Tuhon pyörteessä – Iida Rauma: Hävitys

Kansi: Tuomo Parikka.

Siltala 2022. 13 t 9 min / 400 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat / lainasin kirjastosta.

Olipa vimmainen ja korventava äänikirjakokemus! Iida Rauman Hävityksen rytmi ja intensiteetti vangitsevat. Lukija Karoliina Niskanen lukee kirjan miellyttävällä temmolla ja murredialogi soljuu. Äänikirjassa toisto tehokeinona välittyy erityisen voimakkaasti.

Päähenkilö A on sijaisuuksien hetteikössä eksyilevä nuori historianopettaja, joka naukkailee opettajanhuoneen kahvintuoksussa närästyslääkettä pitääkseen vatsahapponsa kurissa. Unettomuuttaan A lääkitsee juoksemalla öisin. Eräällä yölenkillä hän näkee tapauksen miehen ja naisen välillä, mutta ei ole aivan varma, mitä tapahtuu. Väkivaltaa, raiskaus? Hän ei puutu.

A tajuaa tunnistavansa naisen. Nainen on Ira, samalle musiikkiluokalle alakoulussa kesken kouluvuoden tullut tyttö. Vai ovatko A ja Ira sittenkin päähenkilön kaksi puolta?

Tapaus laukaisee A:n koulumuistot, jotka ovat A:lla ja Iralla kamalia. Kaarinalainen musiikkiluokka 1990-luvulla on vallankäytön ja väkivallan näyttämö, jolla yksi uhrataan yhteishengen nostattamiseksi. A on aina kaikkeen syyllinen, jopa itseensä kohdistuvaan väkivaltaan.

Hävitys piirtää lapsuuden traumojen vaikutukset esiin ja kysyy, kuka pitää lapsen puolta.

Yksilöä hävittävät tapahtumat vertautuvat Turun kaupunkiin ennen ja nyt kohdistuviin mylleryksiin ja tuhoon. Kaikki historia on muistamista, unohtumista, valikointia – niin yksilön, yhteisön, kaupungin kuin koko ihmiskunnan historia.

Lainasin kirjan kuuntelun jälkeen vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvaliitteen. Sen päiväkirjaotteet ja valokuvat alleviivaavat dokumentaarisuutta.

Toivotan Raumalle onnea Finlandia-mittelöön, joka ratkeaa muutaman tunnin kuluttua. Oma suosikki on helppo valita, kun on lukenut vain yhden finalistin.

Helmet-lukuhaaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi. 90-luvun lamavuosien koulukuvauksissa oli paljon tuttua.

Opettajan uupumuksen vuosi – Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 287 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Elna Suorajärvi on eläkeikää lähestyvä kansakoulunopettaja, jota kukaan ei enää halua palkata vakivirkaan. Lisäksi terveys reistaa ja oma sisko heittää ulos yhteisestä talosta. Kun kesä kääntyy syksyyn vuonna 1947, Elna suuntaa jälleen yhdeksi vuodeksi uuteen kouluun, nyt venekyyti vie rajaseudulle lähelle Neuvostoliiton rajaa. Asiat olisivat järjestyksessä ainakin ensi kesään saakka.

Pimeät kuut on alaotsikoltaan Talvikirja, ja siinä seurataan minäkertoja-Elnan vaiheita yhden kouluvuoden ajan. Arjen kuvauksen rinnalla avataan hiljalleen taustoja sille, miksi yli kolmekymmentä vuotta opettajana toiminut pätevä nainen joutuu ottamaan vastaan sen, mitä annetaan.

Talvi kuluu Niemen koulussa, joka on pelkkä homeinen parakki, sinne ei johda edes tietä. Rakennuksessa on yksi luokkahuone ja Elna sen ainoa opettaja. Supistetussa kansakoulussa Elna joutuu opettamaan eri-ikäisten lasten ryhmiä vuorotahtiin. Hän valmistelee tunteja ja oppimateriaaleja yöt pitkät, koska johtokunnalla ei ole ymmärrystä tarvittavista kirjoista, vihoista tai muista tarvikkeista.

Elnan elämänpiiri kutistuu luokkahuoneen ja oven takana olevan oman huoneen kokoiseksi. Työ valuu vapaa-ajalle ja oma heikko vointi alkaa näkyä luokkahuoneessa. Elna uupuu. Elna on käynyt seminaarinsa ja tehnyt työtä vuosikymmenet, joten hän tietää olevansa pätevä ja hyvä työssään – uupumus saa Elnan epäilemään omaa osaamistaan, ja kaikki tuntuu valuvan sormien välistä.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Pimeä valuu uupuneeseen, mutta Elnan talveen mahtuu myös opettajan arjen kirkkaampia hetkiä. Hän kokee tyydytystä työn äänistä, kun oppilaat toimivat synkroniassa, kun kaikki viimein oppivat kertotaulun. Opettajan työn historiaa tarina valottaa kiehtovasti. Aikanaan työn luontoisetuna saattoi olla navetta tai peltoala. Välähdyksiä tulee myös siitä, miten epätasa-arvoisesti miehiä ja naisia opettajina kohdeltiin, miten vaatimukset ja luontoisedut olivat sukupuoleen sidotut.

Kirja pohtii opettajan identiteettiä laajemminkin. Elna suhtautuu työhönsä tunnollisesti, mutta hän pitää mieluusti oppilaisiinsa etäisyyttä, hän ei kaipaa lapsukaisia helmoihinsa. Tarvitseeko opettajan olla lapsirakas, vai riittääkö, että hoitaa työnsä hyvin? Kutsumuksen lisäksi työhön on voinut kokea muunkinlaista imua: opettajan ammatti oli 1900-luvun alussa harvoja keinoja naiselle itsenäistyä kätilön lisäksi. Entä minkälaisena opettaja saa näyttäytyä, kun hän on aina tarkkailun kohteena?

Sutjakkaasti etenevä tarina pitää otteessaan, sillä Kinnunen heittelee koukkuja lukijalle heti alussa ja taitavasti pitkin matkaa. Miksi suhde Salli-siskoon on katkolla? Mikä Elnan terveydessä on vikana? Kuka on Niilo, jota Elna välillä puhuttelee, mitä heidän välillään on? Perinteistä proosakerrontaa katkovat erilaiset dokumentit, on ansioluetteloa ja tavaralistoja. Jokainen näistä herättää omia kysymyksiään. 

Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet. Lumen kylmyys hyväilee kehoa, häpeä hulmahtelee ja kiukku kuplii. Talvipimeän lisäksi kuvataan Elnan luonteen pimeitä sävyjä. Lukija saa nautiskella mehevistä kielikuvista ja sanavalinnosta. Pitkä päivä kimoilee koko vartalossa.

Paikoin olisin kaivannut pysähtymistä, monia mielenkiintoisia asioita vain sivutaan. Tämä ratkaisu jättää paljon lukijan pääteltäväksi, mutta utelias mieli olisi mieluusti mennyt syvemmälle.

Kun on viime vuonna lukenut kirjailija-opettaja Tommi Kinnusen opettajantyössään kohtaamasta uupumuksesta ja seurannut häntä Twitteristä, tunnistaa aiheen. Fiktio on fiktiota, mutta epäilemättä Kinnunen on kirjoittanut romaanihenkilölleen omia kokemuksiaan ja tuntojaan: miten opettajalle yritetään sysätä kaikkea opetustyöhön kuulumatonta työtä, miten koulua halutaan tarjota ratkaisuksi kaikkeen. Miten mustaksi maailma käy, kun yhden ihmisen rajat tulevat vastaan.

Talvi on pitkä ja pimeä, mutta sen jälkeen koittavat aina kevät ja kesä. Elnaan tulee tarmoa ja tarinaan toiveikkuutta, vaikka kouluvuoden päätyttyä Elnalle pimeimmät kuut taitavat olla vasta edessä.

Helmet 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Fjerde bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2014).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 534.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni. Neljäs kirja on roikkunut tuossa koneen vieressä odottamassa bloggaamista jo hyvän tovin. Sain kirjan luettua jokunen kuukausi sitten, mutta tekstiä siitä ei ole tahtonut syntyä. Knausgård-rakkauteni nimittäin on ollut kovilla tämän neljännen osan kanssa.

Taisteluni-sarjan Ensimmäinen, Toinen ja Kolmas kirja saivat minulta täydet pisteet ja luin niitä hurmiossa. Mikään floppi nelonenkaan ei minusta ole, sillä edelleen pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa ja huomioida ympäristöään ja ihmisiä. Tällä kertaa en kuitenkaan tuntenut samanlaista imua kuin aiempien osien kanssa ja pidin kirjaa tauollakin puolisen vuotta.

Kirjan alussa Karl Ove on vastikään valmistunut lukiosta ja lähtee sijaisopettajaksi Pohjois-Norjaan. Vuoden mittaisen pestin aikana hän paitsi opettaa itseään vähän nuorempia oppilaita, myös kirjoittaa, ryypiskelee ja vikittelee tyttöjä. Juominen on ainoa huvi syrjäkylällä, ja sitä tehdäänkin paljon. Koulussa Karl Oven on oltava vastuullinen aikuinen, mikä ei ole aina helppoa. Vuoden aikana Karl Ovelle sattuu ylilyöntejä niin töissä kuin vapaallakin. Seksuaalinen kokemattomuus painaa nuorta miestä, ja hänen keskeisin tavoitteensa on vihdoin kokea suuri onnistuminen.

Kirjan päähenkilö Karl Ove on aiemmissakin osissa toilaillut ja ollut ärsyttävä. Pääasiassa olen kuitenkin tuntenut häntä kohtaan sympatiaa ja pitänyt hänestä. Neljännessä kirjassa Karl Ove on ajoittain jopa vastenmielinen. Vastuuttomasti ja itseriittoisesti käyttäytyvää miestä tekisi mieli ravistella. Karl Ove on tullut aiempien kirjojen myötä niin tutuksi, että lukiessa tuntuu kuin lukisi jonkun tuntemansa henkilön elämästä. Ehkä juuri sen vuoksi Karl Oven käytös välillä kiehuttaa.

Knausgårdin Taisteluni-sarjan Viides kirja on juuri julkaistu suomeksi. Kävin jo ostamassa teoksen ja suunnittelen sen lukemista alkavan viikon lomapäivinä. Kohdistan vitososaan suuria odotuksia, sillä notkahduksen jälkeen on tultava uusi nousu!

Neljännestä kirjasta ovat bloganneet aiemmin Katja, Marile ja Anita Konkka.

Katri Lipson: Kosmonautti (2008)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: tammi.fi
Kansi: Taina Markko

Tiivistetysti Kosmonautti kertoo murmanskilaisista kaveruksista Sašasta ja Serjošasta ja näiden musiikinopettajasta Svetlanasta 1980-luvulla. Serjoša unelmoi punatukkaisesta opettajasta ja kosmonautin ammatista. Keskeinen henkilö on myös Serjošan äiti Anna Ivanovna.  Anna Ivanovna on kuin äiti myös Sašalle, ja hänen maailmassaan suurimpia pelkoja ovat lännettyminen ja se, että pojasta tulee juoppo. Yllättävät totuudet ja teot saavat ihmiset raiteiltaan. Kosmonautti käsittelee sallittua ja kiellettyä, ihmismielen voimavaroja ja pimeitä sopukoita.

Olen halunnut lukea Kosmonautin jo sen ilmestymisestä lähtien. Nelisen vuotta ehti kulua ennen kuin oli sille otollinen hetki, ja odotukset olivat kavunneet korkealle. Kosmonautti voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2008, ja lisäksi olin listannut sen Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseeni. Halusin siis tykätä siitä, mutta monet seikat tekivät sen kovin vaikeaksi.

Ensinnä minua ärsytti takakansi. Siinä kerrotaan ja analysoidaan mielestäni liikaa; olisin halunnut luoda omat tulkintani ilman ohjausta. En halua ennen kirjan avaamista lukea, että tulen olemaan lukijana Neuvostomaisemissa kuin kotonani, häpeämään tapetteja ja saamaan lohdutuksen. Varsinkaan, kun näin ei lopulta edes käynyt.

Toiseksi tartuin Neuvostonostalgiaan. Rakastuin Liksomin teokseen Hytti nro 6, mutta Kosmonautissa sen sijaan neuvostokuvaus jäi jotenkin laimeaksi. Kaalisopan haju ja suolakurkunvärinen sohva jäivät hailakoiksi. Liksomista on kenties vaikea pistää paremmaksi (ainakaan minun mittareillani), joten kenties olisin eri mieltä, jos olisin lukenut Lipsonini ensin. Kenties.

Kolmanneksi kompastuin kieleen, erityisesti pilkkuihin. Tiedän, että kirjailijalla on taiteellinen vapautensa käyttää tai olla käyttämättä välimerkkejä, mutta epäjohdonmukainen pilkutus on vain ja ainoastaan rasittavaa.  Ihmettelin esimerkiksi sitä, että perättäisillä sivuilla on käytetty pilkkuja eri tavoin. Joskus on perusteltua jättää pilkut pois, jotta saadaan teksti soljumaan paremmin. Millintarkka pilkuttaminen tekisi tekstistä töksähtelevää. Näitä seikkoja yritin itselleni tolkuttaa, mutta ei auttanut. Pilkunviilaaja näki punaista.

Jäin myös usein lukiessani miettimään, miksi Serjošan unelma tulla kosmonautiksi saa niin suurta huomiota. Jos hän kerran kirjoitti halustaan tulla kosmonautiksi maanlaajuisessa kirjoituskilpailussa, niin kai vastaavanlaisia unelmia olisi tullut esiin useita? Kai Neuvosto-Venäjällä aika monikin pikkupoika ja nuori mies ihaili Gagarinia? Nyt kun kirjoitan tätä, mieleeni hiipii epäilys siitä, olenko hypännyt jonkin kohdan yli ajatuksissani...

Lukukokemukseni oli siis hyvin takelteleva. Sitä himmensi entisestään varmasti se, etten ymmärtänyt mahdollisia symbolisia merkityksiä, joita tarinaan tuotiin klassisen musiikin kautta. En myöskään tunne venäläistä kirjallisuusperinnettä niin, että olisin voinut nähdä Kosmonautissa yhtymäkohtia siihen HS:n Majanderin palkintopuheessa mainitsemin tavoin.

Löysin ilokseni Kosmonautista kaiken takkuilun jälkeen myös hyviä puolia. Viehätyin Lipsonin tavasta jättää kertomatta: jännitettä riitti loppusivuille asti. Myös näkökulmien vaihtelu on onnistunutta. Esimerkiksi Sašan mukaan nimetty luku on kirjoitettu pojan suulla puhekieltä jäljitellen, Svetlana-luvussa taas havainnoidaan kertojan kautta.

Kosmonautti on ihastuttanut ja kummastuttanut lukijoita. Kirjavinkeissä Elina kehuu rytmin ja tunnelmien onnistuneita vaihdoksia, kun taas Kirjantilan Jaakkoon Kosmonautti ei uponnut lainkaan. Kannattaa lukea myös Inan ja Valkoisen Kirahvin arviot kirjasta.

Kosmonautilla osallistun Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.