 |
| Kansi: Martti Ruokonen. |
WSOY 2020. 351 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.
Tommi Kinnusen tuorein romaani Ei kertonut katuvansa on vaellusromaani, jossa eletään kesäksi kääntyvää kevättä 1945. Sodan päättyminen lähestyy. Saksalaisten joukot vetäytyvät Pohjois-Norjasta, eikä laivoissa enää ole tilaa apuna olleille suomalaisnaisille. Edessä on kuljetus vankileirille Hankoon, kun muutaman onnistuu paeta kuljetuksessa. He aloittavat matkan kohti kotia.
Matkaa Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja edelleen Kuusamoa taittaa viisi naista, jotka eivät ennestään tunne toisiaan. Naisten päät on ajeltu häpeän merkiksi, mukanaan heillä on vain muutamia tavaroita. Määränpäänä heillä on koti, josta kukaan ei tiedä, onko sitä enää olemassa ja missä kunnossa se on.
Naiset ovat palaamassa sodasta, johon osallistumista ei heidän kohdallaan katsota hyvällä. Miehillä on taustalla turvanaan komentoketju, ja he palaavat rintamalta sotasankareina.
Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.
Vapaaehtoisina Suomen liittolaisten matkaan lähteneet naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, vaikka useimmat heistä työskentelivät toisenlaisissa töissä, kuten konttoreissa ja kanttiineissa.
Aikanaan Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri ovat jokainen tehneet lähtöpäätöksensä omista syistään.
Olipa heidät johtanut pohjoisen meren rannalle velvollisuudentunne, aate, rakkaus tai mahdollisuus työhön, olivat ihanteet kuolleet jo ensimmäisten viikkojen aikana. Vaikka naisten ruumiisiin ei sota ollut iskenyt haavaa, olivat mielet silti niin riekaleina, että he häpesivät sitä.
Viiden naisen joukko hitsautuu yhteen karulla taipaleella, mutta he eivät ystävysty – vähäpuheiset naiset keskittyvät matkan etenemiseen. Kukaan naisista ei ole selkeästi päähenkilö, vaikka Ireneen lukija pääsee tutustumaan parhaiten. Loputtomalta tuntuvan jalkapatikan aikana jokainen viisikosta kantaa mukanaan sodan muistoja.
Tuntuu, että vihaan naisia kohtaan tiivistyvät kaikki sotavuosina kerääntyneet kaunat. Naisia pyritään hallitsemaan pelolla ja kauhutarinoilla. Myös hurja satojen kilometrien vaellus on vaaroja täynnä: on miinoja, rajavartijoita, naisiin penseästi suhtautuvia siiviilejä. Mutta on myös heitä, jotka lämmittävät ohikulkijoille saunan.
En keskittynyt siihen, onko naisten taivaltama matka realistinen tai miten siitä oli vähäisillä ruokavarannoilla mahdollista selvitä. Kinnunen on ymmärtääkseni rakentanut fiktionsa taustatyön avulla, eivätkä uskottavuusseikat noussseet minulle merkitykselliseksi. Saatoin vain todeta, että poikkeustilanteet saavat ihmisen venymään uskomattomiin suorituksiin ja vaelsin mukana.
Tärkeimmäksi nousee askel askeleelta etenevän vaellusromaanin tunnelma. Se imaisee mukaansa. Naisten matka on kaikkea muuta kuin helppo, mutta kerronta etenee vaivatta. Vieläpä kun Kinnunen kertoo väkevän tarinansa tarkalla, hiotulla, mutta elävällä kielellä, niin lukeminen on pelkkää nautintoa.
Kinnusen aiemmat kirjat Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti ovat kaikki olleet taidokkaita teoksia, mutta nyt minusta tuntuu, että luin hänen parhaan kirjansa. Toivotan kirjalle menestystä Finlandia-mittelössä.
Helmet 2020 -lukuhaasteessa kirja osuu esimerkiksi kohtaan 46. Kirjassa on sauna.
