Kesäkuussa luetut

Kauan kaivattu kesäloma kolkuttelee jo lupaavasti ovella, ja ennen sitä haluan kuitata menneen blogikuukauden lyhykäisesti. Lomapäiville on kaikenlaista puuhaa, ja varsinkin jos sää tuosta yhtään paranee, niin tuskin viihdyn koneella heinäkuussa ainakaan kovin tiiviisti. Siinäpä hyvä syy jälleen putsata pöytä ja naputella lyhytarviot bloggaamista odottelevista kirjoista:

Bloggaamattomat

Peik Lehtonen, Katja Lehtonen ja Milla Paloniemi: Lennart (2015). 112 s. 

Kustantaja: Like.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Milla Paloniemi.

Hulvattoman hauska sarjakuva-albumi esittelee kaikki ne tarinat, joilla lapsia pelotellaan ja uhkaillaan, jotta nämä käyttäytyisivät siivosti. Peik ja Katja Lehtosen käsikirjoittama kirja pohjautuu sisarusten lapsuudessaan kuulemiin oppeihin. Kuvitus on Kiroilevasta siilistä tutun Milla Paloniemen käsialaa.

Kirjan yksinkertaisen kuvituksen ja ytimekkäiden juttujen hauskuus saa lisäkierroksia siitä, että nuo varoitukset ovat toisinaan niin kovin tuttuja.

Kerran Lennart meni uimaan alle tunnin kuluttua ruokailusta ja hukkui välittömästi.

Muistan hyvin, kuinka piti kellosta kytätä, milloin saa mennä uimaan ruoan jälkeen. Tuttua on myös, että kieroon ei parane katsoa, sillä kun Lennart katsoi kerran kieroon, niin hänen silmänsä jäivät niin lopullisesti. Kerran taas Lennart erehtyi syömään sieniä ja koki väkivaltaisen myrkytyskuoleman. Poloinen Lennart kokee karun kohtalon aina vain uudestaan. Kuolema tulee yleensä välittömästi.

Lainasin Lennart-parasta kertovan sarjakuvateoksen kirjastosta sopivasti juhannukseksi, ja kirjasta tulikin mökillä hauska ajanviete. Kirja lojui olohuoneen pöydällä, ja aina välillä joku luki ääneen pari Lennartia. Jutut jäävät elämään, ja niitä on myös hauska keksiä lisää.

* * *

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär (1981) (6 t)

Alkuteos: Ronja, rövardotter. 

Suomentaja: Tuula Taanila.

Lukija: Ritva Vepsä.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ilon Wikland

Ronja syntyy eräänä myrskyisenä yönä ukkosen saattelemana Matiaksenlinnassa. Ronjan äiti on Loviisa ja isä ryöväri-Matias. Ronjan syntymäyönä salama iskee linnan kahtia, ja toiseen puoliskoon muuttavat asumaan Borkan ryövärijoukkio, Matiaksen poppoon ikivihollinen.

Kuinka ollakaan: Ronja ystävystyy Birkin kanssa, joka on Borkan poika. Linnaa ympäröi metsä, jossa asustelee kaikenlaisia öttiäisiä, hyviä ja pahoja. Ronja on rohkelikko, joka seikkailee Birkin kanssa metsässä ja ajautuu retkillään vaaratilanteisiin. Ryöväri-isät eivät hyväksy lastensa ystävyyttä, mutta kovapäiset nuoret eivät alistu vanhempiensa tahtoon. 

Kirjassa on kaunis sanoma ystävyydestä ja rohkeudesta. Kirjan kieli taas on melko rajua lastenkirjaksi. Linnan halki kulkee Helvetinkuilu, ja suutuspäissään toiset toivotetaan hemmettiin tai haukutaan paskiaisiksi. Vaikka juoni oli ennalta-arvattava, niin kuuntelin tätä klassikkoa mielelläni. Ainoastaan paikoin epäselvä luenta häiritsi kuuntelua.

* * *

Akram Ailisli: Kiviset unet (2013) 150 s.

Alkuteos: Kamennye sny.

Suomentaja: Liisa Viitanen.

Kustantaja: Into.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.

Kiviset unet kiinnitti huomioni Innon kevätkatalogissa, sillä sen kirjoittaja Ailisli on kotoisin Azerbaidžanista. Harvemmin tulee vastaan azerbaidžanilaista kirjallisuutta, joten odotin innolla kirjaston varausta saapuvaksi. 

Alkuhuuma haihtui nopeasti, sillä kirjan lukeminen oli kivinen ja uuvuttava kokemus. En saanut tarinasta aivan alun jälkeen mitään otetta ja lukeminen tuntui lopulta yhdentekevältä. Keskiössä ovat azerien ja armenialaisten pitkäaikaiset erimielisyydet, jotka johtuvat uskonnollisista ja kulttuurisista eroista. Vaikka kuinka yritin pinnistellä ja katsella etu- ja takaliepeissä olevia karttoja, niin hämäräksi jäi. 

Periksi en kuitenkaan antanut vaan kahlasin teoksen loppuun asti, sillä halusin kirjan Lukemalla maailman ympäri -haasteeseeni. Enemmän kirjasta on saanut irti esimerkiksi Mari.

Blogatut

Zinaida Lindén: Monta maata sitten (2013) 280 s.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (1975) 183 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja (2010) 534 s.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Kulosaari. Puh 35 (1975) 166 s.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973) 6 t.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2008) 209 s.


Kesäkuun kirjoissa oli yhteensä 1634 sivua, ja äänikirjaa kuuntelin 12 tuntia. Kesäkuun lukemisto oli mukavan monipuolinen. Mukaan mahtui lasten- ja aikuistenkirjoja, uutuuksia ja klassikkoja, jopa sarjakuvaromaani. Näistä kirjoista näkee hyvin, miten lukemiseni on viime aikoina painottunut käännöskirjallisuuteen: yhdeksästä kirjasta vain Lennart on kirjoitettu alunperin suomeksi. Toki myös Tikkaset edustavat tässä joukossa kotimaista kirjallisuutta, joskin ruotsinkielistä.

Heinäkuu on siis lomakuukausi, joten sen tarkempia lukusuunnitelmia tai -lupauksia en tee. Mökille lähtee mukaan pino kirjoja, koska valinnanvaraa täytyy aina olla. Lukumaratonia ei ole suunnitelmissa, koska en tältä väsymykseltäni siihen kykenisi. Katsotaan, muuttuuko mieli loppulomasta! Toivotaan aurinkoista ja hyvien kirjojen täyteistä heinäkuuta!

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973)

Alkuteos: Bröderna Lejonhjärta.

Suomentaja: Kaarina Helakisa (1974).

Lukija: Jarmo Heikkinen.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 6 tuntia (6 cd-levyä)

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Äänikirjakotelossa ei näy kirjan kansikuva kokonaan.
Kirjan kuvitus: Ilon Wikland.

En ole varma, olenko lukenut Veljeni, Leijonamielen lapsena tai onko joku lukenut sen minulle. Ainakaan minulla ei ollut muistikuvia tarinasta, kun aloin kuunnella sitä äänikirjana. Astrid Lindgrenin kirjoista Peppi-kirjat olivat minulle tärkeitä lapsena, nämä muut eivät niinkään. 

Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös. Ja silti kaikki on totta, vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan.

Veljeni, Leijonamieli on vauhdikas seikkailu, jossa on surullinen pohjavire. Minäkertoja on Kalle eli Korppu, sairas pikkupoika. Korppu viettää päivänsä keittiön sohvalla, sillä hän on liian sairas käymään edes koulua. Kuolema lähestyy. Korpulla on kaunis ja ihailtu veli Joonatan, joka tulipalon sattuessa pelastaa pikkuveljensä ja kuolee itse. Pian myös Korppu menehtyy sairauteensa, ja veljekset kohtaavat kuoleman jälkeisessä maailmassa, Nangijalassa.

Nangijala on satujen ja nuotiotulten maa, jossa sairas muuttuu terveeksi ja ruma kauniiksi. Korpun kivut ovat poissa, ja veljekset asuvat huumaavan kauniissa Kirsikkalaaksossa. Hyvin pian käy ilmi, että Nangijala ei ole mikään paratiisi, sillä hyvä ja paha käyvät uuvuttavaa taisteluaan. Paha Tengil pitää läheistä Ruusulaaksoa vallassaan, ja pahuus uhkaa levitä myös Kirsikkalaaksoon. Joku on katala kavaltaja, joka täytyy pysäyttää. Joonatan ja Korppu ajautuvat seikkailuun, jonka tuoksinassa he kohtaavat kuolemaa, pahuutta, petollisuutta ja ilkeyttä.

Seikkailun aikana sattuvat onnenpotkut muistuttavat, että kyseessä on lasten satu. Kirjan jännittävyys ja rajuus kuitenkin yllättivät minut. Fantasiamaailmassa voi kuolla useaan kertaan, ja aina pääsee uuteen parempaan paikkaan. Tällaiset seikkailut olivat liikaa minulle lapsena.

Tarinassa käsitellään rohkeasti kuolemaa: veljekset kuolevat alussa, seikkailun aikana moni poikien tuntema henkilö kuolee, ja lopussa veljekset päättävät kuolla yhdessä, jotta pääsisivät seuraavaan maailmaan, Nangilimaan. Kirjan keskeinen sanoma taitaakin olla, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. 

Tarina näyttää, että hyvän tekeminen kannattaa, samoin pelkojen voittaminen. Veljekset ovat toisiaan kohtaan lojaaleja, mutta minua kävi ärsyttämään heidän eriarvoisuutensa. Joonatan on aina jotakin enemmän kuin Korppu, myös Nangijalassa. Joonatan tietää enemmän, on nopeampi, rohkeampi ja neuvokkaampi.

Toinen ärsyttävä seikka liittyy suomentajan käyttämään sanastoon: ikänä toistuu aivan liian usein. Ei kukaan ole ikänä ollut yhtä kaunis kuin Joonatan. Enkä tule ikänä enää iloiseksi. Erikoinen sana alkaa kiinnittää huomiota, kun se toistuu kymmeniä kertoja. Lukija Jarmo Heikkisen lukee tarinan tutulla äänellään selkeästi ja miellyttävästi. 

Seuraavaksi kuunteluun pääsee Ronja, ryövärintytär. Kirjaa en ole koskaan lukenut ja muistan, että elokuva oli liian jännittävä minulle lapsena. Yritin muutaman kerran katsoa sitä, mutta kesken jäi. En ole toistaiseksi palannut tarinan pariin aikuisenakaan — saa nähdä, käykö se nyt liian jännäksi!

Pieni kierros Blogistaniassa osoitti, että tämä kirja jos mikä jakaa mielipiteitä ja saa erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi Morre, Katja, Laura ja Jokke ovat lukeneet kirjan, ja Morre ja Katja analysoivat kiinnostavasti lapsen kanssa jaettua lukukokemusta.