Perhe- ja sotasalaisuuksien jäljillä – Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Kansi: Ville Laihonen.

Juni matkustaa saaristoon ottamaan etäisyyttä omaan elämäntilanteeseensa. Siellä hän asettuu taloon, jossa hän asui nuorena pitkiä aikoja mummin ja vaarin luona. Etäinen äiti Lilla on kuollut, joten talo on nyt Junin.

Talosta Juni löytää valokuvan, joka sysää tapahtumat liikkeelle:

Sotilas hymyili ja katsoi vähän sivuun kamerasta. Mummi katsoi sotilasta ja hymyili myös. Miehellä oli päässään suikka, ja pystyin nipin napin erottamaan hänen takissaan kotkan. – – Molemmista huokui rakastumisen hurma.

Juni alkaa tutkia isoäitinsä menneisyyttä samalla kun hän yrittää ratkoa oman elämänsä ongelmia. Väkivalta ja isättömyys tuntuvat toistuvan suvun naisten kohtaloissa.

Tapahtumat etenevät kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja sotavuosissa, kun isoäiti oli nuori. Isoäidin tarina näyttää, minkälaista oli olla saksalaisen sotilaan morsian ja miten sota rikkoo sekä paikkakunnat että ihmiset.

Jännite saa sivut kääntymään, ja Teigen teksti etenee soljuen. Perhesalaisuuksien vyyhti oikenee hiljalleen. Kirjassa kuvataan sota-ajan julmuuksia, joten herkimmille lukijoille en tätä uskaltaisi suositella.

Helmet 2025: 33. Kirjassa ratsastetaan.

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa. Alkuteos: Mormor danset i regnet. Suom. Saara Kurkela. WSOY 2025. 309 s. Kirjastolaina.

Sodan ja avioliiton kauhujen tahdit – Heidi Köngäs: Tango Frisk

Kansi: Piia Aho.

Merenkurkun yli Ruotsista Pohjanmaalle potkukelkalla sutjutteleva Jalmari Frisk eli Jalle vie nuoren Alinan sydämen. Hääkellot soivat, syntyy viisi lasta seitsemässä vuodessa.

Yhteistä kieltä Jallella ja Alinalla ei ole, eivätkä he sellaista opi. Jalle on Vähässäkyrössä eli Fyrrykyrössä kielipuoli, eikä puhu lapsilleen niin paljon, että nämä oppisivat isänsä kielen kunnolla.

Hurmuri-Jallesta kuoriutuu despootti. Omavaltainen perheenpää määräilee ja huseeraa toisissa naisissa. Avioliittokuvaus on hyytävä. Alina on koulutukseltaan karjakko, mutta ammattinharjoittaminen jää, kun lasten, talon ja sairaan anopin hoitaminen imevät mehut.

Sotatantereet kutsuvat perheen täysi-ikäistyviä lapsia. Usko lähtee Saksan riveihin ja kohtaa SS-miehenä seikkailun sijaan verkkokalvoille palavat kauhut. Simo-esikoisen kohtalo särkee äidin.

Kristiina-tytär palvelee lääkintälottana Kannaksella, eikä pääse opiskelemaan, koska isä istuu perheen rahojen päällä.

”Haluaisin mennä sairaanhoitajakouluun”, pyysin, mutta Faari vain nauroi, ettei ”viitsi nakka pengar hukku. Miksi heittä koulu pois?”

Kertojina ääneen pääsevät Alinan lisäksi vuoroin osa perheen lapsista. Vaihtelevat kertojat ristivalottavat perheen vaiheita vetävästi.

Lopussa on mutta. Se on niin suuri, että se uhkaa jättää tarinan imun varjoonsa. Mokia on liikaa. Tekstissä on tyhjäkäyntiä: virkkeessä sama sana toistuu virkkeessä ärsyttävästi. Aivan kuin sanan siirtämisestä olisi seurannut sanan tuplaus.

Usein lähekkäin on samansisältöisiä lauseita, joko peräkkäin tai läheisissä kappaleissa. Samaa asiaa vatvotaan aivan turhaan. Teksti jankuttaa samaa sisältöä. Lukija hölmistyy.

Myös logiikka takkuaa. Ai miten niin Kristiina saa vasta kolmannella heitolla kiukaasta kunnon löylyt ja kyyristyy, hänhän on jo lauteilla kyyryssä? Muitakin esimerkkejä olisi.

Kunpa kirjalle olisi suotu vielä yksi tai useampi editointikierros. Tarinan ainekset ovat niin houkuttelevia, että täysosuma jäi vain viilausta vaille vajaaksi.

Helmet-lukuhaaste 2025: 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä.

Kotimaan kirjakierros: Uusimaa.


Heidi Köngäs: Tango Frisk. Otava 2024. 400 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Piia Aho.

Runsautta ja rytmiä – Reetta Aalto: Musta aukko

Kannen perusteella en olisi osannut tarttua Reetta Aallon toiseen romaaniin Musta aukko, sen voin myöntää. Onneksi etälukupiirissä virisi ajatus tämän uutuuden lukemisesta ja pääsin jälleen laajentamaan lukureviiriäni.

Romaani jakautuu kahteen jaksoon, vuosiin 2019 ja 2022. Ensimmäisen jakso alkaa hurjalla kuvauksella: päähenkilönainen herää tuntemattoman miehen vierestä eikä muista, miten on päätynyt tämän luokse tai mitä yöllä on tapahtunut. Lattialla on rikkinäinen kondomi.

Nainen on 42-vuotias elokuvaohjaaja, jolla on mies ja kaksi lasta. Holtiton juominen on ennenkin vienyt jalat alta, mutta tästä illasta tulee vedenjakaja. Nainen alkaa pohtia riippuvuuttaan, raitistuukin.

Työpaineiden ja henkilökohtaisen elämän myllerrysten rinnalla päähenkilö suree menettämäänsä Venäjää. Hän on asunut ja opiskellut Pietarissa, ja sodan myötä hän joutuu miettimään suhteensa maahan ja sen kulttuuriin uusiksi.

Miten se menikin niin pilalle, että se on leikattava irti kuin pahojaan tehnyt raaja.

Alkoholismin, seksuaalisen väkivallan ja suostumuksen lisäksi teemoiksi nousevat ystävyys, avioliitto, me too, sota Ukrainassa, elokuva-alan valtarakenteet.

Kirjan nimi kokoaa kaiken runsauden yhteen. Musta aukko voi viitata lapsen avaruusinnostukseen, muistinmenetykseen, addiktioon, hampaanpoistoon, sotaan, aviokriisiin... Monissa näistä on kyse jonkin menettämisestä ja siitä, että vanhaa totuttua asetelmaa ei enää ole.

Lukupiirille tässä riitti perattavaa. Kiittelimme esimerkiksi kirjan totutusta poikkeavaa alkoholismikuvausta. Juomista ja remuamista ei romantisoida, mutta sillä ei myöskään mässäillä.

Viehätyin Aallon taitavasti etenevistä dialogeista ja muutenkin tekstin rytmistä. Esikoisteos Vadim menee varaukseen.

Helmet 2024: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. 317 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Ilya Kaminsky: Me tanssimme Odessassa

Runokirjajoulukalenterin seitsemännessä luukussa lähdemme runomuotoiselle matkalle muistojen Odessaan.

Ilya Kaminsky on 1977 Neuvosto-Odessassa syntynyt runoilija, joka muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä. Hän kirjoittaa englanniksi – siis kielellä, jota alkoi opiskella vasta uudessa kotimaassaan.

Tämä Kaminskyn ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 2004. Lähes parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen teos tuntuu ajankohtaiselta, Venäjän hyökkäyssodan vuoksi.

Kaminsky hahmottelee eräänlaisen muistokirjoituksen synnyinkaupungilleen. Samalla hän kasvaa runoilijaksi ”matkalaukku täynnä Brodskyn runoja”.

Odessaan liittyy muistoja, kauniita ja vähemmän kauniita, runot ovat kuin pysäytyskuvia. Niin myös kokoelmalle nimen antaneessa runossa: äiti tanssii, isoäiti heittää tomaatteja parvekkeelta, kaupunki värähtelee. ”Me elimme, niin, älä sano että se oli unta."

Runon ajankohta on huhtikuu, mutta talviseen kalenteriini poimin seuraavat säkeet:


Paikallisella tehtaalla isäni
otti kourallisen lunta, pani sen suuhuni.
Aurinko aloitti tavanomaisen kerrontansa

vaalensi heidän ruumiinsa: äidin, isän tanssimassa, liikkumassa
kun pimeys puhui heidän takanaan.


Runossa ja kokoelmassa rinnakkain elävät pimeys ja valo, sodan väkivaltaisuudet ja tanssin ilo.

Takana on pimeys eli sotaisa historia, ja runossakin kerrotaan, miten isoisät taistelivat saksalaisia tankkeja vastaan traktoreilla.

Laittoiko isä lunta lapsen suuhun vaientaakseen tämän? Luen runoa kirjailijan elämää vasten. Kaminskyn perhe joutui jättämään kotikaupunkinsa, kun elämä juutalaisena kävi vaikeaksi.

Lumi tukkii suun vain hetkellisesti, sulaa pois ruumiin lämmöstä ja suu on jälleen vapaa puhumaan. Kaminsky kuuroutui nelivuotiaana ja sai kuulolaitteet vasta uudessa kotimaassaan. Uusi maa ja uusi kieli sulattivat lumen ja runot alkoivat virrata.


Ilya Kaminsky: Me tanssimme Odessassa. Alkuteos: Dancing in Odessa (2004). Suom. Cristina Sandu. Parkko 2023. 71 s. Kansi: Terhi Adler.

Pahuuden keskellä kasvaneet – Ágota Kristóf: Iso vihko

Kansi: Tuomo Parikka.

Siis mitä mä just luin? Tämä kysymys pompahti mieleeni uudelleen ja uudelleen, kun silmät ymmyrkäisinä etenin Ágota Kristófin kirjassa Iso vihko. Tunnelmat lukiessa vaihtelivat ällistyksestä ällötykseen ja suruun. 

Heti alkuun totean, että herkimpien lukijoiden kannattaa suosiolla sivuuttaa Kristóf, niin brutaalisti ja kylmäävästi hän kuvaa sodan vaikutuksia ihmiseen.

Iso vihko avaa trilogian. Tämä ensimmäinen osa suomennettiin alkujaan jo 1980-luvulla, mutta julkaistiin vastikään uudelleen Tammen Keltaisessa kirjastossa. Myöhemmin tänä keväänä saadaan toinen osa suomeksi nimellä Todiste, oletettavasti kolmonenkin sitten jossain vaiheessa.

Kertojina toimivat kaksospojat, jotka Äiti vie asumaan Isoäidin luo, turvaan sodan jaloista. Isoäitiä kutsutaan kylällä Noita-akaksi, eikä ilmapiiri uudessa kodissa ole erityisen rakastava.

Pojat päättävät selvitä toisiinsa tukeutuen. Kaikessa nokkeluudessaan he pärjäävätkin oikein hyvin, mutta aika kyseenalaisin metodein. He karaisevat mieliään ja kehoaan kestämään vastoinkäymisiä erilaisten harjoitusten avulla. Heistä kasvaa melkoisia tyranneja.

Eletään sota-aikaa, joten kauheuksia ei tarvitse etsiä, ne kävelevät silmien eteen. Pojat todistavat väkivaltaa, seksuaalisia kohtauksia, julmuuksia. Koska tarjolla ei ole aikuisen rakkautta ja huolenpitoa, lapsen mieli ja logiikka tekevät asioista omia johtopäätöksiään. Pojat päätyvät jakamaan oikeutta omaan moraaliinsa pohjautuen.

Pojat kirjaavat kaiken näkemänsä ja kokemasta Isoon Vihkoon, josta muodostuu hurjan väkivaltaisen lapsuuden todiste. He luovat kirjoittamiselleen omat sääntönsä, vihkossa ei ole sijaa oletuksille tai tunnepuheelle:

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen. 

Kun karmaisevia tapahtumia kuvataan lapsenomaisella kielellä ja raporttimaisena selostuksena, kauheus korostuu.

Kirjailija Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni kansannousun aikaan 1956 Sveitsiin. Hän on kirjoittanut kirjan ranskaksi, jonka oppi siis vasta aikuisiällä. Ison vihkon kieli onkin yksinkertaista ja väkevää. Paljon päälauseita ja toteavaa kerrontaa. Oikeastaan en edes olisi halunnut nähdä rivien väleihin, niin rujoa on meno. 

Helmet 2023: 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Ágota Kristóf: Iso vihko. Tammi 2023. 198 s. Suom. Anna Nordman. Alkuteos: Le Grand Cahier (1986). Lainasin kirjastosta.

Nuoren evakon tarina – Merja Mäki: Ennen lintuja

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2022. 416 s.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: BookBeat & lainasin kirjastosta.

Tänään kotipihan viereisellä pellolla käyskenteli kaksi kurkea. Piha on kuin luistinrata ja ennusteet povaavat lumimyrskyä, mutta kurkien paluu on jo vahva lupaus keväästä, samoin ensi viikonlopun kellojen siirtäminen kesäaikaan. Lintujen näkeminen oli kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja; niiden puuhia tuli seurattua paljon viime kesäkaudella. Kurkien profiilissa on jotakin kiehtovaa ja ylvästä, mutta myös vähän epäsuhtaista. Keho on painava pallo, josta lähtee hontelot jalat. Ääntely on kaikkea muuta kuin honteloa, sillä raakunta kuuluu paksujen betoniseinienkin läpi. 

Kurjet veivät ajatukseni tähän alkuvuodesta lukemaani Merja Mäen kirjaan. Kirjassa evakkojen haaveena on palata kotiin ennen lintuja, mutta toisin käy. Minulla bloggaus venyi lintujen muuton yli, vaikka aikaa olisi kyllä ollut. 

Luin Ennen lintuja heti sen ilmestymisen jälkeen tammikuussa e-kirjana. Tästä on vain pari kuukautta, mutta tuntuu kuin koko maailma olisi kiepsahtanut toiseen asentoon sen jälkeen. Ensin menetimme Elli-koiran äkillisesti 11 vuoden iässä. Olihan sitä yrittänyt valmistautua vanhan koiran kuolemaan etukäteen, mutta silti isku oli kova. Sitten sota tuli Eurooppaan. 

Kirjat ovat olleet minulle alkuvuodesta lähinnä pakopaikka surusta ja maailman uutisista. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska keskittymiskyky on ollut heikko, tuntuu etten saa purettua ajatuskulkuja näkyviin. Päätin nyt kuitenkin yrittää, ennen kuin lukukokemukset täysin haalistuvat. Lainasin Mäen kirjan kirjastosta uusintalukua varten: tätä kirjaa en halunnut jättää bloggaamatta. Tarvittiin vielä kurjet antamaan viimeinen sysäys kirjoittamiselle.

Ennen lintuja kertoo Allista, parikymppisestä nuoresta naisesta, joka on kotoisin Laavuksen saaresta keskeltä Laatokkaa. Alli haaveilee kalastajan ammatista, mutta sitä ei pidetä naiselle sopivana. Niinpä äiti on lähettänyt Allin parantajan oppiin Sortavalan kaupunkiin. 

Allin opettaja, vanha parantaja eli buabo ei aina ole kohdellut Allia hyvin, mikä helpottaa lähtemistä, kun kaupunkia aletaan pommittaa talvella 1940. Alli hiihtää henkensä kaupalla Laatokan jääkannen yli kotisaareen, jossa asuu muutama perhe. 

Kun Sortavala saarineen kuuluu rauhanehdoissa luovutettaviin alueisiin, on edessä tuskainen lähtö. Alkaa evakkomatka kohti Seinäjokea, missä asuu isän sukua. Alli taivaltaa poikki Suomen raskaana olevan veljen vaimon ja rakkaiden eläinten kanssa. Milloin haisevat jalkarätit, milloin virtsa, milloin kuolema. On rekikyytiä, poikiva lehmä, ahtaita junavaunuja, kylmänläikkiä poskilla. 

Pohjanmaalla Alli joutuu silmätysten evakkoihin kohdistuvien ennakkoluulojen kanssa. Työ sotasairaalassa näyttää sodan seuraukset. Sota tarkoittaa orpolapsia ja rintamalta puolikkaina palaavia miehiä. Poikkeuksellinen tilanne pakottaa nuoren vaikeisiin päätöksiin, muuttamaan elämän suuntaa hetkessä. 

Minäkertoja-Allin toiveet ja tunteet tulevat lukiessa liki: minkälaista on, kun äiti koko ajan painaa alas,  epäilee valehtelijaksi eli kielastelijaksi ja haukkuu haaveilijaksi. Miltä tuntuu, kun yrittää vartiovuorossa saada desantin tähtäimeen ja lopulta jättämään koko kotiseudun taakseen. Ikävä kotitanhuville riipoo, sopeutuminen on raskasta.

Vaikeneminen ei näköjään tarkoittanut samaa täällä ja kotona. Kotona vaiettiin surusta, mutta Etelä-Pohjanmaalla aivan kaikesta muustakin vaikeasta. Mutta sodasta Karjalassa oli puhuttu paljon.

Onneksi löytyy niitä, joiden kanssa puhuminen sujuu. Vilhon kanssa Alli keskustelee sodan seurauksista, ja haavoittunut mies toteaa näin:

"Ihmiset ajattelevat, että vain heikko sortuu sodassa. Aivan kuin muka olisi tavallista elää jatkuvassa kuolemanpelossa ja haistaa omien tovereiden ruumiit ympärillään."

Kirjaa lukiessani ajatukseni lipuivat tarinoihin, joita olen kuullut omien sukulaisteni evakkotaipaleilta, nyt pari kuukautta myöhemmin kirjasta on tullut valitettavan ajankohtainen. Ukrainasta sodan jaloista pakenevat kamppailevat samankaltaisten asioiden kanssa kuin kirjan Alli. Allikin etsii ymmärrystä sille, mitä kaikkea kauheaa on koettu, miten on ajettu pois juuriltaan. Uusi koti ja elämä voi alkaa löytyä sieltä, missä kohdataan inhimillisesti ja etsitään yhtäläisyyksiä pikemminkin kuin eroja.

Helmet 2022: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

Lehmien kanssa evakkomatkalla – Rosa Liksom: Väylä

Like 2021. 266 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Eletään syyskuuta 1944, ja sota ajaa ihmisiä kodeistaan evakkoon. Suuntana on turvaa lupaava länsi, jonne päästäkseen on ylitettävä lautalla suuri joki, kirjan nimeksikin päätynyt väylä. Paikkoja ei nimetä, mutta kyse on Lapin sodasta ja Tornionjokilaakson asukkaiden matkasta kohti Ruotsia. 

Päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka lähtee matkaan ilman vanhempiaan: isä on sotimassa, veljet jääneet rintamalle, raskaana oleva äiti ehkä jo jossakin siellä, mihin matkaa tehdään. Matka on tytölle evakkomatka, mutta yhtä tärkeää kuin päästä sodan jaloista, on löytää äiti.

Läheskään aina kirjan luomisprosessi ei ala ensimmäisestä virkkeestä, mutta Väylän kanssa Rosa Liksomille kävi niin – tämän kuulin kirjan Facebook-julkistustilaisuudessa pari viikkoa sitten. Näin alkaa kirja:

Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä.

On siis syksy, kun kertoja on lähdössä karjan ja Katrin kanssa matkaan. Jatko esittelee muut matkakumppanit:

Kaikki muut lehmät paitti Ilona pölästyit teräviä hiutahleita ja haijaannuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaan, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit.

Liksom nostaa lehmät romaanihenkilöiksi ihmisten rinnalle. Lehmillä on nimet, niiden luonteet ja tavat tulevat lukijalle tutuiksi, samoin niiden kivut, tuskat, riemut. Poikimiset, sairastumiset ja uudelleen kohtaamiset. Lukija jännittää lehmien selviytymistä evakkomatkasta yhtä lailla kuin ihmisten. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopiikin kohtaan 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.

Tyttö ja muut kyläläiset kulkevat karjan kanssa pitkän ja raskaan matkan. Vaellusromaanin lisäksi Väylä on tytön kasvukertomus ja kuvaus pakolaisleiristä, joka perillä odottaa. Kuvattuun vuoteen mahtuu paljon surua, huolta ja vastuuta sodan vuoksi, mutta myös filosofisia pohdintoja maailmasta ja elämästä. Pohdintoihin nousevat esimerkiksi avaruus, toiset mantereet, ihmisen historia. Arki pakolaisleirillä on kylmiä parakkeja, kuolemaa ja epätietoisuutta. 

Väylä näyttää, miten sota vaikuttaa siviiliväestöön, aivan tavallisiin ihmisiin. Kirjan julkistustilaisuudessa Liksom painotti sitä, miten sota aina yllättää siviilit. Väylä nojaa todellisiin Lapin sodan aikaisiin tapahtumiin, ja silloinkin lähtökäsky tuli nopeasti: mukaan saattoi ottaa vain tärkeimmän omaisuuden eli lehmät, lähestulkoon kaikki muu karja piti teurastaa. 

Samaisessa tilaisuudessa Liksom totesi, että evakkous erityisesti Karjalasta muualle Suomeen on tunnettu ilmiö, mutta suomalaisten pako Ruotsiin päin on vähemmän käsitelty aihe. Suomesta lähti evakkoon Ruotsiin lähes 60 000 ihmistä, lehmiä tuplamäärä. Väylä kertoo fiktiivisestä evakkomatkasta, joka sijoittuu tiettyyn hetkeen Suomen historiassa, mutta samalla tarinassa on jotakin paikasta ja ajasta riippumatonta. Evakkous on ihmiskunnan historiaa, nykyaikaa ja valitettavan todennäköisesti myös tulevaisuutta.

Väylä on kirjoitettu tornionjokilaakson murteella eli meänkielellä, kuten Liksomin edellinen romaani Everstinna. Kieli on rehevää ja elävää, ja se vaatii murteeseen tottumattomalta lukijalta aluksi hieman makustelua. Voisi ajatella, että kokonaisen romaanin lukeminen murteella olisi raskasta, mutta ainakaan minua Liksom ei saa väsytettyä, vaan päinvastoin Väylää lukiessani janosin sivu sivulta lisää. 

Siirtolaispojan tie preerian tuntijaksi –JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2021. 467 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Joskus lukijalle käy niin onnekkaasti, että kirjan tarina imaisee maailmaansa pyörteisellä voimalla. Silloin siirtymät fiktiomaailmasta arkielämään vaativat pyristelyä, ja autossa harmittaa, ettei voi lukea pelkääjän paikalla matkapahoinvoinnin vuoksi. Illalla on haikein mielin sammutettava valot, jotta seuraava päivä ei menisi aivan sumussa. Töissä odottaa joka hetki, että pääsisi jo kotiin lukemaan kirjan loppuun. Tällainen lukutornado oli JP Koskisen Haukansilmä. 

Nuori Yrjö-poika muuttaa perheineen Suomen suuriruhtinaskunnasta Amerikkaan, New Yorkiin. Eletään 1860-lukua ja uudessa kotimaassa möyryää sisällissota. Yrjöstä tulee George, isoveli Veikosta William ja perheen sukunimikin vaihtuu Kuurasta Frostiksi. Uusi kotikaupunki Nyy Joork opettaa tulokkaille nopeasti, että tärkeää olisi kehittää oma pisnes, pieniä jobeja on tarjolla myös lapsille. 

Vastoinkäymisiäkin sattuu, mutta maailma on avoinna ja kaikki on mahdollista. Niinpä perhe lähtee kokeilemaan onneaan uudisraivaajina länteen halpojen maaeekkereiden perässä. Perheen ja Georgen elämä mullistuu jälleen, kun intiaanit hyökkäävät perheen tilalle ja vievät Georgen mukanaan. 

Tasangoista tulee Georgen koti, pitkistä taipaleista ratsailla arkea. Hän oppii lukemaan maisemaa, puhumaan intiaanien kieltä ja hiipimään äänettä. Koti-Suomessa opitusta ampumataidosta on hyötyä ja pian intiaanit huomaavat, että pojalla on ilmiömäinen näkö. Hänestä tulee Haukansilmä, myöhemmin myös Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Hevosille George puhuu suomea. 

Myöhemmistä juonenkäänteistä ei parane paljastaa kuin sen verran, että niitä riittää. Koskinen punoo juonta ilkikurisesti: aina kun lukija erehtyy kuvittelemaan, että vuorossa on seesteistä eloa, niin pian jo räsähtää. Taas mennään. 

Haukansilmä on seikkailuromaani, jossa vauhtia ja välienselvittelyjä riittää. Se on myös Georgen kasvutarina – nuori mies selviytyy hämmästyttävistä paikoista, mutta ei ilman kolhuja ja suruja. Vuodet intiaanien parissa muuttavat paitsi häntä itseään, myös perheen suhtautumista poikaansa.

Lisäksi Haukansilmä on historiallinen romaani, joka näyttää Georgen silmin Yhdysvaltojen huiman kehitysvauhdin ja intiaanien elämäntavan väkivaltaisen nujertamisen. George ei voi kuin lohduttomana seurata, miten biisoninmetsästyksellä elävät intiaanit pakotetaan reservaatteihin. Kun pyritään kasvuun ja rikastumiseen, aina joku jää jalkoihin. Tarinaan mahtuu pyrkyreitä, takinkääntäjiä, välistävetäjiä. 

Kirjan kannet suljettuani oloni oli pökertynyt, elin Georgen tarinassa niin vahvasti mukana. Ruudin katku ja epäilyttävästi värähtelevät heinikot saivat kääntämään sivun toisen jälkeen kuin transsissa. Vaikutuin, miten luontevasti Koskinen on nivonut fiktiivisen tarinansa historiallisiin kehyksiin.

Helmet 2021 -haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Georgen isä on ammatiltaan satulaseppä, joka ei enää nykyään ole kovin yleinen ammatti. Myös muita harvinaisia tai kadonneita ammatteja vilahtelee, kuten intiaaniasiamies ja sirkuksen ampuja. 

Haukansilmän tarina sijoittuu ajallisesti aikaan ennen pari vuotta sitten ilmestynyttä Tulisiipeä, mutta kirjat voi hyvin lukea itsenäisinä teoksina ja missä järjestyksessä haluaa. 

Haukansilmästä ovat kirjoittaneet ainakin Kirsi Kirsin kirjanurkassa ja toimittaja Kai Hirvasnoro Kirjoja hyllystäni -blogissa.

Klassikkohaaste #12 – Veijo Meri: Yhden yön tarinat

Kansipapereita ei kirppislöydössä ole tallella.

Otava 1967. 158 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste toistuu kahdesti vuodessa: aina tammikuun ja heinäkuun viimeisenä päivänä haasteeseen osallistuvat bloggaavat valitsemastaan klassikkoteoksesta. Tällä kertaa haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Haasteen koostepostauksessa löytyy linkkilista kaikkiin tänään julkaistuihin klassikkojuttuihin.

Pitkin syksyä suunnittelin lukevani tähän tammikuiseen haasteeseen Herman Hesseä, kunnes huomasin, että haastepäivä on ylihuomenna. Huh. Vaikeamaineiseen Hesseen en tällä aikataululla tohtinut tarttua, vaan valitsin omasta hyllystäni luettavaksi Veijo Meren Yhden yön tarinat. Paljon enempää kuin yhden yön verran lukuaikaa ei olisi.

Aiemmin Mereltä lukemani Manillaköysi ja Irralliset ovat jättäneet mielikuvan sutjakkaasta ja humoristisesta tarinankertojasta, joka ei pelkää kommentoida epäkohtia nostamalla niitä huumorin värittämään valokeilaan. Samalla linjalla jatkaa tämä Yhden yön tarinat, joka on kokoelma miesten kertomia vaiheikkaita ja paikoin ronskeja ja rasvaisiakin tarinoita. Eletään sodanjälkeistä rauhan aikaa, ja joukko miehiä on sotasairaalassa hoidettavina. Kertojavuoro vaihtuu mieheltä toiselle kuin ketjussa, välillä pysähdytään sairaala-arkeen. 

Saamme selvennystä tapahtumista, jotka johtivat nuoren alokkaan putoamiseen kolmannesta kerroksesta päälleen maahan. Eräs toinen taas selostaa vaiheikkaan loman tapahtumia, kun kiskot vievät ja mies hortoilee naisten ja viinan perässä. Miljöönä toimii esimerkiksi Riihimäki, jossa Meren perhe Kansallisbiografian mukaan asui kirjailijan lapsuusvuosina.  

Tarinoista piirtyvä sotamiehen maailma on miehinen. Hoitajien kopelointi on toipilaiden hupia. Kun seikkailuista kerrotaan jätkäporukassa, ei värikynää varmastikaan säästellä. Yhdet kohtelevat naisia kunnioittaen, jopa peläten, toiset yrittävät kammeta tyttöjä vaikka väkisin. 

Kertojien vaihtuminen ja sairaalaelämän kuvaukset rytmittävät kerrontaa. Toinen rytmin muutos syntyy, kun vauhdikkaasti etenevien seikkailutarinoiden lomassa pysähdytään kuvailemaan: 

Mammalla oli päällään punainen aamutakki, joka oli ommeltu vinoneliöihin. Siihen olisi ollut helppo johtaa tulta. Jalassa oli mustat sukat, joihin oli loihdittu keltaisia saniaisia ja punaiset tohvelit, niissä oli jalkapallon kokoiset valkoiset villalangasta tehdyt pallukat. Voi mikä nainen. Se nosti jalan polvelle, jolloin takin liepeet putosivat. Mä katselin sen reisiä. Joskus näkee sen ikäisillä naisilla niissä Suomen vesistökartan, mutta tällä ne olivat mallikelpoiset, sileät ja hyvin ruskettuneet.

Tarinoissa riittää käänteitä, ja ne kiertyvät välillä farssimaisiksi kieputuksiksi. Lukiessani Meren yötarinoita tunnistin kerronnassa Antti Tuurin tekstien tapaista poljentoa ja nokkeluutta. Tuuri-fanille Meri siis uppoaa, vaikka naisten kohtelu ja räävittömyydet tökkisivätkin. Tarina-ajassa sota ja sen järjettömyydet ovat vielä lähimuistissa, joten ei ihme jos sotilaatkin käyttäytyvät järjettömästi. 

Helmet 2021: 10. Kirjan nimessä on numero.

JP Koskinen: Tulisiipi

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2019. 352 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


JP Koskisen Tulisiipi on koskettava ja mukaansatempaava historiallinen romaani, jonka matkassa lukija pääsee kokemaan niin Siperian tulipalopakkaset, neuvostoyhteiskunnan arjen kuin huikeat korkeudet.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Kaarle, lentämisestä hullaantunut pikkupoika, jonka amerikansuomalainen perhe jättää lama-ajan Yhdysvallat ja suuntaa Neuvosto-Karjalaan. Siellä kerrotaan olevan parempi tulevaisuus kuin puutteen leimaamassa Amerikassa. Olisi vapautta ja kaikille työtä. Mukaan lähtevät äiti, isä ja perheen lapset Kati ja Kaarle.

Tulisiiven päähenkilöllä on monta nimeä: Kaarle on tilanteesta riippuen Charles, Gennadi, Tulisiipi tai kreisi boi. Kaarlen lempinimen lisäksi Koskinen värittää tarinaa muutenkin herkullisella fingelskalla, joka välillä vaatii ääneen lukemista auetakseen.

Vielä kun perhe asuu Amerikassa, Kaarle pääsee katsomaan Charles Lindberghin lentonäytöstä, mikä vahvistaa pojan pakkomielteistä kiinnostusta lentämiseen. Into saa Kaarlen ensin hyppimään vajan katolta leikkisiivet selässään, myöhemmin hän pääsee oikean koneen kyytiin ja pian jo ohjaimiin. Kaarle on kylmäpäinen luonnonlahjakkuus.

Uudessa kotimaassa ei olekaan vastassa onnenmaa, vaan tiukkaa valvontaa, pelkoa ja nurkista jäätyvä vaatimaton talonrähjä. Perhe ajautuu siis laman jaloista Stalinin vainojen kynsiin, ja toinen maailmansotakin lähestyy. Kaarlen silmin lukija näkee, millaista on elää sosialistisessa yhteiskunnassa. Kaarle joutuu moniin tilanteisiin, joiden voisi ajatella olevan varma kuolemantuomio. Lentotaito auttaa selviytymään, koska hyvistä lentäjistä on aina pulaa, huonot kuolevat pois.

Olet varmasti ollut edellisessä elämässäsi lintu, eihän tätä muuten selitä mikään.

Tuurilla on osuutensa, mutta keskeistä Kaarlen selviytymisessä on hänen sopeutumisensa valtaapitävien metkuihin. Hän ymmärtää varhain, että vastustelu on turhaa ja usein kohtalokasta. Vaikka syytös olisi kuinka älytön, ei oikomisesta olisi mitään hyötyä kuitenkaan.

Kirja on 350-sivuinen, mutta silti sukkelasti luettava, niin luontevasti Koskinen kreisi boin tarinaa kuljettaa. Ympäristöt vaihtuvat, vuosikymmenet kuluvat, mutta tarina pysyy kasassa minäkertojan näkökulman ansiosta. Kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa Kaarlella on vain yksi toive: kun saisi lentää. Vuosien mittaan Kaarle pääsee ohjaamaan monenlaisia koneita, ja lentämisen kuvaukset tuntuvat vatsanpohjassa. Ja myös sydänalassa.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tulisiipi on paraikaa sekä Finlandia- että Savonia-palkintojen ehdokkaana. Lisäksi kirja voitti jo kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon. Kirjailija Koskinen on monesti Twitterissä menestysuutisten yhteydessä todennut: Tulisiipi lentää! Toivon sille onnekkaita lentoja myös jatkossa!

Pajtim Statovci: Bolla

Kansi: Mirella Mäkilä.

Otava 2019. 128 s. e-kirjana.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Rosoinen ja rehellinen Bolla kertoo kielletystä rakkaussuhteesta, toiseudesta ja Euroopan julmasta lähihistoriasta. Alussa eletään sodan kynnyksellä vuoden 1995 Pristinassa. Arsim ja Miloš ovat serbi ja albaani: heidän kuuluisi olla vihamiehiä, ei rakastavaisia. Kahden miehen suhde on tuossa ajassa ja ympäristössä muutenkin hengenvaarallista.

– – ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana. 

Intohimon ja haaveiden hetket ovat väkeviä, mutta lyhyitä. Miloš unelmoi lääkärin urasta, Arsim kirjailijan. Miloš toimii rakastettunsa ensilukijana:

"Lukisitko sen minulle?"
     Hänen pyyntönsä saa minut voimaan pahoin, mutta myönnyn kuitenkin nopeasti, sillä tätähän minä olen odottanut. Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?

Tulenarka suhde jättää jälkensä molempiin, samoin sota. Olosuhteet ajavat päähenkilö Arsimin tekoihin, joiden vuoksi häntä kohtaan on vaikea tuntea empatiaa. On väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä.

Bolla on räjähtävä alku kirjasyksylle ja minulle koskettava lukukokemus. Päähenkilön epämiellyttävyys haastaa lukijaa, vastapainona toivonpilkahdukset tuovat lohtua. Vaikka mieleni teki vain ahmia vetävää tarinaa, jäin makustelemaan Statovcin viisaita, hiottuja lauseita.

Kustantajan esittelyssä Statovcia tituleerataan kansainväliseksi tähtikirjailijaksi ja Bollaa lumoavaksi, eikä näissä määritelmissä ole mielestäni mitään liikaa. Kirjailijan kaksi aiempaa teosta Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän on käännetty useille kielille, ja ne ovat saaneet kehuvia arvosteluja arvostetuissa lehdissä.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli minulle loistokas lukukokemus, sillä sen rakenne, henkilöhahmojen syvyys ja jännite tekivät syvän vaikutuksen. Yhtään vähempää en voi sanoa Bollasta, jolle voi povata niin ikään vankkaa kansainvälistä menestystä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Hesarin Kuukausiliitteessä (08/2019) on kirjailijasta pitkä, taustoittava juttu, josta luin hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä; häntä kohdellaan usein leimallisesti maahanmuuttajakirjailijana.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki: velvollisuustanssi kuoleman kanssa

Kansi: Markko Taina. Luin suomennoksen 8. painoksen
vuodelta 2012, ensimmäinen ilmestyi 1970.

Tammi 2012. 190 s.

Alkuteos: Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade (1969).

Suomentaja: Juhani Jaskari.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kirjabloggaajien yhteisen klassikkohaasteen päivä lähestyi, mutta luettavana oleva tiiliskiviklassikko ei millään tahtonut edetä. Tämä oli tilanteeni vajaa viikko sitten ja iloitsin itsekseni siitä, että en ollut edes ilmoittautunut haasteeseen mukaan. Kokemuksesta tiesin, että näin voi käydä. Ajankulukseni mökillä lueskelin kertyneitä Hesarin kulttuuriosioita (enkä siis sitä klassikkoa), ja törmäsin Jukka Petäjän esseeseen Kurt Vonnegutin 50 vuotta sitten julkaistusta romaanista Teurastamo 5 (HS 21.7.2019). Juttu herätti lukuhaluni, ja onneksi kirja löytyi mökin Keltaisen kirjaston kokoelmastani. Sitten vain lukemaan.

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on yhdysvaltalaisen Kurt Vonnegutin (1922–2007) tunnetuin romaani, ja se ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 1970 Juhani Jaskarin suomentamana. Yhteensä julkaisusarjassa on ilmestynyt Vonnegutilta 13 teosta.

Teurastamo 5 kertoo toisen maailmansodan loppupuolella vuonna 1945 tapahtuneesta Dresdenin pommituksesta ja sen seurauksista. Kolmen helmikuisen päivän aikana Amerikan ja Englannin armeijat pommittivat saksalaista kaupunkia niin, että seurauksena oli täystuho, joukkoteurastus. Pommituksessa kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä, joidenkin arvioiden mukaan jopa satojatuhansia. 

Päähenkilö on amerikkalainen Billy Pilgrim, joka joutuu saksalaisten sotavangiksi ja on vangittuna vanhaan teurastamorakennukseen, kun 4000 tonnia pommeja tippuu kaupunkiin. Pilgrim ja hänen kanssaan teurastamon kellarissa piilotelleet ovat harvoja eloonjääneitä.

Sotakokemuksistaan Pilgrim valmistelee sotaromaania, josta ei tule lainkaan tavanomainen sotakirja. Jo sen alku vihjaa tarinan luonteesta: Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen. Vuosikymmenet vilahtelevat, kun Billy matkaa vanhuuden vuosistaan takaisin aikaan ennen sotaa ja taas eteenpäin hääpäiväänsä ja sodanjälkeiseen elämäänsä Ilium-nimisessä kaupungissa asuvana optikkona.

Billy on ajallinen spastikko, hän ei lainkaan pysty itse säätelemään minne seuraavaksi menee, eivätkä nuo matkat ole suinkaan aina hauskoja. Hänellä on alituinen ramppikuume, hän sanoo, koska hän ei milloinkaan tiedä, missä oman elämänsä kohtauksessa seuraavaksi joutuu esiintymään.

Ajassa matkustaminen alkaa sen jälkeen, kun Billy joutuu 1960-luvulla lentävän lautasen sieppaamaksi. Avaruusolennot vievät miehen mukanaan Tralfamadoreen, jossa hän joutuu eläintarhaan edustamaan Maan asukkaita. Tralfamadorelaisilta Billy omaksuu tavallisesta poikkeavan suhtautumisen elämän käänteisiin. Kuolema ja syntymä ovat vain hetkiä, jotka toistuvat siinä missä muunkinlaiset tapahtumat elämän spiraalissa.

Sotaharjoitusten lopulla Billy sai kiireisen kotiloman, koska hänen isänsä, iliumilainen parturi, oli saanut surmansa ystävän vahingonlaukauksesta heidän ollessaan kaurisjahdissa. Niin se käy.

Ei ole niin kamalaa tapahtumaa, johon ei todettaisi, että "Niin se käy." 

Mieleni tekisi kutsua romaania genrehybridiksi, sillä siinä on piirteitä ainakin muistelmasta, tieteisromaanista, satiirista ja sotaromaanista. Petäjä kuvailee teosta pasifistiseksi antiromaaniksi. 

Sodanvastaisuus tulee kirjassa monin paikoin esiin korostamalla sodan mielettömyyttä. Kaikki tuntuu ajoittain absurdilta: ihminen edustamassa lajiaan tarhattuna, lähes lapset sotimassa ja tappamassa toisiaan, kokonaisen kaupungin tuhoutuminen. Tyylilajeilla leikittely ja edestakaiset liikkeet kuvaavat paitsi sodan mielettömyyttä, myös sodan järkyttämää mieltä. Kauhut palaavat mieleen takaumina, eikä elämää voi enää nähdä kronologisena, eheänä jatkumona. 

Vaikka romaani on avaruusolentoineen ja toisine ulottuvuuksineen mielikuvituksellinen, taustalla ovat kirjailijan omat kokemukset. Kurt Vonnegut oli 22-vuotias, kun hän joutui saksalaisten sotavangiksi ja koki Dresdenin kauhut. Vonnegut aloitti kirjailijanuransa muilla aiheilla, mutta Dresden ei jättänyt häntä rauhaan. Aiheen pohjalta hän kirjoitti kulttiromaaniksi nousseen teoksen yli 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Aikansa kulttiromaanista on tullut vuosikymmenten varrella myös klassikko. Klassikoiden lukemiseen liittyy monenlaisia mielikuvia, monesti sen ajatellaan olevan hankalaa tai ainakin tylsää puuhaa. Onko Vonnegutin klassikko siis vaikea? Tunnistan sen, että kun päähenkilö Billy Pilgrim kieppuu ajassa ja eri todellisuuksien välissä, saattaa lukijakin luiskahtaa liian kauas tarinan vetovoiman ytimestä. Näin minullekin taisi käydä edellisellä kirjan lukuyrityksellä nelisen vuotta sitten. En saanut otetta Teurastamosta, olin koko ajan jotenkin hukassa. Nyt kun aloitin, löysin kirjanmerkin sivulta 53.

Tällä kertaa Petäjän essee viitoitti tietäni enkä ollut lainkaan eksyksissä. Nautin mosaiikkimaisesta romaanista ongelmitta ja näin rakenteen palvelevan aihetta.  Sanoisin, että ajoitus on kaikki kaikessa. Jos jokin klassikko maistuu puulta tänään, se voi avautua ja edelleen avata uusia luku-uria joskus myöhemmin. Eikä klassikon lukemista tukevien tekstien lukemisestakaan haittaa ole, niistä voi löytää tulkinnan avaimia.

Osallistun tällä Vonnegutin romaanilla siis Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogin Hande.

Helmet-lukuhaasteessani kirja käy kohtaan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja, sillä löysin kirjan Kirjasammon kiellettyjen kirjojen listalta.

Kuukauden nobelisti: Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1946. 379 s.
Alkuteos: A Farewell to Arms (1929).
Suom. Veikko Polameri.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Pari kuukautta sitten kirjoitin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanista, jonka luin uudelleen Kirjoja ulapalta -haasteen innoittamana. Mielikuvani Hemingwaystä muuttui tuon lukukokemuksen myötä kuivakasta kiinnostavaksi, joten aloin heti miettiä, mitä lukisin kirjailijalta seuraavaksi. Päädyin täydentämään Keltaista kirjastoani Jäähyväiset aseille -romaanilla. Ja koska bloggasin Vanhus ja meri -kirjasta Keskiviikkoklassikko-otsikon alla, saa tämä vuoron olla Kuukauden nobelistin teos.

Tässä Hemingwayn klassikossa näyttämönä on sota-aika, ensimmäisen maailmansodan taistelut Italiassa. Päähenkilö on amerikkalainen nuorimies Frederic Henry, joka on sodassa vapaaehtoisena lääkintämiehenä. Rintamalla hän tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherineen, ja he rakastuvat. Kun Frederic haavoittuu, pestautuu Catherine samaan sairaalaan, jossa mies on toipumassa. He kokevat yhteisiä onnenhetkiä muun muassa Catherinen yövuorojen aikaan ja ikimuistoisen kesän:

Se kesä oli meistä ihanaa aikaa. Kun pystyin lähtemään ulos, ajoimme vaunuilla puistossa. Muistan vaunut, hevosen joka kulki hitaasti, ylhäällä edessä istuvan ajurin selän ja hänen korkean lakatun hattunsa ja Catherine Barkleyn istumassa vierelläni. Jos annoimme kätemme koskettaa toisiaan, vain käteni syrjänkin koskiessa häneen, me kiihotuimme. Myöhemmin kun saatoin kulkea kainalosauvoilla, menimme päivälliselle Biffiin tai Gran Italiaan ja istuimme pöydässä ulkona Gallerian pylväskäytävässä. ‒ ‒ Joimme kuivaa valkoista capria jääastiassa viilennettynä; kokeilimme tosin monia muitakin viinejä, fresaa, barberaa ja makeita valkoviinejä. 

Auvo ei kestä kauaa, sillä Frederic joutuu takaisin rintamalle. Frederic tuntee syvää velvollisuudentuntoa sotimiseen, mutta nyt kun Catherine odottaa häntä toisaalla, on Italian joukkojen perääntyminen hänelle tilaisuus päästä pois. Catherine on Henryn syy jättää jäähyväiset aseille. Seuraa pelokasta pakoilua ja uhkarohkea souturetki Sveitsin puolelle, puolueettomalle alueelle. Kaikki on jälleen hyvin, kunnes...

Hemingway on henkilöilleen säälimätön. Luulin jo paatuneeni lukijana, koska en ole aikoihin vetistellyt lukiessani, mutta nyt en välttynyt kyyneliltä. Loppu murskaa sydämiä, myös lukijan.

Tempauduin täysillä mukaan sota-ajan rakkaustarinan vaiheisiin ja nautin Hemingwayn dialogivetoisesta kerronnasta. Hemingwayn Vanhus ja meri -romaaniin verrattuna kerronta on laveampaa, mutta samaa kiireettömyyden tuntua on molemmissa. Tarina etenee omalla painollaan, mitään vyörytystä Hemingway ei harrasta. Sotakuvaus on realistisen oloista, paikoin aika sekavaakin. Yhtä paljon kuin sotaromaani on tämä kyllä rakkaustarina.

Kirjan äärellä sain itseni jälleen kerran kiinni vääristyneestä mielikuvasta: vielä kirjaa aloittaessani kuvittelin tarinan sijoittuvan Espanjan sisällissotaan. Hämmästelin hieman, kun kansien välissä sodittiinkin aivan toista sotaa. Lieveteksti olisi toki kertonut, mistä sodasta kirjassa on kyse, mutta jätän ne nykyisin usein lukematta, sillä monesti ne kertovat kirjasta liikaa.

Googlailu sitten paljasti, että Espanjan sisällissotaan Hemingwayn teoksista sijoittuukin Kenelle kellot soivat ‒ eli vielä riittää kiinnostavaa Hemingwaytä (ja vielä omasta kirjahyllystä). Molemmissa sodissa Hemingway oli mukana, ja Henryn kokemukset mukailevat ilmeisesti jotakuinkin kirjailijan omia vaiheita. Hän oli mukana räjähdysonnettomuudessa ja rakastui sairaalassa häntä hoitaneeseen sairaanhoitajaan. Mielenkiintoiselta alkoi vaikuttaa David Sandisonin kirjoittama kirjailijaelämäkerta Ernest Hemingway (Gummerus 1998), joka meni jo varaukseen kirjastosta.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena.

Helmet-lukuhaasteessakin kirjalle on sopiva rivi, nimittäin 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Kirjankansibingossa kansikuva sopii kohtaan valokuva.

Kim Leine: Kuilu

Kansi: Jussi Kaakinen.

Tammi 2018. 727 s.
Alkuteos: Afgrunden.
Suomentaja: Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sain ensikosketukseni norjalaisen Kim Leinen tuotantoon pari vuotta sitten, kun luin hänen edellisen suomennoksensa Ikuisuusvuonon profeetat. Teos yllätti minut täysin, ja muistan edelleen, millaista oli lukea rujon realistista tarinaa 1700-luvun Grönlannista. Nyt Leine on valinnut aivan toisenlaisen miljöön ja aikakauden, sillä tuore suomennos Kuilu lähtee liikkeelle Suomen sisällissodasta vuonna 1918.

Tanskalaiset veljekset Kaj ja Ib ovat kaksoset, jotka osallistuvat Suomen sisällissotaan vapaaehtoisina. He matkustavat Suomeen sotimaan seikkailunhaluisina ja tuntuvat pelkäävän enemmän pakkasta kuin luoteja. Uhon rinnalla kytee kuitenkin pieni pelko, kuten Ib pohtii:

Pelkään mitä sota meille tekee. Pelkään mitä menetän, mitä saan. Minulla ei ole siitä aavistustakaan. Silti odotan sotaa.

Veljekset ajautuvat sodan julmuuksien pauloihin ja hyödyntävät sekasortoista tilannetta pidäkkeettä. Sotakokemus varjostaa valkoisten puolella sotivien veljesten elämää loppuun asti. Sodan mielettömyys, tuhoaminen, hajottaminen ja tappaminen muuttavat molempien suhtautumista elämään ‒ ja kuolemaan.

Sisällissotakokemusten jälkeen Ib opiskelee lääkäriksi. Ihmismielen kiehtovuus ohjaa hänet psykiatrian pariin, ja siitä edelleen tutustumaan hypnoosiin ja kokeilemaan manipuloinnin taitoja myös arkielämässä. Tälle lääkärille mikään ei ole pyhää, ei edes elämä. Kaj puolestaan päätyy ympäri Eurooppaa matkustavaksi lehtimieheksi. Hänen teologian opintonsa eivät johda pappisuralle, häntä vaivaavat uskon puute ja edelleen seikkailunhalu. Naisseikkailut koituvat lopulta kohtalokkaiksi.

Kuilu on eräänlainen tutkielma ihmismielen synkkyyksistä ja pimeistä puolista. Näiden tarkasteluun sota on otollinen näyttämö. Raakuudet vaikuttavat eri tavoin eri ihmisiin, minkä näyttää toteen mielenkiintoisesti se, että päähenkilöinä ovat kaksoset. Tilaisuusko tekee julmurin, vai kumpuaako pahuus sisältäpäin?

Ikuisuusvuonon profeetoista tuttu ruumiillisuus on vahvasti mukana myös Kuilussa. Ruumiinaukot ja niistä leijuvat löyhkät ja imelät tuoksut leijailevat lukijan nenään kirjan sivuilta. Osasin odottaa tätä, joten en hätkähtänyt, mutta voin kuvitella, että herkemmille lukijoille Leinen suoruus ja tekstin aistillisuus voivat olla liikaa.

Kirjan lopussa on kirjailijan jälkimietteet, joissa Leine kertoo kirjan synnystä. Kuilu pohjautuu elokuvakäsikirjoitukseen, jonka Leine teki ohjaaja Claus Bohmin vastarintamies Peter de Hemmer Gudmesta kertovaan elokuvaan. Käsikirjoituksen valmistuttua aihe tuntui jääneen kesken. Leine kaavaili aiheesta vielä lyhytromaania, mutta aineisto vei mennessään ja syntyi Kuilu, pituudeltaan yli 700 sivua.

Kim Leine on kiehtova kirjailija monella tapaa. Sekä miehen värikäs menneisyys että teosten taustat herättävät paljon kysymyksiä. Norjassa syntynyt Leine muutti teini-ikäisenä Tanskaan ja myöhemmin Grönlantiin pakoon päihteiden väärinkäytön sumentamaa elämää. Molemmat tähän mennessä suomennetut teokset ovat laajuudeltaan tiiliskiviluokkaa ja vaatineet hurjasti taustatyötä. Onkin meidän kaikkien innokkaiden Leine-fanien onni, että mies saapuu toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille, joilla hän keskustelee Sirpa Kähkösen kanssa lauantaina 26.5.

Luin kirjan tammikuussa enkä voinut kuin ihastella: mikä avaus käännöskirjavuodelle! Leine on luonut jälleen kiehtovan, vaikkakin rankan tarinan. Käänteitä ja vauhtia riittää, mutta myös tarinan psykologinen ulottuvuus on ajatuksia herättävä.

Kuilu on ajankohtainen teos näin Suomen sisällissodan muistovuotena. Osallistunkin kirjalla 1918-haasteeseen. Helmet-haasteessa kirja menee minulle kohtaan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Kuilu muualla: Kirjaluotsi.

Heidi Köngäs: Sandra (2017)

Kuva: Anna Lehtonen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 285.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Ensikosketukseni Heidi Köngäksen kirjoihin sain viitisen vuotta sitten, kun luin tuolloin Finlandia-ehdokkaaksi nousseen romaanin Dora, Dora. Köngäs jäi mieleeni vahvana tarinankertojana, joka osaa luoda syvän fiktiivisen maailman todellisten historiallisten tapahtumien ja henkilöiden pohjalta. Niinpä huomioni kiinnittyi Otavan syyskatalogissa esiteltyyn Sandraan, jonka luonnehdittiin kuvaavan sisällissodan seurauksia torppareiden näkökulmasta.

Klaara, Sandra ja Lyyti ovat romaanin kolme keskeistä naista, ja he myös toimivat kertojina. Klaaran tarina liikkuu nykyajassa. Hän on teatterielämän karikot kohdannut näyttelijä, joka löytää sukutalon vintiltä vanhoja almanakkoja vuosilta 1918 ja 1919. Näiden almanakkojen merkinnöistä avautuu edeltävien sukupolvien vaiheet Lepistön torpassa, Ylä-Väärissä. Vihkosiin ovat kirjoittaneet isoäiti Sandra ja Sandran miehen sisko Lyyti.

Sandran lähtökohdat elämään ovat karut: isän kuoltua perheen vanhimmat lapset ovat joutuneet huutolaisina eri taloihin, äiti pienimmän kanssa piiaksi kolmanteen paikkaan. Sandra on aina ollut lauhkea, kun taas hänen kälynsä Lyyti on rohkeampi, tulisempi. Parikymppisenä Lyyti alkaa kulkea vilkassilmäisen isännän kanssa, mitä ei katsota hyvällä. Sandra puolestaan nai Jannen, joka on kovia kokeneelle nuorelle naiselle kunnollinen mies.

Jannen ja Sandran perheeseen syntyy lapsia. Torppareina he joutuvat tekemään paljon työpäiviä talolle, mutta työteliäinä he selviävät kontrahtistaan. Omasta perheestä, pärjäämisestä ja torpasta ollaan ylpeitä. Uomiinsa asettunut elämä on pian vain muisto, kun sisällissota puhkeaa. Janne ja Sandra eivät ole punaisia eivätkä valkoisia, mutta niin vain Janne joutuu puolipakolla punaisten riveihin.

Pelko miehestä rintamalla, omasta jaksamisesta ja lasten tulevaisuudesta ovat raskas taakka kannettavaksi. Sandran on pakko pysytellä vahvana ja hoitaa koti, vaikka hän on voimiensa äärirajoilla. Työpäivät talolla tuntuvat vievän viimeiset mehut. Sota ei ole vain kaukaista jylyä, sillä rintamalinja kulkee pihapiirissä.

Kirjamessuilla kuuntelin Heidi Köngäksen haastattelua ja sain tietää, että kirjan pohjalla on kirjailijan isoäidin tarina, joten siinä on mukana todellisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Kokonaisuus on kuitenkin fiktiota. Köngäs ei ole kuullut asioista suoraan isoäidiltään, koska tämä kuoli kirjailijan ollessa pikkutyttö, vaan hän on selvitellyt asioita myöhemmin. Köngäs mainitsi, että tällainen kirjallisuus voi toimia lukijalle pontimena ottaa selvää omasta taustastaan, omista sukujuuristaan.

Finlandia-finaaliin Köngäs ei tänä vuonna yltänyt, mutta nostin Sandran omaan kuusikkooni, koska
Köngäs kirjoittaa sisällissodan runtelemista henkilöistä koskettavasti ja taidolla. Keskiössä ovat naisten kokemukset ja arki sodan keskellä. Köyhyys, nälkä ja pelko tulevat liki. Sisällissodasta on toki kirjoitettu paljon ja olen useita kirjoja lukenutkin, mutta tämä jää tunnemuistiin vahvana naiskuvauksena. Sandra tarjoaa sivustakatsojan näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin.

Seuraavaksi Köngäkseltä luen Hertan, ja luultavasti joskus vielä aiempaakin tuotantoa. Sitä ennen jatkan sisällissota-aiheen parissa, ilmoittauduin näet mukaan 1918-lukuhaasteeseen Ompun blogissa. Lukuun ovat tulossa ainakin Anneli Kannon Lahtarit ja Vankileirihelvetti Dragsvik.

Sandra muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Leena Lumi, Reader, why did I marry him? ja Lukuneuvoja.

Rosa Liksom: Everstinna (2017)

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 195.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Rosa Liksomin Everstinna on meänkielellä kirjoitettu vahvan naisen vimmainen monologi. Alkajaisiksi Everstinna sytyttää koivuklapit takassa, ja kun palavan koivupuun pauhu nousee savupiippua pitkin ja tiivistyy valkoiseksi paadeksi pakkastaivaalle, Everstinna alkaa käydä läpi elämäänsä. Siihen on mahtunut aatetta, rakkautta, intohimoa, väkivaltaa. Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. Oman historian ohella tulee käsiteltyä 1900-luvun historiaa.

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakaan.

Everstinna jakaa elämänsä neljään vaiheeseen, lapsuuteen, kahteen pitkäaikaiseen avioliittoon ja vanhuuteen. Lapsuus Kittilässä lotta-aatteen ja suojeluskuntatoiminnan värittämänä päättyy ensimmäiseen avioliittoon sattumanvaraisesti valitun miehen kanssa, mutta tahtonaisesta ei ole perinteiseksi emännäksi. Perhepiiriin jo lapsuudessa kuuluu äidin, isän ja siskon lisäksi Eversti, johon isä on tutustunut Saksan jääkärileirillä.

Toinen ja kirjassa hallitseva vaihe on suhde Everstiin, ensin morsiamena, sitten aviovaimona. Seksuaalisuus ja ruumiillisuus ovat tarinassa vahvasti mukana, elimineen ja eritteineen:

Menimä suohraan sänkhyyn ja naima yläkuun loistheessa aamuyöhön asti niin että Everstin asetakin saumat vain reppeilit. Eversti ko työnty minhuun, niin painovoima jätti minut. Mie liitelin ilmassa ko lintunen ja unohtin itteni.
     ‒ ‒ Eversti sano, että kenekhään naisen pillu ei haise yhtä hyältä ko minun ja kosi minua saksaksi samala ko kuivasi kulliansa kukikhaasseen verhhoon.

Pitkä kihlausaika on onnellinen, mutta heti avioitumisen jäljeen alkaa silmitön, sadistinen väkivalta ja alistaminen. Everstinna kestää paljon ja kerää itsensä aina uudelleen. Lopulta vuosien piina romahduttaa naisen, kun mies menee kerran liian pitkälle. Everstinna pääsee irtautumaan miehestään mielisairaalajakson ja läheisten tuen turvin.

Eversti on everstinnaa 28 vuotta vanhempi, ja saman verran on ikäeroa myös Everstinnalla ja hänen viimeisellä aviomiehellään Tuomaksella. Pari kohtaa, kun Everstinna ryhtyy syrjäkylän opettajaksi. Tuomas on niin nuori, että avioliittoon tarvitaan presidentin lupa. Suhdetta ei katsota hyvällä: onhan Tuomas vasta kläppi ja naista pidetään punaisella seudulla natsilutkana ja ylhäisöhuorana. Tämän liiton aikana Everstinna joutuu tyytymään matalampaan elintasoon kuin aiemmin, mutta tittelistään hän ei luovu koskaan. Sen eteen on tehty niin paljon uhrauksia. Hän on julkaissut kirjoja jo Everstin aikana, mutta nyt hän tekee kirjallisen läpimurtonsa kuvatessaan edellistä, sairasta liittoaan. Kirjoittaminen on hänelle myös keino käsitellä tapahtunutta:

Jos mie olisin vaienu meän liitosta, se olis ollu synti ja rikos. Vaikeneminen tekkee sen, ettei ruoka mene kurkusta alas, ja jos mennee, ei pysy mahassa vaan tullee samantien jommasta kummasta päästä ulos. Vaitiolo tappaa sisältä käsin.

Elämänsä viimeiset vaiheet nainen viettää sinisessä pirtissä, jossa hän on turvassa ko hauen mahassa. Tuomas ei koskaan poistu hänen elämästään, vaikka avioliitto ei loppuelämää kestänytkään.

Liksom hallitsee tiivistämisen taidon. Jo Hytti nro 6 oli kompaktia tavaraa, samoin on Everstinna: vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu vaiherikas elämä. Tiiviys tuo tarinaan vauhtia, eikä mihinkään kauheuksiin jäädä vellomaan ‒ se voisikin olla lukijalle liikaa. Henkilökuvaus on vähäsanaista, mutta värikästä.

Vyyreri ko astu juhlahuohneisthoon sisäle niin mie oikein säikähtin. Se oli kitukasunen, sillä oli pullea vauvan maha ja sen oikean puolen ohimosuoni pullisteli.

Murretekstiä ei kannata pelästyä. Tekstin rytmiin pääsee nopeasti sisälle, eivätkä runsaslukuiset hootkaan hankaloita lukemista liikaa, vaikkei kyseinen murre olisikaan tuttu. Kirjan lopussa on pieni sanakirja, jossa käytetyt murresanat selitetään. Suurin osa kyllä käy ilmi asiayhteydestä ja ilman sanastoakin pörröjen, klasien ja loorien kanssa pärjäisi. Hunteeraamisen jouduin sanastosta tarkistamaan, sillä en oivaltanut sen tarkoittavan miettimistä.

Miten jostakusta sitten tulee natsi? Vyyrerin tai jonkun hänen kaltaisensa vahvan johtajan suuret suunnitelmat sokaisevat helposti, kun kaivataan vahvaa johtajaa ja halutaan rakentaa parempaa maailmaa:

Nyh aattelen, että natsit ei loppuhneet Hitlerin ittensä tappamisseen, vaan aina ko annethaan maholisuus, syntyvät uuet natsit ja vasistit, koska ihminen on semmonen. Toistethaan sammaa asiaa ja ootethaan erilaista lopputulosta. Meissä jokasessa asuvat rakhauen ja laupeuentyöt rinnatusten julmuuen, syämettömyyen ja piittaamattomuuen kanssa. 

Monologimuotoinen kerronta on yhtäältä rankkaa luettavaa ja toisaalta lohdullista. Kaikki kauheudet ovat tapahtuneet äänessä olleelle, mutta samalla lukija tietää, että hän on selvinnyt kaikesta kertomastaan, koska on kertomassa tarinaansa. Oman lisänsä vaikuttavuuteen tuo se, että Everstinnan tarina perustuu tositapahtumiin: kirja on Liksomin tulkinta Annikki Kariniemen (1913‒1984) elämästä.

Kun katselin Kristiina Haltun monologiesitystä Everstinnasta syyskuisessa Kirja vieköön! -illassa, tiesin odottaa Rosa Liksomin uutuuskirjalta verevää ja väkevää kerrontaa. Liksomilaisella suoruudella ja varmuudella kerrottu tarina imaisee sisäänsä, ja Everstinnan kokemukset tulevat iholle, vaikka hänen aatemaailmaansa tai ratkaisuihinsa ei pystykään samastumaan.

Odotin tältä lukukokemukselta paljon ja paljon myös sain. Lukukokemus varmasti syvenee entisestään huomenna, kun osallistun Turun kirjamessuilla Rosa Liksom -lukupiiriin klo 13.20. En olekaan aiemmin osallistunut kirjamessujen lukupiireihin, joten on hienoa päästä kokemaan tällainen kirjailijan ja lukijat yhdistävä tilaisuus ja vieläpä bloggarina. Lisää Everstinnasta, Liksomista ja lukupiiristä siis heti huomenissa!

Everstinna muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Pihakuiskaajan matkassa. Koska Everstinna on myös kirjailija ja romaanissa kuvataan hänen kirjailijuuttaan, niin kirja sopii #taiteilijaromaanit-haasteeseen.

Antti Tuuri: Tammikuu 18 (2017)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 220.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Antti Tuurin Tammikuu 18 on dokumentaarinen ja napakka kuvaus Suomen sisällissotaa edeltäneistä tapahtumista ja sodan alkuvaiheista. Näkökulma on valkoisten, sillä kirjan keskeiset henkilöt ovat toimijoita Ylistaron suojeluskunnassa. Minäkertojana toimii rakennusmestari ja suojeluskuntajohtaja Ahto Sippola, joka tarinan edetessä nousee suojeluskunnan esikuntaan.

Raportinomainen romaani kuljettaa lukijaa ympäri Pohjanmaata. Lähes koko ajan ollaan liikkeellä. Sippola matkustaa reellä kireästä pakkasesta huolimatta, hän käy muun muassa Vimpelin ja Vöyrin sotakouluilla. Suojeluskunnan pitäisi riisua aseista venäläisiä sotilaista, mutta asepula hankaloittaa operaatiota. Sotakouluissakin harjoitellaan heinäseipäiden kanssa aseiden puutteessa.

Tuuri kirjoittaa historiallisiin faktoihin nojaten ja jouhevasti edeten. Tuuri tarkastelee historian käännekohtia paikoin humoristisesti, mikä on Tuurin-lukijoille tuttu sivumaku. Asepulaa pyritään ratkomaan asevaraston seinään sahattavalla reiällä, eikä Vaasan-junan sabotointi aivan onnistu. Sippolan matkoilta kertyy anekdootteja:

Renwall kysyi, kuinka kauan minä uskoin sodan kestävän. Sanoin sen kestävän kolme kuukautta. Senaattori ihmetteli, että osasin niin tarkasti sanoa, koska sota päättyisi, vaikka se ei vielä ollut edes kunnolla alkanut. Selitin, että kolmen kuukauden kuluttua olisi käsillä kylvöaika, ja silloin piti miesten olla kotona: jos satoa ei syksyllä saataisin, ihmisiä kuolisi nälkään vaikka voittaisimmekin sodan. Senaattori kirjoitti muistikirjaansa tämän.

Henkilöt jäävät etäisiksi reportaasimaisen kerronnan vuoksi. Tuuri ei mene kenenkään nahkoihin, vaikka onkin valinnut minä-kertojan selostamaan tapahtumia. Huomio on toiminnassa ja liikkeessä. Taustatyötä on ilmiselvästi tehty ahkerasti: arkistot ja historialliset selvitykset kaikuvat tekstissä.

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos sisällissota ja erityisesti valkoinen näkökulma kiinnostavat.  Jos haluaa lukea sotaromaanin, mutta ei halua upota taisteluihin tai rintamakuvauksiin satojen sivujen ajaksi, niin tämä on kirja paikallaan. Kirja avaa hyvin taktikointia ja joukkojen valmistamista sotatoimiin. Toki tämä menee Tuuri-fanille välipalakirjana.

Tuurista on pikkuhiljaa kehkeytynyt yksi luottokirjailijoistani. Aina en pakahdu ihastuksesta hänen teostensa äärellä, mutta Tuurin kirjaan tarttuessani tiedän, mitä saan: varmaa, vakaata, nasevaa ja taidokasta luettavaa. Ääni ja poljento ovat tuttuja.

Muita Tuureja Kirjakimarassa: Matkoilla Euroopassa, Bospor Express, Taivaanraapijat, Ikitie, Tenoa soutamassa.

Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia (1956)

Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 281.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Irja Virtasen omaelämäkerrallinen romaani Kenttäharmaita naisia kertoo jatkosodasta nuoren lotan näkökulmasta. Tarina alkaa kesästä 1942. Ulla Rantala on tuore ylioppilas ja vasta radiosähköttäjäkurssinsa käynyt, kun komennus vie hänet Itä-Karjalaan. Siellä hän toimii muun muassa radistilottana esikunnassa. Asemapaikoissaan Ulla joutuu tottumaan ahtaisiin ja tuholaisia viliseviin majoitustiloihin, laihoihin ruoka-annoksiin ja katkeamattomaan vuorotyöhön. Sodan arkeen kuuluu, että heroiinia käytetään lääkkeenä ja yskä voikin olla hengenvaarallinen keuhkotauti.

Ensimmäisen painoksen ulkoasu.
Alkuperäispäällys: Martti Mykkänen.

Ulla saa kotoa kirjeitä tyttärestään huolissaan olevalta isältä, joka ei ole mielissään tyttären sotahommista. Isällä on tuoreessa muistissa vuoden 1918 tapahtumat, joihin hän osallistui punaisten puolella. Lotta-järjestö Lotta Svärd kun on selkeästi valkoinen järjestö, johon vasta sodan pitkittyessä on otettu mukaan myös työläistaustaisia.

Ullan suurimman kaipauksen ja ikävän kohde on Kannaksella oleva poikaystävä tumma komea Arvi, jolla oli tiukka katse ja sininen parransänki. Myöhemmin Ulla ja Arvi vihitään, ja isäkin saapuu Äänislinnaan nuorenparin häihin. Kuolemanpelko ja tietoisuus sotatilasta painuvat onnen hetkillä taka-alalle:

- - Ullan maailmaan ei nyt mahtunut muuta kuin oman elämän mullistus. Aivan kuin suuri sivellin olisi alkanut elävöittää hänen harmaata lottasotaansa väreillä, ja häntä huimasi niiden värien ylenpalttinen kirjo. Vain nykyhetki ja huominen olivat olemassa; niiden taakse hänen mielikuvituksensa ei vielä jaksanut kurkottaa.

Valtaosa tarinasta sijoittuu asemasotavaiheeseen, jolloin elämä asettuu jotenkuten uomiinsa, eletään arkea sodan keskellä. Elämään rintamalla mahtuu joidenkin lottien kohdalla irtosuhteita ja alkoholiakin, vaikka alkoholi on erottamisperuste. Lottien joukossa on tyttöjä monenlaisista taustoista. Virtanen kuvaa elävästi lottien välisiä suhteita: joistakin tulee läheisiäkin ystäviä, kun taas toisia sietää vain olosuhteiden pakosta. Myös motiivit toimia lottana vaihtelevat; joillekin se on vain keino hankkia aviomies.

Lotta-aatteen kulmakivet kuuliaisuus ja siveellisyys ovat kaikilla kirkkaasti tiedossa. Useimmat kuitenkin kaipaavat pientä piristystä harmaan sota-arjen keskelle illanistujaisista tai tansseista. Lotista vastuussa olevan vänrikki Kalamaan kierrokset nousevat, kun Ulla pyytää lottatoverinsa Tiinan kanssa lupaa poistua illalla tuvasta:

Ja kollit kiertää taloa heti kun hämärtää ja joka kulman takana on treffit. Ihan kuin Sodomassa. Jos radistitkin alkavat riijata, ei minun auta muu kuin lyödä kintaan pöytään Jänösen edessä ja sanoa, että minä luovun ja pitäkää itse naislaumanne kurissa. Onkohan Suomen armeijassa kurjempaa ammattia kuin minulla: suojella neljäntoista tyttölapsen kunniaa, likkojen joista jokainen on valmis lahjoittamaan sen ensimmäiselle vastaantulijalle heti kun silmäni välttää. Ja tätä sanotaan sotimiseksi. 

Uudempi kansi.
Kannessa kirjailijan kuva.

Ulla joutuu huomaamaan, että vaikka lotat ovat näennäisesti tasa-arvoisia, niin esimerkiksi
varustetäydennyksissä kaikki eivät ole samalla viivalla. Onneksi isä onnistuu hankkimaan ja lähettämään sopivat saappaat talvipakkasia varten ja lottatoveri lainaa siistimpää asua vihkimisen ajaksi, jottei Ullan tarvitse astella avioon kauhtuneessa puvussa.

Naisten elämässä rintamalla on jatkuvasti läsnä seksuaalisen väkivallan pelko. Monet lotat joutuvat häirinnän kohteiksi, ja Ullakin kokee uhkaavia tilanteita. Sota-aikana tehdään äärimmäisen brutaaleja tekoja, eivätkä niihin sorru vain demonisoidut viholliset: kirjassa esimerkiksi kerrotaan, että suomalaissotilaat ovat raiskanneet kaatuneen naispuolisen venäläiskapteenin.

Ihminen on ihmiselle susi, niin se on. Sivistys on silannut ihmisiin jonkinmoisen pettävän inhimillisyyden kelmun, mutta heti kun joudutaan poikkeuksellisiin olosuhteisiin, kun tullaan rajoille, joilla ihmisten lait hetkeksi herpaantuvat, astuu esiin peto sen kelmun alta ja ryhtyy raatelemaan. Ja niitä petoja on meidän joukossamme enemmän kuin luullaankaan.

Virtasen realistinen kuvaus ei siis tee sen enempää lotista kuin sotilaistakaan sankareita, vaan kuvaa käyttäytymistä poikkeustilanteessa. Hyvässä ja pahassa.

Sota kokosi rintamalle suomalaisia eri puolilta maata, minkä Virtanen tekee näkyväksi puheessa. Murredialogia on kirjassa jonkin verran, ja se tuo lisäväriä tekstiin. Mukana on myös karjalankielisiä repliikkejä, koska lotat ja sotilaat olivat tekemisissä Äänislinnassa paikallisten kanssa. Näitä en aina ymmärtänyt, mutta se ei suuresti haitannut lukemista. Kaiken kaikkiaan nautin Virtasen räväkästä ja kuvailevasta kielestä. Aina en muistanut lukevani yli 60 vuotta sitten julkaistua kirjaa!

Kenttäharmaita naisia oli minulle merkittävä lukukokemus. Oikeastaan olisin halunnut lukea kirjan jo paljon nuorempana. Lotissa ja heidän kohtaloissaan on nimittäin aina ollut minusta jotakin mielenkiintoista. Muistan, että esimerkiksi lottien vaiheita kuvaava Kun taivas repeää -televisiosarja teki minuun syvän vaikutuksen teininä. Kiinnostukseni talvi- ja jatkosotaan ja lottiin kumpuaa lähipiirini historiasta: molemmat isoisäni olivat sodassa, mutta heidän sotakokemuksistaan ei perheessä ole juuri puhuttu.

Irja Virtasen realistinen romaani nostaa naisten sotakokemukset keskiöön, minkä vuoksi sitä onkin kutsuttu "naisten Tuntemattomaksi sotilaaksi". Kenttäharmaita naisia ilmestyi vuonna 1956 eli kaksi vuotta Väinö Linnan klassikoksi nousseen Tuntemattoman sotilaan jälkeen ja noin kymmenen vuotta sodan päätyttyä. Ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, mutta uutta painosta saatiin odottaa aina vuoteen 2006. Syynä oli ainakin se, että aikalaiskritiikki oli ankaraa ja Virtanen jäi Linnan jalkoihin. Kannattaa kuunnella Sirpa Kähkösen ja Sari Näreen mielenkiintoinen keskustelu, jossa he muun muassa toteavat Virtasen olleen aikaansa edellä historiankuvauksessaan.

Tämä bloggaus on osa Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia, jossa esitellään kuluvan juhlavuoden aikana yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemat 101 kirjaa arvottiin kiinnostuneiden bloggareiden kesken, ja Kirjakimaralle osui arvonnassa vuosi 1956 ja Irja Virtasen kirja.

Olen iloinen, että osallistuin tähän projektiin ja sain vielä luettavakseni näin mielenkiintoisen kirjan, johon tuskin olisin osannut tarttua muuten. Toivon, että tämän kampanjan Virtasen kirjalle tuoma huomio saa useat tarttumaan tähän unohdettuun teokseen. Kenttäharmaita naisia on romaani, jota voisi hyvin lukea Linnan klassikon rinnalla kouluissa. Se on mielestäni helppolukuisempi kuin Tuntematon ja tuo kaivattua naisnäkökulmaa jatkosota-aiheeseen. (Ja mainittakoon, että se on lyhyempi, mikä taitaisi innostaa koululaisia.)

Lämmin suositus!

Pirkko Saisio: Sisarukset (1976)

Kansi: Kosti Antikainen. 

Kustantaja: Kirjayhtymä.

Sivumäärä: 211.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Vuonna 1976 ilmestynyt Sisarukset on Pirkko Saision toinen romaani. Kirja kertoo kolmesta sisaruksesta, Kertusta, Hiljasta ja Vilhosta. Tarina sijoittuu Helsinkiin 1930- ja 1940-luvuille eli aikaan juuri ennen sotia ja sota-aikaan. Sisarukset ovat kotoisin Tampereelta, ja he kaikki vuorottelevat kertojan roolissa. Kerrontaa värittää sisarusten Tampereen murre.

Vilho on perustanut perheen Helsinkiin: hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Kerttu asuu Vilhon perheen luona alivuokralaisena, ja sisaruksista nuorin Hilja seuraa perässä. Siskokset työskentelevät pesulassa. Kotona on ahdasta ja arki työntäyteistä. Vilho kutsutaan rintamalle, ruoka menee kortille ja puute alkaa rasittaa elämää. Lapset sairastelevat. Kerttu on mukana kommunistisessa liikkeessä ja hänellä on suhde naimisissa olevaan Olaviin.

Realismia edustava Sisarukset on Saision tuotannossa vähemmän tunnettu teos. Se edustaa työläiskirjallisuutta, toisin kuin Saision myöhemmät teokset. Tyyli poikkeaa nyky-Saisiosta melkoisesti, mutta on tällaiselle realistisesta kerronnasta nauttivalle lukijalle mieluisaa luettavaa. Pienten ihmisten elämänvaiheet nivoutuvat osaksi suuria historiallisia myllerryksiä. Ajankuvana sisarusten tarina on loistava; kirja vie aikamatkalle historialliseen Helsinkiin.