Pakahduttava kuvaus huoltajuuskiistasta – Maaria Päivinen: Lastani et vie

Luin Maaria Päivisen Lastani et vie -romaanin lukuaikapalvelusta, koska missään kirjastossa uutuuskirjan laina-aika ei olisi riittänyt tähän lukuprojektiin. Aloitin kirjan keväällä ja aina vain luin, kun kevät vaihtui kesäksi. Melkein ehti tulla syksy ennen kuin napautin viimeisen sivun auki.

Lukeminen ei venynyt siksi, että kirja olisi harannut vastaan tai että se olisi ollut tylsä tai erityisen pitkä, vaan siksi, että minun oli pakko annostella kerralla luetun määrää. Kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva romaani pakotti hengähdystaukoihin, kävelemään pellonreunassa ja puhkumaan maailman epäreiluuksia.

Päähenkilö on suomalainen Miia, joka rakastuu norjalaiseen Bjørniin ja saa tämän kanssa lapsen. Markus-poika on vasta vauva, kun asiat lähtevät pahan kierteeseen. Miia haluaa eron kontrolloivasta miehestään ja muuttaa pojan kanssa Suomeen. Bjørn vastaa syyttämällä Miiaa lapsikaappauksesta.

Miia joutuu elämään Markuksen kanssa kuukausia norjalaisessa turvakodissa, kun he odottavat oikeusprosessin etenemistä. Seuraa toistuvia haasteita, kanteita, oikeudenkäyntejä.

Vuosia kestävä huoltokiusaaminen käy mielenterveydelle raskaaksi. Miia alkaa epäillä itseään, kasvatusmetodejaan, ja luonnollisesti myös omaa fyysistä ja taloudellista kantokykyään.

Turvaverkko kannattelee, mutta silti oikeudenkäyntien kierre kerryttää Miialle kohtuuttomat velat.

Kirjailija on etäännyttänyt kokemuksiaan fiktioksi. Hän on vaihtanut maat, ammatit, kaupungit, mutta silti teksti on vereslihalla kirjoitettua.

Miian tarinassa on lohduttomuutta, mutta sen rinnalla onneksi saa huomata, että kun on aikansa potkiskellut kivenmurikoita, voi nähdä pientareella kissankelloja. Maailmassa on kauneutta ja ihmiset tekevät myös hyviä tekoja.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula 2025. 264 s. Bookbeat.

Helmet 2025: 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys.

Rakkaudesta ja lyriikasta – Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Elokuun lukulistalleni kiilasi Alejandro Zambran Chileläinen runoilija, jonka sain yllätyslähetyksenä kustantajalta. Kiitokset lähetän Aulan suuntaan!

Moni varmasti ajattelee Pablo Nerudaa, kun puhe kääntyy chileläisiin runoilijoihin. Alejandro Zambran vetävä romaani osoittaa, että heitä on muitakin – ainakin fiktiivisessä maailmassa.

Runojen ja runoilijoiden lisäksi romaanissa on kyse rakkaudesta ja perhesuhteista.

Carlan ja Gonzalon rakkaustarinan ensimmäisellä kierroksella eletään 1990-luvun alkua. Tuolloin Gonzalo ottaa haparoivia ensiaskeleitaan runojen parissa, inspiraationaan tietenkin rakkaus.

Toisella kierroksella vuosia myöhemmin Gonzalosta tulee isäpuoli Vicentelle, omalaatuiselle pojalle, joka on koukussa kissanruokaan (!). Gonzalolle runoista tulee työ, mutta tutkijana. Vicentestä puolestaan kasvaa runoniekka.

Tarinaan lisätasoja tuo amerikkalainen nuori nainen Pru, gringa, joka matkustaa Chileen kirjoittamaan artikkelia ja saa oppaakseen aikuistuneen Vicenten.

Kun Prun artikkelin aiheeksi tarkentuu chileläiset runoilijat, on luontevaa marssittaa heidät tutustumiskierrokselle myös lukijan eteen. Lyyrikoilla salanimet vaihtuvat, toiset unohtuvat yhden teoksen jälkeen, harvoille löytyy paikka kaanonista. On sivuseikka, mikä kaikki on faktaa, mikä fiktiota. Esimerkkien myötä runous tulee lähelle.

Luin Zambran tekstiä ilolla, se on oivaltavaa ja vaivatonta. Monesti jäin makustelemaan taidokkaita virkkeitä ja herättipä lukeminen runonälkääkin. Nautinnon välittämisestä suuri kiitos kuuluu suomentaja Sari Selanderille.


Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija. Alkuteos: Poeta chileno (2020). Aula 2024. 459 s. Suom. Sari Selander. Arvostelukappale.

Surun yhdistämät – Sigrid Nunez: Paras ystävä

Alkuun pieni ajatusleikki. Hyppää hetkeksi sellaisen henkilön nahkoihin, joka ajattelee olevansa täysin kissaihminen. Sitten mentorisi ja läheinen ystäväsi tekee itsemurhan ja kuulet, että hän on testamentannut sinulle koiran. Eikä minkä tahansa pikkukoiran, vaan tanskandogin. Asuntoosi ei saa tuoda koiria, siitä voi seurata häätö. 

Mitä teet? 

Tietenkin haluat kunnioittaa ystäväsi toivetta ja otat jättiläisen kotiisi.

Tämä on alkuasetelma Sigrid Nunezin kirjassa Paras ystävä. 

Päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä nainen, joka osoittaa sanansa kuolleelle ystävälleen. Hän muistelee yhteisiä aikoja ja kuolleen miehen naisseikkailuja, pohtii nykyistä tilannettaan, jota värittävät suru ja kommellukset koiran kanssa. Nainen on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, niin oli myös kuollut ystävä.

Toinen keskeinen hahmo on koira nimeltä Apollo, jonka ulkonäöstä kansikuva antaa osviittaa. Apollon nimi on ainoa, joka kirjassa mainitaan. Siinä missä nainen suree ystäväänsä, koira ikävöi entistä omistajaansa. Hiljalleen kiintymys kahden surijan välille alkaa kuitenkin rakentua, ja ihmisen ja eläimen suhde nousee keskeiseksi teemaksi surun ja ystävyyden rinnalle.

Mukana on myös huumoria tanskandogin mitalla. Apollo on niin iso, että kun nainen istuu tuolilla, koiran ja hänen päänsä ovat samalla korkeudella. Vaikka häädön uhan vuoksi koiraa pitäisi piilotella, ei jättimäistä koiraa voi oikein pitää salassa. Päinvastoin: Apollo ja nainen herättävät huomiota aina kun ovat lenkillä.

Paras ystävä oli minulle alkuvuoden suurin yllättäjä. Aloin lukea sitä vähän epäillen, mutta Nunez voitti minut nopeasti puolelleen. Romaaniksi kirjassa on esseemäinen ja pohdiskeleva ote, ja kertojanääni on samalla viihdyttävä ja viisas. Arkinen, koiramainen tilannekomiikka puree minuun. 

Tarinaan on nivottu luontevasti kirjallisuusviitteitä Woolfista Knausgårdiin ja Wittgensteiniin. Coetzeen Häpeäpaalun kirjasin tämän vuoden luettavien listalleni. Apollostakin paljastuu kirjallinen puoli: 

     On ollut aika, jolloin olisin nykyhetkeä varmemmin osannut sanoa, onko Rilken kirjeiden lukeminen ääneen koiralle merkki henkistä epätasapainosta. 

     Päätän, että ääneen lukemisesta tulee osa vakituista päiväjärjestystämme. Koska tiedän mitä muut siitä ajattelisivat, en kerro asiasta kenellekään. Tosin näillä sivuilla on paljon muutakin, mitä en ole kertonut kenellekään.

     Merkillistä kuinka kirjoittamisen akti johtaa tunnustuksiin.

     Toisaalta se johtaa usein myös siihen, että valehtelee silmät päästään.

Kertoja siis liioittelee, valehtelee ja avautuu. Se tekee tästä osin omaelämäkerrallisesta teoksesta romaanin. 

Paras ystävä on toistaiseksi ainoa Nunezilta suomennettu teos. Kirja toi hänelle 2018 National Book Awardin, ja se oli myös New York Timesin bestseller-listalla.

Suosittelen Parasta ystävää kaikille esseitä ja kirjallisuusviitteitä janoaville, kirjoittajille, ystävyydestä ja surusta kiinnostuneille sekä luonnollisesti koiraihmisille. Ja toki kissojen ja muidenkin tassuttelijoiden ystävät voivat löytää Apollon tarinasta tunnistettavaa.

Helmet 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna.

Sigrid Nunez: Paras ystävä. Alkuteos: The Friend (2018). Suom. Kristiina Drews. Aula 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta.

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Aula & Co. 2019. 6 t 54 min.
Alkuteos: The tattooist of Auschwitz (2018).
Suom. Pekka Tuomisto.
Lukija: Markus Niemi.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ihmisiä karjavaunuissa, ihmisiä nukkumassa parakeissa heinistä kyhätyillä patjoilla. Portin päällä lupaus työn vapauttavasta voimasta. Portin sisäpuolella ihmiset tunnistetaan ranteeseen tatuoidusta numerosarjasta, eikä yksityisyyttä ole. Sadistista käytöstä. Tässä kaikessa ei ole mitään uutta, sen on saanut lukea monesta keskitysleirikuvauksesta aiemmin. Heather Morrisin kirja Auschwitzin tatuoija tuo tähän uutena puolena tatuoijan näkökulman.

Päähenkilö kirjassa on nimeltään Lale. Mies pääsee laajan kielitaitonsa ansiosta leirin tatuoijaksi. Vaikka tehtävä tarkoittaa kivun tuottamista toisille vangeille, hän ei voi kieltäytyä mahdollisuudesta. Jos hän ei ota tehtävää vastaan, sen ottaa joku muu. Hän voi yrittää hoitaa hommansa mahdollisimman inhimillisesti, ja se tuo mukanaan turvatumman aseman leirissä. Eräänä päivänä Lalen tatuointipöydän luo astelee kaunis nuori nainen, Gita, jonka Lale muistaa kohdanneensa kerran aiemmin. Lalen etuoikeutetun aseman turvin Lalen ja Gitan rakkaustarina etenee keskitysleirillä. On kiihkeitä kohtaamisia, pelkoa kaiken menettämisestä, haaveita yhteisestä tulevaisuudesta.

Australiassa asuvan Heather Morrisin esikoisteos perustuu tositapahtumiin. Slovakialainen Lale Sokolov oli keskitysleirivanki Auschwitz-Birkeanaussa ja kohtasi elämänsä rakkauden noissa epäinhimillisissä oloissa. Pariskunta selvisi leiriltä hengissä, ja he elivät Australiassa vapautumisen jälkeen. Vaimo kuoli vuonna 2003, ja vasta sen jälkeen Sokolov halusi kertoa tarinansa. Morris haastatteli Sokolovia useiden vuosien ajan, ja miehen kertomasta syntyi ensin elokuvakäsikirjoitus. Sokolov kuoli vuonna 2006.

Jo etukäteen siis tiesin, että Lale ja Gita selviytyvät, ovathan he eläneet 2000-luvulle asti, mutta silti heidän tarinansa vaiheet kiinnostivat, se miten tuhoamisleiriltä voi selviytyä. Keskitysleireistä olen lukenut vuosien mittaan paljon ja välillä ajattelen, että jo tarpeeksi. Jokin Morrisin kirjassa kuitenkin veti puoleensa ja latasin sen puhelimeeni työmatkoilla kuunneltavaksi. Kirja ei ehkä jää mieleeni kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi, vaan tarinansa takia: onhan Lalen ja Gitan rakkaustarina aivan uskomaton.

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Lauantain lyhärit: uutuuskaunoa ja tähtitiedettä

Tervetuloa lukemaan ensimmäistä Lauantain lyhärit -postausta! Päätin aloittaa luonnosteksteihin makaamaan jääneille tynkäjutuille oman juttusarjan, jotta saisin ne jatkossa säännöllisesti järkevässä ajassa julkaistua. Tässä juttusarjassa esiin pääsevät sellaiset kirjat, joista ei syystä tai toisesta ole syntynyt omaa blogitekstiä, mutta joista haluan jättää edes jonkinlaisen jäljen blogiin.

Usein bloggamatta tahtovat jäädä varsinkin äänikirjat, koska kuuntelemisen jälkeen ei enää ole tekstiä, johon palata. Joskus taas odotukset tiettyä kirjaa kohtaan ovat niin korkealla, että jos kirja ei odotuksia aivan lunasta, on ajatuksia haasteellista purkaa tekstiksi. Aina mitään tiettyä syytä ei edes ole.

Tällä kertaa esittelen lyhyehkösti neljä tämän vuoden puolella ilmestynyttä kaunokirjaa ja sokerina pohjalla yhden yleistajuisen tietokirjan.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Alkuteos: Dept. of Speculation (2014).

Suom. Marianna Kurtto. 

Gummerus 2018. 64 sivua e-kirjana.

Kansi: ?
Mistä minulle: BookBeat.

Joidenkin kirjojen käsiinsä saaminen mahdollisimman ripeästi muodostuu erityisen tärkeäksi. Joko kirja on ilmestynyt? Miksei se vieläkään näy kirjaston järjestelmässä? Nyt on jo toukokuu, senhän piti ilmestyä toukokuussa. Haluan sen nyt, heti!

Näin kävi minulle Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston kanssa. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran entisen työpaikkani kollegalta, joka oli lukenut sen ruotsiksi. Harkitsin lukemista englanniksi tai ruotsiksi, mutta aie hautautui muihin lukukiireisiin. Seuraavaksi teos mainittiin joskus viime vuonna Sivumennen-podcastissa ‒ Offillin teos oltaisiin kenties saamassa suomeksi jossakin vaiheessa! Jes! Sitten vihdoin bongasin kirjan Gummeruksen syyskatalogissa: ilmestymisajankohdaksi ilmoitettiin toukokuu. Siitä alkoi maaninen kirjaston sivujen kyttäys, jotta saisin kirjan varattua kärkijoukoissa. Toukokuu eteni, ja haku näytti aina vain nollaa. Lopulta päädyin lukemaan kirjan e-kirjana BookBeatista mieheni tabletilla.

Puolipakolla siis luin ensimmäisen e-kirjani ja pakko minun on myöntää: olihan se kätevää. Offillin omintakeinen kerronta sai minusta otteen ja naputellen kääntelin kirjan sivuja hurjaa vauhtia.

Offillin kirjasta on haasteellista kirjoittaa, mikä johtuu varmasti ahmimista muistuttaneesta lukutavastani ja myös kirjasta itsestään. Se on fragmentaarinen tarina eräästä parisuhteesta, siitä miltä sen kaari näyttää, kun elämä vie ja ihmiset muuttuvat. Miten rakkaus muuttuu siinä samalla. Kertoja vaihtaa asentoaan, kirjallisuusviittauksia vilisee. Offill kirjoittaa napakoita lauseita, joihin hän tiivistää niin paljon ja niin hienosti, että kirja ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi uudelleen vähän maltillisemmalla tahdilla. Kirjassa on jotakin nerokasta, eikä vähiten Marianna Kurton taidokkaan suomennoksen ansiosta.

Helmet-lukuhaaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.
Yhdysvallat-lukuhaaste: 6. New Yorkiin sijoittuva kirja.

* * *

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Gummerus 2018. 368 s.

Kansi: Jenni Noponen.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu teki minuun viitisen vuotta sitten niin suuren vaikutuksen kielellään, aiheen käsittelyllään ja tunnelmallaan, että valitsin sen tuolloin vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Rauhala jatkaa toisella romaanillaan saman aiheen parissa kuvaten vahvasti uskonnollisen vanhoillislestadiolaisen yhteisön elämää. Tällä kertaa tarina ei sijoitu nykyaikaan, vaan eletään 1970-luvun viimeisiä vuosia Pohjois-Pohjanmaalla.

Tapahtumia tarkastellaan neljän ihmisen kautta: seurojen saarnaajan Taiston, kirkkokuorolaisen Aliisan, paheksuttavaan rakkaussuhteeseen ryhtyneen Auroora-tädin ja pienen Aaron-pojan. Viides näkökulma on kirjailijan, joka kursii tarinan aineksia kokoon.

Taisto on Aaronin isoisä, ja häneltä poika oppii vahvan uskonnollisen maailmankatsomuksen samalla kun he yhteisillä kalastus- ja luontoretkillään tarkkailevat luontoa. On lohdutonta, miten totinen pieni poika onkaan ja miten pieni lapsi näkee maailman niin synkkänä paikkana. Aaronin maailmassa esimerkiksi spitaali ja maailmanloppu ovat ihan normaaleja ajatuksia. Yhdenkään lapsen ei kuuluisi kantaa harteillaan sellaisia asioita, joita Aaron kantaa.

Synninkantajat oli minulle paljon raskaampi lukukokemus kuin Taivaslaulu aikanaan. Välillä lukeminen ahdisti. Synninpelossa ja hoitokokousten kurimuksessa elävien ihmisten vaiheista on surullista lukea, ja erityisesti Aaronin näkökulma kouraisi. Rauhala käyttää kieltä tuttuun tapaansa kekseliäästi erityisesti luontoa kuvatessaan.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa luetaan kirjaa.
Kirjankansibingo: perhe.

* * *

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013).
WSOY 2018. Suom. Helinä Kangas.
Lukija: Erja Manto. Kesto 16 t 36 min.

Kansi: Martti Ruokonen.
Mistä minulle: BookBeat.

Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa kuului eniten tämän vuoden keväältä odottamieni uutuuksien joukkoon. Vilkuilin varovaisesti ensimmäisiä bloggareiden arvioita ja odotin kuumeisesti omaa kirjastovaraustani. Sen tila oli tuskaisen pitkään 'matkalla', joten päädyin aloittamaan kirjan äänikirjana, kun Huovisen Havukka-ahon ajattelija loppui sopivasti ja huomasin kirjan löytyvän Bookbeatista.

Tässä sarjan kolmannessa osassa Ferrante kuvaa Lenún ja Lilan aikuisvuosia. Lenún esikoiskirja on maailmalla, ja hän taistelee toisen kirjan ongelman kanssa. Hän tekee koko ajan pesäeroa lapsuutensa ja nuoruutensa Napoliin, niin naimalla professorin kuin muuttamalla Firenzeen. Itsenäinen ja pärjäävä nainen ajautuu kriisiin, kun huomaa olevansa kotiäitinä ja onnettomassa avioliitossa. Onko omiin päätöksiinsä vain tyydyttävä? Miten välttää katkeruus? Lila puolestaan on päässyt pois väkivaltaisesta avioliitosta ja on töissä makkaratehtaalla.

Napoli-sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa eli Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina -romaaneissa minuun on tehnyt vaikutuksen erityisesti ajankuva ja mutkikkaan ystävyyssuhteen kuvaus. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa kertojan jaarittelu hieman rasitti, niin tällä kertaa se ei häirinnyt ollenkaan. Ehkä tämä selittyy äänikirjaformaatilla, en tiedä, mutta nyt en millään olisi halunnut kirjan loppuvan. Erja Mannon luentaa olisin kuunnellut vielä vaikka kuinka! Ferrante todella taitaa lukujen loppujen cliffhangerit, mikä lisää tarinan koukuttavuutta.

Helmet-lukuhaaste: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.
Kirjankansibingo: ilo.

* * *

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Alkuteos: I See You (2016).

Gummerus 2018. Suom. Päivi Pouttu-Delière.

Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13 t 25 min.

Mistä minulle: BookBeat. 

Kerrankin voin sanoa, että tartuin kirjaan mainoksen perusteella. Houkuttimena eivät siis toimineet muiden bloggaajien arviot, lehtikritiikki tai kustantajan katalogi, kuten yleisimmin tilanne on, vaan näin Mackintoshin kirjan mainoksen metrossa ja kiinnostuin jännäristä sen perusteella.

Metro olikin oiva mainospaikka tälle kirjalle, sillä julkinen liikenne on keskeisessä roolissa tarinassa. Päähenkilö Zoe Walker matkustaa päivittäin töihin junalla, ja eräänä päivänä hämmästys on suuri, kun hän huomaa junassa lehteä lukiessaan oman kuvansa seuralaisilmoituksessa. Zoe alkaa todella huolestua, kun lehden toisessa numerossa on erään naisen kuva ja tämä joutuu rikoksen uhriksi. Ja ilmoituksia ilmestyy vain lisää. Seuraa kuumottava kilpajuoksu murhaajan kanssa, enkä voi kieltää, ettenkö olisi kirjaa kuunnellessani miettinyt omia rutiinejani ja kulkemisiani. Kirjan mainoslause piti kutinsa, sillä tämän kirjan lukemisen jälkeen todella katsoin kanssamatkustajiani toisin!

Tässäpä on jännäri minun makuuni! Mackintosh ei mässäile verellä ja suolenpätkillä, vaan rakentaa jännitystä painostavalla tunnelmalla ja juonenkäänteillä. Mackintoshin edellinen suomennos Annoin sinun mennä menee lukulistalle, samoin Gummeruksen syksyn kirjoihin lukeutuva kolmas suomennos Anna minun olla.

Helmet-lukuhaaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Kirjankansibingo: sininen ja vihreä.

* * *

  Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

Alkuteos: Astrophysics for People in a Hurry (2017).

Aula & Co. 2018. 176 s.

Suom. J. Pekka Mäkelä.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Neil deGrasse Tyson on amerikkalainen astrofyysikko, joka on tunnettu tieteen yleistajuistamisesta. Tässä kirjassaan hän esittelee tähtitieteen perusteita tavalliselle lukijalle, näin luvataan kirjan mainosteksteissä. Odotukseni olivat korkeat, ehkä jopa epärealistiset. Koulussa fysiikka, kemia eikä matematiikka kuuluneet vahvuusalueisiini, enkä oikeastaan tiedä tähtitieteestä juuri mitään. Tässäpä siis kirja juuri minulle, tämän luettuani varmasti ymmärrän tähtitiedettä paremmin.

Toisin kuin kirjan nimi opastaa, en suosittele tätä kirjaa kiireiselle lukijalle, jolla ei ole taustatietoja aiheesta. Luvut ovat toki tiiviitä ja nopealukuisia, mutta mitenkään helppotajuista teksti ei aina ole. Välillä tuntui kuin olisin lukenut kirjaa kielellä, jonka seuraamiseen kielitajuni ei aivan riitä: sanat seuraavat toisiaan ja ymmärrän jotakin sieltä täältä, mutta tavallaan paljon menee ohi. Keskittyminen herpaantuu ja lukemisesta tulee tankkaamista.

Esko Valtaojan esipuheen aikana olin vielä vastaanottavainen lukija ja jopa harkitsen lukevani seuraavaksi aiheen tiimoilta jotakin Valtaojalta. 

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

Yhdysvallat-lukuhaaste: 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos.

Kolme uutuutta äänikirjoina

Olen syksyn aikana kuunnellut kolme hyvin erilaista kirjaa äänikirjoina: yksi on suomenruotsalaisen miehen kirjoittama bestseller, toinen amerikkalaisen naisen kirjoittama novellikokoelma, joka julkaistiin postuumisti. Kolmas on suomalaisen poliitikon muistelmateos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä ammattikirjailijan kanssa.

Kirjat ovat Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia ja Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen yhdessä kirjoittama Alex. Melkoinen trio ‒ jonka jäsenille en alkuun keksinyt muita yhdistäviä tekijöitä kuin että ne ovat tämän syksyn uutuuksia ja kuuntelin ne äänikirjoina.

Tarkemmin ajateltuna Westötä ja Stubbia yhdistää paitsi kustantamo, myös ruotsin kieli. Stubb tosin kutsuu itseään kirjan perusteella mieluummin kaksikieliseksi kuin suomenruotsalaiseksi. Molemmilla miehillä on myös kytkös Finlandia-palkintoon: Westö voitti kaunokirjallisuuden palkinnon vuonna 2006 teoksellaan Missä kuljimme kerran, kun taas Stubbin ja Hämäläisen teos oli tänä vuonna ehdolla tietokirjallisuuden sarjassa, mutta ei voittanut.

Tässä alla on mietteitäni tästä kolmikosta. Koen, että äänikirjoista on välillä haastavaa blogata, varsinkin jos ei ole tehnyt muistiinpanoja tai kuuntelemisesta on kulunut hieman aikaa. Niinpä keskityn bloggauksessani kuuntelukokemuksiini, ja jätän tarkemmat juoni- ja muut analyysit tällä kertaa toisille.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Alkuteos: Den svavelgula himlen.

Otava 2017. Suom. Laura Beck.

Lukija: Eero Saarinen. Kesto: 14 t 41 min. 

Kansi: Jaakko Ollikainen.

Jo Kjell Westön nimen lausuminen saa aikaan ihastuneita huokauksia hänen innokkaimpien faniensa joukossa. Olen ollut ulkona tästä hypestä kaikki nämä vuodet, sillä en ole aiemmin Westötä lukenut. Olen toki tiennyt kirjailijasta ainakin hänen Finlandia-voitostaan lähtien ja aikomus lukea on ollut, mutta jotakin on aina tullut aikeeni tielle. Tarvittavan kipinän Westön uutuuteen tarttumiseen sain Turun kirjamessuilta, kun olin Rikinkeltaista taivasta käsittelevässä lukupiirissä. Heti kotimatkalla aloin kuunnella kirjaa.

Äänikirjakävelyllä Ellin kanssa.

Nimetön kertojamies on nykyajassa keski-ikäinen kirjailija, ja hän käy läpi elämäänsä. Siihen on mahtunut monia merkittäviä henkilöitä, keskeisimpinä varakkaan Rabellin perheen sisarukset Alex ja Stella. Westö kuljettaa kertojaa Helsingissä ja Espoossa sekä ulkomailla, ja rinnan hänen kehityksensä kanssa seurataan lähihistorian tapahtumia. Kirjailijaksi kasvamista Westö kuvaa kiehtovasti, seksikohtaukset taas saivat minut hieman vaivaantumaan.

Taivas on kirjan mukaan rikinkeltainen vain tiettyyn aikaan kesästä, mutta minulle adjektiivi rikinkeltainen tuo varmasti jatkossa mieleen erityisesti syksyiset lehdet. Kuuntelin kirjaa äänikirjakävelyillä koiran kanssa ja puistikoissa saimme usein kahlata keltaisen lehtimeren halki.

1960-luvulta tähän päivään ulottuva tarina sopii mainiosti äänikirjana kuunneltavaksi. Henkilöt ja miljööt ovat eläviä, juonessa on dekkarimaisuutta, tarina etenee tasaisen varmasti. Jopa niin tasaisesti, että välillä kieltämättä tuntui, että kävelen ja kävelen, kuuntelen ja kuuntelen, mutta vielä ollaan kaukana nykyhetkestä. Sillä selvää oli, että nykyhetki on päätepiste.

Aivan en siis saanut Westö-hypestä kiinni. Paitsi sen verran, että olen menossa katsomaan Kangastus 38 -näytelmää joulukuussa ja sitä ennen ehkä lukaisen kyseisen kirjan. Osallistun kirjalla Taiteilijaromaanit-lukuhaasteeseen, koska päähenkilö on kirjailija.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories.

Aula & Co. 2017. Suom. Kristiina Drews.

Lukija: Krista Putkonen-Örn.

Kesto: 9 t 13 min.

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti.

Syksy eteni ja viileni, ja Westön jälkeen valitsin kuunneltavakseni Lucia Berliniä. Berlinin postuumisti julkaistu novellikokoelma oli jäänyt mieleeni Sivumennen-kirjapodcastista alkusyksystä, kun Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen mainitsivat odottavansa suomennoksen ilmestymistä. Sittemmin he ovat tehneet yhden jakson, jonka aiheena on Berlin ja tämä novellikokoelma: voit kuunnella sen täällä.

Äänikirjakävelyllä rannassa.

Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936‒2004) oli autofiktion pioneeri, joka kirjoitti uransa aikana lähes 80 novellia. Hän oli eläessään vain pienen piirin tuntema kirjailija, ja hän on tullut tunnetuksi suuremmalle yleisölle vasta kuolemansa jälkeen. Berlin oli naimisissa kolmesti, ja hänellä oli neljä poikaa. Hänen elämässään oli varakkaampia ja köyhempiä jaksoja, ja hän kärsi alkoholiongelmasta. Berlin ehti asua eri puolilla Yhdysvaltoja ja myös Meksikossa ja Chilessä ja tehdä lukuisia erilaisia töitä.

Värikäs ja vaiheikas elämä oli Berlinin kirjoitusten ideoiden lähde. Monissa tämänkin kokoelman novelleissa on kirjailijaa muistuttava päähenkilö: yksinhuoltajanainen, jonka elämää rasittavat köyhyys ja alkoholismi. Ammatiltaan keskeishenkilö on esimerkiksi sairaala-apulainen, opettaja tai siivooja.

Tapahtumapaikkoina toistuvat esimerkiksi pesulat ja erilaiset vieroitushoitolat. Alkoholismin kuvaukset ovat riipaisevan realistisen tuntuisia. Jim Beamiä ja votkaa kuluu, ja kohta taas kärsitään deliriumista. Yön hiljaisina tunteina hiivitään viinanhakureissulle, jotta lapset eivät huomaisi. Ja huomaavathan he.

Berlin kirjoittaa raskaista aiheista, mutta mukana on myös mustaa huumoria. Novellit ovat usein hiottuja ja napakoita. Berlin sanoo vähin sanoin paljon. Lakoniset toteamukset saavat pysähtymään: siis mitä juuri kuulin? Berlin osaa yllättää ja ravisuttaa lukijaansa (ja kuulijaansa). Välillä novellit keikahtavat absurdin ja groteskinkin puolelle. Homma yltyy ajoittain niin kreisiksi, että tyrskähtelin äänikirjaa kuunnellessani. Ilmettä ei voi pitää peruslukemilla, kun kuuntelee vaikkapa tarinaa, jossa lapsi laitetaan vetämään isoisältään kaikki hampaat.

Samankaltaisista aiheista kirjoitettujen novellien kokoelmaa on hieman haastavaa kuunnella äänikirjana. Keskittyminen väistämättä herpaantuu ajoittain esimerkiksi metrossa tai koiralenkillä, joten novellin vaihtumista ei aina huomaa. Kuuntelemista tämä ei sinänsä hirveästi haitannut, koska novellikokoelma on yhtenäinen, eräänlainen tarinajatkumo. Berlinin novellit muuten lukee Krista Putkonen-Örn, joka on yksi lempilukijoitani.

Kirjan viimeiset tunnit pääsin kuuntelemaan työmatkalla! Varsinainen työnhaku jatkuu, mutta pääsin joulusesongin ajaksi osa-aikaiseksi myyjäksi kirjakauppaan. Työ on tuttua opiskeluvuosilta ja tuo kaivattua rytmiä ja vaihtelua arkeen.

Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen: Alex

Otava 2017.

Lukija: Alexander Stubb.

Kesto: 9 t 10 min. 

Kansi: ?

Kuuntelin Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen työstämän Alex-muistelmateoksen Stubbin lukemana äänikirjana. Näissä kirjailijan itsensä lukemissa äänikirjoissa on oma viehätyksensä. Tällä kertaa kirjan kuuntelijasta tuntuu kuin Stubb kertoisi tarinansa suoraan minulle. Myös kesällä kuuntelemani Roxane Gayn muistelmateos Hunger: A Memoir of (My) Body oli Gayn lukemana niin suora ja koskettava, että jo sen kuuntelemisen muisteleminen tuntuu vatsanpohjassa.

Huikea kokemus oli myös Alexin kuunteleminen. Kirjan taustalla on kymmeniä tunteja haastatteluja, Hämäläisen ja Stubbin yhteisiä keskusteluja niin saunassa kuin lenkillä ja lukuisia raakaversioita. Lopputulos on hiottu ja toimiva: selkeästi jäsennelty teos kertaa Stubbin tähänastiset elämänvaiheet jutustelevaan tyyliin. Liikunnallista lapsuutta seurasi kansainvälinen opiskeluaika ja sittemmin virkamies- ja poliitikkopestit. Stubbin motto on, että kun jotakin tehdään, se tehdään täysillä. Myös liikuntaharrastukset ovat tavoitteellisia triathlonin Ironman-kisojen tyyliin. Mukana on sopivasti itseironiaa ja -kritiikkiä.

Ensimmäistä kertaa Länsimetron kyydissä.
Kuvan keskellä on tietenkin jonkun kädenjälki.

Stubb on tunnettu positiivisuudestaan, mutta ilman tummia sävyjä ei hänenkään elämästään voi kertoa. Valtakunnan politiikan huipulla johtajista otetaan kaikki irti. Ja vielä vähän enemmän. On mediakohuja, oikeita ajojahteja. Perhe joutuu uhkailun kohteeksi. Stubbkin joutuu elämään mustan hetken, josta valoon auttavat lähipiirin tuki ja varmasti myös omat elämäntavat.

Alex tarjoaa silmiä avaavan kurkistuksen maan kärkipoliitikon elämään ja taustoihin. Harva tietää, millainen mylly vaikkapa ministerin arki on. Kirjan tyyli ja henki ilmentävät kohdettaan: ei Stubbista olisi voinut tehdä pönöttävää poliitikko-elämäkertaa. Tai olisi voinut, mutta se tuskin olisi ollut yhtä vetävä kuin tämä! Ehkä sellaisen pönötyshenkisen elämäkerran aika on sitten myöhemmin, koska ehtiihän kohta viisikymmentä vuotta täyttävä Stubb vielä moneen mukaan. Tällä hetkellä hän on Euroopan investointipankin varapääjohtaja.

Alex-kirjan tulen aina yhdistämään metroon. Kuuntelin Stubbin elämänvaiheita ja pointteja pääasiassa oranssin junan kyydissä ‒ ja kirjan ollessa noin puolivälissä aukesi Länsimetro, eli sain matkata yhdellä kulkuvälineellä koko työmatkan Espoosta Vuosaareen. Historiallista!

***

Vielä sananen äänikirjoista ylipäätään. Olen kesästä saakka loikkinut eri äänikirjoja tarjoavien palveluiden välillä vähän sen mukaan, mitä olen halunnut kuunnella ja missä on ollut tarjouksia. Nykyään en juuri matkusta julkisilla tai lähde pidemmälle kävelylle ilman langattomia kuulokkeitani.

En ehtinyt kuunnella Alexia Storytel-kokeiluni aikana, joten päätin kuunnella sen kirjaston e-äänikirjana. Ush! Siitä tulikin teknisessä mielessä tuskallisin ja turhauttavin äänikirjakokemukseni. Kirjaston äänikirjaa ei pystynyt lataamaan omaan laitteeseen, vaan sitä piti aina kuunnella selaimessa. Tämä tarkoittaa sitä, että nettiyhteyden katketessa myös kirjan toisto katkesi. Jonkin verran Ellibs toki lataa kirjaa puskurimuistiin, mutta viimeistään luvun vaihtuessa on parempi olla hyvän nettiyhteyden lähettyvillä. Kotona Wifin äärellä ongelmia tuskin olisi, mutta metrossa tai busseissa yhteys saattaa olla takkuinen. Ja usein tässä kohtaa palvelu vaatii uudelleenkirjautumista, eli kirjastokortin numeron ja pin-koodin tulee olla tuoreessa muistissa. Istuntosi on vanhentunut. Raivostuttavaa! Tämän kirjan kuuntelun aikana naputtelin tunnareitani yhteensä ainakin kymmenen kertaa eli ihan pikkuongelma tämä ei mielestäni ole. Jos siis haluaa nauttia äänikirjoista ongelmitta esimerkiksi työmatkalla, on otettava jokin maksullinen palvelu käyttöön, sillä niissä voi myös äänikirjoja ladata omaan laitteeseen.