Elämien taitekohdissa – Jussi Huhtala: Verenkeitin

Kansi: Asko Künnap. 

Ennen kuin pääsen postaamaan uuden vuoden luetuista, teen muutaman kurkistuksen kirjavuoden 2024 lopulla luettuihin. Ensimmäisenä vuorossa on Jussi Huhtalan Verenkeitin.

Huhtalan toinen romaani ei ole veren valutuksella saati keittämisellä mässäilevä dekkari, vaan kirjan nimi Verenkeitin on vedenkeitin eteläpohjalaisella murteella. Keskeinen tapahtumapaikka on Kauhava.

Päähenkilö ja minäkertoja on toimittaja Mikko, vuosia sitten synnyinseuduiltaan lähtenyt keski-ikäinen mies. Kun lakeuksilta kaikuu hätähuuto äidin katoamisesta, suuntaa Mikko sisarustensa Jonnan ja Henkan avuksi ja tueksi. Jännitysjuonne siis löytyy, joten jonkinlainen mielleyhtymä vereen tuntuu sittenkin olevan paikallaan.

Mikko pyrkii pitämään vierailut Kauhavalla lyhyinä, koska hän on rakentanut elämäänsä ja identiteettiään Helsinkiin. Äidin katoamisesta kuitenkin käynnistyy tapahtumien sarja, jonka vuoksi Pohjanmaan-junaan on hypättävä vielä monta kertaa.

Lapsuuden ja nuoruuden maisemat herättävät Mikossa muistoja ja puolia, joista hän ei niin välittäisi.

Vinttiin meneminen on kuin aikamatka. Ravintola on tuttu, ja osa ihmisistäkin, mutta molemmat ovat muuttuneet. Paikan sisustus on erilainen, ja nuoret ihmiset ovat keski-ikäistyneet. Tuntuu, että jokin aika-avaruudessa on mennyt pois paikoiltaan. Ikään kuin olisin pölähtänyt paikalle madonreiän kautta kiihdyttämällä autoni määrättyyn tuntinopeuteen, enkä pääsisi takaisin, ellen löytäisi jostain hullua professoria ja metsästäisi salamaniskua, jonka teho riittäisi palauttamaan minut nykypäivään, ja se olisi hyvin, hyvin epätodennäköistä.

Mieleen vyöryvät entiset suhteet, isän teot, tämän kuolema. Veri on välillä kiehunut, millä on ollut tuhoisia seurauksia. Sisarusten väleissäkin on selvitettävää, veri kun on vettä sakeampaa. Miten suhtautua menneisyyden haamuihin?

Huhtala kirjoittaa jouhevasti ja alkukankeuden jälkeen sain myös huumorin sävyistä kiinni. Murredialogi upposi ainakin tällaiseen etelän lukijaan ongelmitta.

Kiinnostuin Mikon, sisarusten ja heidän vanhempiensa suhteista ja kohtaloista sekä tyhjenevän maaseudun tematiikasta. Vaikka välillä dialogin toisteisuus ärsytti, puhetavat ja fraasit luovat henkilöhahmoihin syvyyttä ja tunnistettavuutta.

Verenkeitintä voin suositella ainakin perhesuhteista kiinnostuneille, pieniltä paikkakunnilta kasvukeskuksiin muuttaneille ja keski-iän kriiseissä velloville.


Jussi Huhtala: Verenkeitin. Enostone 2024. 235 s. Sain kirjan kirjailijalta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö

Kahdennessatoista runokirjajoulukalenterin luukussa luuraa Nobel-voittaja vuosimallia 2020. Yhdysvaltalaisen Louise Glückin uran loppupuolen kokoelma Uskollinen ja hyveellinen yö ilmestyi Anni Sumarin suomennoksena tuona voitokkaana vuonna.

Teos muodostaa ritaritarustoa, arkikokemuksia ja unien kuvastoa yhdistelevän kokonaisuuden. Runoissa on liikettä ajassa ja paikoissa, myös runon puhujat vaihtelevat.

Välillä teksti on proosarunon laveaa, sitten muoto taas muuttuu lyhyiksi säkeiksi. Toisinaan runot ovat pitkiä. Niin on myös Valkoinen sarja, yhteensä kuusisivuinen runo, jonka loppupuolelta poimin säkeistön:

Ulkona satoi lunta.
Tunsin että minut oli hyväksytty sen hiljaisuuteen.
Ja samanaikaisesti jokainen siveltimenveto oli päätös,
ei tietoinen, mutta päätös silti,
kuten esimerkiksi silloin kun murhaaja vetää liipaisinta.

Runon puhuja on saapunut veljensä luo ja palaa maalaamisen pariin. Taiteilijan työ on jatkuvia päätöksiä, vaikka ne eivät ole yhtä kohtalokkaita kuin murhaajalla. Vai ovatko? Luovuuden ehtyminen on kokoelmassa toistuva uhka.

Puhuja on talvisessa kelissä kotonaan. Lumi maalaa maiseman valkoiseksi, se vaimentaa, antaa taiteilijallekin luvan keskittyä työhönsä.


Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö. Alkuteos: Faithful And Virtuous Night (2014). Suom. Anni Sumari. Enostone 2020. 70 s. Ostin uutena. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Arto Lappi: Eranto

Suomen musiikin päivänä runokirjajoulukalenterissa helkkyy Arto Lapin Eranto. Kokoelman runoissa kaikuvat kotimaisen Sibeliuksen lisäksi ainakin Beethoven ja Miles Davis. Billie Holidayn ”äänen tummuus hohkasi kuin kamiina”.

Eranto näyttäytyy minulle arvoituksena. On viitteitä, vihjeitä, lopussa myös selitysosio. Läpi kokoelman sivujen yläreunassa kulkee myös runoa, jota voi lukea erillisenä kokonaisuutenaan.

Talvitunnelmiin vievät seuraavat säkeistöt:

Kuka ilmestyi
ja kenelle,
lumihiutale, sieltä
mistä en enää
odottanut mitään.
Ja vaihtoi
saman tien olomuotoa
hengityksen höyryssä.

Osaatko olla
noin kiteytynyt,
mahdoton taltioida.
Kuullottaa kaamoksen.
Aisteista tärkein,
se jota ei vielä ole.
Rakastaminen pimeään.

Runo vangitsee palasen talvisen luonnon ihmeellisyyttä. Veden olomuodot vaihtelevat, lumihiutaleet maalaavat kaamoksen vaaleammaksi.

Lumihiutale putoaa taivaalta, joten sen voi tulkita myös viestiksi jostakin toisaalta. Jouluun virittynyt mieli yhdistää tähän varpusen jouluaamuna, toisenlaisen viestintuojan, ja herää kysymys, kuka runon ’sinä’ on. Onko se jokin tuntematon, edesmennyt vai kenties rakastettu?

Runo herättää kysymyksiä, kun se sanoittaa selittämätöntä. Onko rakastaminen pimeään rakastamista ilman ehtoja? Entä mikä on rakastamisen aisti? Se joka aistii näkymättömän, vetovoiman.


Arto Lappi: Eranto. Enostone 2024. 106 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Iiva Vilvas.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi

Runokirjajoulukalenterin viides luukku vie metsään. Männyt, kuuset ja hajottajaeliöt ovat runomateriaalia Veera Sylviukselle hänen esikoiskokoelmassaan On todellakin kuljettava kuusikon läpi. 🌲

Sylviuksen fyysikon koulutus näkyy runoissa. Arkiseen mutta tarkkanäköiseen luontokuvaukseen lomittuvat fysiikan kieli ja aiemmin painetun lyriikan kieli. Eeva-Liisa Mannerin vaikutteet tunnistin; hänet ja muita innoittajia on listattu kokoelman loppuun.

Päivän runopoiminnassa tarkataan luontoa kuitenkin sisätiloista:

Seison tuvassa ja katson talviselle merelle
Otava
ripustettu taivaalle kuin koru
ajatukseni ehjät ja rajattomat kuin
villieläinten vaellus

Tuvan lämpö saa rinnalleen hyisen ja vihmovan merimaiseman – sellaiseksi ainakin minä talvisen meren helposti miellän. Muualla maailmassa talvi ja meri voivat toki tarkoittaa aivan toisenlaisia lämpöjä.

Runon puhuja on tarkkailija, havainnoija. Hän tunnistaa tähtikuvion ja vertaa sitä ihmisen tuotokseen, koruun. Muutenkin ihminen ja luonto rinnastuvat. Ajatukset ovat kuin eläinten vaellus: molemmat saavat jotakin taivaan tähtikartastosta: ajatukset inspiraatiota, eläimet suunnistukseen tukea.

Luonnon tarkkailu sysää runon puhujan ajatukset liikkeelle, ja niin käy myös minulle runon äärellä. Pieni kurkistus hakukoneen avituksella Otavan merkityksiin eri kulttuureissa on mielikuvitusta ruokkivaa. Kun meillä nimi Otava viittaa avoinaiseen patoverkkoon, tähtikuvio nähdään muualla maailmassa esimerkiksi kauhana, vaununa tai lihakirveenä.

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi. Enostone 2023. 76 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Kalervo Sammalvehrä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 22 – Lasse Hauerwaas: Tämä on ehdottomasti yksi runokokoelmista joita on koskaan kirjoitettu

Lasse Hauerwaasin runokokoelmassa Tämä on ehdottomasti yksi runokokoelmista joita on koskaan kirjoitettu on räkäläromantiikkaa, arjen havaintoja ja huumoria. Etukannen trukki ja takakannen runoilija viinilasin ja pullon kanssa rakentavat vaikutelmaa.

Kirjan nimi saa hymyn huulille ja aprikoimaan, puuttuuko siitä jotakin. Jokainen voi pienen keltaisen teoksen luettuaan täydentää nimekettä kokemuksensa perusteella. Onko käsillä kenties yksi hauskimmista, häiritsevimmistä vai rosoisimmista runokokoelmista?

Runoissa vilahtelevat viski, lääkkeet ja eurolavat. Liskojen yökin saa oman runonsa. Tapahtumapaikka hahmottuu usein Helsingin Sörnäisiin.

Päivän runoksi poimin Alinan joulutarinan, joka on kuin baaritiskillä kuultu kertomus. Se alkaa näin:

Ceausescun oikeudenkäynnin jälkeen
näit ystäväsi Saksasta ostetun Barbien

syksyn hartaasti aneltuasi
joulupaketista paljastui nukke
paras jonka vanhempasi löysivät

ei kuitenkaan Barbie

lohdutonta itkua

särkynyt sydämesi särki vanhempiesi sydämet

mutta ne särkyneet sydämet paikattiin lämpimin
halein ja keskustelulla elämän realiteeteista

Saatuja lahjoja paremmin muistaa ne, jotka osuivat vähän viereen. Vastaava nukke ei ole sama kuin aito. Jos toivoo rattikelkkaa ja saa tavallisen pulkan, on itkussa pitelemistä.

Runossa suuri pettymys vaihtuu parempaan yhteyteen. Särkynyt sydän paikkaantuu haleilla. Myöhemmin runossa lämpö jatkaa kulkuaan, kun kertoja ja kuulija halaavat.

Reaktiosta hutilahjaan voi syntyä myöhemmin jopa hauska tarina, vaikka aattoiltana ei naurata yhtään. Ja jos väärään lahjaan yhdistyy epäreiluuden kokemus, tuo saa ja minä en, kerrottuun tarinaan hiipii katkera sivumaku.

Tulevana jouluna kääröistä löytyy arvatenkin hittejä ja huteja, mutta toivottavasti lämpö on se, jota tarinoitsijat vievät eteenpäin.


Lasse Hauerwaas: Tämä on ehdottomasti yksi runokokoelmista joita on koskaan kirjoitettu. Enostone 2023. 65 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Asko Künnap.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Katri Tapola & Selja Raudas: Uusi

Tunnustan: varailen runokirjoja kirjastosta summassa. Uusia runoteoksia on lähikirjastoni kokoelmassa tyypillisesti vain yksi kappale, ja tuon ainokaisen käsiinsä saadakseen on varattava.

Umpimähkäisten varausten noutaminen on aina yhtä jännittävää. Joskus varaushyllyssä odottaa ohuen ohut lipare, toisinaan jättimäinen tiiliskivi.

Ja sitten ovat nämä mykistävät yllättäjät, kuten päivän runokokoelma Uusi. Kirjailija Katri Tapolan ja kuvataiteilija Selja Raudaksen yhteisteos on runoa ja mustavalkokuvia yhdistelevä taideteos. Tai oikeastaan se on naisen elämää hahmotteleva taidenäyttely. Samoissa kansissa työstäminen, ripustus ja purku.

Aiheena on uudistuva, muuttuva nainen. Muotit revitään rikki, niihin ei kukaan mahdu.

Päivän runo on ytimekäs:

Kuivakukka.
Talven törröttäjä.

Edeltävä runo vihjaa, että näillä sanoilla runon puhuja on vähätellyt itseään. Kuivakukan vehreä kausi on mennyttä, jäljellä on vain rapistuminen. Talven törröttäjä on puutarhaan paikoilleen jätetty, jo lakastunut kasvi.

Runo herättää miettimään, miten itselleen ja itsestään puhuu. Runon sanoilla on negatiivinen kaiku, mutta niissä voi nähdä kauneutta. Kuivakukkaan on varastoitunut kaikki eletty elämä, ja se voi jatkaa eloaan melkein ikuisesti. Puutarhan törröttäjät taas elävöittävät horrokseen vaipuvaa maailmaa.

Sittemmin kokoelmassa seuraa toisin puhumista, voimaantumista, omien tarpeiden tunnistamista. Ikääntymisen ei tarvitse tarkoittaa jähmettymistä ja uomiinsa kuivumista

Runot huutavat: lue minut, näe minut! Minä riitän, minä julkean. (Muuten: miten mahtava verbi tuo juljeta!)

Kuvituksen naiset ovat ilmeikkäitä, persoonallisia, toisinaan piirteet erottuvat tummasta hahmosta vain vaivoin. Myös tyhjät sivut rakentavat merkitystä.

Kirja on täynnä pysäyttäviä kiteytyksiä.

Kyllä minä muistan, mutta toisin.

Kun kirjoitan, hengitän.

Elämä on nyrjähdys.

Jatkan varailua summanmutikassa, ilman sitä ei tule näitä sykähdyttäviä kohtaamisia.

Katri Tapola & Selja Raudas: Uusi. Enostone 2023. 217 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Louise Glück: Talvisia reseptejä kollektiivista

Yhdestoista Runokirjajoulukalenterin luukku sisältää reseptejä elämään Louise Glückin tapaan. Vuoden 2020 nobelistin toinen suomennettu kokoelma Talvisia reseptejä kollektiivista on haikea, viipyilevä ja terävä.

Runon puhuja muistelee elämäänsä ja kertoilee siitä arvoituksellisesti. Glückin runot ovat paikoin kuin ajatuksenvirtaa, eikä niitä lukiessa tunnu, että jokainen sana on runomaisen harkittu. Vaikka varmasti on.

Kokoelman nimi asemoi runon puhujan: elämän syksy on jo ohitettu ja ohjeita elämään annetaan vanhuudesta käsin. Päivän säkeet ovat kokoelman nimirunosta:


– Kirja sisältää
reseptejä vain talven varaksi, jolloin elämä on kovaa. Keväällä
kuka tahansa pystyy valmistamaan hyvän aterian.


Talvi vuodenaikana on koettelemus monille luontokappaleille, mutta talvi symboloi Glückillä ihmiselämän viimeisiä vuosia. Elon vuodenkierrossa keväällä synnytään ja vartutaan, kesä on kukoistusta ja aikuisuutta, kunnes elämän syys tuo mukanaan rapistumisen ja kuihtumisen, joka päättyy talven kylmään.

Keväällä, nuoruudessa voimia on vaikka mihin, mutta ne hupenevat talvea kohti käydessä. Nuorena kaikki on vielä edessä, mahdollisuudet ovat monet.

Mutta mitä on tulla vanhaksi? Kun täytyy katsoa taakse, käsitellä omia valintojaan ja tulla sinuiksi niiden kanssa. 

Runon puhuja tuntuu muistavan ja unohtavan sopivassa suhteessa. Runoissa on seesteinen tunnelma, katkeruutta ei tihku edes rivien väleistä. Ikääntyminen on tuonut perspektiiviä kohdata mennyt. 

Tähän oman menneisyyden kohtaamiseen ja hyväksymiseen nobelisti on reseptivihkonsa kirjoittanut. 

Louise Glück: Talvisia reseptejä kollektiivista. Alkuteos: Winter Recipes from the Collective (2021). Suom. Anni Sumari. Enostone 2021. 53 s. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Harri Hertell: Kaikki tunteet sallittuja

Runokirjajoulukalenterin luukku 21 on tunteita tulvillaan. Harri Hertellin kuudes runokokoelma Kaikki tunteet sallittuja vuodelta 2020 käsittelee tuoretta isyyttä, perhe-elämää ja parisuhdetta.

Osiosta ”Jos me oppisimme rakastamaan” nostan joulutunnelmaan virittävästä runosta sen alkupuoliskon:


Istumme pöydän ääressä
yhdessä piirtäen joulutonttuja
hetken kaikki paha on poissa
kun olemme tässä
pöydän ääressä
piirrämme tähtiä ja lumiukkoja
puhumme maailmasta
jossa juuri nyt ei ole tilaa vihalle
tai ainakin olemme siltä turvassa koska
meillä on toisemme
aikaa kuunnella
sanoa


Runossa ollaan yhdessä, keskitytään yhteiseen tekemiseen. Ehkä läsnä ovat isä ja lapsi, koska myöhemmin runossa puhutaan siitä, kenen kanssa on leikitty. Jokainen voi kuitenkin lukea runon omasta näkökulmastaan, vaikka aikuisten tai ikääntyneiden näkökulmasta.

Runo kuvaa, miten jouluaskareet vievät ajatukset pois ikävistä uutisista. Paha ja viha eivät mahdu samaan pöytään joulutonttujen kanssa, hetken maailma on hyvä.

Usein sanotaan, että joulu on lasten juhla, mutta joulu voi tehdä hyvää myös aikuisille. Runossa ollaan tässä, saman pöydän ääressä, ei älylaitteilla tai ajatusmatkoilla. On aikaa kuunnella ja tulla kuulluksi.

Enostone Kustannus 2020. 95 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Janne Kuisma.

Sukellus kipuun – Pasi Virtanen: Mr. Pain: keskusteluja kivun kanssa

Kansi: Kalervo Sammalvehrä.

Toimittanut Petri Tamminen.

Enostone 2021. 97 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Virtanen on kolmen lapsen isä, joka joutui jättämään päivätyönsä terveyshuolien vuoksi vuonna 1999. Virtaselle tehtiin lyhyen ajan sisällä useita selkäleikkauksia, joiden seurauksena hänen selän hermot vaurioituivat ja jäivät puristuksiin. Elämään tuli kroonistunut kipu.

Kipu on Virtasen elämässä läsnä koko ajan ja kaikkialla, välillä se vie jalat alta. Lääkearsenaali on melkoinen, lisätukena ovat kipuhypnoosi, leikkauksessa asetettu kipustimulaattori ja säännölliset, hermojuureen osoitetut radiofrekvenssihoidot kipuklinikalla.

Virtasen elämänasenne hämmentää. Hän kuvaa saaneensa paljon kivulta.

Ei niin, että olisin onnellinen kivusta huolimatta, vaan niin että olen onnellinen kivun takia. 

Miten jatkuvasta kärsimyksestä voi seurata onnellista elämää, elämäniloa?

Keskeinen selviytymiskeino on se, että Virtanen on luonut kivustaan hahmon, Mr. Painin. Mr. Painilla on pitkä musta takki, lierihattu, kalpeat kasvot. Virtanen ja Mr. Pain käyvät kipakkaa dialogia, koska mitä muuta kivun ilmentymä voisi kuin kuittailla ja sättiä. Välillä taistelut ovat kovia. Virtanen pistää öykkärille kampoihin, ei anna tämän voittaa. 

Mr. Pain on tosiaan sanonut suoraan, että hän ei poistu viereltäni koskaan. Se on minulle helpottava tieto. Vapaus alkaa hyväksymisestä.

Virtaselle voimia tuovat myös omat pojat. Isän pyyteetön rakkaus kolmea poikaansa kohtaan välittyvät sivuilta. Heille kaikille musiikki on voimanlähde, yhteiset kiertuereissut ja keskeiset voimabiisit kantavat. Virtaselle tietyt kappaleet ovat oikeastaan enemmän kuin voimabiisejä, ne lievittävät kipua. Onpa lääkäri määrännyt hänelle tietyn kappaleen kuuntelemista ihan reseptillä.

Kansipaperin alla painettu kansi on kivunpunainen.

Kirjailija Petri Tamminen on toimittanut kirjan lukuisten keskusteluiden pohjalta. Tammisen esipuhe pohjustaa tulevaa, ja muutenkin rakenne toimii. Tekstissä on paikoin jäljellä puhekielimäisyyttä, mikä pisti silmään. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, on Virtasen kipuhahmon nimi, Mr. Pain. Miksei Herra Kipu? Mutta ehkä nimi ei ollut Virtasen tai Tammisen päätettävissä.

Teos on nopealukuinen kurkistus sellaiseen maailmaan, josta odotin löytäväni katkeruutta ja kyynisyyttä. Niitä ei kuitenkaan Virtasen tarina heijastele. Ei kroonistunutta kipua toki kaunistellakaan, se rajoittaa elämää, se pistää ajoittain vihaksi. 

Kirja toimii varmasti vertaistukena muille kroonikoille, ja kaltaisiani kipua vain satunnaisesti tunteneita se auttaa ymmärtämään kipukroonikon kokemusmaailmaa. Krooninen kipu ei ole maailmanloppu, siitä voi löytää myös hyvää. Sitä on mahdollista hallita, se voi olla mahdollisuus. 

Helmet 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.