sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Isänpäivän iltaan isistä – Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2021. 238 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: ostin omaksi.


Anja Snellmanin uutuuskirja Kaikki minun isäni juhlistaa kirjailijan 40-vuotista taiteilijauraa, jolle vauhdikkaan sysäyksen antoi vuonna 1981 ilmestynyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä. Uutuusteoksessa on samaa säpäkkyyttä ja suoruutta kuin Sonjassa, vaikka tällä kertaa sukelletaankin keski-ikäisen kirjailijanaisen Aman mielenmaisemaan ja hänen isäsuhteisiinsa.

Snellman on kirjoittanut romaaneja monista läheisistään, tällä kertaa huomiota saavat isät. Kyllä, isät monikossa, sillä päähenkilö Ama kokee biologisen isänsä lisäksi monet muut henkilöt isikseen. On lihalliset isät, kirjalliset isät, taiteilijaisät, äiti-isät, homoisät, fiktioisät, eläinisät, mustat ruskeat valkoiset ja läpinäkyvät isät, maaisät ja kaupunki-isät ja niin edelleen.

Isät tuovat parhaimmillaan tukea ja turvaa tai taustaa, josta ponnistaa omaksi itsekseen. Isät voivat olla esimerkiksi kumppaneita tai julkkiksia – sekä myös naisia, kuten Karen Blixen.

Aman biologinen isä on väkivaltainen alkoholisti Ensio, sodassa haavoittunut evakko, epärehellinen vakuutusvirkailija, salakuljettaja, öinen runoilija. Raivohullu, jurrinen sika, jota ei saa rakastettua raittiiksi ja jolle oman isän puuttuminen oli elämänmittainen suru. Aman isän tarina ei ole mitenkään ainutkertainen, sillä saman sukupolven miehissä on monia sodan särkemiä. On etäisiä isiä, lyöviä isiä, isiä jotka juovat. Virtahepoja.

Ama käy läpi elämänsä isiä ja ismejä, jotka molemmat ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet mutta jättäneet kirjailijaan jälkensä. Vaikka hänet tunnetaan räväkkyydestään, ei hänkään ole täysin vapaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikutuksista tai häpeästä. Keskeiseen rooliin nousee verivalalla veljeksi tullut Jan, jonka tarinan kautta kirjailija kommentoi metoo-liikettä. Ymmärrystä ei heru tuomitsevuudelle eikä historiattomuudelle. 

Kertoja puhuu sinä-muodossa, mikä on huomiota herättävä ratkaisu. Helsingin kirjamessujen lukupiirissä nousi esiin, että kertojaratkaisu toisaalta etäännyttää vaikeaa aihetta ja toisaalta tuo tekstiin uhmakkuutta ja poljentoa. Snellman kertoi, että hän aina kokeilee eri kertojia, sitä oikealta kuulostavaa pitää etsiä.

Kaikki minun isäni on paikoitellen Sonjasta tuttua verbaalista tykitystä ja vimmaisaa rytmiä. Tähän ei ehdi turtua, sillä välissä on pohdiskelevampia jaksoja. Intensiivisyys kuitenkin säilyy läpi kirjan.

Snellmanin uraa ja henkilöhistoriaa tunteva voi löytää sivulta paljon tunnistettavaa. Vaikka tämä(kin) Snellmanin romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjana on oman isän tarina, kyseessä on romaani. Ja kun kyse on romaanitaiteesta, faktan ja fiktion sekoitussuhdetta ei tiedä kuin kirjailija.Tätä Snellman alleviivasi kirjamessujen lukupiirissä, kuten myös sitä, että kirjoittaja ei saa pelätä kirjoittaessaan, muissa ulostuloissaan voi olla varovaisempi.

maanantai 8. marraskuuta 2021

Maailmaa avartava koulutus – Tara Westover: Opintiellä



Tammi 2018. 435 s.
Alkuteos: Educated (2018).
Suom. Tero Valkonen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin naapurilta.

Yhdysvaltalaisen Tara Westoverin Opintiellä on muistelmateos, jossa kirjoittaja käy läpi lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheita Idahon vuoristoseudulla. Kun lukee Westoverin tarinaa, ei aina uskoisi, että tässä kerrotaan vuonna 1986 syntyneen nuoren naisen elämästä, siis nykyajasta.

Taran perhe elää yhteiskunnan ulkokehällä. Perheessä on seitsemän lasta, joista neljällä ei ole syntymätodistusta. Tara saa omansa 9-vuotiaana – sitä ennen häntä ei virallisesti ole olemassa, eikä hän ikinä saa tietää tarkkaa syntymäpäiväänsä. 

Perheen lapset eivät käy koulua, sitä ei sallita. Syynä on isä, perheen pää, joka pelkää monia asioita: aivopesua, liittovaltion miehiä, sosialismia, illuminatia. Laittomana kätilönä toimiva äiti myötäilee.

Taran perhe uskoo mormonismiin, joka on alueella suosittu uskonto, mutta Taran perheen suhde uskontoon on erilainen kuin muilla. Heidän uskonsa on totisempaa, kirjaimellisempaa. Muut esimerkiksi uskovat jumalalliseen parantumiseen, kun taas Taran kotona oppia toteutetaan konkreettisesti. Äiti luonnonrohtoineen yrittää parantaa kaikki vaivat ja sairaalaa vältellään. 

Kaikki hoidetaan itse, koska tavoitteena on omavaraisuus, riippumattomuus muista. Lopun ajan voivat olla käsillä koska tahansa, joten vuorillepakenemisreput pidetään pakattuina. 

Olin varttunut valmistautumalla lopun aikoihin, odottanut milloin aurinko tummuisi ja kuu näyttäisi verenkarvaalta. Kesäisin minä säilöin persikoita ja talvisin pidin ruokavarastoa kunnossa. Kun ihmisten maailma romahtaisi, minun perheeni jatkaisi ongelmitta.

Yhteiskunta kuitenkin jatkaa pyörimistään, ja perheen elämä on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Se on rankkaa työtä perheen romuttamolla ja isän mielenterveyden ehdoilla taiteilua. Sattuu onnettomuuksia, ja ilmassa leijuu jatkuva väkivallan uhka. Isän mielialaa ja mielipiteitä pitää haistella koko ajan, milloin vain voi räjähtää. Myöhemmin Tara joutuu myös veljensä silmätikuksi, ja raakuudet alkavat. 

Kirja on nimensä mukaisesti kertomus Taran opintiestä ja miten hän sille päätyy. Tuo tie on puutteineen kovin kuoppainen ja mutkikas, ja se meinaa katketa monta kertaa. Äiti kyllä opettaa perheen lapsia jonkin verran kotikoulussa, mutta sittemmin opetus jää, kun perheen elatus ajaa opin ohi. Pitkät päivät romuttamolla ovat tärkeämpiä kuin opiskelu.

Tara kuitenkin päättää opiskella omatoimisesti tasokokeisiin ja pääsee yliopistoon. Siellä hän kohtaa maailman, josta ei tiennyt mitään. Kukaan luentosalissa ei voi uskoa, ettei Tara tunnista sanaa holokausti saati ymmärrä sen merkitystä. Kestää aikansa, että Tara oppii, ettei Eurooppa ole valtio vaan manner. 

Tiedonjano ja sinnikkyys ajavat Taran lopulta väittelemään tohtoriksi historian alalta. Koulutus avartaa Taran maailmaa, ja tapahtuu väistämätön: Tara etääntyy perheestään ja sen epäilevästä, eristäytyneestä ilmapiiristä. 

Tara on kirjassa minäkertoja ja tekee usein selväksi, että hän on kirjoittanut kirjan muistikuviensa pohjalta. Vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaisikaan todellisia tapahtumia tai vaikka tapahtumien järjestys olisi ollut toinen, se ei vähennä Westoverin tarinan arvoa. Hänen kotiolonsa ovat olleet niin uskomattomat, että on ihme, että hän on selvinnyt ylipäätään hengissä. 

Helmet 2021 -lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Kiitos Tero Valkoselle sujuvasta suomennoksesta!

torstai 4. marraskuuta 2021

Kirjoja ulapalta – yhteenvetoa vuoden 2021 lukuhaasteesta

Kun lokakuu vaihtui marraskuuksi, tuli aika paketoida huhtikuussa käynnistynyt merellinen Kirjoja ulapalta -lukuhaaste. Haasteaika mukaili edellisten vuosien tapaan veneilykautta tai saarikautta, miten kukakin jäättömän ajanjakson mieltää. Joka tapauksessa osallistujilla oli alkukeväästä loppusyksyyn aikaa lukea mereen liittyviä kirjoja ja kertoa niistä haluamallaan tavalla somessa.

Merikirjat houkuttelivat tänä vuonna mukaan seitsemän osallistujaa. Lämmin kiitos Aino, Tuija, Tiina, Maria, Aila-Riitta, Riitta ja Suketus osallistumisesta!

Ihastelin merikirjojen moninaisuutta osallistujien haastelistauksia selaillessani. Meri on inspiroinut kirjailijoita aina, ja haastekirjoihinkin mahtuu lajien kirjoa lastenkirjoista selkokirjoihin ja klassikoista vastikään ilmestyneisiin uutuuksiin. Tämä aihe ei tyhjene, koko ajan ilmestyy kiehtovaa luettavaa!

Omat lukemiseni mukaan laskettuna keräsimme haasteaikana yhteensä 38 meriaiheista lukukokemusta. Tämäkin oli pakko tarkistaa: neljä haastekierrosta on kerryttänyt neljässä vuodessa 128 luettua haastekirjaa.

Tänä vuonna haasteen luetuimmaksi kirjaksi nousi Maisku Myllymäen esikoisromaani Holly, jonka luki seitsemästä osallistujasta peräti viisi. Kun minun lukukertani vielä ynnätään mukaan, niin se sai peräti kuusi osumaa. Suosituksi osoittautui myös Johanna Venhon Syyskirja yhteensä viidellä lukukerralla, ja kolmannelle sijalle ylsi Laura Malmivaaran Vaiti kolmella lukijalla.  

Alta löydät haastekirjojen listan ja linkit kirjoista kirjoitettuihin blogijuttuihin. Kirjalistan jälkeen kerron haastearvonnan voittajan ja suunnittelen jatkoa.



Haasteeseen osallistuneet ja luetut kirjat


Sheferijm-blogin aino (koontipostaukseen tästä linkistä)

MacKay Margaret: Poika delfiinin selässä
Enid Blyton: The Adventurous Four
Johanna Venho: Syyskirja
Emma Puikkonen: Musta peili
Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Kirja vieköön! -blogin Riitta

Emma Puikkonen: Musta peili
Johanna Venho: Syyskirja
Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula
Laura Malmivaara: Vaiti
Satu Rämö: Talo maailman reunalla
Maisku Myllymäki: Holly
Håkan Nesser: Koston jumalatar


Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas (Instagram)
Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta. Runoja vesiltä
Maisku Myllymäki: Holly


Omat haastekirjani

Eva Frantz: Suvisaari
Maisku Myllymäki: Holly
Laura Malmivaara: Vaiti
Johanna Venho: Syyskirja (Instagram)



Haastearvonta


Osallistujat saivat lukemiaan kirjoja vastaavan määrän arpalippuja loppuarvontaan. Arpaonni suosi Kirjamuuri-blogin Aila-Riittaa, jota muistan pienellä yllätyspalkinnolla. Onnea! Laitan sinulle sähköpostia vielä tänään!

Jatkoa seuraa?


Lukulistallani on monia kiehtovia merikirjoja odottamassa vuoroaan, ja ensi kevään ensimmäiset kirjakatalogit lupailevat joukkoa uusia merikirjoja. Kunhan talven pimeys väistyy, alkaa saaristokin taas vetää puoleensa. Miksei siis myös haaste saisi jatkoa? 

Näin marraskuussa tuntuu, että aurinkoisista, huolettomista
ja lukemisen täyteisistä kesäpäivistä meren äärellä olisi ikuisuus.

Jos viides haastekierros tulee, niin haastekäytäntöjä täytyisi varmaankin uudistaa niin, että osallistua voisi pelkästään Instagramissa, siellä kun tuntuu olevan aina vain eläväisempi kirjagrammaajien joukko, jolle blogissa ilmoittautuminen ja raportointi ovat vieraita. Täytyy haudutella suunnitelmia pimeimmän vuodenajan yli. Palaan asiaan taas kevään tullen!

Kiitos vielä kaikille osallistujille ja muuten haastetta seuranneille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...