Kadonneiden muistojen jäljillä – Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Like 2021. 190 s.

Alkuteos: Oktoberbarn. Suom. Petri Stenman.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi oli minulle yksi viime kevään odotetuimmista kirjoista. Sain kirjan kustantajalta ja luin sen heti. Kirjan sulatteleminen sitten onkin vienyt useamman kuukauden. Kirja on ahdistava ja rankka, siitä tuli synkkä olo, jossa en halunnut velloa niin kauaa, että olisin saanut bloggauksen valmiiksi.

Naistenviikko sai vihdoin viimeistelemään tämän luonnoksissa maanneen tekstin, sillä kirja on kaikessa kauheudessaan niin taidokas, että se ansaitsee juttunsa. Boström Knausgård kuvaa perheenäidin, aviopuolison ja kirjailijan elämää sairastumisen keskellä niin riipaisevasti, että edelleen kirjan selailu kuristaa kurkkua.

Linda Boström Knausgård on tullut tunnetuksi paitsi kirjailijana, myös norjalaisen kohukirjailija Karl Ove Knausgårdin vaimona. Karl Ove teki vaimostaan romaanihahmon autofiktiivisessä Taisteluni-sarjassaan, ja tämä oman ja läheisten elämän perkaaminen kirjan sivuille on luonnollisesti vaikuttanut koko Knausgårdien perheeseen. Jo aiemmin mielenterveysongelmista kärsinyt Linda joutui psykiatriseen hoitoon useamman kerran 2010-luvulla, ja sittemmin neljän lapsen vanhemmat ovat eronneet.

Lokakuun lapsi on tavallaan Linda Boström Knausgårdin vastine miehensä kirjoituksille. Ote on omaelämäkerrallinen. On lapset ja kirjailijamies, joka jättää kertojan, kertojalla masennusta ja ahdistusta, jotka vaativat sairaalahoitoa.

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

      Joka aamu kun heräät, kauhu kun viimein löydät kaikki osat itsestäsi ja kaikki ajatukset. Olet hereillä. 

Boström Knausgård on kirjoittanut mielen järkkymisestä myös aiemmissa teoksissaan Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan, mutta niissä on ollut selkeästi fiktiiviset henkilöhahmot Anna ja Ellen. Vaikka kirjailija kai aina kirjoittaa itsensä jollakin tapaa hahmoihinsa, niin nyt hahmoilla on selvemmin yhteys todelliseen maailmaan.

Tulee sairaalajaksoja, joilla kertoja saa sähköhoitoa. On musertavaa lukea kokemuksia siitä, millaista on olla tahdosta riippumattomassa hoidossa. Miten potilaita viedään tehtaaseen saamaan sähköhoitoja, miten lääkärit luottavat hoitoon, joka antaa euforiaa ja välitöntä lievitystä ilman lääkkeitä. Sähköhoidot vaikuttavat muistiin, sitä ei kukaan kiistä, vaikka koko hoitoa voidaan muuten pitää kyseenalaisena.

Muistojen palasista alkaa kuitenkin rakentua elämänhistoria. Minäkertoja käy läpi lapsuudenmuistojaan, suhdettaan näyttelijä-äitiin, varhaisia poikaystäviään, eroon päättynyttä avioliittoaan. Miten kirjoittaminen on aina ollut se, missä hän on tiennyt olevansa hyvä, vaikka hän on aina kantanut mukanaan huonommuudentunnetta. Välillä kertoja osoittaa sanansa suoraan ex-miehelleen.

Boström Knausgård kirjoittaa vimmaisesti, itseään ja lukijaa säästelemättä. Kaiken synkkyyden ja mustan keskellä pilkahtelevat kuitenkin kauneus, elämän hyvät hetket, rakkaus. 

Helmet: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (2016)

Alkuteos: Välkommen till Amerika.
Suomentaja: Petri Stenman (2017).

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 96.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvio: 3/5.

Linda Boström Knausgård päätyi seurattavien kirjailijoiden listalleni hänen esikoisromaaninsa Helioskatastrofi ansiosta. Sen taidokkuus, oivaltavuus ja harkitut ilmaisut tekivät minuun muutama vuosi sitten suuren vaikutuksen.

Helioskatastrofin tavoin Tervetuloa Amerikkaan on pienoisromaani, joka nostaa keskiöön nuoren tytön ajatusmaailman, perhesuhteet ja järkkyneen mielen. Minä-kertojana toimii pikkutyttö Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska kasvaminen vei  - - liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.

Ellen syyttää itseään isänsä kuolemasta. Veli naulaa ovensa kiinni, pissaa pulloihin ja sulkeutuu huoneeseensa muulta perheeltä. Näyttelijä-äiti hokee väsymiseen asti "Me olemme valoisa perhe", mutta toistelu ei vakuuta. Perheessä vallitsevat aivan toisenlaiset voimat.

Pimeys oli kaikkialla. Pimeys tuoksui. Se tuoksui kauhulle ja jollekin makealle. Pimeys virtasi myös hanasta ja täytti kylpyammeen. Pesin hiukset pimeydessä, vartaloni, kaiken minussa. Söin pimeyttä ja se värjäsi minun sisukseni. Pimeys valtasi alaa vähän kerrallaan. Vain äiti oli edelleen valoisa. 

Puhumattoman pikkutytön havainnot ovat mielenkiintoisia ja osin oivaltavia. Boström Knausgårdin kieli on runollista ja ilmaisu niukkaa ja omaperäistä, aivan kuten Helioskatastrofissakin. Jotenkin olin tämän kirjan luettuani hieman ymmälläni. En voinut olla ajattelematta, että kierrätykseen olivat päässeet samat ainekset ja sama ilmaisu. Olisin kaivannut uudistumista.

Lokakuussa ja marraskuussa luetut

Loka- ja marraskuu ovat takanapän, ja nyt on vihdoin päästy turvallisesti joulukuun puolelle: mahtavaa! Joulun odotus on minusta ihanaa aikaa, kun taas lisääntyvä pimeys ja väsymys tekevät loppusyksystä tällaiselle kesäihmiselle aina rankan.

Hiljalleen kehittyvä joulumieli, erilaiset kalenterit, kynttilät, jouluvalot ja lähestyvä pieni joululoma piristävät. Varsinaista joulua tulee vietettyä tänä vuonna varmaankin kolmessa eri paikassa useampana päivänä, joten läheisten ihmisten seuraa ja hyvää ruokaa on tiedossa runsain mitoin. Toki huomenna koittavalla Berliinin-reissullakin on iloiseen mielialaan osansa!

Nyt ensin muutama lyhytarvio. Boström Knausgårdille ja Austerille haluaisin antaa enemmän tilaa ja huomiota, mutta aikatauluihin vedoten ne saavat vain lyhykäiset esittelyt osakseen. Parempi sekin kuin ei mitään. Lyhäreiden jälkeen ovat vuorossa linkit loka-marraskuussa luettuihin ja blogattuihin.

Bloggaamattomat:

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2013) (138 s.)

Alkuteos: Helioskatastrofen.

Suomentaja: Petri Stenman (2013). Like.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvio: 4½/5.

Kannen kuva: Benjamin Goss.

Vanhemman mielisairaus, uskonnollinen sijaisperhe, kielilläpuhumisen taito. Nuoren Annan elämä on myllerryksessä, eivätkä hänen voimansa tahdo riittää. Tarinan tunnelmat ovat vahvoja, Annan maailma omalakinen.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja nyt jokunen viikko myöhemmin tekisi mieli palata tekstin pariin uudelleen. Tarina jättää tilaa lukijan tulkinnoille ja kestäisi hyvin toisen lukukerran. Oikeastaan se vaatisi sitä. Kirjan nimi, kansikuva ja teemat johdattelevat hakemaan tulkinnolle tukea kreikkalaisesta mytologiasta.

Knasun vaimon pienoisromaani ei olekaan mikään miehensä maineella ratsastavan vaimon tekele, vaan taidokas, harkittu ja oivaltava teos.

* * *

Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä (1982) (264 s.)

Alkuteos: The Invention of Solitude.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2005). Tammi.

Mistä minulle: sain lahjaksi.
Oma arvio: 4/5.

Aiemmin olen lukenut Austerilta muun muassa omaelämäkerrallisen Talvipäiväkirjan, ja Yksinäisyyden äärellä on ensin mainitusta pitäneelle mannaa. Auster kuvailee ja reflektoi perheensä historiaa ja etenkin isäänsä. Kirjan ensimmäinen puolikas piti tiiviisti otteessaan: isän kuoleman jälkeen vaiettu tragedia alkaa aueta. Kirjan jälkimmäisessä osassa fokus hieman katoaa, en tahtonut löytää punaista lankaa kaikkien kirjallisuusviitteiden ja -sitaattien joukosta. Silti mainio kirja!

* * *

Reko Lundán: Ilman suuria suruja (2002). (354 s.) 

WSOY.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Oma arvio: 3/5.

Päällys: Tuula Mäkiä.

Nuhruinen kansipaperi ja minun silmiini ruma kansi sopivat kirjan tarinaan sikäli, että siitä tulee nuhruinen ja ruma olo. Lundánin esikoinen kuvaa nuorten perheen perustamista, avioliiton karikkoja, itsenäistymistä, lasten kasvamista ja itsensä löytämistä sekä alkoholismia.

Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ilmestymisvuonnaan.


Lokakuussa blogatut

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013). 233 s.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (2013). 168 s.


Marraskuussa blogatut

Susanna Alakoski: Sikalat (2006). 282  s.

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012). 255 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012). 366 s.

Antti Tuuri: Bospor Express (2013). 202 s.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä (2013). 283 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009). 470 s.

Loka-marraskuussa luettuja sivuja kertyi 3015. Koko vuoden lukusaldo näyttäisi olevan 88 kirjaa, eli sadan rajapyykki häämöttää jo lähellä!

Joulukuussa luen vain oman hyllyn kirjoja, jotta pääsisin edes lähelle Kirjavuori-haasteen tavoitettani. Lähiviikkoina otan itseäni niskasta kiinni ja julkaisen molemmat 1Q84-tekstit, jotka ovat lojuneet luonnoksissa jo monta kuukautta. Ensi vuoden puolelle en kehtaa niitä roikottaa.

Huomenna (eli tuotapikaa tänään) selviää tämän vuoden Finlandia-voittaja. En ole lukenut tällä kertaa yhtäkään finalistia, joten en myöskään veikkaile voittajaa. Silti jännitän, kuka palkinnon mahtaa viedä...

Loppuviikon tallailen Berliinin katuja, ja blogihiljaisuutta on odotettavissa lähes viikon verran. Valokuvatuliaisia reissulta tulee blogiin sitten aikanaan! Bis bald!