yllätyin ja harhauduin monta kertaa.

Frantzin "leppeistä" dekkareista on valovuosien matka Sveistrupin Kastanjamiehen väkivaltaviihteeseen. Luin kirjan mielenkiinnolla, koska pitihän loppuratkaisu saada tietää ja onhan kirja taitavasti rakennettu, mutta mutta... Olo oli jälkeenpäin kaiken selviämisestä huolimatta ahdistunut ja kesken kirjaakin ahdisti. Mukana oli sellaisia kohtauksia, joita kamalampia on vaikea keksiä. Kestän näitä skandidekkareita näköjään paljon paremmin televisiosta katsottuna, mutta dekkariluettavat taidan valita jatkossa cozy crimen puolelta. Väkivaltaa ja ruumiinosia arastelemattomalle lukijalle tämä olisi täysosuma.

Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset.

Lauantain lyhärit: Viisi osumaa Helmet-lukuhaasteeseen

Petteri Poukka: Seppo: hyvän mielen konsultti

Kansi: Niko Sieppi.
Docendo 2019. 116 s.
Lainasin kirjastosta.

Jo hyvän aikaa olen seurannut Seppo-koiran puuhia Twitterissä. Seppo on 9-vuotias shetlanninlammaskoira, joka on muun muassa juustonystävä, turkulaisen viestintätoimiston osakas, vapaaehtoistyöntekijä ja kova nukkumaan päiväunia. Seppo julkaisee nasevia twiittejä hauskojen kuvien kera. Seppo on twiiteissään useimmiten loistotuulella, vain satunnainen suihkukomennus saa hymyn hyytymään.

Sepon some-päivitysten takana on Sepon iskä eli Petteri Poukka. Poukka otti koiran itselleen elinikäiseksi ystäväksi, ja Seppo on Poukan mukana kaikessa ja kaikkialla. Poukka haluaa omalta osaltaan kampanjoida internetin negatiivisuutta ja vihamielisyyttä vastaan, ja mikä olisikaan osuvampi iloisuuden herättäjä kuin ilmeikäs koira. Kymmenientuhansien seuraajien saamiseksi ei nykyään riitä enää hauska eläin, vaan keskeisiä ovat Poukan nokkelat tekstit päivityksissä.

Somessa ja kirjassa kuullaan Sepon mietteitä ja nähdään Sepolla välillä vaatteitakin ja asusteita. Eläinten inhimillistäminen on hankala asia, johon itsekin suhtaudun vähän kaksijakoisesti. Pidän Seppo-ilmiöstä varmaan sen vuoksi niin paljon, että Poukka toteuttaa visiotaan hyvällä maulla ja eläimen ehdoilla. Vaikuttaa siltä, että Seppo saa elää kaiken "työn" rinnalla koiramaista elämää metsäsekoiluineen ja päikkäreineen.

Kirja kokoaa Sepon elämänvaiheet ja hauskimmat toilailut yksiin kansiin. Seppoa aktiivisesti somessa seuranneelle kirja ei anna paljoakaan uutta tietoa, vaikka hyvänmielen lukupaketti onkin.

Helmet 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

* * *

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista: nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

Art House 2019. 269 s.
Lainasin kirjastosta.

Kohta voi vähän kirpaista on brittiläisen Adam Kayn kirjoittama päiväkirjamuotoinen muistelma nuoren lääkärin uran alkuvaiheista. Epäinhimillisen pitkät työvuorot kiristävät vapaa-ajan minimiin, mikä vaikuttaa luonnollisesti omaan jaksamiseen, parisuhteeseen ja muuhun sosiaaliseen elämään. Töissä on kuitenkin aina oltava ehdottoman skarppi: onhan lääkärillä vastuullaan potilaan henki. Kay erikoistuu synnytyslääkäriksi, ja välillä työvuoroissa hän auttaa äitejä pullauttelemaan pilttejä ihan liukuhihnalla. Ihmisruumiin toiminnot ja hektinen työympäristö ovat mehukkaita aineksia tilannekomiikalle. Kay etenee urallaan määrätietoisesti, kunnes saa hommasta tarpeekseen. Kay työskentelee nykyisin komediakäsikirjoittajana, mikä ei hämmästytä hulvattoman kirjan lukenutta

Helmet-lukuhaassa laitan kirjan kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja hieman haasteen sääntöjä venyttäen. Tarkemmin sanottuna taisin varata tämän kirjan sokkona, sillä kirjastovarauksen saapuessa minulla ei ollut mitään muistikuvaa varauksen tekemisestä. Hetken hämmästelyn jälkeen päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, eikä tämä kokeilu olisi voinut paremmin päättyä.

* * *

Maggie Nelson: Sinelmiä

Kansi: Jussi Karjalainen.
S&S 2019. 96 s.
Lainasin kirjastosta.

Fragmentaarinen Sinelmiä on yhdysvaltalaisen Maggie Nelsonin toinen suomennettu teos, Argonautit ilmestyi suomeksi viime vuonna. Argonautit teki minuun syvän vaikutuksen viisaudellaan ja tarkkanäköisyydellään, joten otin kesällä lomalukemiseksi keväällä suomennetun Sinelmiä.

Sinelmiä on tutkielma sinisestä väristä, suruista, intohimoista ja kaipuusta. Luin kirjaa kiireettömänä kesäpäivänä, kun loma oli loppumaisillaan. Haikea pienoisromaani sopi hitaasti luettavaksi, välillä huomion saivat viedä meren ja taivaan sinisävyt.

Seuraava suomennos Nelsonilta on Jane – Eräs murha / Punaiset osat -yhteisnide, joka ilmestyy kustantajatietojen mukaan ensi keväänä.

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

* * *

Leena Krohn: Kadotus

Teos 2018. 159 s.
Lainasin kirjastosta.

Blogin alkuaikoina kirjoitin Krohnin Tainaronista, jonka outous ja eriskummallisuus saivat minut hämilleni. Kuuden vuoden takainen takkuileva lukukokemus jätti sen verran vahvat mielikuvat, että Krohnit ovat sen jälkeen jääneet lukematta. Jälleen Krohn tyrmäsi minut – tällä kertaa ihastuksesta.

Löytötavaratoimistossa on kaikenlaisia omistajansa hukkaamia esineitä suuren kaupunkijuhlan jälkeen. Mieleen tulevat Helsinki ja Taiteiden yö, vaikka näitä ei nimetä. Toimiston ainoa työntekijä ja teoksen päähenkilö kutsuu työpaikkaansa Kadotukseksi. Päähenkilö on aina vieroksunut ihmisiä, mutta harmikseen hän vetää heitä puoleensa, ja varsinkin niitä, joilla on jotakin sydämellään. Tuntemattomien ihmisten lisäksi myös tavarat kertovat tarinoita, ja fantasia ja arkimaailma sekoittuvat iloisesti.

Krohn kirjoittaa harkittuja lauseita, joista usein voi löytää monia merkityksiä. Pienoisromaani tuntuu mittaansa suuremmalta.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

* * *

Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle

Alkuteos: Till minne av en villkorslös kärlek.
Suom. Otto Lappalainen.
Johnny Kniga 2019 / BookBeat. 15 t 39 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Koomikko ja kirjailija Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia oli minulle tunteikas lukukokemus jokunen vuosi sitten, ja siitä lähtien olen suunnitellut lukevani lisää Gardellia. Niin vain vanhemmat teokset ovat edelleen lukematta, mutta tähän uuteen suomennokseen halusin tutustua heti tuoreeltaan.

Ehdottoman rakkauden muistolle on eräänlainen muistelmaromaani, jossa Gardell käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhehistoriaansa erityisesti äitisuhteen näkökulmasta. Fakta ja fiktio limittyvät hersyvästi: kirjan alussa Gardell kuvaa oman kuolemansa liikenneonnettomuudessa. Kirjailija-koomikkoa jäävät kaipaamaan puoliso Mark Levengood ja pariskunnan kaksi lasta. Tästä virittyy sellainen pohjavire koko kirjaan, ettei mistään voi olla aivan varma.

Anekdoottimaisesti etenevässä kirjassa Jonas katsoo psykologi-äitiä lempeästi, mutta ei täysin varauksetta. Äiti piti tiukasti Jonaksen puolia ja esimerkiksi sepitteli koulua varten poissaoloilmoituksia. Kerrankin Jonas oli valehdellut luokassa joutuvansa olemaan poissa koulusta nenäleikkauksen vuoksi ja äiti lähti valheeseen mukaan. Toinenkin puoli suhteessa oli: kun Jonas kertoi, että hänet on raiskattu, äiti patisti teinipojan soittamaan raiskaajalleen ja antamaan anteeksi. Myöhemmin kun äiti sairastuu etenevään muistisairauteen, on pojan vuoro pitää äitinsä puolia.

Helmet-lukuhaaste: 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

JP Koskinen: Tulisiipi

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2019. 352 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


JP Koskisen Tulisiipi on koskettava ja mukaansatempaava historiallinen romaani, jonka matkassa lukija pääsee kokemaan niin Siperian tulipalopakkaset, neuvostoyhteiskunnan arjen kuin huikeat korkeudet.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Kaarle, lentämisestä hullaantunut pikkupoika, jonka amerikansuomalainen perhe jättää lama-ajan Yhdysvallat ja suuntaa Neuvosto-Karjalaan. Siellä kerrotaan olevan parempi tulevaisuus kuin puutteen leimaamassa Amerikassa. Olisi vapautta ja kaikille työtä. Mukaan lähtevät äiti, isä ja perheen lapset Kati ja Kaarle.

Tulisiiven päähenkilöllä on monta nimeä: Kaarle on tilanteesta riippuen Charles, Gennadi, Tulisiipi tai kreisi boi. Kaarlen lempinimen lisäksi Koskinen värittää tarinaa muutenkin herkullisella fingelskalla, joka välillä vaatii ääneen lukemista auetakseen.

Vielä kun perhe asuu Amerikassa, Kaarle pääsee katsomaan Charles Lindberghin lentonäytöstä, mikä vahvistaa pojan pakkomielteistä kiinnostusta lentämiseen. Into saa Kaarlen ensin hyppimään vajan katolta leikkisiivet selässään, myöhemmin hän pääsee oikean koneen kyytiin ja pian jo ohjaimiin. Kaarle on kylmäpäinen luonnonlahjakkuus.

Uudessa kotimaassa ei olekaan vastassa onnenmaa, vaan tiukkaa valvontaa, pelkoa ja nurkista jäätyvä vaatimaton talonrähjä. Perhe ajautuu siis laman jaloista Stalinin vainojen kynsiin, ja toinen maailmansotakin lähestyy. Kaarlen silmin lukija näkee, millaista on elää sosialistisessa yhteiskunnassa. Kaarle joutuu moniin tilanteisiin, joiden voisi ajatella olevan varma kuolemantuomio. Lentotaito auttaa selviytymään, koska hyvistä lentäjistä on aina pulaa, huonot kuolevat pois.

Olet varmasti ollut edellisessä elämässäsi lintu, eihän tätä muuten selitä mikään.

Tuurilla on osuutensa, mutta keskeistä Kaarlen selviytymisessä on hänen sopeutumisensa valtaapitävien metkuihin. Hän ymmärtää varhain, että vastustelu on turhaa ja usein kohtalokasta. Vaikka syytös olisi kuinka älytön, ei oikomisesta olisi mitään hyötyä kuitenkaan.

Kirja on 350-sivuinen, mutta silti sukkelasti luettava, niin luontevasti Koskinen kreisi boin tarinaa kuljettaa. Ympäristöt vaihtuvat, vuosikymmenet kuluvat, mutta tarina pysyy kasassa minäkertojan näkökulman ansiosta. Kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa Kaarlella on vain yksi toive: kun saisi lentää. Vuosien mittaan Kaarle pääsee ohjaamaan monenlaisia koneita, ja lentämisen kuvaukset tuntuvat vatsanpohjassa. Ja myös sydänalassa.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tulisiipi on paraikaa sekä Finlandia- että Savonia-palkintojen ehdokkaana. Lisäksi kirja voitti jo kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon. Kirjailija Koskinen on monesti Twitterissä menestysuutisten yhteydessä todennut: Tulisiipi lentää! Toivon sille onnekkaita lentoja myös jatkossa!

Anna Burns: Maitomies

Kansi: Luke Bird.

Docendo 2019. 399 s.

Alkuteos: Milkman (2018).

Suom. Laura Jänisniemi.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Anna Burnsin Man Booker -palkintovoittaja Maitomies perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin Belfastissa Pohjois-Irlannin levottomuuksien aikaan. Seksuaalista ahdistelua, juoruilua ja sisäänpäin kääntyneen yhteisön elämää kuvaavan romaanin lukeminen on paikoin ahdistavaa, mutta kirjailija virittää tekstiin niin hyviä houkuttimia, että lukemista ei malta lopettaa.

Kirjan minä-kertojana toimii 18-vuotias nuori nainen, joka elää tiukan yhteisön jäsenenä. Yhteisöstä irtautujien kohtalot ovat rumia. Kuria pidetään yllä tiukalla kyttäämisellä.

Kaikista on tehty kansio. Kaikkien koteja, kaikkien liikkeitä ja kaikkien kontakteja pidetään jatkuvasti silmällä ja seurataan. 

Päähenkilö on tietoinen jatkuvasta tarkkailusta, hän kuulee, kuinka kamerat vain naksuvat pusikoissa. Kaikki vettentakainen ja rajantakainen on kauhistuttavaa, tuomittavaa, jo tien toisella puolella asuvat toisuskoiset ovat paheen ilmentymiä. Päähenkilön äiti toivoo tyttärensä menevän pian naimisiin ja perustavan perheen, mutta nuorena avioituminen ei houkuta naista. Hän pitää lenkkeilystä ja lukemisesta ja haaveilee asuvansa avarakatseisemmassa ympäristössä.

Kotitienoilla kaikki vähänkin epäilyttävä toiminta johtaa silmätikuksi joutumiseen ja juoruiluun, jolla ei ole mitään rajaa. Päähenkilöstä tekee epäilyttävän muun muassa se, että hän lukee usein kävellessään kirjaa. Lisäksi hänen seuraansa julkisilla paikoilla alkaa lyöttäytyä Maitomies, parikymmentä vuotta vanhempi mies. Mies ei kutsumanimestään huolimatta toimita maitoa, vaan kuuluu puolisotilaallisiin joukkoihin. Nainen on voimaton, kun huhumylly alkaa jauhaa.

Tiesin, että oli uskomatonta, että antaisin painostaa itseni muuttumaan siksi, joka juorut väittivät minun jo olevan, mutta tuoreimpien huhujen mukaan minulla oli jo kaksi kuukautta ollut suhde Maitomiehen kanssa. Minun oli siis aika pettää häntä, ihmiset sanoivat, joten petin häntä pelehtimällä hänen selkänsä takana jonkun nuoren, kaupungin toisella laidalla asuvan mitättömän autonasentajan kanssa.

Tarinan henkilöillä ei ole nimiä, vaan heitä kutsutaan sen mukaan, mikä on heidän asemansa päähenkilöön. Nainen seurustelee ehkä-poikaystävän kanssa ja lenkkeilee kolmannen lankonsa kanssa. On kälyjä, tablettityttö, järjestysnumeroin nimetyt siskot. Yleiset kutsumanimet tekevät tarinasta yleismaailmallisen.

Burns vie tarinaa eteenpäin paikoin junnaavasti, ja lukijan turhautuminen vertautuu päähenkilön tunteisiin. Hän ei voi tilanteelle mitään, eikä lukijakaan välty epämukavuuden tunteilta. Maitomies oli minulle ajoittain raskasta luettavaa, mutta alusta asti luotu jännite sai jatkamaan 400-sivuisen kirjan loppuun. Mihin maitomies pyrkii? Mihin tilanne lopulta johtaa? Uskoin, että jaksaminen palkitaan, ja niin kävi.

Helmet-lukuhaaste: 19. Et pidä kirjan nimestä.

Lauantain lyhärit: Merikirjojen kolmikko

Tämän vuoden Kirjoja ulapalta -haaste lähenee loppuaan. Lokakuun loppuun asti on aikaa lukea ja blogata tai muuten esitellä somessa meriaiheisia kirjoja. 

Haaste-emäntänä olen ollut luvattoman laiska postailemaan lukemistani merikirjoista, joten nyt on korkea aika ottaa loppukiri! Tässä siis lyhyehkösti ajatuksiani kolmesta tämän vuoden haasteaikana lukemastani kirjasta. 

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri: neljä lyyristä esseetä

Alkuteos: Havet. Suom. Asko Sahlberg.

Teos 2012. 170 s.

Kansi: Maria Appelberg.
Luin ensin kirjaston kirjan,
sitten ostin oman kappaleen.

Heinäkuun alussa osallistuin Kustavissa Volter Kilpi -kirjallisuusviikolle, ja yksi eniten odottamistani esityksistä oli Monika Fagerholmin puheenvuoro otsikolla "Merestä". Tuo esitelmä sai minut ymmärtämään tämän Meri-kirjan luonnetta paremmin, lyyrinen essee kun oli minulle ennestään vieras lajityyppi.

Meren lyyriset esseet ovat eräänlaisia genrehybridejä: teksteissä on mukana faktaa ja fiktiota esimerkiksi kirjailijahaastattelujen, tarinoiden ja muistojen muodossa. Jokaisessa neljässä tekstissä on nämä osa-alueet mukana, eikä tekstistä voi erottaa, kumpi kirjailija on sanat tuottanut.

Esseissä merta tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja niissä kietoutuvat yhteen pohdinnat ihmisen ja meren suhteesta. Meri antaa esimerkiksi taiteilijalle paljon, mutta hetkessä se voi myös ottaa. Kirja on mitaltaan maltillinen, mutta se sisältää laajalle kurottelevia pohdintoja. Esseet kestävät monia lukukertoja, oikeastaan vaativat niitä. Lopun lähdeluettelo antaa mahdollisuuden jatkaa löytöretkiä.

Lyyriset esseet Peterzensin vierassatamassa.

Helmet-lukuhaaste: 26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan. Ostin kirjan Kustavista, ja niin teki moni muukin, niinpä näin kirjan lukijoitakin.

* * *

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Otava 2018. 461 s.

Kansi: Anna Lehtonen.

Eletään 1600-luvun viimeisiä vuosikymmeniä. Nuori Angus varttuu Saint Helenan saarella ja päätyy saarella piipahtaneen Edmond Halleyn oppipojaksi. Tähtitieteilijän neuvojen ohjaamana Angus merkitsee muistiin tähtiä öisin ja laskee lintuja päivisin. Angus suhtautuu tehtäviinsä vakavasti.

Saaren pastori on pojan mentori ja käy yhä läheisemmäksi muunkin perheen kanssa. Angus on tiedonjanoinen, utelias ja rohkea. Hän haluaa innolla oppia lukemista, kirjoittamista, filosofiaa, tähtitiedettä. Kun tilanne Saint Helenalla kiristyy ja aukeaa mahdollisuus lähteä vaaralliselle merimatkalle viemään sanaa tapahtumista Englantiin, Angus on valmis. Seuraa vellova merimatka salamatkustajana, jonka jälkeen vielä pitäisi löytää herra Halley Lontoosta.

Lukija saa tietää tapahtumista minäkertoja-Anguksen kokemusmaailman kautta. Ajallisesti lähestytään valistuksen aikaa, ja mukana on paljon uskon, tiedon ja tietämisen pohdintoja:

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi vielä mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamiseen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille. 

Nuori ja naiivi poika kokee kolauksia matkallaan, mutta koko ajan hän imee tietoa itseensä. Onnekaskin hän on, monissa käänteissä hän melkein pääsee hengestään, mutta vain melkein. Tänä syksynä Anguksen tarina sai jo jatkoa Merenpeitto-romaanilla, jonka aion lukea sopivan hetken tullen. Jatko-osan lisäksi Taivaanpallo houkuttelee tutustumaan Saint Helenan historiaan tarkemmin. Lukiessani mieleeni palasi Marjaana Kurton Tristania, joka sijoittuu Tristan da Cunhalle, niin ikään Britannian merentakaiselle hallintoalueelle.

Helmet-lukuhaaste: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

* * *

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Alkuteos: Seglats i september. Suom. Marja Kyrö.

Tammi 2011. 120 s.

Kirja oli yksi matkakirjoistani
syksyisellä Itämeren ylittävällä laivamatkalla.

Syksy on jo pitkällä, kun Olof ja Harald lähtevät purjehtimaan Olofin Alkyone-purjeveneellä. Miehillä on kipeä, yhteinen menneisyys, johon liittyy purjeveneitä, nainen nimeltä Elin ja selvittämättömiä asioita. On siis outoa, että Harald soittaa juuri Olofille ja pyytää päästä purjehtimaan vielä yhden kerran. Purjehdukselta palaa kotisatamaan vain toinen miehistä. 

Ensin versionsa tapahtumista kertoo Olof, sitten ääneen pääsee Harald kirjeen muodossa. Arvoituksellinen pienoisromaani herättää lukijan mielessä jatkuvasti uusia kysymyksiä, kun tiedonmurusten perusteella tapahtumien kulku hahmottuu ja hämärtyy vuorotellen. Oliko se sittenkin Harald, joka ehdotti matkaa? Miten asiat oikeastaan menivät Elinin kanssa, mitä hän todella halusi? Myös veneessä mukana ollut ase ja lääkkeet herättävät kysymyksiä. Joihinkin kysymyksiin Bargum tarjoaa vastauksen, mutta ei kaikkiin. 

Bargum kuvaa vähäeleisen kauniisti merta, luontoa ja ihmisten välisiä suhteita. Minimalistinen mysteeri pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Kirja jättää jälkeensä syksyisen haikeuden.

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua.

Inka Nousiainen: Mustarastas

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2019. 73 s. e-kirjana.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.


Eletään vuotta 1989, kun 17-vuotias Juha lähtee kahden kaverinsa kanssa risteilylle Vaasasta Ruotsiin. Tunnelmaa on kohotettu koko edellinen viikko, vaatteet valittu huolella. Reissulta palaa kotiin vain kaksi poikaa ja Juhan keltainen reppu. Juha on kadonnut.

Alkaa läheisten vuosia kestävä piina. Mitä on tapahtunut? Onko Juha pudonnut laivalta mereen vahingossa, entä jos hän onkin hypännyt tahallaan? Onko joku tehnyt Juhalle jotakin pahaa? Erilaisia skenaarioita on loputtomasti.

Ajan jäsennys muuttuu, on aika ennen katoamista ja aika sen jälkeen. Tapahtumia kertoo Eeva, nyt jo aikuinen pikkusisko. Hän osoittaa sanansa kadonneelle Juhalle:

Kun meren kohtaa ensimmäisen kerran, sen kyllä muistaa. Mä kohtasin meren ensimmäisen kerran kun sun katoamisesta oli kulunut yli vuosi. Mietin sitä nyt kun katson merta ikkunassa. Tuo meri tuossa yhdistyy siihen mereen, jonka mä kohtasin, ja se yhdistyy siihen mereen, johon sä katosit.

Nousiainen kuvaa koskettavasti perheenjäsenten reaktioita. On hetkiä, jolloin sisällä tuntuu kuolleelta, on hetkiä, jolloin itketään kuorossa. Eeva pohtii paljon, miksei mennyt Juhan lähtöaamuna hyvästelemään, vaan vain loikoi sängyllään, kun veli lähti kohtalokkaalle reissulle. Tällaisia kysymyksiä voi kelata läpi tuhansia kertoja, eikä oikeaa vastausta löydy.

Juha katosi risteilyllä, joten merellä on suuri merkitys tarinassa. Onhan meri mitä ilmeisimmin Juhan hauta.

Meren kanssa ei leikitä, se oli selvää. Meri tekee niin kuin tahtoo ja pitää itsellään sen, minkä haluaa. Tuntui huimalta ajatella, millainen voima sillä oli. Ja miten vanha se oli ja miten kauas se jatkui ja mitä kaikkea se syliinsä kätki, sinutkin jossain.

– – –

Onkohan olemassa ketään, joka ei merta katsoessaan ajattelisi vakavia? Ketään, koka ei tuntisi kaipuuta tai jonka ajatukset eivät jotenkin eksyisi äärettömyyteen? 

Kun vuosien kuluttua rannalta löytyy ihmisen leukaluu, toiveet heräävät. Saadaanko vihdoin tietää, mitä Juhalle kävi?

Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on nopealukuinen. Silmäkulmat kostuvat, mutta kurkkua ei kurista. Ehkä tekstin puhekielisyys osaltaan hieman keventää lukukokemusta. Ja onhan tapahtuneesta aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Kertoja ei ole enää vereslihalla, vaikka muistot ovatkin tärkeitä. Aika loiventaa surua, tekee siitä kaipausta.

Kirja pohjautuu Eeva Soivion perhetragediaan. Näyttelijänä työskentelevä Soivio esitti veljen katoamisesta kertovaa monologia pari vuotta sitten näyttämöllä, ja nyt kirjailija Inka Nousiainen on muokannut tarinasta tämän romaanin. Tämä kuvio selvisi minulle vasta lukemisen jälkeen. Lukiessani mietin, kirjoittaako Nousiainen omista kokemuksistaan, koska tarina tuntui alusta asti niin aidolta. Samalla muistelin, että olisin kuullut veljen katoamisesta laivalla ennenkin – varmaankin pari vuotta sitten luin lehdestä Soivion monologista.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi, sillä tarinassa seurataan Eevan varttumista suuren surun kanssa. Meren keskeisen roolin vuoksi kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.

Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.