Tuhon pyörteessä – Iida Rauma: Hävitys

Kansi: Tuomo Parikka.

Siltala 2022. 13 t 9 min / 400 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat / lainasin kirjastosta.

Olipa vimmainen ja korventava äänikirjakokemus! Iida Rauman Hävityksen rytmi ja intensiteetti vangitsevat. Lukija Karoliina Niskanen lukee kirjan miellyttävällä temmolla ja murredialogi soljuu. Äänikirjassa toisto tehokeinona välittyy erityisen voimakkaasti.

Päähenkilö A on sijaisuuksien hetteikössä eksyilevä nuori historianopettaja, joka naukkailee opettajanhuoneen kahvintuoksussa närästyslääkettä pitääkseen vatsahapponsa kurissa. Unettomuuttaan A lääkitsee juoksemalla öisin. Eräällä yölenkillä hän näkee tapauksen miehen ja naisen välillä, mutta ei ole aivan varma, mitä tapahtuu. Väkivaltaa, raiskaus? Hän ei puutu.

A tajuaa tunnistavansa naisen. Nainen on Ira, samalle musiikkiluokalle alakoulussa kesken kouluvuoden tullut tyttö. Vai ovatko A ja Ira sittenkin päähenkilön kaksi puolta?

Tapaus laukaisee A:n koulumuistot, jotka ovat A:lla ja Iralla kamalia. Kaarinalainen musiikkiluokka 1990-luvulla on vallankäytön ja väkivallan näyttämö, jolla yksi uhrataan yhteishengen nostattamiseksi. A on aina kaikkeen syyllinen, jopa itseensä kohdistuvaan väkivaltaan.

Hävitys piirtää lapsuuden traumojen vaikutukset esiin ja kysyy, kuka pitää lapsen puolta.

Yksilöä hävittävät tapahtumat vertautuvat Turun kaupunkiin ennen ja nyt kohdistuviin mylleryksiin ja tuhoon. Kaikki historia on muistamista, unohtumista, valikointia – niin yksilön, yhteisön, kaupungin kuin koko ihmiskunnan historia.

Lainasin kirjan kuuntelun jälkeen vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvaliitteen. Sen päiväkirjaotteet ja valokuvat alleviivaavat dokumentaarisuutta.

Toivotan Raumalle onnea Finlandia-mittelöön, joka ratkeaa muutaman tunnin kuluttua. Oma suosikki on helppo valita, kun on lukenut vain yhden finalistin.

Helmet-lukuhaaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi. 90-luvun lamavuosien koulukuvauksissa oli paljon tuttua.

Iida Rauma: Katoamisten kirja (2011)

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 377.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Katoamisten kirja käsittelee sitä, miten ihminen voi kadota itseltään, muilta ja jopa koko maailmasta. Yksi haluaa kadota tietoisesti ja suunnitelmallisesti, toinen on hukuksissa vastoin tahtoaan, kolmas ei edes huomaa kadottaneensa jotakin. Menneisyyden haamujista yritetään päästä eroon, mutta unohtaminen ei onnistu tahtomalla. Todellisuudelta voi yrittää piiloutua pillerihumalaan, unettomuus kadottaa alleen kaiken arkisen. Ja niin edelleen. Katoaminen toistuu teoksessa oikeastaan kaikessa – myös siinä, ettei päähenkilön nimeä kerrota.

Teoksen päähenkilö on rosoinen, androgyyni hahmo. Hän on parikymppinen nuori nainen, joka menee apulaiseksi vanhainkotiin, jossa asukkaiden elämä on vain syömistä ja seuraavan vessahädän odottelua. Hän aloittelee itsenäistä elämää tyttöystävänsä Sofian kanssa Turussa. Sofia on kympin tyttö, joka joutuu ensimmäistä kertaa ongelmiin menestymisen kanssa yliopistossa.

Vanhainkodin tuuletusparvekkeelta päähenkilön elämään tupsahtaa Zorka. Kosovosta kotoisin oleva Zorka on päähenkilön tapaan raju ja salaperäinen. Heillä molemmilla on paljon kipeitä muistoja, ja rankka menneisyys ja elämän kolhut ovatkin osa sitä vetovoimaa, jota he tuntevat toisiaan kohtaan.

Päähenkilö ilmaisee itseään maalaamalla ja piirtämällä. Hahmotelmissa toistuu jo menehtynyt Susanna, hänen elämäänsä edelleen muistojen kautta vaikuttava henkilö. Susannan kohtalo piinaa ja pohdituttaa edelleen. Teoksessa on kaksi aikatasoa; nykyisyyden lisäksi kerrataan alakouluaikojen tapahtumia. Alakouluvuodet olivat ahdistavia, täynnä henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Rauma käsittelee mielenkiintoisesti toisten ihmisten ymmärtämistä ja tuntemista. Päähenkilö ei pysty ymmärtämään isänsä ratkaisua, vaikka tämä oli hänen läheisin ja tärkein. Vaikka päähenkilö ja Sofia ovat tunteneet toisensa ala-asteelta lähtien, se ei "takaa mitään". Toisen voi tuntea ja arkea voi elää tietämättä juuri mitään toisen kuvioista.

Tämä lähti mukaani kirjaston Bestseller-hyllystä sen tarkemmin miettimättä. Kotona vasta lukaisin takakansitekstin, ja luonnehdinta ”romaani runkkaamisesta” sai aluksi katumaan kirjaan tarttumista. En kyllä itse luonnehtisi kirjaa noin, vaikka mitään ei kylläkään jätetä kertomatta. Huomasin lukiessani, kuinka rivot sanat saavat minut lukijana välillä hämilleni. Varsinkin tässä kirjassa ne tuntuvat pomppaavan silmille muuten soljuvasta tekstistä. Siitä tulee vaivaantunut olo. Samaa asiaa on pohtinut ainakin Tuulia arviossaan.

Katoamisten kirja on Rauman esikoinen. Sanoisin sen olevan toimiva ja harkittu kokonaisuus, rohkeakin. Pidin kovasti. Teos oli nopealukuinen, sillä teksti oli sujuvaa. Täältä löytyy HS:n Majanderin ihastunut arvio. Oivallisia arvioita tästä ovat kirjoittaneet myös lukuisat bloggaajat kuten Morre, Hanna, Zephyr ja Naakku.

Minäkin teen nyt eräänlaisen katoamistempun, sillä lähden viikoksi pois sivistyksen parista. Vietän tulevan viikon saaristomaisemissa seuranani koira, kani, kirjat ja kone. Olen haaveillut erakkoviikosta jo pidempään, ja nyt tuli sopiva tilaisuus toteuttaa se. Eläimet pitävät onneksi seuraa, ja virtuaalisesti olen läsnä kuten kotoakin käsin. Suunnitelmissa on lukemista, kirjoittamista ja loikoilua. Ehkä jopa tiiviimpi lukusessio monien lukumaratoonareiden jalanjäljissä. Maratonia täytyy vielä hieman makustella, mutta nyt jos koskaan tuohon kokeiluun olisi loistavat mahdollisuudet.