Keskiviikkoklassikko: Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Vähän vinksahtanut kuva vinksahtaneesta kirjasta.

Tammi 1969. 159 s.
Alkuteos: Le cosmicomiche (1965).
Suom. Liisa Ryömä.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Italialaisen Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on maailmankaikkeutta veitikkamaisesti tutkaileva novellikokoelma. Kahdestatoista tarinasta koostuva novellikokoelma edustaa tieteiskirjallisuutta ‒ kirjaston poistomyynnistä mukaani tarttunut Calvino veikin minut lukijana todella kauas mukavuusalueeltani.

Kaikkia novelleja yhdistävä kertoja on nimeltään Qfwfq, joka on ollut mukana evoluution eri vaiheissa. Minä-kertoja on olento, joka on päässyt tarkkailemaan kosmoksen kehitystä ja joka on siinä matkan varrella saanut ainutkertaisia ystäviä. Lelutkaan eivät olleen hänen lapsuudessaan aivan niitä tavallisimpia.

Vetyatomit tunsin jokaisen, ja kun uusi ilmaantui, olin heti siitä selvillä. Minun lapsuudessani meillä ei koko universumissamme ollut muita leikkikaluja kuin vetyatomit, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin leikkiä niillä, minulla ja toisella samanikäisellä pojalla, Pfwfplla.

Nyt jo vanha Qfwfq muistelee vaiheitaan kaihomielisesti ja pilkettä silmäkulmassaan. Hän muun muassa kertoilee, miltä tuntui, kun planeetat alkoivat muodostua kaasusumusta: vuosisadat vierivät ohi kuin minuutit, mikä aiheutti inhottavaa kutinaa. Ja miten itsepäinen isosetä oli suvun ainoa jäsen, joka vastusti merestä maalle siirtymistä. Pysyäkseen kertojan matkassa lukijan on hypättävä mukaan Calvinon luomaan ajatusleikkiin, jossa mittasuhteet todella ovat vertaansa vailla.

Tarkastin laskelmiani satatuhatta vuotta ja päädyin lopputulokseen, ettei meidän ratamme sivunnut tuota pistettä kerran galaktisessa vuodessa vaan kerran kolmessa, eli siis joka kuudessadasmiljoonas aurinkovuosi. Jos on odottanut kaksisataa miljoonaa vuotta, voi yhtä hyvin odottaa kuusisataa miljoonaa; ja minä odotin; matka oli pitkä mutta enhän joutunut kulkemaan sitä jalan; ratsastin Linnunradalla halki valovuosien, hypittelin planeettojen ja tähtien ratoja kuin hevonen satulassa kaviot tulta suihkien: innostuin yhä enemmän ‒ ‒.

Sinnikkäästi luin kirjan loppuun, vaikka välillä olisi tehnyt mieli tuikata se saunan pesään. Vanha sanonta piti jälleen paikkansa, sillä lopussa seisoi kiitos ‒ tunnelma oli voitonriemuinen, kun olin saanut luettua viimeisen sivun. Vaikka lukeminen oli paikoitellen tervanjuontia, oli Calvinon lukemisessa hauskakin puolensa. Absurdit tarinat naurattivat, ja avaruuden ja maailmankaikkeuden kokoisten asioiden pohtiminen saa aina ajatuksissa jotakin nyrjähtämään.

Vaikka kirja ei olisi aivan omalla mukavuusalueella, voi kiinnostunut (ja lannistumaton) lukija saada sen lukemisesta jotakin. Tällainen määritelmä sopii useisiin klassikoihin, niin myös kohdallani Calvinoon.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Novellikokoelma. Kirjankansibingossa ruksin kohdan keltainen ja oranssi. 

Keskiviikkoklassikko: Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Elli-koiran kanssa olemme tuulta paossa huvimajassa,
joka on juuri oikea paikka kirjoittaa tästä kirjasta.

WSOY 1965. 5 t 46 min. 182 s.
Alkuteos: Pappan och havet (1965).
Suom. Laila Järvinen.
Lukija: Ahti Jokinen
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena / lainasin kirjastosta.

Pian on jo kulunut neljä vuotta Tove Jansson -lukumaratonistani, jolloin urakoin vuorokauden aikana neljä muumi-romaania ja muita Janssonin kirjoja. Muumi-romaaneista luin tuolloin kolme ensimmäistä (Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu) ja viidennen (Vaarallinen juhannus). Muumipappa ja meri on romaaneista seitsemäs.

Muutaman vuoden takainen Jansson-maraton syvensi ymmärtämystäni muumeista, joka oli aiemmin perustunut lähinnä japanilaiseen Muumilaakson tarinoita -animaatioon. Muumipappa ja meri pääsi silti yllättämään syvällisyydellään. Siinä käsitellään muun muassa pelkoja, erilaisuutta, yksinäisyyttä ja vanhempien ja lasten suhteita pehmeästi tassuttelevan muumiperheen vaiheiden kautta. Kirja on mainiota luettavaa siis myös aikuisille, vaikka se lastenkirja onkin.

Tarina lähtee liikkeelle Muumipapan tarpeettomuuden tunteista. Perhe tuntuu selviytyvän erilaisista tilanteista ilman Pappaa, häntä ei tarvita edes uhkaavan metsäpalon sammuttamiseen. Myös kesän päättyminen harmittaa. Muumipappa päättää, että perhe muuttaa majakkasaareen, kauas ulkosaaristoon. Seikkailu-nimiseen veneeseen pakkautuvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.

Pitkän merimatkan jälkeen perhe saapuu majakkasaarelle ja asettuu asumaan majakkaan.
Majakanvartija näyttää kadonneen, ja saarella asustaa vain yrmy kalastaja, jolta ei juuri vastauksia tervehdyksiin ja kysymyksiin heru. Pappa keksii itselleen erilaisia projekteja ja yrittää saada majakkaa toimimaan. Muumimamma ikävöi kotilaaksoaan ja maalaa majakan seinille puutarhaa tarvikkeilla, jotka löytää majakan ullakolta: verkkoväreillä, venemönjällä ja kimröökillä*. Saaren maasto on haasteellista innokkaalle puutarhurille, eikä Mamma saa villiruusuja viihtymään penkeissään.

Pikku Myy on tutussa televisiosarjassakin ilkikurinen, mutta tässä kirjassa hän on todella ilkeä muurahaisia polttoöljyllä tuhoava ja pahanilkisiä kommentteja suoltava riiviö. Kaikki hahmot ovat ajoittain yksinäisiä tavallaan, mutta surullisinta kirjassa on Muumipeikko. Mammakin keskittyy lähinnä puutarhan perustamiseen eikä tahdo huomata poikansa kipuilua. Merihevosia ihasteleva ja Mörköä rannassa salaa tapaava Muumipeikko muuttaa lopulta pois majakasta salaiseen paikkaansa.

Perhe elää saarella, jota ympäröi meri. Perhe tekee havaintoja erityisesti vedenkorkeudesta ja tuulista.

Eräänä yönä juuri ennen aamunsarastusta äiti heräsi majakan ympärillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Tuuli oli yhtäkkiä tyyntynyt, niin kuin joskus käy sen kääntyessä.
     Äiti makasi kauan kuunnellen.
     Kaukaa meren pimeydestä alkoi hiljalleen nousta uusi tuuli. Äiti kuuli sen lähestyvän, se tuli vedenpintaa pitkin kuin kävellen, ei kuulunut aaltojen ääntä vaan ainoastaan tuulen. Se vahvistui tasaisesti, nyt se ylti jo saareen asti. Avoin ikkuna lonksutti saranoillaan.

Muumit tuntevat meren voiman ja kunnioittavat sitä. Samaan aikaan meressä on jotakin selittämätöntä. Pappa toteaa:

On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. En voi rakastaa tätä saarta ellen pidä merestä.

Sadusta kun on kyse, niin tietenkin majakanvartijan mysteeri selviää ja yhteisen ponnistelun jälkeen perheen välit paranevat.

Leppoisalta vaikuttava muumikirja herätti myös kriittisiä ajatuksia. Kun muumit saapuvat saarelle, Pappa nimeää sen hyvin nopeasti omakseen. Seurue käyttäytyy kuin valtaajien joukko. Kiukuttelevan Papan käytös on myös välillä rasittavaa. Hän ei esimerkiksi anna Muumimamman tehdä juuri mitään, vaan sysää tämän jatkuvasti syrjään. Tähän Mamma aina toteaa jotakin "Tietenkin, kultaseni" -tyyppistä.

Äänikirjan lukija eläytyy kirjan hahmoihin ja lukee näiden repliikit erilaisilla äänillä. Tämä elävöittää toki kuuntelukokemusta, mutta välillä myös hankaloittaa sitä, kun hiljaisimmat puheenvuorot tahtovat jäädä kuulematta. Luin kirjan loppuun painettuna, koska en enää jaksanut temppuilla vaihtelevan äänenvoimakkuuden kanssa. 

Huomasin pitäväni kirjasta paljon enemmän, kun luin sitä itse, ja puhelimen muistiin alkoi kertyä kiehtovia lainauksia. Vakavamielisen tarinan lomassa on myös huumoria:

Nyt isä ja Muumipeikko seisoivat majakan juurella ja käänsivät kuononsa ylöspäin, täältä katsoen he näyttivät isoilta päärynöiltä.

Tällaiset mehevät kuvailut menevät helposti ohi, kun kuuntelee äänikirjaa. Kirja on täynnä mietelauseiksi soveltuvia lausahduksia, ja usein ne kuullaan Muumimamman suusta:

Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni? 

Kirjan lukemista painettuna puoltaa myös se, että silloin lukija saa nauttia Janssonin mainiosta kuvituksesta!

Muumimamma lääkitsee koti-ikäväänsä
maalaamalla majakan seinille puutarhaa.
Kirjan kuvitusta.

Muumipappa ja meri valikoitui luettavakseni juuri nyt meneillään olevan Kirjoja ulapalta -haasteen ansiosta. Kuuntelin ja luin kirjaa mökkisaaressamme, joten pystyin samastumaan muumien mietteisiin kiinnostavasta ja mystisestä merestä ‒ ja erityisesti Mamman haasteisiin saaristopuutarhansa kanssa! En osaa sanoa Muumipapan varmuudella, kuinka monen boforin voimalla tänään puhaltaa, mutta niin navakasti kuitenkin, että kultaisennoutajan korvat lepattavat ja minäkin pidän vapaaillan puutarhahommistani.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

*Kimrööki eli noki-, lamppu- tai hiilimusta on hienojakoista puhdasta hiiltä, jota valmistetaan kuivatislaamalla tai asetyleeniä käyttäen hiilipitoisista aineista. Kimröökiä käytetään vahvistavana seosaineena renkaissa ja muissa kumituotteissa sekä mustana väriaineenamaaleissa, painoväreissä ja elintarvikkeissa. (Wikipedia)

Keskiviikkoklassikko: Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Kansi: Martti Mykkänen.

Tammi 1958. 130 s.
Alkuteos: The Old Man and the Sea (1952).
Suom. Tauno Tainio.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Vanhan kuubalaisen kalastajan epäonninen kalareissu on monille tuttu tarina. Ernest Hemingwayn vuonna 1952 julkaistu Vanhus ja meri on paitsi tarina eriskummallisia käänteitä saava kalastuskertomus, myös kuvaus sinnikkyydestä, yksinäisyydestä ja ihmisen ja luonnon suhteesta.

Hemingway tutustuttaa lukijan Santiago-nimiseen kalastajavanhukseen. Santiago tietää jo olevansa elämänsä ehtoopuolella. Hän elelee rauhaisaa kalastajan elämää ja  lähinnä uneksii Kanarian saarten satamista ja rannoilla leikkivistä leijonista. Miehellä on ollut pitkään huono kalaonni, mutta toiveikkaana hän lähtee jälleen yksinäiselle kalareissulleen kauas ulapalle. Aiemmin hänellä oli silloin tällöin kaverinaan Manolin, nuori poika, jonka vanhemmat haluavat poikansa nyt kulkevan parempaa saalista saavien kalastajien matkassa.

Vihdoin Santiagolla tärppää, eikä koukkuun tartu aivan tavallinen kala, vaan niin kookas miekkakala, että sen lihojen rahoilla mies elättäisi itsensä koko talven. Nyt vain pitäisi saada kala väsytettyä ja hinattua rantaan. Seuraa vaiheikas voimainkoetus, useita vuorokausia kestävä väsytystaistelu ‒ kumpi antaa ensin periksi: kala vai mies? Vanhus kärsii nälästä ja janosta johtuvasta heikotuksesta. Siima pureutuu käsien lihaan, mutta Santiago ei taivu. Dialogi on lähinnä yksinpuhelua, jolla Santiago yrittää kannustaa itseään mahdottoman tilanteen pitkittyessä. Kalakaverista olisi suunnaton apu kamppailussa jättimäistä vonkaletta vastaan, mutta vanhus joutuu kohtaamaan luontokappaleiden, ensin suuren kalan ja sitten haiden, voimat yksin.

Heti kun päätin käynnistää Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, oli minulle selvää, että tämä Hemingwayn kirja pääsisi uusintalukuun haasteen aikana. Luin Vanhuksen ja meren ensimmäisen kerran reilu kymmenen vuotta sitten enkä ollut järin innoissani siitä. Muistan ajatelleeni, etteihän siinä tapahdu mitään. Jokin klassikossa jäi kuitenkin kaivelemaan, ja nyt minulla oli vahva usko siihen, että suhtautuisin Hemingwayn tekstiin hieman toisin kuin vähän nuorempana. Halusin selvittää, miltä Santiagon kalastusreissu näyttäisi mielestäni nyt. Olisinko edelleen sitä mieltä, että Hemingwayn klassikko on vain kahden tähden arvoinen? (Näin olin arvioinut kirjan Goodreadsissa aiemmin.)

Takakannessa Hemingway (1899‒1961) näyttää
itsekin meren ahavoittamalta kalastajalta. 

Ensinnäkin hämmästyin, miten muistini petti jo siinä, että kirjassa ei muka tapahtuisi mitään. Siinähän tapahtuu vaikka mitä! Santiagon reissu syksyisellä merellä on vaiheita täynnä. Viehätyin tällä lukukerralla myös Hemingwayn selkeistä lauseista, tekstin vähäeleisyydestä sekä luonnon kuvauksesta.

Tämän lukukerran jälkeen luonnehtisin Vanhusta ja merta sympaattiseksi, surulliseksi, helppolukuiseksi ja aikaa kestäväksi klassikoksi. Lyhyt tarina pitää otteessaan alusta loppuun saakka ja herättää halun tutustua Hemingway novelleihin, joista häntä usein kiitellään. Hemingwaytä on suomennettu paljon, ja joitakin teoksia löytyy myös omasta kirjahyllystäni, joten tutustumista on helppo jatkaa.

Vanhus ja meri edustaa myöhäistä osaa Nobel-palkitun Hemingwayn tuotannossa, ja sille myönnettiin Pulitzer-palkinto vuonna 1953. Sijoitankin sen Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohtaan 7. Pulitzer-palkittu teos. Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Saan kirjasta myös yhden osuman Kirjoja ulapalta -haasteessani.

Kirjaa on luettu Blogistaniassa paljon. Lukuisista arvioista linkitän tällä kertaa vain Kirja vieköön! -blogin Riitan postauksen, koska Riitalle kävi päinvastoin kuin minulle: uudelleen luettuna kirja oli kadottanut osan lumostaan. Myönnän, että minunkin viehätystäni hieman söi vanha suomennos. Suhtauduin kirjaan myötämielisesti varmasti myös merellisen lukuhaasteeni vuoksi. Hetki ja tunnelma olivat juuri oikeat tälle kirjalle.

Keskiviikkoklassikko: Annika Idström: Veljeni Sebastian

Kansi: Ilkka Pesonen.

WSOY 1985. Äänikirjan kesto 5 t 7 min.
Lukija: Veikko Honkanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Veljeni Sebastian on Annika Idströmin tiivis, hämmentävä ja omalaatuisen häiritsevä romaani kiusatun pojan ja hänen äitinsä elämästä. Kirjan ilmestyi vuonna 1985, ja se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokkaana ja voitti Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Kuuntelin kirjan ensin Veikko Honkasen lukemana äänikirjana, mutta ostin sen kesken kuuntelun myös painettuna omaan hyllyyni, kun avaamattomalta vaikuttanut kappale osui silmiini Kierrätyskeskuksessa parin euron hintaan. Satuin ostamaan vuonna 2012 julkaistun uusintapainoksen, jonka lopussa on kirjailija Eila Kostamon jälkisanat. Kostamo avaa tekstissään muun muassa tämän romaanin asemaa Idströmin tuotannossa ja romaanin suhdetta muun muassa Thomas Bernhardin ja Elfriede Jelinekin teoksiin.

Kirjassa kertojana toimii 11-vuotias Antti, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Tai äidiksi minä pojan asuinkumppanin tulkitsin, vaikka poika ei koskaan kutsu naista äidiksi, vain Kaarinaksi. Pojan ja äidin suhde on vinoutunut, seksuaalisuuden ja manipulaation värittämä, mutta samalla etäinen. Kertoja kuvailee itseään isopäiseksi, ikäistään muuten pienikokoisemmaksi pojaksi, jonka silmälasien linssien väärentämät, suuret silmät ovat surulliset.

Antti on omalaatuinen, kielellisesti lahjakas, muutenkin erittäin fiksu ja analyyttinen. Hänellä ei juuri ole kavereita ja häntä kiusataan koulussa. Antti harrastaa pakkomielteenomaisesti muistiinpanokorttien kirjoittamista tapaamistaan ihmisistä ja Itäväylällä kulkevien autojen seuraamista. Suunnitelmallinen ja pohdiskeleva poika ei suhtaudu muutoksiin suopeasti, varsinkaan jos hän ei koe itseään tilanteen herraksi. Näin on esimerkiksi äidin miesystävien kohdalla: kotiin tulee miehiä, jotka eivät olekaan siellä vain häntä varten.

Kaikista merkittävintä romaanissa on mielestäni kertojan ääni, jonka tapa katsoa maailmaa mykistää:

Koulussa olen hyvä, ennen olin priimus, keskiarvo 9,8. Sain stipendin, luokkatoverit taputtivat ja opettaja ojensi kostean kätensä; onnea! Olin hyvin etevä. Hymyilin. Kumarsin. Minä tiesin paljon, paljon enemmän kuin opettaja. Itse asiassa säälin häntä kun hän painoi katseensa lattiaan tajutessaan kuinka paljon enemmän minä tiesin kuin hän. Enkä vain matematiikasta ja kieliopista vaan itse elämästä. Miten se oli mahdollista, sitä en tiennyt enkä paljon sitä pohtinut, minä nyt olen tällainen, loppujen lopuksi aika vaatimaton ihminen, ajattelin. Olin väärässä mutta siitä myöhemmin.

Romaanin kertoja on ikänsä ja kyynisen asenteensa vuoksi erittäin epäluotettava. Hän tulkitsee tilanteet ja ihmissuhteet kertojana omasta näkökulmastaan. Tuo näkökulma ei ole mitenkään mukava, eikä kertojaa kohtaan voi tuntea juuri sympatiaa. Kertoja on suorastaan röyhkeä ja ylimielinen. Hän tekee huonoja, oikeastaan pahoja, valintoja, kuten jättää kaverinsa pieksettäväksi. Toisaalta hänen taustansa vuoksi muunlainen suhtautuminen olisi sekin epäuskottavaa.

Lukija joutuu tyytymään Antin versioon tapahtumista, ja jatkuvasti mielessä hiertää epäilys. Mikä on totta? Mikä on kuvitelmaa? Mitä nyt oikeastaan tapahtuu? Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijaa epäilyttää.

Äänikirjaa kuunnellessani mietin aiempia lukukokemuksiani, joissa lapsikertoja on ollut keskeisessä roolissa. Mieleeni nousivat Ian McEwanin Pähkinänkuori, Emma Donoghuen Huone, Markus Nummen Karkkipäivä ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Kaikissa näissä lapsen näkökulma on hätkähdyttänyt, avannut mielenkiintoisia näkökulmia ja jäänyt mieleeni, mutta Idströmin Antti on omaa luokkaansa. Mukana ei ole viattomuutta, vaan pahuutta ja manipulointia, vaikka kyseessä onkin lapsi. Toki kaltoin kohdeltu ja jotakin synkkää kokenut lapsi, mutta kuitenkin.

Kirja onnistui yllättämään ja vangitsemaan minut sellaisella tavalla, että vaikutuin Idströmin kertojanlahjoista oitis. Täydet viisi pistettä olivat lähellä, mutta lopulta minua jäi vaivaamaan se, että kirjan nimihenkilö Sebastian jäi minulle niin epäselväksi. Hän tuli tarinaan mukaan myöhään enkä muutenkaan saanut hänestä otetta.

Annika Idströmin nimi on jäänyt mieleeni opiskeluaikaisilta kirjallisuustieteen luennoilta; muistelen, että eräs luennoitsija viittasi tuon tuosta lähinnä hänen teokseensa Luonnollinen ravinto. Jonkinlainen kiinnostus Idströmiä kohtaan on siis kytenyt mieleni perukoilla viimeiset kymmenen vuotta, joten pysähdyin Idströmin teoksen kohdalle, kun selailin Bookbeatin klassikko-kategoriassa äänikirjoja seuraavaa keskiviikkoklassikkoa metsästäen. Helmet-lukuhaasteessa laitankin kirjan kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti.

Ilman tuota äänikirjapalvelun tekemää klassikkomääritelmää en ehkä olisi osannut lukea tai kuunnella Idströmiä keskiviikkoklassikko-sarjaan. Aika vaikea ajatella, että minun ikäiseni kirja olisi vielä klassikko. Huomaan jumittaneeni mielessäni liian tunkkaisessa klassikkomääritelmässä ‒ eihän tämä niin vakavaa ole. Miksi aina matkata kirjallisuushistoriassa turhan kauas, kun lähempääkin löytyy!

Minusta tuntuu, että Veljeni Sebastian avasi minulle oven johonkin vieraaseen, mutta kiehtovaan kirjalliseen maailmaan. Idströmiin tutustumista on ehdottomasti jatkettava.

Veljeni Sebastian muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjakuiskaaja, Luettua, Tea with Anna Karenina ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Keskiviikkoklassikko: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

WSOY 1952. 7 t 46 min.
Lukija: Risto Mäkelä.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Keskiviikkoklassikko on uusi juttusarja blogissani, jonka toivon innoittavan minua lukemaan enemmän klassikoita. Minulla on lukuisia kiinnostavia klassikoita vielä lukematta, mutta niillä on taipumus jäädä uutuuksien jalkoihin, kun valitsen seuraavaa luettavaa kirjaa ‒ juttusarjan myötä kenties tulen useammin tarttuneeksi klassikkoon. Löyhä tavoitteeni on postata yhdestä klassikosta per kuukausi.

Osallistun Huovisen kirjalla samalla ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tämä on jo kuudes osa jatkuvaa haastetta, jonka tarkoituksena on innostaa bloggaajia klassikoiden pariin. Haasteeseen osallistuvat bloggaajat julkaisevat klassikkojuttunsa aina samana päivänä, ja haaste järjestetään kahdesti vuodessa. Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi, jonka blogista löytyvät linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Ensimmäinen keskiviikkoklassikko ja klassikkohaastekirjani on Veikko Huovisen vuonna 1952 ilmestynyt Havukka-ahon ajattelija, jonka kuuntelin äänikirjana. Vuoden alussa kaavailin aloittavani keskiviikkoklassikot Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksella, jota kuuntelin niin ikään äänikirjana tammikuun alussa. Jaksoin sinnitellä tarinan matkassa noin puoliväliin, kunnes luovutin. Nyt ei vaan ollut Bulgakovin aika, joten Bulgakov vaihtui lennossa Huoviseen.

Veikko Huovinen (1927‒2009) oli sotkamolainen kirjailija, jonka teoksissa näkyvät vahvasti hänen kokemuksensa metsänhoitajana. Havukka-ahon ajattelija on Huovisen tunnetuin teos, ja kirjailija kynäili sen päähenkilön Konsta Pylkkäsen vaiheista kaksi muutakin teosta. Hykertelin Huovisen
Rasvamaksa-novellikokoelmalle opiskeluaikoina, kun kirja tuli tenttikirjalistan myötä luettavaksi. Huovisesta jäi humoristinen ja ilkikurinen mielikuva, ja niinpä kynnys valita Havukka-ahon ajattelija luettavaksi (tai siis kuunneltavaksi) ei ollut kovin korkea. Ehkä mitään järin raskasta ei olisi luvassa.

Havukka-ahon ajattelijan päähenkilö Konsta Pylkkänen on omalaatuinen korpifilosofi, joka elelee Kainuun korvissa tiiviissä yhteydessä luontoon. Pylkkänen pohtii ja pyörittelee mielessään kaikenmoisia asioita, aivan pienistä arkisista seikoista aina maailmaasyleileviin metafyysisiin ongelmiin. Miestä askarruttavat yhtä lailla niin torakan kuin atomin olemus. Yleensä hän hankkii elantonsa tukkisavotoissa ja muissa metsähommissa. Arjen tasaisen rytmin keskeyttää mahdollisuus lisätienestiin, kun Lentuan kylään saapuvat maisterit Ojanen ja Kronberg tarvitsevat opasta ja metsämiestä lintututkimukseensa.

Pylkkänen metsästää maistereiden pyynnöstä lintuja tutkimuskäyttöön ja tulee siinä samalla ampuneeksi pyymetson, pyy ja metson sekasikiön. Lajia ei ole ennen tavattu, joten erikoisen linnun pyydystäminen on merkkitapaus. Nykynäkökulmasta kuulostaa huvittavalta, miten maistereita pidetään hienoina herramiehinä. Itseoppinut Pylkkänen rinnastuu näihin kaupungista saapuviin lisensseihin koomisessa valossa. Vastakkainasettelusta päädytään lopulta toveruuteen, onhan Pylkkänen löytänyt kokonaan uuden lajin.

Pyymetso-jakso oli minulle teoksen mieleenpainuvin ja myös hyvä esimerkki Huovisen lempeän kujeilevasta huumorista, joka rakentuu tilannekomiikasta ja oudoista sattumuksista. Siinä missä pyymetso-toilailut nostivat hymyn huulille, niin jotkin teoksen laveat luontokuvaukset ja jänkkäävät pohdinnat hieman pitkästyttivät.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukee Risto Mäkelä. Lukijan rauhallinen tempo sopii hyvin korpimaisemien elämänrytmiin. Välillä lukijan liioitteleva artikulointi tosin alkoi rasittaa.

Huovisen Havukka-ahon ajattelija on helposti lähestyttävä klassikko. Vivahteikkaan luontokuvauksen ja välillä koomisina näyttäytyvien tapahtumien rinnalla romaani on mielenkiintoinen ajankuva sotienjälkeisestä Suomesta. Ero maaseudun ja kaupunkien välillä on suuri. Kainuun korvessa on vaikea ymmärtää, että kaupunkilaiset olisivat niin pöhköjä, että olisivat tuoneet käymälän sisätiloihin. Sellaista on Pylkkäs-Konstan vaikea sulattaa.

Helmet-lukuhaasteessani sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.