Siirtolaispojan tie preerian tuntijaksi –JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2021. 467 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Joskus lukijalle käy niin onnekkaasti, että kirjan tarina imaisee maailmaansa pyörteisellä voimalla. Silloin siirtymät fiktiomaailmasta arkielämään vaativat pyristelyä, ja autossa harmittaa, ettei voi lukea pelkääjän paikalla matkapahoinvoinnin vuoksi. Illalla on haikein mielin sammutettava valot, jotta seuraava päivä ei menisi aivan sumussa. Töissä odottaa joka hetki, että pääsisi jo kotiin lukemaan kirjan loppuun. Tällainen lukutornado oli JP Koskisen Haukansilmä. 

Nuori Yrjö-poika muuttaa perheineen Suomen suuriruhtinaskunnasta Amerikkaan, New Yorkiin. Eletään 1860-lukua ja uudessa kotimaassa möyryää sisällissota. Yrjöstä tulee George, isoveli Veikosta William ja perheen sukunimikin vaihtuu Kuurasta Frostiksi. Uusi kotikaupunki Nyy Joork opettaa tulokkaille nopeasti, että tärkeää olisi kehittää oma pisnes, pieniä jobeja on tarjolla myös lapsille. 

Vastoinkäymisiäkin sattuu, mutta maailma on avoinna ja kaikki on mahdollista. Niinpä perhe lähtee kokeilemaan onneaan uudisraivaajina länteen halpojen maaeekkereiden perässä. Perheen ja Georgen elämä mullistuu jälleen, kun intiaanit hyökkäävät perheen tilalle ja vievät Georgen mukanaan. 

Tasangoista tulee Georgen koti, pitkistä taipaleista ratsailla arkea. Hän oppii lukemaan maisemaa, puhumaan intiaanien kieltä ja hiipimään äänettä. Koti-Suomessa opitusta ampumataidosta on hyötyä ja pian intiaanit huomaavat, että pojalla on ilmiömäinen näkö. Hänestä tulee Haukansilmä, myöhemmin myös Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Hevosille George puhuu suomea. 

Myöhemmistä juonenkäänteistä ei parane paljastaa kuin sen verran, että niitä riittää. Koskinen punoo juonta ilkikurisesti: aina kun lukija erehtyy kuvittelemaan, että vuorossa on seesteistä eloa, niin pian jo räsähtää. Taas mennään. 

Haukansilmä on seikkailuromaani, jossa vauhtia ja välienselvittelyjä riittää. Se on myös Georgen kasvutarina – nuori mies selviytyy hämmästyttävistä paikoista, mutta ei ilman kolhuja ja suruja. Vuodet intiaanien parissa muuttavat paitsi häntä itseään, myös perheen suhtautumista poikaansa.

Lisäksi Haukansilmä on historiallinen romaani, joka näyttää Georgen silmin Yhdysvaltojen huiman kehitysvauhdin ja intiaanien elämäntavan väkivaltaisen nujertamisen. George ei voi kuin lohduttomana seurata, miten biisoninmetsästyksellä elävät intiaanit pakotetaan reservaatteihin. Kun pyritään kasvuun ja rikastumiseen, aina joku jää jalkoihin. Tarinaan mahtuu pyrkyreitä, takinkääntäjiä, välistävetäjiä. 

Kirjan kannet suljettuani oloni oli pökertynyt, elin Georgen tarinassa niin vahvasti mukana. Ruudin katku ja epäilyttävästi värähtelevät heinikot saivat kääntämään sivun toisen jälkeen kuin transsissa. Vaikutuin, miten luontevasti Koskinen on nivonut fiktiivisen tarinansa historiallisiin kehyksiin.

Helmet 2021 -haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Georgen isä on ammatiltaan satulaseppä, joka ei enää nykyään ole kovin yleinen ammatti. Myös muita harvinaisia tai kadonneita ammatteja vilahtelee, kuten intiaaniasiamies ja sirkuksen ampuja. 

Haukansilmän tarina sijoittuu ajallisesti aikaan ennen pari vuotta sitten ilmestynyttä Tulisiipeä, mutta kirjat voi hyvin lukea itsenäisinä teoksina ja missä järjestyksessä haluaa. 

Haukansilmästä ovat kirjoittaneet ainakin Kirsi Kirsin kirjanurkassa ja toimittaja Kai Hirvasnoro Kirjoja hyllystäni -blogissa.

Rakkautta historiallisessa Turussa – Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021. 335 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jenny Malmström on nuori papinleski 1800-luvun Turussa. Jenny on suurten menetysten jälkeen muuttanut takaisin rovasti-isänsä luo Kaarinan pappilaan ja huolehtii nyt isänsä taloudesta taloudenhoitaja apunaan.

Jenny on aktiivisesti mukana seurapiireissä ja yhdistystoiminnassa. Sivistyskerhon luennolla kuullaan egyptologiasta, rouvainyhdistyksessä järjestetään tempauksia erilaisten hyväntekeväisyyskohteiden tukemiseksi. On rusettiluistelua ja naamiaisia, jotka luonnollisesti ovat oivia kohtaamispaikkoja.

Jenny on ajassaan poikkeuksellinen nainen, sillä hän on sellaisessa asemassa, että voi vaatia ja toimia. Hän on pelkäämätön ja omatoiminen nainen, jota kaihertaa, etteivät naiset voi opiskella yliopistossa ja ovat miehensä holhouksen alaisia. 

Vastinpariksi asettuu Barkerin puuvillatehtaan tehtaanjohtajan poika Fredrik Barker, jonka intressit ovat toisensuuntaiset. Fredrik kuitenkin iskee silmänsä määrätietoiseen Jennyyn, mistä ei ainakaan ole haittaa yhdistyksen asioiden ajamisessa. Kolmanneksi pyöräksi kuvioon tulee Kosti Vanhanen, jonka ajatuksia naisen asemasta Jennyn on vaikea sulattaa.

Vaikutuin Antellin historiallisen miljöön ja entisaikojen tapojen kuvauksesta, ne tuntuivat uskottavilta. Tekstistä paistoi läpi tarkkaan tehty taustatyö, ja tarkoitan hyvällä, luontevalla tavalla. Lukija saa nähdä, minkälaiset olivat olot tuon ajan puuvillatehtaassa, miten joulua vietettiin, miten tärkeää leskenkin oli mennä uudelleen avioon kuten rasittava Loviisa-täti jaksaa muistuttaa. Ja miten tuon ajan kirjaharrastaja luki tietenkin Ibseniä ja Canthia.

Tykästyin kipakkaan Jennyyn, josta toivottavasti löytyy myös uusia puolia kirjasarjan edetessä. Puuvillatehtaan varjossa nimittäin avaa Puuvillatehdas-sarjan – kustantajan tietojen mukaan saamme lukea lisää Jennyn vaiheista 1900-luvun alussa keväällä 2022!

Turkulainen Ann-Christin Antell on ammatiltaan kirjastonhoitaja, mikä sai tarttumaan minulle vähän vieraamman genren edustajaan. Sain huomata, että välillä tekee hyvää hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan lukijana. Tosin toistuvat punastelut ja lukuisat kosinnat hieman huvittivat rakkausromaaneihin tottumatonta lukijaa. Viihdyin kuitenkin Antellin tarinan parissa, se sopi kepeäksi kesäpäivän kirjaksi.

Kirjan päähenkilön nimen puolesta tämä postaus olisi voinut ilmestyä eilen, sillä ruotsinkielisessä kalenterissa 21.7. on Jennyn nimipäivä. Päivä oli kuitenkin jo varattu Johanna Venholle, mutta onneksi Antellin kirja sopii muutenkin mainiosti Naistenviikko-haasteeseen.

Helmet 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär (1999)

Alkuteos: Hija de la fortuna.

Suomentaja: Sulamit Hirvas (2000).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 367.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi:

Isabel Allende on chileläinen kirjailija, joka on asunut jo useamman vuosikymmenen ajan Yhdysvalloissa. Allenden esikoisteos Henkien talo ilmestyi 1982, ja se on edelleenkin hänen tunnetuin teoksensa.

Toisessa lukupiirissäni keskitytään tämän kevään ajan Latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen, ja Allende pääsi lukulistalle edustamaan Chileä. Listaa koostaessani mietin pitkään Allenden ja Roberto Bolañon välillä. Monet Bolañon teokset kuulostavat houkuttelevilta: vielä joskus haluan lukea Kesyttömät etsivät ja ehkä jopa järkälemäisen romaanin 2666.

Lopulta valintani osui Allendeen, koska latinalaisia naiskirjailijoita ei ole järin paljon suomennettu. Allenden valinta oli myös sikäli perusteltua, että hänet on nostettu jopa maanosansa merkittävimmäksi naiskirjailijaksi. Epäilin Henkien talon olevan monelle entuudestaan tuttu, joten otin luettavaksi Allendelta vähemmän kuuluisan teoksen. Meillä Suomessa kirja on ehkä vähemmän tunnettu, mutta Rouva Fortunan tytär oli maailman toiseksi myydyin romaani ilmestymisvuotenaan.

Alussa eletään 1840-lukua. Sommersin sisarukset Rose ja Jeremy ovat asettuneet Chileen, Valparaison kaupunkiin. He ovat kotoisin Englannista, ja kolmas sisarus, John, seilaa merillä. Sisarukset ottavat kasvatikseen tyttölapsen, joka löytyy talon portailta. Tyttö saa nimekseen Eliza, ja hänestä kasvatetaan hienoa neitiä, jonka elämän ohjenuorina ovat siveys ja sivistys. Vavisuttava ensirakkaus ja Kalifornian kultaryntäys kuitenkin sysäävät Elizan hurjaan seikkailuun toiselle mantereelle.

Kiehtovinta kirjassa on 1800-luvun puolivälin Chilen ja Kalifornian kuvaus. Kalifornian kaupunki kasvoi tuolloin kohisten, kun sinne saapui onnenonkijoita kullan perässä ympäri maailmaa. Bordellit ja saluunat olivat tuottoisaa bisnestä. Allende kuvaa aidon tuntuisesti elämän raadollisuutta ja kaksinaismoralismia. Ihmisarvo oli riippuvainen etnisestä ryhmästä; "neekerit" ja "keltaiset" olivat heikoimmassa asemassa. Naisten tärkein omaisuus oli oma siveys ja koskemattomuus, ja samaan aikaan prostituutio rehotti.

Ajankuva siis vetosi, mutta minun makuuni rakkaustarina oli kirjassa hieman liian suuressa roolissa. Kirjan loppu oli selkeästi kirjoitettu jatko-osa mielessä, mutta niin paljon tarinan jatko ei houkuttele, että tarttuisin Auroran muotokuvaan. Henkien talo löytyy jo omasta hyllystä, joten se varmasti pääsee lukuu jossakin vaiheessa.

Muista bloggaajista Rouva Fortunan tyttärestä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Jassu ja Norkku.

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Äänikirjan suomennokset ovat poimintoja teoksesta: 

Korppi ja Kultakuoriainen sekä muita kertomuksia (1954).

Alkuteos: The Raven & The Goldbug & other stories.

Suomentaja: Niilo Idman, Yrjö Kivimies, Eero Ahmavaara.

Lukija: Lars Svedberg.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 4 t 3 min.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Äänikirjan pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen.

Tässä vielä tarkemmin Goodreadsista löytynyt listaus äänikirjan tarinosta:

Korppi (The Raven, 1845)

William Wilson (William Wilson, 1839)

Amontillado-tynnyri (The Cask of Amontillado, 1846)

Kuilu ja heiluri (The Pit and the Pendulum, 1842)

Ligeia (Ligeia, 1838) 

Punaisen kuoleman naamio (The Masque of the Red Death, 1842)

Usherin talon häviö (The Fall of the House of Usher, 1839).

Äänikirjaan on siis poimittu tarinoita Korppi ja kultakuoriainen sekä muita kertomuksia -kokoelmasta. 1800-luvulla kirjoitetuissa kauhukertomuksissa liikutaan vankityrmissä, kellareissa ja aavemaisissa ränsistyvissä kartanoissa. Monissa tarinoissa kauhu perustuu kuoleman uhkaan. Milloin novellien henkilöitä uhkaa rutto, milloin teloituskuolema. Myös kaksoisolennot ja eläimet tuottavat jännitystä.

Luin Korpin ja kuoltakuoriaisen yläasteikäisenä, mutta muistikuvani olivat viidessätoista vuodessa aika lailla haalistuneet. Äänikirjaa kuunnellessani tutuilta vaikuttivat "Kuilu ja heiluri" -novellin piinaava tunnelma ja "Punaisen kuoleman naamio" -novellin eriväriset huoneet.

Kaikkia kertomuksia kuunnellessani mielenkiintoni ei ihan pysynyt yllä. Kuvaileva ja hidastempoinen kerronta saivat ajatukset harhailemaan. Välillä Lars Svedbergin rauhoittava ääni tuuditti minut lähes meditatiiviseen tilaan, josta sain sitten ravistella itseni takaisin tarinan pariin. Poe onkin vahvimmillaan kuvaillessaan henkilöitä ja tapahtumapaikkoja; vauhdikkaita tai erityisen mukaansatempaavia tarinat eivät ole.

Kimmoke palata Poen tarinoiden pariin oli Sarah Waters, jolta olen lukenut tänä vuonna kaksi kirjaa. Waters mainitsee Poen ja erityisesti "Usherin talon häviö" -novellin yhdeksi Vieras kartanossa -romaaniinsa vaikuttaneista teoksista. Nyt novellin juuri kuunneltuani sanoisin, että Watersin Vieras kartanossa -romaani on esikuvalleen uskollinen: rapistuvan kartanon kuvailu on yksityiskohtaista ja paikan rappion syytkin ovat samansuuntaiset.

Watersin romaani sysäsi minua kohti kauhukirjallisuuden genreä muutenkin. Päätin osallistua Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen, jossa luetaan seuraavan vuoden ajan kauhukirjoja. Poe saa genren klassikkona kunnian aloittaa haasteen. 

Amin Maalouf: Siipirikko mies (1993)

Alkuteos: Le Rocher de Tanios.

Suomentaja: Lotta Toivanen (2015).

Kustantaja: Gummerus. 

Sivumäärä: 345.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenni Noponen

Libanonilaissyntyinen Amin Maalouf asuu nykyisellään Ranskassa, ja hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä ranskalaisista nykykirjailijoista. Nyt suomennettu Siipirikko mies ilmestyi alun perin vuonna 1993, jolloin se voitti arvostetun Goncourt-palkinnon. Kirja vie hetken aikaa pysähdyksissä olleen kirjallisen maailmanmatkani kirjailijan synnyinmaahan Libanoniin.

Eräässä libanonilaisessa kylässä sijaitsee Tanioksen kallio. Vuoristoseudun lapset leikkivät lähiseudun kallioilla, mutta Tanioksen kalliolle he eivät kieltojen vuoksi uskalla mennä. Kerrotaan, että Tanio Kišk istui kivelle ja hävisi maan päältä. Kuka tämä Tanios oikein oli? Miksi hän katosi? Nämä kysymykset mielessään kirjan kertoja perehtyy kotikylänsä historiaan.

Tarkempi kuva hienosta kannesta.

Legenda ja sen hahmot heräävät henkiin, kun kertoja alkaa käydä läpi Tanioksen elämänvaiheita. Tarinaa pohjustetaan muun muassa otteilla seudun historiasta kertovasta Vuoristokronikasta, sananlaskuista ja säilyneistä kirjeistä.

Tanios varttuu kauniin Lamian ja tilanhoitaja Jerioksen poikana, mutta pojan alkuperä on aina arveluttanut kyläläisiä: kuka oikeastaan on Tanioksen isä? Huhupuheissa Tanios liitetään usein aluetta hallinnoivaan šeikkiin. Tanioksen perheen vaiheet kietoutuvat seudulla käytäviin valtataisteluihin, kun patriarkka murhataan ja Tanios ja Jerios lähtevät maanpakoon.

Siipirikko mies on kuin kansantarina, joka valottaa yhden ihmiskohtalon kautta Lähi-Idän konfliktien
täyttämää historiaa. Alueen historia ei ole minulle kovin tuttua, joten luin tarinaa suurella mielenkiinnolla. Vuosisataiset konfliktit kun eivät valitettavasti ole vain historiaa vaan arkea nykypäivänä.

Tarinassa on kirjan loppusanojen mukaan hitunen totuutta, sillä tarinan murhamies on kirjailija Maaloufin sukulainen. Pääasiassa tarina on kuitenkin Maaloufin sepittämää fiktiota. Kirjan kansi on mielestäni erityisen kaunis. Sen suunnittelijan nimi oli jäänyt kirjaston tarran alle, mutta onneksi avulias tietolähde kertoi Twitterissä, että kansi on Jenni Noposen käsialaa.

Libanon merkittynä mustalla neulalla.

Mikaela Strömberg: Sophie. (2015)

Alkuteos: Sophie.

Suomentaja: Helene Bützow (2015).

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 236.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: 

Mikaela Strömbergin Sophie. on elämäkertaromaani, joka ravistelee käsityksiä historiallisesta romaanista. Tapaan kiertää historiallisiksi määritellyt romaanit kaukaa, sillä sytyn harvoin raskassoutuiselle, kuvailevalle tai vatuloivalle kerronnalle. Ripeätempoinen ja ytimekäs kuvaus Sophie von Behsen elämänvaiheista onkin raikas poikkeus lajityypissään.

Kirjan päähenkilön esikuvana on todellinen historiallinen henkilö. Saksalaisen pastorin tytär Sophie von Behse syntyy 1828 Pietarissa. Sophien perhe viettää etuoikeutettua elämää Pietarin paraatipaikoilla. Pietarhovi on ihmeellinen ja lumoava. Sophien päivät hovineitina saavat loppua, kun erehdyksen seurauksena on edessä pakkoavioliitto. Sophien mies, hollantilainen kauppamies, vie nuorikkonsa länteen, Suomeen. Itäisellä Uudellamaalla Sophie joutuu asumaan keskelle metsää, saviseen ja kiviseen maahan.

Sophien elämänvaiheista muodostuu kehitystarina. Hovin houkutukset ja isän järjestämä avioliitto sekä hankalat ensimmäiset vuodet Suomessa kasvattavat Sophien luonnetta. Sophie ei jättäydy miehensä armoille tai lyhisty vastoinkäymisten alle, vaikka aviopuolisoiden kärhämät vievät aina käräjille saakka. Naiivista lapsivaimosta on tullut kova kuin graniittipaasi ja omapäinen kuin vanha itseriittoinen tamma. Hän pitää päänsä ja pistää vastaan.

Omalaatuisen teoksesta tekee sen kertoja. Jutusteleva, vihjaileva ja jopa ylimielinen kertoja varmasti ärsyttää joitakuita, mutta minuun tämä tyyli puri.

Kirja kertoo paitsi tarina yhdestä naisesta historian lehdillä, myös naisen aseman kehityksestä. Sophie on  nykynaisten edelläkävijä ja tekee nykyaikaisia ratkaisuja. Hän pystyy lopulta vaikuttamaan elämänsä suuntaan, käymään miestään vastaan ja itsenäistymään. Ammatinharjoittaminen ja avioero eivät olleet nykypäivän tavoin naisille itsestäänselvyyksiä.

Sophie. lähti kirjastosta mukaani työkaverin suosituksesta, ja nyt kiinnostuin myös kovasti kehuja saaneesta Strömbergin esikoisteoksesta Alati taivaat, joka oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaana.

Sophien herättämistä ajatuksista ovat bloganneet esimerkiksi Ulla ja Tuijata.