Klassikkohaaste #16 – Virginia Woolf: Majakka

Virginia Woolf -lukupiirimme kirjastossa on toiselta nimeltään haastavan lukemisen lukupiiri. Aloitimme aikanaan James Joycen Ulysseksesta ja sitten tarvoimme läpi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Nyt ryhmä on tutustunut Woolfin tuotantoon pian vuoden ajan, ja jäljellä on enää yksi tapaaminen. Toiseksi viimeisellä kerralla aiheena oli Majakka.

Lukupiiristä saa vertaistukea haastavien kirjojen selättämiseen – ja tapaamiset antavat tarvittavan takarajan lukemiselle. Moni on yrittänyt lukea haastavaa kirjaa yksikseen, mutta jättänyt kesken. Juuri sellainen oli minun ja Woolfin Majakan tarina.

Lukupiiriin valmistautumassa. 

Majakka ei päästänyt minua helpolla nytkään. Toivottomalta lukeminen ei onneksi tuntunut, koska takana on jo useampi Woolf. Tiesin, että kun vain sinnikkäästi jatkan, kirja luultavasti palkitsee jotenkin. 

Taustaksi lueskelin Quentin Bellin kirjoittamaa elämäkertaa ja Päiväkirja III:sta, josta löytyy Woolfin päiväkirjamerkintöjä kirjan kirjoittamisen ajalta. Esimerkiksi 5.9.1926 päivätyssä kirjoituksessa kirjailija yrittää keksiä sopivaa lopetusta ja tekee kokeiluja erilaisilla ideoilla. Majakassa Woolf käyttää paljon sulkuja, ja päiväkirja avaa tätä tekniikkaa: Voinko tehdä sen suluissa? Niin, että tuntuisi kuin lukisi kahta kohtaa samaan aikaan?

Taustatyöstä opin myös, että Majakan taustalla ovat Woolfin lapsuuden kesät Cornwallin St. Ivesissa, jonka edustalla sijaitsee karu Godrevyn majakkasaari. Virginia on ilmeisesti tehnyt sinne retken toisen veljensä kanssa ja toinen veli on ollut kateellinen matkasta. Romaanin miljöö on lainannut ominaisuuksia lounaisenglantilaisesta maisemasta, mutta sen tapahtumapaikaksi nimetään Skotlannissa sijaitseva Skyen saari. Fakta ja fiktio sekoittuvat woolfmaisesti myös romaanihenkilöissä, joista monet ovat saaneet piirteitä Woolfin lähipiirin ihmisiltä.

Majakka koostuu kolmesta jaksosta. Ensimmäinen on nimeltään "Ikkuna", ja se haukkaa kokonaisuudesta reilut puolet. Ramsayn perhe on viettämässä kesää huvilallaan Skyen saarella. Rouva ja herra Ramseylla on kahdeksan lasta, joista James tiedustelee, voisivatko he tehdä päiväretken läheiselle majakalle. Isä torppaa idean säähän vedoten, ja reissu jää tekemättä. Perheen huvilalle saapuu myös muita vieraita, kuten kuvataiteilija Lily Briscoe. 

Toinen jakso, "Aika kuluu", on eräänlainen aikakapseli, jonka aikana vuodet vierivät vauhdilla. Ihmisiä kuolee, kesähuvila on tärviöllä. Aika tihenee. Kolmas osio on vihdoin nimeltään "Majakka". Osa tutuiksi käyneistä henkilöistä palaa huvilalle, mutta eivät kaikki. Päästäänkö majakalle lopulta?

Woolfille ominaisesti romaanista voi löytää tasoja, vertauskuvia ja symboleja. Majakka on romaanissa lähes saavuttamaton, kaukainen unelma. Lily Briscoen maalaaminen vertautuu kirjoittamiseen, taulu valmistuu samaan aikaan koko kirjan kanssa. Romaani kokonaisuutena kuvaa perhesuhteita: toiset ovat koossa pitäviä voimia, toiset hajottavia. Avioliiton dynamiikka heijastuu lapsiin, ja asetelmat lapsuudenperheessä näkyvät edelleen aikuisuudessa. 

Woolfin tajunnanvirta edellyttää lukijalta keskittymistä. Woolfia ei lueskella, silloin kyllä auttamatta putoaa tajunnanvirran kyydistä. Taustatyö ja keskustelu lukupiirissä avasivat kirjaa minulle niin, että heräsi halu lukea se uudelleen. Nyt haaveilen, että palaan Majakan valokeilaan kiireettömänä kesäpäivänä, kun mieli on levännyt ja tunnelma seesteinen. Sen kirja vaatii, nyt luin sitä liian kiireisenä ja mieli kuormittuneena.

Osallistun Majakalla kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestetään tänään jo 16. kerran. Tätä haastekierrosta koordinoi Kirjaluotsi-blogin Tiina: täältä löydät koontipostauksen ja linkkejä muihin klassikkojuttuihin.

Helmet-lukuhaaste 2023: 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä.

Virginia Woolf: Majakka. Kirjayhtymä 1977. 258 s. Alkuteos: To the Lighthouse (1927). Suom. Kai Kaila. Ostin käytettynä.

Tutkivan journalismin edelläkävijä – Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa

Jälleen Helmet-haaste ohjasi kirjavalintaani. Lukuhaasteen kohta 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun houkutteli tarttumaan kirjastolainaan juuri ennen uusintakertojen täyttymistä. Nellie Blyn Kymmenen päivää mielisairaalassa on ohut, mutta painava klassikko, jonka voi lukea yhdeltä istumalta.

Nellie Bly (1864–1922), oikealta nimeltään Elizabeth Cochran, oli yhdysvaltalainen toimittaja, joka tunnetaan muun muassa maailmanympärimatkastaan, jonka hän teki kahdeksan päivää nopeammin kuin Phileas Fogg, Jules Vernen kuuluisa romaanihenkilö. Matkaseikkailusta syntyi kirja nimeltään Maailman ympäri 72 päivässä.

Ennen menestyksekästä maailmanmatkaansa Bly kirjoitti psykiatristen sairaaloiden arkea muuttaneen artikkelin Blackwell's Islandin rangaistuslaitoksesta vuonna 1877, minne aikanaan sijoitettiin vankien lisäksi mielenterveyden häiriöistä kärsiviä naisia. Tarkoitus oli selvittää, miten potilaita hoidetaan ja miten paikkaa johdetaan.

New York World -lehden reportteri Bly tekeytyi mieleltään sairaaksi päästäkseen pahamaineiselle saarelle. Huhuttiin, että sinne oli helppo päästä, mutta sieltä oli lähes mahdoton päästä pois – tämän myös Bly sai kokeilunsa myötä huomata. 

Alkuun Bly kirjautuu salanimen turvin majataloon, missä hän valvoo ja tekeytyy höperöksi. Oudon käytöksen perusteella poliisit vievät hänet tutkittavaksi, ja lääkäri epäilee huumeita. Pian tuomari jo määrää hänet saarelle. Bly ei kerro, kuka on tai mistä on kotoisin, mikä vielä lisää häntä tutkivien epäilyksiä. 

Saarella Bly todistaa kevyitä ja ennakkoluuloisia tutkimuksia, joiden perusteella naisilta viedään tulevaisuus:

Tämä nainen vietiin ilman omaa suostumustaan vapaasta maailmasta mielisairaalaan, eikä hänelle annettu mahdollisuutta todistaa mielenterveyttään. Hänet oli lukittu luultavasti koko elämäkseen mielisairaalan kaltereiden taakse, eikä hänelle edes kerrottu hänen omalla kielellään, miksi ja minkä takia.

Bly toteaa, että rikollisiakin kohdellaan paremmin, koska heille sentään kerrotaan, mistä heitä syytetään, ja heille annetaan tilaisuus puolustautua. Siirtolaisten tilanne on kuin pahimmasta dystopiasta, koska heillä ei ole yhteistä kieltä lääkäreiden ja muun henkilökunnan kanssa.

Rangaistussaaren naiset ovat täysin lääkäreiden ja hoitajien armoilla. Saaren asukit näkevät nälkää ja heitä herätellään pitkin yötä, jotka he viettävät kylmissä ja karuissa huoneissa. Hoitajat provosoivat potilaita ja saavat Blyn havaintojen mukaan tyydytystä, kun keksivät syyn kohdistaa potilaisiin väkivaltaa. Valta-aseman väärinkäyttö on heille huvia. 

Otin asiakseni kertoa aina lääkäreille, että olin järjissäni ja pyysin heitä vapauttamaan minut, mutta mitä enemmän yritin vakuuttaa heitä asiasta, sitä enemmän he sitä epäilivät.

Blyn turva on, että lehden toimituksessa tiedetään hänen kokeestaan. Vaikka Bly on varma siitä, että hänet tultaisiin vapauttamaan, on kymmenen päivää ja yötä pitkä aika epäinhimillisissä oloissa. Hän ei esimerkiksi uskalla pyrkiä saaren huonomaineisemmalle osastolle turvallisuutensa vuoksi.

Blyn kokemuksistaan kirjoittama artikkelisarja johti suuren valamiehistön tutkintaan. Saaren oloihin perehdyttiin, ja hoitometodit muuttuivat, tosin tarkastuskäynnillä osa Blyn tapaamista naisista oli mystisesti kadonnut. Blackwell´s Islandin laitos suljettiin 1930-luvulla, ja nykyisin saari tunnetaan nimellä Roosevelt Island.

Ohut kirjanen oli mielenkiintoista luettavaa aiheensa vuoksi, mutta suomennos on valitettavan kömpelö. Suosittelenkin lukemaan kirjan alkukielellä, jos mahdollista.

Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa. Oppian 2018. 137 s. Suom. Heidi Kouridou. Alkuteos: Ten Days in a Madhouse (1887). Lainasin kirjastosta.

Sukellus saamelaiseen kertomaperinteeseen – Kerttu Vuolab: Valon airut

Eilen käynnistyi kevätkausi lukupiirillä, jota luotsaan kirjastossa kollegan kanssa. Ja millä energialla ja innolla kevät alkoikaan! Vaikka eletään pimeää tammikuuta, paikalle tuli tusinan verran piiriläisiä. Kirjakeskustelu rönsysi, ja nauraakin sai.

Tässä piirissä meillä on kevään ajan teemana kotimainen kirjallisuus pohjoisesta. Lähdimme liikkeelle Utsjoelta, missä on syntynyt pohjoissaameksi kirjoittava Kerttu Vuolab. Luimme häneltä vuonna 2008 ilmestyneen romaanin Valon airut (suom. Riitta Taipale 2015). Kirja oli ehdolla vuonna 2011 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja se sai Lappi-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017.

Valon airut yhdistelee saamelaista mytologiaa ja Vuolabin omaa sukuhistoriaa. Taustalla on suullinen kertomaperinne, ja Vuolab on kirjannut muistiin esimerkiksi äidiltään kuulemiaan tarinoita. Vuolab kutsuu teostaan jälkisanoissa tarinakirjaksi. Se onkin tarinoiden kudelma, jota on höystetty fantasiaelementeillä ja faktoilla. Paljon on sadun piirteitä.

Kirja on kattava maailmanselitys. Luonnonilmiöt ja eläimet ovat persooniaan, ja kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa. Selviää, miten mustikat saivat värinsä ja miten tiira tuo Saamenmaahan yöttömän yön. Eikä pidä unohtaa kooltaan pienimpiä: esimerkiksi hyttysellä ja muurahaisella on keskeiset roolit luonnossa!

Tarinoissa seikkailee kolme sisarusta, mutta yhtä lailla porot, tiirat ja naalit. Ihmisen ja luonnon suhde on keskeinen teema. Luonto kyllä pärjää ilman ihmistä, mutta ihminen tarvitsee paljon tietoa ja taitoja selvitäkseen paukkupakkasilla ja kaamoksessa. Ilman- ja tulenhaltioilla on suosikkinsa.

Lukupiirin alkuun kertasimme hieman saamelaiskielten asemaa ja levinneisyyttä. Kirjassa on käytetty paljon pohjoissaamenkielisiä sanoja, ja lopussa on kattava sanasto. Myös tekstissä kielen ja kulttuurin yhteys tulee paikoin mielenkiintoisesti esiin:

Saamelaisten esi-isät ovat vaalineet rauhaa. Äidinkielemme ei alun alkaen ole edes tuntenut sanaa sota. Kun maailman rauhattomuus polki alleen karut tunturimme, niin esiäitien ja esi-isien oli lainattava tuo ikävä sana suomalaisilta.

Vuolab on paitsi kirjailija, myös kääntäjä ja kuvittaja. Valon airueen sivuilla on hänen kirjan maisemiin sovittamaa kuvitusta. Kuin neulemalleja, totesi eräs lukupiiriläinen – samaa ajattelin minäkin lukiessani.

 

Kirjan vahvat ja elävät luontokuvaukset saivat kiitosta lukupiiriltä. Teksti ei aina ollut kovin kaunokirjallista, ja moni oli miettinyt lukiessaan, että näistä aineksista olisi voinut koota tietokirjan, miksei lastenkirjankin. Nyt käsissämme oli kuitenkin romaani, ja sen opettavainen ja selittävä sävy oli ärsyttänyt monia. Ehkä lukijaan olisi voinut luottaa enemmän?

Kirja jakoi mielipiteitä, mutta yksimielisesti olimme kiitollisia tietopaketista, jonka kirja tarjosi. Meistä neljästätoista vain yksi tunsi saamelaisten historiaa ja kulttuuria enemmän, muille kirja oli silmiä avaava. Aiheesta on luettava lisää!

Helmet 2023: 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Kerttu Vuolab: Valon airut. Atrain Kustannus 2015. 248 s. Alkuteos: Bárbmoáirras (2008). Suom. Riitta Taipale. Lainasin kirjastosta.

Mentorin viimeiset hetket – Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona

 

Vielä sädehtii joulukuusi kuvassa ja olohuoneessa. Tänä vuonna kuusi sai jatkoaikaa Nuutin päivään saakka tavanomaisen loppiaisen sijaan, sillä se varistaa maltillisesti ja mielelläni pidän kiinni kaikesta vähänkään iloa ja valoa tuovasta. Tätä pyrkimystäni eivät kyllä heijastele alkuvuoden kirjavalintani, joissa on liikuttu synkissä tunnelmissa: viime viikolla bloggasin Paul Kalanithin kuolinvuoteellaan kirjoittamasta muistelmasta Henkäys on ilmaa vain, ja tänään vuoron saa kuolevan professorin tarina.

Mitch Albomin kirja Tiistaisin Morrien luona on kiinnostanut minua jo vuosia, koska se löytyy Rory Gilmore -lukuhaasteen listalta. Tuo lukuhaaste etenee minulla todella hitaasti ja taitaakin olla ikuisuusprojekti. Nyt se kuitenkin nytkähtää yhden kirjan verran eteenpäin, sillä uusi Helmet-haaste muistutti tästä Albomin takavuosien bestselleristä. Helmet-haasteessa sijoitan Albomin kirjan kohtaan 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi.

Eletään vuotta 1995, kun urheilutoimittaja Mitch Albom sattuu näkemään televisiossa vanhan sosiologian professorinsa Morrie Schwartzin haastattelun. Morrie sairastaa ALS-tautia, joka johtaa kuolemaan lyhyen ajan sisällä. 

Albom sopii tapaamisen Morrien kanssa, ja tiistaisista keskusteluista tulee traditio. Albom on ollut uraputkessa ja rehkinyt monessa työssä, mutta sanomalehtilakko vapauttaa miehelle aikaa kohdata mentorinsa eli valmentajansa, kuten hän Morrieta kutsuu.

Ajankuvaa luovat televisiossa pyörivä O. J. Simpsonin oikeudenkäynti ja se, että Albom nauhoittaa tapaamiset kasettinauhurilla. Kännykkä ei vielä ole käden jatke.

Morrie oli aikanaan radikaali opettaja, joka esimerkiksi antoi miespuolisille opiskelijoilleen pelkkiä kiitettäviä, jotta nämä eivät joutuisi Vietnamin sotaan, vaan voisivat jatkaa opiskeluaan. Hän kuunteli oppilaitaan, herätteli näitä ajattelemaan itse. Erilainen opetustyyli teki hänestä monelle merkityksellisen.

Tiistaituokioissaan miehet muistelevat menneitä ja keskustelevat elämästä. Avioliitosta, perheestä, rakkaudesta, sairastumisesta, kuolemasta. Albom tuo mukanaan aina kassillisen ruokaa, silloinkin, kun Morrie on jo liian huonossa kunnossa siitä nauttimaan.

Morrien ALS nimittäin etenee vääjäämättä. Alkuun Morrie vitsailee, miten vaivaannuttava on ajatus siitä, että joku toinen pyyhkisi hänen takapuolensa – ja pian se jo on arkea. 

"Se on kuin palaisi lapseksi jälleen. Joku kylvettää. Joku nostaa. Joku pyyhkii. Me kaikki osaamme olla lapsia. Se on tallella meissä kaikissa. Minun piti vain muistaa, miten siitä nautitaan. – –"

Morrie ei halua yrittää pidentää elämäänsä niin, että eläisi hengitysputken ja pyörätuolin varassa. Näin esimerkiksi ALS-potilas, tunnettu fyysikko Stephen Hawking eli vuosia. Morrie haluaa kyetä kommunikoimaan toisten kanssa kunnolla. Tahto mukailee hänen elämänfilosofiaansa: elämän tarkoitus ja merkityksellisyys syntyvät ystävyydestä, perheestä, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Siitä, että antaa toisille huolenpitoa ja aikaansa.

"Tee asioita jotka tulevat sydämestä. Silloin et ole tyytymätön, et ole kateellinen, et haikaile kenenkään toisen tavaroita. Päinvastoin saat kaiken takaisin ylenpalttisesti."

Albom raportoi Morrien puheita, jotka vilisevät aforismeiksi tai huoneentauluiksi soveltuvia lausahduksia. Joidenkin mielestä ehkä ärsyttäviä itsestäänselvyyksiä, mutta kuoleman läheisyys palauttaa perusasioiden äärelle. Hyvin samankaltaisia kaikuja kuului myös Kalanithin kirjan sivuilta. 

Kuinka ollakaan, Morrie saa viimeisillä hetkillään ajatuksilleen miljoonayleisön, kun tv-ohjelma haluaa tehdä jatkohaastattelun. Tämä Morrien kirjallinen testamentti sen sijaan on Albomin kirjallinen läpimurto. Sen oli tarkoitus maksaa Morrien sairauskuluja, mutta kymmeniä miljoonia myynyt kirja ylsi paljon pidemmälle.

Suomennos on ilmestynyt alkujaan vuonna 1999 WSOY:n kustantamana, minä luin Saga Egmontin e-kirjaversion BookBeatista. Kirjaan on jäänyt harmillisen paljon kirjoitus- ja rivitysvirheitä; en tiedä, onko tämä vain e-version ongelma. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Satuin lukemaan kirjan juuri sopivassa mielentilassa. En ärsyyntynyt siitä, että muistelma vilisi  elämäntaito-oppaille ominaisia "neuvoja", vaan kiinnostuin kirjan rakenteesta ja Morrien suhtautumisesta omaan kuolemaansa. Eikä ole huono kehotus ollenkaan, että tekisi asioita, jotka tulevat sydämestä.

Mitch Albom: Tiistaisin Morrien kanssa. Saga Egmont 2022. 195 s. Alkuteos: Tuesdays with Morrie (1997). Suom. Raija Viitanen. E-kirja BookBeatista.

Katse kevääseen – valikoima uutuuskirjoja

Hyvää loppiaista! Joululomalla selailin kustantajien katalogit koirankorville ja naputtelin hurjasti kirjastovarauksia. Kokosin kuuden kuuman uutuuden listat kotimaisesta kaunosta, käännösromaaneista ja runokirjoista.

Aiempina vuosina en ole perehtynyt runokirjauutuuksiin, mutta nyt runokirjajoulukalenterini jälkimainingeissa runokirjatkin kutsuivat listaajaa. Tietokirjat jäivät vielä uupumaan listoiltani – ehkä ensi kerralla nappaan nekin mukaan.

Alla jokaisen kirjan perässä on kustantajatieto ja arvioitu ilmestymisaika sekä lyhyt luonnehdinta kirjasta. Kirjojen esittelyt perustuvat kustantajien katalogitietoihin.

Kotimaisia kaunouutuuksia

Kuusikkoni käsittelee ystävyys- ja perhesuhteita sekä yksilön paikkaa maailmassa. Kuoleman ja sodan varjot häilyvät, mysteerejä on muuallakin kuin dekkareissa.

Riikka Sandberg: Ørja / Otava helmikuu

Esikoisromaani ystävyydestä, intohimosta ja mereen haudatuista salaisuuksista. Nimensä kirja on saanut fiktiiviseltä saariryppäältä, ja aikajänne yltää 1950-luvulta 1970-luvulle.

Tuuve Aro: Universumin takahuone / Siltala helmikuu

Nykyaikaamme kommentoiva lyhytproosakokoelma marssittaa esiin henkilöhahmojen kavalkadin ja tunteiden kirjon. Universumin takahuoneessa kaikuu ihmisen kaipuu tulla nähdyksi ja kuulua ehjänä osana maailmaan.

Satu Rämö: Rosa & Björk / WSOY maaliskuu

Hildur-dekkarisarjan toinen osa. Hildur ja Jakob tutkivat kunnallispoliitikon murhaa, ja samalla alkaa aueta Hildurin kauan sitten kadonneiden siskojen, Rósan ja Björkin, mysteeri. Paha löytyy usein läheltä.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa / Otava maaliskuu

Kertoja on vakuuttunut, että hänellä on vain vuosi elinaikaa ja hän päättää työstää perhoskirjan 1600-luvun opeilla. Haahtelamaiseen tyyliin luvassa on mysteeri, matka, erakoita ja elämän suuria kysymyksiä. Voiko ihminen koskaan olla vapaa?

Satu Vasantola: Kun isä osti Merenkurkun / Tammi huhtikuu

Laman sairastuttama isä suunnittelee kostoa ja katoaa. Tytär lähtee isänsä perään halki kesäisen Sumen ja joutuu matkallaan kohtaamaan isän maniajaksojen värittämän menneisyytensä.

Karin Collins: Säilyt sydämessäin / S&S toukokuu

Suomenruotsalaisen Collinsin ensimmäinen suomennos sijoittuu talvisodan aikaiseen Hankoon ja kuvaa kaupunkilaisten elämää mullistusten keskellä.

Käännösuutuuksia

Poimimissani käännöksissä selvitellään menneisyyden mysteerejä eri tasoilla ja lopulta kurkotetaan tulevaan. Tarinat rakentuvat oman, perheen, kansakunnan tai ihmiskunnan historian vaiheiden varaan.

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys / Tammi helmikuu

Faktaa ja fiktiota sekoitteleva romaani 1900-luvun tieteentekijöistä. Läpimurrot ruokkivat tiedonjanoa, mutta aiheuttavat myös inhimillistä kärsimystä. Missä menevät tietomme rajat, mikä erottaa nerouden hulluudesta?

Kai Aareleid: Tyyni Valtameri / S&S helmikuu

Eletään vuotta 2010 Pietarissa, kun Stella saa vihiä äitinsä salaisuudesta. Hän alkaa perata 1970- ja 1980-lukujen Viroon sijoittuvia muistojaan ja setvii samalla oman avioliittonsa solmuja. Mitä vaanii tyynen pinnan alla?

Ia Genberg: Yksityiskohdat / Johnny Kniga helmikuu

Kertoja makaa kuumeessa, kun neljä ihmistä menneisyydestä palaa hänen mieleensä. Rakentuu neljä henkilökuvaa, ja keskeisiksi nousevat yksityiskohdat.

Abdulrazak Gurnah: Paratiisi / Tammi maaliskuu

Nobelistin läpimurtoteos kertoo 12-vuotiaan Yusufin tarinan 1900-luvun alun itäisessä Afrikassa. Kirja on paitsi kasvukertomus, myös rakkaustarina ja kolonialismin kuvaus.

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain / Otava maaliskuu

Omaelämäkerrallinen kirja Schulmanin isästä, joka on vastikään kuollut. Alex vetäytyy mökille, joka tulvii muistoja yhteisistä hetkistä.

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla / Tammi toukokuu

Neljäs Lucy Barton -romaani vie Lucyn ja hänen ex-miehensä koronaevakkoon Crosbyn pikkukaupunkiin. Hiljaiset kuukaudet muuttavat koko loppuelämän suunnan.

Runouutuuksia

Kevään runoissa matkaillaan menneessä ja tulevassa sekä leikitään kielellä, muodolla ja mielikuvituksella.

Jyrki Kiiskinen: Nenän edessä vuori / Teos tammikuu

Kiiskinen leikittelee persialaisella runomuodolla, gazeelilla. Luvassa on toistoa ja poljentoa sekä arjen ja mytologian törmäyksiä.

Ville Hytönen: Vaivanaika / Enostone tammikuu

Myyttistä Viroa ja neuvostohaamuja.

Marianna Kurtto: Ellen valkeudessa / Otava maaliskuu

Ellen on syväjäädytetty tikli, joka herätetään lähitulevaisuudesa. Kaipuun, vapauden ja ajan pohdintaa.

Vesa Etelämäki: Raja / Poesia maaliskuu

Runoissa setvitään rajoja joka kantilta: rajojen olemusta, rajoilla olemista ja rajaamista.

Silja Kejonen: Äiti ja sylikoira / Gummerus huhtikuu

Assosiaatioita ja kirkasta katsetta. Mitä on olla äiti koiralle?

Uni Ojuva: Onhan sentään linnut / Aviador huhtikuu

Historiankuvaa ja identiteettipohdintoja seuduilta, joilla ennen puhuttiin sittemmin kadonnutta keminsaamea.


* * *

Kun uutiset ovat jatkuvasti synkkiä ja päivänvaloakin on jaossa vain rahtunen, uusien kirjojen lumo piristää minua. Syksyn kirjoja vielä on pino lukematta, mutta odotan taas uutta kirjasesonkia innoissani. Toivottavasti löydät listaltani lukuvinkkejä ja kirjoista iloa!

Elämän ja kuoleman kysymyksiä – Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain

Kansi: Susanne Dean / Susanna Appel.

Paul Kalanithin kirja Henkäys on ilmaa vain on roikkunut lukulistallani suomennosvuodesta 2017 lähtien, ja vihdoin raivasin sille tilaa. Innoittaja oli uusi Helmet-haaste, josta täytän kirjalla ensimmäiseksi kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta.

Paul Kalanithi alkoi kirjoittaa kirjaa viimeisellä mahdollisella hetkellä: 36-vuotias pian neurokirurgiksi valmistuva lääkäri sai aggressiivisen keuhkosyövän diagnoosin ja tiesi elävänsä vain lyhyen aikaa. Erilaisia hoitomuotoja kokeiltiin ja onnistumisiakin tuli, mutta etenemistä hoidoilla ei saatu pysäytettyä. Kalanithi kuoli 22 kuukautta diagnoosin saamisen jälkeen.

Ennen lupaavaa lääkärinuraansa Kalanithi suoritti tutkinnot biologiassa ja kirjallisuustieteessä. Lähipiirissä oli useita lääkäreitä, mutta Kalanithilla meni pitkään, ennen kuin ala alkoi kiinnostaa. Neurokirurgia vei lahjakkaan ja ahkeran miehen mennessään. 

Kalanithi suunnitteli toimivansa 20 vuotta kirurgina ja seuraavat 20 kirjailijana. Sairaus muutti suunnitelmat. Kirjoittamisen kanssa tuli kiire. Viimeiset kuukautensa Kalanithi kirjoitti muistelmiaan sinnikkäästi, ja teoksesta tuli eräänlainen tutkielma elämästä ja kuolemasta. Hänen vaimonsa Lucy kirjoitti jälkisanat postuumisti julkaistuun kirjaan.

Kalanithi kuvaa koskettavasti tunteiden myllerrystä, kun viimeisen henkäys on aina vain lähempänä. Hän pohtii, minkälaista on siirtyä lääkäristä potilaaksi ja minkälaista on tulla isäksi kuoleman kolkutellessa oveen. Miten suhtautua vaimon tulevaisuuteen ja oman lapsen kasvuun, kun tietää, ettei pääse niitä seuraamaan?

Kalanithi kirjoittaa jouhevasti ja mukaansatempaavasti, vaikka aihe on näinkin raskas. Tunnelma on jotenkin levollinen. Itkemättä en päässyt kirjaa loppuun asti, koska en voinut olla ajattelematta, että ihminen, joka juuri on punninnut ajatuksiaan ja sommitellut nämä sanat tarinaksi, on seuraavalla sivulla jo poissa. Kirja muistuttaa, että unelmia kohti kannattaa pyrkiä nyt, sillä "sitten kun" ei välttämättä toteudu.


Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain. Bazar 2017. 206 s. Alkuteos: When breath becomes air (2016). Suom. Ilkka Rekiaro. E-kirja BookBeatista.