Terävästi ajassa kiinni – Claes Andersson: Aamu meren rannalla: sisäänhengitys, uloshengitys

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2015. 78 s. 
Alkuteos: En morgon vid havet. 

Suom. Jyrki Kiiskinen. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Runon ja suven päivän iltaan tuon ajatuksia Claes Anderssonin runokokoelmasta Aamu meren rannalla.

Yhtenä aamuna meren rannassa aurinko paistaa, tuulee

linnut ääntelevät ja niiden siivet iskevät ilmaa,

ja ymmärrän miten kaunis maailma on

Kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, vaikka meri ei kovin monessa runossa esiinnykään. Enemmän kokoelmassa on kyse omaelämäkerrallisuudesta ja nykyelon kommentoinnista.

Viime vuonna luin Anderssonilta omaelämäkerrallisen Oton elämä -trilogian (postaukset täällä ja täällä), jonka ansioista tunnistan runojen omakohtaisuuden. Tuttuja ovat jazz ja jalkapallo, menneisyys poliitikkona ja psykiatrina, lapset ja lapsenlapset. Rakkaus viiniin, hyvään ruokaan.

Jo iäkäs mies tekee tiliä elämästään, tunnustaa pettämisensä ja sijoittaa itsensä sukupolvien ketjuun. Runon puhuja kantaa aina vain isänsä kokemaa sotaa itsessään.

Vuonna 2015 ilmestyneen kokoelman aikaan huolettavat Itä-Ukrainan kriisi, joka tuhoaa Ukrainan, ja Ebola: "Sotia tulee ja menee niin kuin matalapaineita tai epidemioita". Monin paikoin teksti on pelottavan ajankohtaista. Vuonna 2019 kuollut runoilija ei joutunut näkemään, mihin maailma 2020-luvulla menee.

Surujen ja sotien maailmassa elämä voi olla yltäkylläistä, ilo asua monessa paikassa. Onnea ei kuitenkaan toisi keinotekoinen hyväntuulisuus tai ikuinen kesä. Usein Anderssonia pohdituttaa itsekäs ihminen. Tähänkin kirjaan tietäväiset edelliset lainaajat ovat tehneet korjauksia, arempi lyijykynällä, uhmakas mustekynällä.

Lempijaksokseni hahmottuu tajunnanvirtana etenevä Sisäänhengitys, uloshengitys. Monisivuinen runoelma yhdistelee vakavaa ja iloittelevaa sekä rinnastaa arkisen ja maailmanpolitiikan. Siinä tiivistyvät Anderssonin terävä ajattelu ja sanataituruus.

Helmet 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa.

Lempikirjailijoideni kynästä: Andersson, Auster & Venho

Loppuvuoden pöydän putsaus on käynnissä eli käyn läpi huojuvaa kirjapinoa, jossa monet luetut kirjat ovat odottaneet bloggaamista liian pitkään. 

Kuluneen vuoden aikana olen julkaissut joistakin kirjoista jutut vain Instagramissa, mutta nyt huomaan, että haluan saada ne myös blogin puolelle. Sellaisia ovat esimerkiksi alla esitellyt Austerin ja Venhon kirjat. 

Yhdistävien tekijöiden keksiminen tällaisiin yhteispostauksiin on aina hauskaa: tänään näitä kirjoja yhdistävät niiden tekijät, jotka lukeutuvat lempikirjailijoihini. Myöhemmin viikolla on luvassa muutamia toisenlaisia teemapostauksia. 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa & Seuraavaksi Jätkäsaari

Kannet: Anders Carpelan. Lainasin kirjat kirjastosta.

Hiljaiseloa Meilahdessa. WSOY 2016. 223 s. 

Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016). Suom. Liisa Ryömä.

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Seuraavaksi Jätkäsaari. WSOY 2019. 224 s.

Alkuteos: Busholmen nästa (2019). Suom. Laura Jänisniemi.

Helmet 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Claes Andersson lunasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa viime kesänä. Luin ensin kirjoitusoppaan Luova mieli, sitten omaelämäkerrallisen romaanin Oton elämä ja vielä omaelämäkerran Jokainen sydämeni lyönti. Kirjoitin näistä kolmesta yhteispostauksen ja jatkoin matkaani Anderssonin teosten parissa Oton elämän jatko-osilla Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari. 

Nyt kun näiden romaanien lukemisesta on vierähtänyt jokunen kuukausi, ne ovat sekoittuneet mielessäni yhdeksi. Aluksi Otolla on vielä työhuoneensa Meilahdessa, ja huoneen ikkunasta näkyvä koivu kertoo vuodenaikojen vaihtelusta. Muistot vievät lapsuuteen, vuosiin psykiatrina ja poliitikkona, varhaisiin rakkauksiin, entisiin ystäviin. 

Ottoa vaivaavat suuret kysymykset elämän tarkoituksesta. Lapset ja lapsenlapset muistuttavat elämästä samalla kun kuolema kurkkii jo kulman takana. Ystäviä kuolee, ja Otto kokee eräänlaisen kuoleman nukutuksessa leikkauspöydällä. Ystävän hylkäämäksi tuleminen on myös kuin kuolema. 

Omakotitalo Espoossa vaihtuu kerrostaloon Jätkäsaaressa. Huolet maailmanpolitiikan käänteistä ja siitä, miten digilaitteet vievät ihmisen ajan ja muuttavat vuorovaikutusta, tuovat mieleen Eeva Kilven ajatukset Valkoisessa muistikirjassa.

Anderssonin kerronta pompahtelee ja assosioi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitkään ja monivaiheiseen elämään on mahtunut kaikenlaista, mistä kertoa. Tarinoinnissa on mukana lämpöä, kokemuksen tuomaa viisautta, itseironiaa, leikkisyyttä.

Anderssonin tuotannosta haluan lukea vielä runoja, myös Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Utelias mieli pääsee lukuun jossakin vaiheessa – nyt on kuitenkin pidettävä pientä taukoa Anderssonista. Psykiatrian historia alkoi niin ikään kiinnostaa, joten luulen, että esimerkiksi psykiatri Ilkka Taipaleen muistelma Mielisairaalassa voisi olla lukemisen arvoinen.

* * *

Paul Auster: Timbuktu

Kansi: Eero Heikkinen.

Tammi 1999. 184 s.
Alkuteos: Timbuktu (1999). Suom. Arto Virtanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Timbuktun päähenkilö on koira nimeltään Mr Bones. Sen isäntä on boheemi runoilija Willy, jonka elämänhallinta on vähän niin ja näin. Kun Willystä aika jättää, Mr Bonesin on pärjättävä omillaan. Se ei jää toimettomaksi, vaan etsii itselleen uuden ihmisen. Ja kun tämäkin joutuu luopumaan koirasta, Mr Bones taivaltaa seuraavaan perheeseen. Bonesin silmin tarkastellaan niin katuelämää kuin puitteiltaan täydellistä ydinperhe-elämää.

Kirja on saanut nimensä paikasta, josta Willy puhuu paljon koiralleen. Se on jonkinlainen kuolemanjälkeinen paikka, jossa vielä kerran kohdataan.

Mr Bonesin näkökulmasta kirjoitettu kirja on eräänlainen aikuisten satu. Koiranomistajan on helppo hypätä ajatusleikkiin mukaan: näinhän koira voisi ajatella. Vaikka Auster kirjoittaa koiralle inhimillisiä ajatuksia ja toimintatapoja, sen koiruutta ei unohdeta. Mr Bones ei aina osaa ajatella tekojensa seurauksia, se ei esimerkiksi ymmärrä, että kun vatsa on huonona, pitäisi syödä ja juoda maltillisesti.

Saduissa on tyypillisesti jokin opetus. Timbuktussa se voisi olla, että ulkoiset seikat eivät ole onnen tae tai että hyväntahtoisuus on tärkeämpää kuin maallinen menestys.

Moni muu Austerin kirja on kolahtanut minuun paremmin, vaikka olihan tämä ihan mainio välipalakirja.

Helmet 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

* * *

Johanna Venho: Syyskirja

Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 280 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Johanna Venhon edellinen elämäkertaromaani – tai biofiktio, kuten täsmällisempi termi kuuluu  –Ensimmäinen nainen hurmasi minut ja oli mielestäni vuoden 2019 paras kotimainen romaani. Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta, tällä kertaa fiktiivisen romaanin päähenkilöksi nostettu todellinen historiallinen henkilö on Tove Jansson. 

Syyskirjassa eletään alkusyksyä 1991. Tove Jansson ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilä eli Tooti viettävät rakkaalla Klovharun saarellaan viimeisiä hetkiä. On tullut aika luopua saaresta. Kaksi vanhaa naista ei enää oikein pärjää liukkailla kallioilla, karuissa olosuhteissa.

Toven lisäksi kirjassa on toinenkin keskeinen henkilö, Maria. Nuori biologian opiskelija on haastattelujen perusteella kirjailija Venhon alter ego, jonka hahmoon hän on kirjoittanut paljon itsestään. Maria ihailee Tovea, ja kiinnostus lähenee välillä pakkomiellettä.

Marian ja Toven jaksot vuorottelevat: Maria on minäkertoja, Toven ajatuksia selostaa kaikkitietävä kertoja. Ehkä johtuu kertojaratkaisusta, että Tove jäi minulle vähän vieraammaksi kuin Ensimmäisen naisen päähenkilö Sylvi.

Saarimökkeilijänä voin ymmärtää kirjassa kuvattua luopumisen haikeutta. Mökkikauden loppuun liittyy aina surua, vaikka seuraava kevät on minulle ainakin vielä tarkoittanut myös seuraavaa saarikesää. Rakkaaseen paikkaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, että viimeinen lähtö on varmasti raastava.

Syyskirja keinuu melankolisissa tahdeissa kuin Janssonin sanoittama Höstvisa. Syksy on symboli luopumiselle, ja Tove käy saaresta luopumisen rinnalla läpi uraansa kuvataiteilijana ja kirjailijana sekä suhdettaan äitiinsä.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Kesällä 2014 pidin Tove Jansson -lukumaratonin, jonka aikana luin muumiromaanien ja -sarjakuvien lisäksi novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär ja Klovharusta kertovan Haru, eräs saari. Ehkä seuraavaksi voisi olla Aurinkokaupungin tai Kunniallisen petkuttajan vuoro.

Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

Lauantain lyhärit: Claes Anderssoniin tutustumassa

Claes Andersson on minulle lapsuusvuosien kulttuuriministeri ja samalla kadulla asunut herrasmies, joka kävelyillään askelsi mietteliäästi. Anderssonin ministerin pestin vuoksi luulin pitkään, että ministerillä tulee olla jonkinlainen kosketus oman ministeriönsä alaan. Nykypäivänä tuntuu utopialta, että meillä olisi kulttuuriministerinä kirjailija, runoilija ja jazzmuusikko. Todellisuus on jotakin muuta.

Andersson tunnetaan kirjoittajana ehkä parhaiten runoistaan, mutta mahtuu hänen laajaan kirjalliseen tuotantoonsa myös romaaneja ja tietokirjoja. Aloitin tutustumisen kirjoittamisoppaasta, joka johdatti eteenpäin. 

Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus

Kansi: Petri Kovács.
Kirjapaja 2002. 162 s. 
Lainasin kirjastosta. 

Kirjoittamisen opinnot avoimessa yliopistossa ovat vieneet monien kirjoittamisoppaiden äärelle, ja Anderssonin Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus on yksi näistä. Kirja oli ollut minulla lainassa kirjastosta jo luvattoman kauan, kunnes vihdoin päätin kokeilla sen lukemista ennen palautusta. Lukaisin sen yhdeltä istumalta.

Andersson osoittaa kirjansa vertaisilleen. Hän käy läpi hyvän tekstin ominaisuuksia ja kirjoitusvinkkejä paikoin omakohtaisten kokemusten kautta. Andersson kertoo, miten hänestä tuli kirjoittaja. Miten taivalta avittivat tädin lukemat Topeliuksen sadut  ja miten ratkaiseva oli André Giden romaani Ellei vehnänjyvä kuole. Ja monet muut seikat. Kirjoittajaksi ei ole yhtä ja selkeää polkua, mutta ympärillä olevat ihmiset esimerkiksi voivat sysätä kohti kirjoittajuutta. Kaikista keskeisintä on sisäinen motivaatio – pitää olla jotakin sanottavaa ja tarve sanoa se.

Kirjoittamisessa on sisäisen halun lisäksi opittavia asioita, joita Andersson myös perkaa. Esimerkiksi hän kehottaa menemään suoraan asiaan ja välttelemään turhia adjektiiveja ja adverbejä. Kirjoittajan olisi myös hyvä välttää tärkeilyä ja lukea paljon. Turhia sääntöjäkään ei kannata noudattaa! Mielikuvitus ja muistot ovat kirjoittajalle tärkeitä, samoin vaisto. Dialogin kirjoittajaa hän kehottaa muistamaan tauot ja hiljaisuudet sekä esimerkiksi ohipuhumisen tehon.

Kirjoittaja tunnistaa Anderssonin kuvailuista välttelyn ja lykkäämisen sekä tunteiden vuoristoradan, jotka usein liittyvät prosessiin:

Mieliala on korkealla, joskus hyvinkin kaukana arjen hankaluuksista ja vastoinkäymisistä. Sanat tulevat luokseni kuin uteliaat, värikkäät linnut ja lähtevät lentoon juuri niin kuin itse toivon tai käsken. Kokemus on sukua, paitsi rakastumiselle, myös uskonnollisen armon tai valaistuksen kokemukselle. Ehkä myös sille hypomanialle tai kiihkotilalle, joka vie ihmistä niin kauas todellisuudesta, että hän joutuu lennokkuutensa ja vilkkautensa vuoksi tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon. 

Viehätyin Luovan mielen leikkimielisyydestä ja pilkahtelevasta huumorista. Miten inspiroiva alku kirjalliselle tuttavuudelle! Andersson luonnehtii runon ja lyhytproosan olevan hänelle läheisimmät lajit, mutta minua lukijana vetää puoleensa juuri hänen proosansa, joten sitä kohti siis seuraavaksi.

Helmet 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä.

* * *

Oton elämä: aikalaisromaani

Alkuteos: Ottos liv. Suom. Liisa Ryömä.

Kansi: Anders Carpelan.
WSOY 2011. 240 s.
Lainasin kirjastosta.

Jatkoin Andersson-matkaani kirjoitusoppaasta omaelämäkerralliseen romaaniin. Miten hän noudattaa omia ohjeitaan kirjoittajana? 

Alku ainakin oli neuvojen mukainen ilman kiertelyitä ja kaarteluita: Miltä tuntuu kun saa luodin päähänsä? Ehtiikö lainkaan tuntea kipua? Ensimmäiset virkkeet hätkähdyttävät, ja lukijan täysi huomio on taattu. Muutenkin ensimmäinen sivu on varsinaista tykitystä, tältä näyttää toinen kappale: 

Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?

Aivan kuin sormiharjoitus, jolla kirjoittaja tekee itsestään romaanihenkilön. Kirja (ja sen kaksi jatko-osaa) ovat vastauksia tässä esitettyihin kysymyksiin. Aivan näin intensiivisenä kerronta ei lukijan onneksi jatku, se voisi olla liian hengästyttävää.

Otolla on puoliso, jota hän kutsuu elämänkumppaniksi, ja paljon lapsia ja lapsenlapsia. On laaja tuttavapiiri ja meheviä muistoja. Meilahdessa on työhuone, jonka ikkunasta näkyy suuri koivu. Samassa kerroksessa pitää vastaanottoa terapeuttinainen, jonka kanssa Otto lähentyy helteisen kesän aikana.

Arkiseen kirjoitustyöhön sekoittuu muistelua ja assosiaatioita. Takana on niin runsas elämä, ettei uskoisi yhden miehen ehtineen kaikkea. Otto on nimittäin lääkäri, entinen poliitikko ja kansanedustaja, jazzpianisti ja runoilija. Yli 70-vuotiaalla Otolla on sydänvaivoja, diabetes ja muita terveyshuolia, joten ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja vähenevästä ajasta eivät jätä rauhaan.

En päässyt kirjassa kovinkaan pitkälle, kun sen jatko-osat oli laitettava kirjastossa varaukseen.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

* * *

Jokainen sydämeni lyönti: Merkintöjä elämästäni

Alkuteos: Varje slag mitt hjärta slår. Suom. Liisa Ryömä.

Kansi: Maria Appelberg.
WSOY 2009. 175 s.
Lainasin kirjastosta.

Oton elämää lukiessani mietin, paljonko mukana on materiaalia kirjailijan omasta elämästä, mikä on mielikuvituksen osuus. Kolmas Andersson-matkani kirja on muistelma Jokainen sydämeni lyönti ja se paljastaa, että Otto on todella paljon Claesin kaltainen.

Oikeastaan tätä kirjaa lukiessani tuntui kuin olisin jo lukenut sen, mutta vain eri version. Alkujaan Jokainen sydämeni lyönti on ilmestynyt pari vuotta ennen Oton elämää. Ehkä tämä on ollut kimmoke romaanitrilogialle? Ehkä asioista on ollut helpompi kirjoittaa, kun ne on verhonnut fiktion kaapuun?

Se mikä muistan  s a a t t a a  ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella.

Jokainen sydämeni lyönti on tiivistelmä ja pintaraapaisu verrattuna Oton elämään. Samoja asioita ja muistoja käydään läpi, Oton elämässä ote on runollisempi ja pohdiskelevampi – kaunokirjallisempi. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten Oton elämäntarina fiktion muodossa jatkuu. Tästä näyttää tulevan Andersson-kesä, sillä luettavien pinossa odottelevat jo Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.