Metsää henkäilevä sukutarina – Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Etälukupiirimme kokoontui heinäkuussa keskustelemaan Anni Kytömäen esikoisteoksesta Kultarinta. 💛 Olen aiemmin lukenut Kytömäen kaksi muuta romaania Kivitasku ja Margarita, joten oli korkea aika tutustua myös kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen esikoiseen.

Kultarintaa voisi luonnehtia sukuromaaniksi tai luontoromaaniksi, ja useampi rakkaustarinakin sen sivuilta löytyy. Aikajänne ulottuu 1900-luvun alkuvuosista 1930-luvulle. Fennomania, itsenäistyminen ja sisällissodan kuohut kietoutuivat luontevasti romaanihenkilöiden elämänvaiheisiin.

Romaani jakautuu kahteen osaan, Erikin ja Mallan tarinoihin. Erik kasvaa varakkaassa perheessä 1900-luvun alussa ja kiinnostuu metsistä isänsä jalanjäljissä, tosin eri näkökulmasta. Isän mielenkiinto kohdistuu metsän hyödyntämiseen tukkipuina, Erik viehättyy sammaleista ja linnuista ja päätyy museoon luetteloijaksi. Erikin tytär Malla perii isältään rakkauden lähiluontoon ja metsissä liikkumiseen.

Lukupiirimme vaikuttui luontokuvauksista, niiden tarkkuudesta ja värikkyydestä. Miten paljon luonto- ja historiafaktaa kirjan sivuille onkaan ujutettu! Myös äitiyden ja tyttöyden kuvaukset puhuttivat piirissämme.

Nykyään kun tiedonkulku on sekunninnopeaa, tuntuu uskomattomalta kuvitella tilanne, jossa Erik on viettänyt talven Lapissa metsänvartijana, ja sinä aikana on alkanut sisällissota. Mitä on palata kotimaisemiin, jota halkovat jakolinjat, huh.

Ja mikä parasta: upottava ja taidokas kirja ei todellakaan loppunut kesken, vaan luettavaa riitti. Monesti toivon pitkiltä romaaneilta tiivistystä, mutta en Kultarinnalta.

Lukukokemuksen kruunaavat loppupuolella sidotut langanpäät. Sattumukset, löydöt ja kohtaamiset palkitsevat 600-sivuisen romaanin lukijan.

Onneksi pian on saatavilla jälleen lisää luettavaa kirjailijalta, sillä Gummeruksen uutuuslistalla komeilee Kytömäen Mirabilis.


Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014. 644 s. Ostin käytettynä.

Anni Kytömäki: Kivitasku (2017)

Kansi: Jenni Noponen.

Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 645.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku nivoo yhteen useiden sukupolvien tarinat. Kivitaskussa on kolme aikatasoa ja kolme keskeistä henkilöä, jotka toimivat kerronnan tukipisteinä. Keskushenkilöiden lisäksi suuressa roolissa on myös luonto, erityisesti järvet, kivet ja kalliot.

Kolmelle vuosisadalle levittäytyvässä tarinassa ihmisten ja luonnon historiat kietoutuvat yhteen. Romaanin alussa tutustumme 16-vuotiaaseen Helenaan, joka haaveilee tutkimusmatkoista ja muuttaa kesäksi yksin Mustasaareen. Kesä 1959 on Helenalle unelmoinnin aikaa. Viimeinen vapaa kesä päättyy mielisairaalaan.

Nykyajassa seurataan Vekaa. Hän muuttaa perheen mökille, joka sijaitsee Louhurannassa. Oikeastaan hänen pitäisi olla sairaalassa tutkimuksissa, sydän oireilee. Hän kuitenkin viettää mieluummin askeettista elämää osin jo lahoamaisillaan olevassa pirtissä. Veka yrittää tehdä pesäeroa Sonjaan, joka oli aiemmin keskeinen osa hänen elämäänsä. Veka ei aivan onnistu eristäytymisessään, siitä pitävät huolen naapuritalon Olli ja perheenjäsenet.

1840-luvulta alkavan tarinalinjan pääosassa on Sergei, kuolemaantuomittu vallankumouksellinen Pietarissa. Kuin ihmeen kaupalla Sergei säästyy teloitukselta ja päätyy pakkotyöhön muun muassa Saimaan kanavan työmaalle ja louhimaan silmäkiveä Louhurannan lähellä sijaitsevalle kaivokselle. Alun jälkeen Helena jää pitkäksi aikaa taka-alalle, ja romaanissa keskitytään vuorottelemaan Sergein ja Vekan tarinoita.

Yhdistävänä tekijänä kaikilla henkilöillä on Riutanlahden kylä jossakin itäisessä Suomessa. Kylässä sijaitseva Louhuranta on järven rannalla, ja rannasta on soutumatka Mustasaareen. Keskeinen paikka on Soutajainvuori, jolta voi tarkkailla edessä aukeavaa järvimaisemaa ja historian kerrostumia. Sergeillä, Helenalla ja Vekalla sekä monilla muilla on paikkansa sukupolvien ketjussa.

Romaanin henkilöiden kohtaloita yhdistävät vapauden kysymykset. Yhdeltä vapauden vie pakkotyö, toinen taas on mielensä vanki. Kytömäki rinnastaa luontoon kajoamisen ihmisaivojen manipulointiin. Kiven louhinta on kalliolle kuin lobotomia mielenterveyspotilaalle. Lopullinen, peruuttamaton toimenpide.

Jossakin Kivitaskun arviossa oli moitittu teoksen pituutta ja toivottu Kytömäeltä niukempaa ilmaisua. Minä taas en ottaisi tästä mitään pois. Viihdyin teoksen maailmassa, viipyilin luontokuvauksissa. Luontevasti etenevät tarinalinjat eivät ole liian koukeroisia, mutta jättävät lukijalle oivallettavaa. Juonirakenne palkitsee lukijaa pitkin matkaa, ja loppuun riittää vielä yllätyksiä. Nautin romaanin kielestä; erityisesti ihastelin Kytömäen käyttämiä verbejä. Ilmaisu on luonnonläheistä ja kekseliästä, mutta ei mitenkään pakotettua.

Onneksi voin jatkaa Kytömäen tekstistä nauttimista jo lähiaikoina, sillä minulla on vielä hänen esikoisensa Kultarinta lukematta. Vuonna 2014 ilmestynyt Kultarinta voitti Blogistanian Finlandian eli oli ilmestymisvuonnaan kirjabloggaajien mielestä paras kotimainen kaunokirja. Olen tiennyt teoksen positiivisesta vastaanotosta jo vuosia ja voin vain ihmetellä, miksi en ole tarttunut siihen aiemmin.

Olen tänä syksynä ollut kahdesti kuuntelemassa, kun Kytömäki on puhunut Kivitaskusta. Ensin kuuntelin kirjailijaa syyskuun Kirja vieköön! -illassa ja toisen kerran Turun messuilla viime viikonloppuna. Hänen puheenvuoroistaan on välittynyt aito kiinnostus, arvostus ja huoli luontoa kohtaan. Ennen kirjailijan uraa Kytömäki työskenteli luontokartoittajana, ja sittemmin hän on opiskellut kansatiedettä. Ei siis ihme, että Kivitaskussa luonnosta tehdään niin tarkkoja havaintoja ja kansanperinne erilaisine uskomuksineen maustaa tarinaa.

Myöhästyin Kivitaskun arvioni kanssa pari päivää. Tämä teksti olisi ehdottomasti pitänyt julkaista 10.10. Aleksis Kiven päivänä eli suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Kiven päivänä olisi ollut osuvaa kirjoittaa kiviä monella tapaa käsittelevästä kirjasta, mutta ennen kaikkea romaani olisi ansainnut tulla blogatuksi juuri suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Vuosi ei ole aivan vielä lopussa, mutta tiedän jo nyt, että tämä on yksi kirjavuoteni kirkkaimmista kotimaisista helmistä.

Kivitasku muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täällä toisen tähden alla ja Kirsin kirjanurkka.