Pakomatkalla metsissä – Jenni Räinä: Vaino

Kansi: Piia Aho.

Pohjois-Pohjanmaa isonvihan aikaan eli 1700-luvun alkupuolella ei ole minulle historiassa se tutuin ajanjakso, mutta Jenni Räinän Vaino-romaanin myötä sain siihen kosketuksen. Se oli jalat palelluttava, kasvoille limaa sylkevä ja samalla lyyrisesti toivoa luova kosketus.

Päähenkilö Valpuri eli Vappu on kotoisin Räinänperältä, Iistä. Vappu on veljiensä kanssa metsässä pakomatkalla, ja perässään heillä on venäläiset kasakat, jotka tuhoavat kaiken rannikon tuntumassa.

Vainoajat polttavat pirtit, tappavat aikuisia ja ottavat lapsia mukaansa ihmisverona. Kaapatuista lapsista muovataan ryssänrenkejä, oppaita uusille tuhotöille, kiduttamiselle ja häpäisylle, koska he tuntevat seudun.

Karkuun pyrkiville jokainen äännähdys on riski, niin myös toisistaan eksyminen ja silmät päästä pullistava nälkä. Suojaa tuovat suuret kuuset ja perimätieto.

Vapun nykyhetkeä katkovat hänen näkökulmastaan tehdyt takaumat ja myös vainolaisten joukkoihin ryövättyjen jaksot. Vetävin näistä on nykyhetki, toki taustoitus antaa hahmoille syvyyttä. Olin hankaluuksissa sen kolmannen kanssa. Ryssänrenkien osuudet on painettu kursiivilla, mikä on lukijalle kauhistus, mutta niin sen välittämä näkökulma myös. Kaapatut lapset, jotka tottuvat tappamiseen. Muuttunut tuttu, joka tekee pahaa.

Valun hitaasti toivosta tyhjäksi. Koko maailma on vaihtanut kasvonsa. Mikään aiemmin luulemani ei ole ollut totta.

Vaino vei minut mukanaan. Siinä on vauhtia, kerronnan imua. Julmuutta on, mutta aukkoisuus ja Räinän kieli pehmentävät kauhua. Lukijan lohduksi myös joku selviää.

Kirjan lopussa on Räinän jälkisanat, jotka avaavat yhtymäkohtia todellisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin.


Jenni Räinä: Vaino. Otava 2025. 255 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Nannan VIII lukumaraton: Elokuinen lukuseikkailu

Hanna (@hannaelinatee) huhuili Instagramissa seuraa lukumaratonille, ja koska tältä kesältä tämä pitkä matka minulta vielä uupui, päätin lähteä mukaan. Olin myös yksin saaressa, joten lukemiseen uppoutuminen oli mahdollista.

Viikko sitten perjantaina aloitin valmistelut. Kauppareissulla ostin silmätippoja ja herkkuja. Pesin lukulasit ja tein ruokaa valmiiksi.

Etsin inspiroivia kirjoja mökin kirjahyllystä: vaatimuksena oli, että ne hyppäävät syliin ja vaativat lukemista. 

Pinossa oli valinnanvaraa, kaikkea en kuvitellutkaan ehtiväni. Siekkisen Saaren olen lukenut useasti, mutta se otti paikkansa itsepintaisesti. Muita inspiraatiopinon kirjoja en ollut aiemmin lukenut.

Lauantaina aloitin vuorokauden lukumaratonin. Luin pinosta neljä kirjaa, tässä lukukokemuksistani lyhyesti:

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala 2015. 157 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Elina Warsta.

Kahdessa aikatasossa etenevä tarina kietoutuu Tattarisuon ruumiinosalöytöjen ympärille. Nykyajassa kirjailija kamppailee käsikirjoituksensa kanssa ja yrittää saada mysteeriä kirjoitettua. Elämänhallinta on vähän niin ja näin, avioliitto rakoilee. Historiallinen taso vie 1930-luvun trokareiden maailmaan.

Miehinen lyhytromaani avaa isä-poikasuhteita, mieheksi kasvamista ja miehenä olemista. Monin paikoin ihastelin Ollikaisen virkkeitä ja kielikuvia. Pienoisromaanin mittaan oli kuitenkin ladattu mielestäni liikaa tavaraa.

Helmet 2025: 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

* * *

Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988. 127 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Jaana Aarikka.
Kansi näkyy alempana yhteiskuvassa paremmin.

Siekkisen Saari ei tyhjene lukemalla; tämä oli ehkä viides lukukierros. 

Kehyskertomuksessa Paula matkustaa miehen kanssa Euroopassa ja alkaa tämän pyynnöstä kerrata tapahtumia saarella. Paula on viettänyt saaressa koko kesän ja kun mies (siis eri kuin alun mies) tulee saareen, myrsky eristää heidät sinne. He ovat saaressa yhdessä, mutta yksin. Saaren tapahtumiin tulee ristivalotusta, kun mantereelta saarta ja naista tarkkaavat ihmiset saavat myös äänen. Onko saaressa kettua, jos sen näkee vain Paula?

Helmet 2025: 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

* * *

Anja Snellman: Pääoma

Otava 2013. 299 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Piia Aho.

Kauhistelin hetken, mitä Siekkisen paljaan proosan jälkeen voi lukea. Valinta onnistui: Snellmanilla on vahva oma ääni ja taito vyöryttää tarinaa niin, että lukija on hetkessä ytimessä.

Omaelämäkerrallinen Pääoma kertoo kirjailijan sisaresta Marusta ja heidän suhteestaan, myös vanhemmista ja perheen kipupisteistä. Selvitystyö vie häpeän ja yhteyden hetkiin. Marun kitalakihalkio saa hänet puhumaan marunkieltä ja tekee hänestä erilaisen. Päähenkilö suomii omaa puhumattomuuttaan, mutta toisaalta hän näkee Marun ainutlaatuisuuden. 

Teoksen rakenne on kierteinen kuin dna. Toisteiset muistot täydentävät kuvaa, kun uudet asiat palaavat mieleen.

Helmet 2025: 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt.

* * * 

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Tammi 2004. 240 s.

Käytettynä ostettu.

Kansi: Markko Taina.

Sinervo tekee Eeva-Liisa Mannerista biofiktiossa elävän ja verevän päähenkilön komplekseineen. Maanjäristys romahduttaa runoilijan Espanjan-kodin katon, mutta muutenkin elämän perustukset huojuvat. Manner on evakko ja erakko, jolla on epäonnea ihmissuhteissa ja mielenterveysongelmia, mutta taito keplotella epävarmassa ammatissa. Omien runojen rinnalla hän kääntää ja tekee kritiikkejä. 

Sinervo sai teoksestaan Finlandia-palkinnon, ja biofiktio-fanina vain ihmettelen, miten en ole lukenut tätä aiemmin!

Helmet 2025: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

* * *

Kaikissa neljässä maratonkirjassani on kirjoittava päähenkilö, mutta keskeisin yhdistävä tekijä näille taitaa olla jonkinlainen puhumattomuus. Muutakin varmasti syvemmällä analyysilla löytyisi, mutta maratonlukeminen on kuitenkin aika kepeää.

Sivuja vuorokauden lukuseikkailussa kertyi 823. Tauotin lukemista saunalla, yöunilla ja pihapiipahduksilla. Vaihtelin myös kuulumisia yhtä aikaa lukumatkalla olleiden Hannan ja Tiinan (@tiinankirjahyllysta) kanssa Instagramissa – kiitos vielä tsempeistä ja kokemuksen jakamisesta!

Maaliin päästyäni mietin, että romaanien väleissä olisi ollut kiva lukea esimerkiksi runoja tai sarjakuvaa, mutta niitä ei mökin hyllyssä ole. Se on puute, joka on paikattava!

Sodan ja avioliiton kauhujen tahdit – Heidi Köngäs: Tango Frisk

Kansi: Piia Aho.

Merenkurkun yli Ruotsista Pohjanmaalle potkukelkalla sutjutteleva Jalmari Frisk eli Jalle vie nuoren Alinan sydämen. Hääkellot soivat, syntyy viisi lasta seitsemässä vuodessa.

Yhteistä kieltä Jallella ja Alinalla ei ole, eivätkä he sellaista opi. Jalle on Vähässäkyrössä eli Fyrrykyrössä kielipuoli, eikä puhu lapsilleen niin paljon, että nämä oppisivat isänsä kielen kunnolla.

Hurmuri-Jallesta kuoriutuu despootti. Omavaltainen perheenpää määräilee ja huseeraa toisissa naisissa. Avioliittokuvaus on hyytävä. Alina on koulutukseltaan karjakko, mutta ammattinharjoittaminen jää, kun lasten, talon ja sairaan anopin hoitaminen imevät mehut.

Sotatantereet kutsuvat perheen täysi-ikäistyviä lapsia. Usko lähtee Saksan riveihin ja kohtaa SS-miehenä seikkailun sijaan verkkokalvoille palavat kauhut. Simo-esikoisen kohtalo särkee äidin.

Kristiina-tytär palvelee lääkintälottana Kannaksella, eikä pääse opiskelemaan, koska isä istuu perheen rahojen päällä.

”Haluaisin mennä sairaanhoitajakouluun”, pyysin, mutta Faari vain nauroi, ettei ”viitsi nakka pengar hukku. Miksi heittä koulu pois?”

Kertojina ääneen pääsevät Alinan lisäksi vuoroin osa perheen lapsista. Vaihtelevat kertojat ristivalottavat perheen vaiheita vetävästi.

Lopussa on mutta. Se on niin suuri, että se uhkaa jättää tarinan imun varjoonsa. Mokia on liikaa. Tekstissä on tyhjäkäyntiä: virkkeessä sama sana toistuu virkkeessä ärsyttävästi. Aivan kuin sanan siirtämisestä olisi seurannut sanan tuplaus.

Usein lähekkäin on samansisältöisiä lauseita, joko peräkkäin tai läheisissä kappaleissa. Samaa asiaa vatvotaan aivan turhaan. Teksti jankuttaa samaa sisältöä. Lukija hölmistyy.

Myös logiikka takkuaa. Ai miten niin Kristiina saa vasta kolmannella heitolla kiukaasta kunnon löylyt ja kyyristyy, hänhän on jo lauteilla kyyryssä? Muitakin esimerkkejä olisi.

Kunpa kirjalle olisi suotu vielä yksi tai useampi editointikierros. Tarinan ainekset ovat niin houkuttelevia, että täysosuma jäi vain viilausta vaille vajaaksi.

Helmet-lukuhaaste 2025: 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä.

Kotimaan kirjakierros: Uusimaa.


Heidi Köngäs: Tango Frisk. Otava 2024. 400 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Piia Aho.

Listoja ja muinaista hovielämää – Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kansi: Piia Aho.

Kymmenen vuotta lepuutin Mia Kankimäen esikoisteosta lukulistallani, kunnes lukupiirin innoittamana otin sen matkalukemiseksi marraskuiselle reissulleni.

Ihailen Kankimäen rohkeutta sukeltaa kohti intohimoaan, vaikka se on aiheena marginaalinen ja vaikeasti saavutettava. Aiemmin kustannustoimittajana uraa tehnyt Kankimäki nimittäin innostuu muinaisesta japanilaisesta hovinaisesta ja kirjailijasta, Sei Shōnagonista, joka on elänyt noin tuhat vuotta sitten. Kymmenen vuoden lepuuttamiseni ei tässä kontekstissa ole oikeastaan mitään.

Ilman kielitaitoa Kankimäki suuntaa Kiotoon Shōnagonin jäljille. Järjestyy vuorotteluvapaa, asunto solusta. Alkaa sukellus kulttuuriin, historiaan, myös kirjoittajaan itseensä.

Aivan samaa vauhtia en löydä tästä kirjasta kuin Kankimäen toisesta teoksesta Naiset joita ajattelen öisin. Välillä muinaiset hovielämän kuvaukset puuduttavat, samoin toisto.

Mutta: sitten tunnen jälleen imun, ja sivut kääntyvät kuin transsissa. Listojen rakastajassa kirjoittava hovinainen ja hänen teoksensa, Kankimäen ahkerasti siteeraama Tyynynaluskirja, herättävät mielenkiinnon.

[SEI SHŌNAGON KIRJOITTAA]

Asioita joita ei voi verrata

Kesä ja talvi. Yö ja päivä. Sade ja auringonpaiste. Nuoruus ja vanhuus. Henkilön nauru ja suuttumus. Musta ja valkoinen. Rakkaus ja viha. Sade ja usva.

Kun on lakannut rakastamasta jotakuta, tuntuu kuin hänestä olisi tullut toinen ihminen, vaikka hän on edelleen se sama.

Kankimäki lainaa idoliltaan listaavaa kirjoitustyyliä, mikä tuottaa monenmoisia herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Kankimäki hyödyntää Tyynynaluskirjan englanninkielistä käännöstä, mutta ilokseni huomasin, ensi huhtikuussa Tyynynaluskirjasta ilmestyy Miika Pölkin suomennos.

Lukupiirimme suosittelee Kankimäen kirjaa Japanista ja matkustamisesta innoittuneille, mangan ystäville ja naisten mielenmaisemista kiinnostuneille. Sanoisin, että tämä on myös oiva matkakirja, sillä Kankimäen kokemuksia Kiotossa on kiva peilata omiin huomioihinsa reissussa, vaikka ei aivan yhtä kaukana matkaisikaan.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013. 380 s. Ostin käytettynä. Kansi: Piia Aho.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 19 – Sirpa Kyyrönen: Talviunia

Eletään vuoden lyhyimpiä päiviä, kun runoluukussa väriä pimeyteen hehkuu Sirpa Kyyrösen Talviunia.

Kyyrösen viidennen kokoelman avaa runo, jossa puhutaan valvojaksi paljastumisen pelosta. Pelko käy toteen runsaiden ja rytmikkäiden runojen täyttämän kokoelman mittaan: runojen puhuja kieppuu unen ja valveen rajoilla, kuuntelee yön ääniä, säpsähtelee hereille.

Toinen keskeinen teema on vuodenkierto, joka tahtoo jäädä jumiin. Korventava kesä ei väisty, hyinen talvi puskee lunta aina vain. Huomioni kiinnittyy runoihin, joissa talven ilmiöt kansoittavat runojen säkeet. 

Kun talvi ja unettomuus yhdistyvät, nuoskaunet pitävät hereillä ja ”runoilijoiden havaintokyky kapenee”.

Päivän otteeksi napsaisin erään runon alkusäkeet:

29.1.2022 Helsingissä alkaa päättymätön lumisade
Päättymätön lumisade vaihtuu räntään
Päättymätön lumisade vaihtuu rakeisiin
Raesade vaihtuu polttavaan sumuun ja jäiseen tihkuun,
sataa limakalvonriekaleita kurakinttaita räkäliinoja ja punertavaa pomadaa

Kyyrönen hyödyntää toistoa runon sisällä ja runosta toiseen. Esimerkiksi Helsingin lumisade toistuu monessa runossa. Oikukas sää viittaa ilmastonmuutokseen, jonka myötä sään äärevyys lisääntyy. Senkin miettiminen voi valvottaa.

Säkeissä tiivistyvät tyypilliset talvitunnelmat eteläisessä Suomessa. Lämpötila poukkoilee nollan molemmin puolin, ja taivaalta tippuu erilaisia asioita. Minkälaiseksi peitteeksi taivaan tuotokset jäävät maahan, teille ja kulkureiteille, on jännitysnäytelmän toinen osa.

Nenäliinat ja kaikenlaiset riekaleet ovat joskus lätsähtäneet kasvoilleni, mutta tuo runo-otteen punertava pomada on kokematta. Lumen väriin liittyy aina uhka, kukaan ei himoitse mustaa lunta tai keltaista lunta. Tai lapset kyllä, kunnes oppivat, mistä värit kertovat. Minäkin varmasti avaisin suuni pomadan houkutuksille. Ehtisikö kukaan paljastaa totuutta?


Sirpa Kyyrönen: Talviunia. Otava 2024. 122 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Tiina Palokoski.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Pauliina Haasjoki: Valenssi

Neljännessä runokirjajoulukalenterin luukussa välkkyy Pauliina Haasjoen kullankeltainen kokoelma Valenssi. Haasjoen runot haastavat, mutta tarjoavat myös ilahduttavia ymmärryksen ja oivalluksen paikkoja.

Valenssin käsite liittyy kemiaan, psykologiaan ja kielitieteeseen (lunttasin sanakirjasta). Nämä kaikki alat ovat läsnä kokoelman runoissa. Ne lomittuvat ja kietoutuvat, kun runot virtaavat kuin luonnon kiertokulku.

Elämä on luonnontieteitä, ja lisäksi se on suhteita; ihmisuhteita, kehojen suhteita. Sinun ja minun. Ja runossa kieli luonnollisesti on kaikki, sitä ei voi erottaa erilliseksi. Kielen tasoa myös kommentoidaan: ”Syntaksi on vienyt minua eteenpäin”.

Päivän runo-ote on kokoelman kontekstissa melkein proosarunoa:

Silloin oli keskipäivä: radiosta kuulin käsitteen jota en tuntenut.
Lumi on satanut rinteille ensimmäistä kertaa
eikä lauseen tarvinnut pysähtyä ollenkaan: katse
saattoi kulkea hankikantoa, polkuja pitkin,
sen rata ei leikannut itseään, ei se tuntenut umpikujaa.

Ensimmäisen säkeen tilanne on uteliaalle mielelle tuttu. Uuden käsitteen kuuleminen ja rekisteröiminen saattaa laittaa liikkeelle eräänlaisen lumipalloilmiön. Selvityksiä, googlailua, Wikipedia-hyppelyä.

Tiedon etsiminen voi olla loputonta liikettä. Se vain jatkuu ja jatkuu, aivan kuten maisema. Se jatkuu aina jossakin. Ja voihan puhe tai tekstikin jatkua kuin ikuisesti, eivät sanat maailmasta lopu.

Pääsin nyt loppusyksystä autoseikkailulle, ja voin sanoa, etteivät meiltä Euroopassa lopu myöskään tiet. Katse poimii seuraavan reitin, ja kun horisontissa on vuori, maisema jatkuu sen toisella puolella.

Pauliina Haasjoki: Valenssi. Otava 2024. 107 s. Lainasin kirjastosta.

Saariston erakon salaisuudet – Henning Mankell: Italialaiset kengät

Kannen kuva: Terje Rakke.

Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta on vielä noin kuukauden päivät jäljellä! Syyskuun loppuun asti ehdit osallistua merikirjahaasteeseen, jossa pääset loppuarvontaan mukaan jo yhdellä luetulla kirjalla. Tarkemmat ohjeet ja lukuvinkkejä löydät haastepostauksestani. 

* * *

Henning Mankellin saaristoromaani Italialaiset kengät on odottanut lukemistaan hyllyssäni kauan. Hintalapun mukaan olen sen jostakin napannut mukaani kahdella eurolla.

Päähenkilö Fredrik elää erakkona Ruotsin ulkosaaristossa:

Saarilla asuvat ihmiset ovat harvoin kovaäänisiä tai puheliaita. Horisontti on siihen ihan liian suuri.

Keskeisin ihmiskontakti on äreä postimies, joka tulee useamman kerran viikossa veneellä tai hydrokopterilla miehen laituriin. Postia ei ole, mutta miehellä riittää luulosairauksia ja oireita esiteltäviksi. Frederik on nimittäin entinen lääkäri.

Talvella jäälle saaren eteen saapuu hahmo, erakon entinen rakastettu Harriet. Rollaattorin kanssa. Nainen vaatii erakkoa lunastamaan lupauksensa eli viemään hänet eräälle metsälammelle.

Kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä kaikki, mitä olin pitänyt varmana ja ratkaistuna, alkoi yhtäkkiä muuttua.

Ja niinhän siinä käy, että Norlannin metsistä löytyy paljon muutakin kuin jäinen lampi.

Italialaiset kengät on koukuttava ja inhimillinen romaani vanhenemisesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Jännitteitä ja vastattavia kysymyksiä riittää. Mikä oli se käänne, joka sai menestyvän kirurgin erakoitumaan? Miksi nuoruudenrakkaus ilmestyy jäälle?

Kaapeissa on luurankoja eli vierashuoneessa suuri muurahaiskeko. Se vain kasvaa vuosi vuodelta.

Nainen tuo erakolle kuoleman mutta myös elämän. Mitä tämä kryptinen lause tarkoittaa, selviää lukemalla!


Helmet 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.


Henning Mankell: Italialaiset kengät. Otava 2007. 411 s. Alkuteos: Italienska skor 2006. Suom. Laura Jänisniemi.

Kolmesti perhesuhteista ja vanhemmuudesta – Salmenniemi, Nutti & Hashemzadeh Bonde

Alkuvuoden luetuista kirjoista hahmottui tämä perhesuhteisiin ja vanhemmuuteen sukeltava kolmikko.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Harvoin itken kirjan äärellä, mutta Harry Salmenniemen Sydänhämärää lukiessa hanat aukesivat sivulla 35 ja aika monta kertaa sen jälkeenkin. Niinpä sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Sydänhämärä jatkaa samoilla kerrontakeinoilla kuin viime vuonna ilmestynyt Varjotajunta. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö on kirjailijan kaltainen mies, joka raportoi lakonisesti omaa elämäänsä. Kertoja on välillä minä, mutta vaihtuu tuon tuosta häneksi.

Siinä missä Varjotajunta kommentoi kirjailijan työtä ja siihen kuuluvaa esillä oloa, Sydänhämärä vie aivan toisenlaiseen aiheistoon kotiin ja perheen piiriin. Päähenkilö ei juuri ehdi kirjoittaa, sillä hänen kaikki aikansa ja energiansa menevät lapsen sairastumiseen.

 
Perheen taapero Joel sairastuu diabetekseen, ja edessä ovat raskaat viikot sairaalassa. Isä roijaa reppujaan päivystyksestä shokkihuoneeseen, sitten lastenosastolle. Hän yrittää pitää itsensä koossa ja langat käsissään, sillä vaimo Marian laskettu aika on käsillä. Kriisin keskelle olisi syntymässä vielä toinen lapsi. 

Elämänpiiri kapenee, keskiössä ovat vain läheisten ihmisten selviäminen ja paraneminen. On sairaala ja on koti. Väsymys ja huoli aiheuttavat paitsi fyysistä pahaa oloa, myös mieli ja ajatukset hämärtyvät, siitä varmasti juontuu kirjan nimi Sydänhämärä.

Salmenniemeä lukiessa mieleeni nousee lukumuistoja. Muistelen, että Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Knausgårdin Kevät kuvaavat kirjailijaisän huolta perheestään ja lapsistaan, sairastumisista ja syntymistä samankaltaisesti. Vaikka kirjat ovat fiktiota, ne pohjaavat oman elämän tositapahtumiin jollakin tavalla.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta. Graafinen suunnittelu: Mikko Branders.

* * *

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutin esikoisteoksesta Pohjoisessa kahvi on juotu mustana vahvimpana mieleen jää painostava tunnelma. Kirjassa kuvataan äidin ja tyttären suhdetta ja kohtaamista yhden viikon aikana. Äiti Agneta on sairastunut vakavasti, eikä saa kerrottua sitä tyttärelleen Tildalle, joka rakentaa elämäänsä eteläisessä kaupungissa.

Äiti ajattelee, että kun ei puhelimessa saa asiaansa kerrottua, hän matkustaa Tildan luo. Tildan pienessä opiskelukämpässä äiti sitten salailee lääkkeitään ja huonoa oloa. Lukija saa jännittää koko pitkän viikon kuvauksen ajan, miten tilanne purkautuu. Saako Tilda tietää? Jos totuus paljastuu, miten se tapahtuu?

Nutti rakentaa taitavasti tunnelmaa ja jännitettä. Äidin ja tyttären suhteessa hiertää, mutta eroja on myös pohjoisen ja etelän elämän välillä. Nutin sanoma tuntuu olevan, että teot eivät heijastele sitä, mitä ajattelee. Ja koska toisen ihmisen päähän ei voi nähdä, pitää puhua. Puhukaa ihmiset, Nutti tuntuu alleviivaavan, eikä ole huonon sanoman kanssa aloittamassa kirjailijanuraansa.

Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Alkuteos: Kaffe med mjölk. Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Kansi: Sara R. Acedo.

* * *

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Yhden illan lukukokemus jättää pitkän jäljen. Pari vuotta sitten luin Golnaz Hashemzadeh Bonden edellisen suomennoksen Olimme kerran, ja tämä uutuus peittoaa edeltäjänsä väkevyydellään, jos mahdollista.

Kun Lily saa oman lapsen, hän ei voi enää paeta vaikeaa äitisuhdettaan. Hän on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut kauan sitten, mutta totuus on toinen.

Vuoroluvuissa seurataan Lilyn ensimmäisiä hetkiä äitinä ja palataan Lilyn turvattomaan lapsuuteen.
Molemmat kerrokset ovat vahvoja. Lapsuuden kuvauksesta minulle tulee lukijana todella paha olo. Äiti jättää pienen Lilyn selviämään yksin ja syyllistää tätä työssä käynnistään. Pieni tyttö on yksinäinen, hän kokee liikaa, näkee liikaa. Ja lähes aina ilman turvallista aikuista.

Nykyhetken Lily puolestaan yrittää pakonomaisesti pitää huolta vastasyntyneestä. Jopa vaunut ovat liikaa, rintarepussa vauva on tarpeeksi lähellä. Puoliso Michael on jotenkin avuton tilanteessa, anoppi sen sijaan saa muuria murrettua. 

Turvattoman lapsuuden jälkeen Lilyn käyttäytyminen on luontaista. Ihmiselle ja muille eläimille luontainen käytös ei aina ole kaunista, jälkikasvua tukevaa tai rakastavaa.

 
Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös. Alkuteos: Naturliga beteenden (2022). Suom. Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Sattumuksia reissun päällä – Aino Huilaja: Paluumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Lapin hangilta Sardinian aurinkoon ja saksalaiselle leirintäalueelle. Lukija pääsee reissaamaan ympäri Eurooppaa Aino Huilajan sujuvan matkakertomuksen sivuilla. 

Matkaseurana Huilajalla ovat hänen puolisonsa Jerry Ylkänen ja pariskunnan koira Arska. Yksi keskeinen hahmo on myös oranssi, asumiskäyttöön rempattu paku nimeltä Ranssi. Kaikki ovat tuttuja Huilajan esikoisteoksesta Pakumatkalla, jossa hän kertoi irtiotostaan Maikkarin uutisankkurin työstä ja van lifen eli pakuelämän alkukilometreistä.

Aino Huilajan elämänseikkailu ja omannäköisen arjen rakentaminen siis jatkuvat. Tulkitsen, että elämä Ranssissa ei ole tulossa päätökseen, vaikka kirjan nimi Paluumatkalla voisi siihen viitata. Huilaja ei palaa maitojunalla takaisin kellokorttiarkeen, vaan puhuu sen puolesta, että pakustakin käsin voi tehdä töitä. Aivan yhtä oikeita kuin konttorissakin. Huilaja ja Ylkänen työllistävät itseään esimerkiksi ideoimalla tv-sarjan elämäntavastaan. Kun Yle ostaa sen, on juhlan paikka.

Pidän Huilajan tavasta rakentaa reissusattumuksista tuokiokuvia. Kaikki ei ole pelkkää hehkutusta, vaan mukaan mahtuu myös epäonnisia sattumuksia, haavereita ja virhearvioita. 

Normeista poikkeava elämäntapa ja Huilajan letkeä kirjoitustyyli esikoisteoksessa jättivät positiivisia muistijälkiä, ja viihdyin mainiosti myös tämän jatko-osan äärellä. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka Huilaja lukee itse. Sitten lainasin kirjan vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvat.

Huilajan kirjan jälkimainingeissa olen seikkaillut erinäisillä somen van life -tileillä ja katselulistalla on Huilajan ja Ylkäsen Van Life -sarjan kakkoskausi Yle Areenassa.

En varsinaisesti haaveile pakuelämästä tai -matkailusta ainakaan tässä elämänvaiheessa, mutta siitä on tullut yksi vaihtoehto tulevaan. Näinkin voi elää.

Helmet 2024: 16. Kirjassa on valokuvia.

Aino Huilaja: Paluumatkalla. Otava 2023. 157 s. Kansi: Jerry Ylkänen. Lainasin kirjastosta / Bookbeat.

Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Naistenviikkoon viihdettä merimiljöössä – Karen Swan: Kesytön saari

Heinäkuu on kääntynyt kohti elokuuta, ja Tuijata-blogin perinteinen Naistenviikko-haaste on käynnissä. Osallistun haasteeseen Karen Swanin tuoreella suomennoksella Kesytön saari, joka avaa viihteellisten historiallisten romaanien sarjan. Romaanihenkilöistä kukaan ei ole viikon nimipäiväsankari, kuten ei kirjailija Karenkaan, mutta kirja on naisen kirjoittama ja sen keskiössä on kiehtova päähenkilönainen.

Kesytön saari kertoo Effie Gilliesistä, nuoresta naisesta, joka asuu Hirtan saarella, joka puolestaan on osa St. Kildan saaria Skotlannin rannikolla. Ulko-Hebrideihin kuuluvat saaret evakuoitiin 1930, kun ne oli todettu asuinkelvottomiksi. Swanin romaani ajoittuu tuohon viimeiseen kesään Hirtan saarella.

Saaren asukkaat – yleensä tosin vain miespuoliset – kiipeilevät jyrkillä kalliolla köysien varassa keräämässä linnunmunia ravinnoksi. Kun saarelle saapuu turisteja, nuoret pitävät kiipeilynäytöksiä. Effie on joukon ainoa tyttö, ja hän päihittää taidoillaan useat pojat. 

Effie elää kahdestaan isänsä kanssa, ja heidän kokemansa menetykset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Kotikylän yhteisö on niin ikään tiivis, elämä puolestaan karua ja vailla mukavuuksia. Niitä ei tosin osaa kaivata, kun ei sellaisiin ole tottunut. 

Viimeisenä kesänä saarelle saapuu vierailulle rikas jaarli ja tämän poika, lordi Sholto. Jaarli haluaa kartuttaa linnunmunakokoelmaansa, ja oppaakseen hän saa Effien. Effien ja lordi Sholton välillä kipinöi, mutta aivan eri maailmoista tulevien nuorten rakkauden tiellä on kaikenmoisia esteitä.

Juonessa riittää koukkua ja kiemuraa, kun tulee aika poistua saarelta viimeisen kerran. Kirjan loppupuoli kuvaa saarelaisten asettumista Skotlantiin, missä luokkaerot ja naisen ahdas rooli tulevat eläviksi Effien näkökulmasta kerrottuna.

Kesytön saari on oiva kesäkirja ja loman lukupaketti erityisesti kutkuttavan miljöönsä vuoksi. Se herättää kiinnostuksen Hebridien historiaa kohtaan, aiheesta tekisi mieli lukea lisää. Googlen kuvahaku on vienyt kirjan maisemiin. Kirjan kansiliepeessä kirjailija Swan kertoo kirjaa varten tekemästään perusteellisesta taustatyöstä. Henkilöhahmot ovat kuulemma kuitenkin täysin fiktiivisiä. 

Elämä karulla ulkosaarella, linnut ja meri ovat sellaisia elementtejä, että välillä niistä voi lukea vaikka vaaleanpunaisten lasien läpi. 

Helmet 2023: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä.

Karen Swan: Kesytön saari. Otava 2023. 477 s. Alkuteos: The last summer. Suom. Ilkka Rekiaro. Arvostelukappale.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Pauliina Haasjoki: Promessa

Neljästoista luukku lennähtää auki ja paljastaa Pauliina Haasjoen kahdeksannen kokoelman Promessa parin vuoden takaa.

Nimensä kokoelma on kehittänyt promessoinnista, joka on teoksen ensisivujen mukaan hautausmenetelmä. Siinä ruumis jäädytetään nestemäisellä typellä ja hajotetaan tomuksi värähtelyllä. Kaikenlaista voi siis runoja lukemalla oppia.

Vaikka Lucia toi eilen valoa pimeään, kuljemme Suomessa edelleen kohti vielä lyhyempää päivää. Tähän tunnelmaan istuu päivän runo:

Ja vuosi kiipeää kohti pimeää.




Kiipeää tikkaita
ja kurottaa päätään sisälle pimeyteen
joka ei ole jauhetta, höyryä tai nestettä, joka vain johtuu
kuin lämpö hitaasti sieltä alas.
Mutta syvin muste ei koskaan putoa
sitä jokin tuntematon laki pitää painautuneena korkealle.

Kuin koirat joilla on kuono aivan musta
ja sen ympärillä vyöhyke sekoittuvaa tummuutta,
nokiseen takkaan kurkistaneet ja aivastaneet koirat.
Sellainen vuosi on. Ja pimeä levittäytyy
silmien kautta kehoon ja imeytyy alaspäin,
johtuu alaspäin, mikä viileä pehmeys.

On olemassa jokin pimeä, jota ei tavoiteta. Syvin mustuus on saavuttamaton, ehkä ihan hyvä niin. Olisiko se maailmanloppu, ydintuho, seuraava jääkausi?

Runossa on hauskasti liikettä. Ensimmäinen säkeistö konkreettisesti kiipeää vuoden tavoin muita selkeästi korkeammalle. Vuosi liikkuu ylöspäin, pimeä alas. Runon liike on kuin aika, ikuisesti liikkeessä, menossa johonkin. Pimeässä vuodenajassa on puolensa, mutta silti minusta on lohdullista, että jo viikon kuluttua voi sanoa, että suunta on kohti valoa, kohti kesää.

Runossa koiraihmisen huomion vie koiran musta kuono. Kuvan Minttu on tainnut lipaista kuonoaan takkaan aivastamisen jälkeen, sillä kuono ei ole aivan musta. Jotkut kutsuvat vaaleampaa kirsua kesänenäksi, toiset talvinenäksi. Aina ollaan ikään kuin menossa kohti jotakin, joka ”virheen” korjaa. Mintulle se on kuitenkin supernenä, jossa on kaiken haistavia taikavoimia, väristä viis. Helposti löytyvät herkut lumihangen syövereistä – ja jouluna oma paketti kuusen alta.

Otava 2019. 87 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Risto Rasa: Kulkurivarpunen

Neljännessä luukussa höyheniään pörhistää Kulkurivarpunen, Risto Rasan toinen runokokoelma vuodelta 1973. Rasa tunnetaan luontorunoistaan, ja sellaisten äärelle vie tämäkin teos.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kokoelman runot ovat lyhyitä, jotkin vain muutamia sanoja. Nimessäkin esiintyvä varpunen toistuu ja vuodenkiertoa eletään. Luontoa tarkataan.

Alkutalven tunnelmat vetivät minua puoleensa:

Lehdet putoilevat ja lumi yhtaikaa.
Älä sure mennyttä kesää:
                    se on edessäpäin.

Runo tuntuu ajankohtaiselta, sillä tänä vuonna marraskuinen, hento lumipeite yllätti minut. Elin mielessäni vielä syksyä, mökkikin oli vasta laitettu talviteloille, kun ensimmäiset lumihiutaleet alkoivat valaista syysmustaa maisemaa.

Pidän siitä, miten Rasalla lumi putoilee. Se kuvaa elävästi hiutaleiden tahattomalta ja sattumanvaraiselta vaikuttavaa liikettä.

Runo tuo mieleen keskustelun syksyltä, kun siirryttiin kesäajasta talviaikaan. Käytän muistisääntöä ”käännä kesää kohti”, jonka kuultuaan mieheni kysyi: kumpaa kesää? Siis mennyttä vai tulevaa?

Olin hämmentynyt kysymyksestä, koska hahmotan ajan niin, että kysymys tuntuu turhalta. Minulle on itsestäänselvää, että syksyllä viisarit siirretään mennyttä kesää kohti. Lisäsimme muistisääntöön ”lähimmän kesän”, vaikka ei mieleen juurtuneita sääntöjä noin vain muuteta. Keväällä taas käymme saman keskustelun, luulen.

Rasalla sen sijaan katsanto on jo nyt kohti tulevaa, mitä tukee myös runon asettelu. Sieltä se aikanaan tulee, seuraava kesä.

Otava 1979 (3. p., 1. p. 1973). 79 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Harri Manner.

Koirankokoinen kirja – Jari ja Kati Tervo: Ukko

Kansi: Tuuli Juusela.

Otava 2022. 238 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Koiraihminen ei voinut ohittaa syksyn uutuuksissa Jari ja Kati Tervon Ukko-kirjaa. Ja onneksi en niin tehnyt, sillä Ukko on juuri niin sydämeenkäypä ja elämänmakuinen kuvaus koiran vaikutuksista perheeseen kuin vain kahden ammattikirjailijan kynästä voi syntyä. Värikästä kerrontaa ja napakoita lauseita on nautinnollista lukea.

Oltiin keväässä 2020, kun borderterrieri Ukko syntyi ja muutti Tervojen perheeseen, mutta hän ei ole koronakoira. Nimenomaan ”hän”, näin Tervot ovat linjanneet. Perheenlisäystä oli harkittu ennen kulkutautia, sillä Kalle-poika oli muuttamassa pois kotoa. Nyt olisi tilaa ja aikaa uudelle tulokkaalle.

Ukon oli tarkoitus olla lähinnä Katin koira, mutta elämä meni toisin. Katilla diagnosoitiin selkäydinkasvain pian Ukon saapumisen jälkeen, ja hän ei kahdeksaan kuukauteen päässyt ulkoiluttamaan Ukkoa. Vastuu koiranhoidosta jäi alkuun Jarille.

Kirja etenee pariskunnan vuoroin kirjoittamin luvuin. Se kuvaa nelijalkaisen perheenjäsenen mukanaan tuomia muutoksia ja iloja, myös huolta. Minkälaista oli kettinki? Mitä Ukko nappasi suuhunsa?

Ukosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta muusta elämästä. Katin sairastumisesta ja kuntoutumisesta, Jarin kirjoittamisesta, kesistä Teiskossa. Paljon on puhetta avioliitosta, ja Ukrainan sota tulee lähelle Kallen tyttöystävän kautta.

Ukko näyttää, miten jokainen koira on persoona. Omalla tahdillaan oppiva, ilmeikäs, yllätyksiä täynnä. Mikä ilo se on, kun luottamus rakentuu ja eloon löytyy yhteinen rytmi.

Ukko upposi minuun, löysin paljon samastuttavaa. Pentuaikaa en ole koskaan elänyt, koska minulle koirat ovat tulleet aikuisina kodinvaihtajina. Kuvassa Ukon kanssa poseeraa 5-vuotias Minttu, joka muutti meille toukokuussa. Tutustumisvaihetta elämme mekin, toisenlaista vain.

Jos Ukko on sotilasarvoltaan kersantti, Minttu kuuluu tiedustelujoukkoihin. Aina kuono maassa, nuuskimassa ja maistamassa eteen tulevaa maailmaa. Peuranpeestä ja Hussen nahkatohveleista on meillä tehty viime aikoina tarkempia analyyseja.

Inhimillisyyden puolesta – Antti Tuuri: Mies kuin pantteri: Wahlroosin elämä

Kansi: Kirsti Maula.

Otava 2022. 158 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Wahlroos syntyi vuonna 1955. Hänen ja Antti Tuurin tiet kohtasivat yhdeksän vuotta myöhemmin, kun TKK:lla opiskeleva tuleva kirjailija Antti meni tapaamaan tyttöystävänsä Pirkon perhettä. Pirkon pikkuveljellä oli Downin oireyhtymä, jota tuolloin vielä kutsuttiin yleisesti mongolismiksi. Tyttöystävä epäili, haluaisiko Antti nähdä häntä enää veljen vuoksi – Antti halusi, tyttöystävästä tuli vaimo ja Wahlroosista ystävä.

Vuosikymmenien ystävyyteen on mahtunut monenlaista. Yhteisiltä kalastusreissuilta on paljon muistoja, samoin perhejuhlista. Wahlroosin vilpittömyys ja välittömyys ovat keventäneet monia tilanteita. 

Wahlroosin oireyhtymä on lievä, mutta silti esimerkiksi rahan arvoa hän ei ole koskaan hahmottanut. Työuran Wahlroos teki Aula-työkodissa, jossa hän vuosikymmenien ajan osallistui erilaisiin ohjattuihin töihin, lähinnä kutoi mattoja. Vapaa-ajalla Wahlroos kävi aktiivisesti erilaisissa kerhoissa ja muun muassa kirjoitti päiväkirjaa. Nyt eläkkeelle jäänyt mies asuu Alzheimerin vuoksi hoivakodissa, ja Tuuri toimii hänen edunvalvojanaan.

Wahlroosin elämänvaiheiden lomassa Tuuri kertaa Downin syndroomaan liittyviä faktoja. Sikiöseulontojen myötä Down-vauvojen määrät ovat Suomessakin vähentyneet, mutta esimerkiksi Islannissa seulonnat ovat johtaneet siihen, että käytännössä kaikki Down-raskaudet keskeytetään eikä Down-ihmisiä siis synny. Tuuri kysyy, onko tämä oikein. 

Tuuri on sitä mieltä, että maailma tarvitsee Down-ihmisiä, ja kaipaa seulontojen rinnalle parempaa tukea opiskeluun, työhön ja asumiseen.

Kirja on lyhyt, mutta painava. Tuuri ei sorru kaunisteluun: Wahlrooskin on osannut olla ärsyttävä, hän on aiheuttanut harmia ja huolta. Wahlroos on kuitenkin ollut aktiivinen toimija yhteiskunnassa, tärkeä ja rakas läheinen monelle, arvokas ihminen. Hänen tarinansa ansaitsee tulla kerrotuksi.

Tuurin lakonisen toteava tyyli toimii tässäkin kirjassa. Elämänkaaren sattumusten raportoinnissa pilkahtelee huumori ja kerronnasta välittyy Wahlroosin ympärilleen säteilemä ilo. 

Helmet 2022: 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista.

Elämän mysteerien jäljillä – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kirjan kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2022. 192 s.
Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Niin vain en malttanut odottaa kirjastovarauksen saapumista, vaan tartuin Joel Haahtelan uutuuskirjaan BookBeatissa. Jaakobin portaat päättää Haahtelan pienoisromaanien trilogian, jonka ensimmäisestä osasta Adèlen kysymys kirjoitin blogijutun muutama vuosi sitten. Toinen osa Hengittämisen taito jäi jostain syystä bloggaamatta, vaikka olen sen jo kahdesti lukenut. Ehkä sen blogiaika tulee vielä.

Jaakobin portaiden päähenkilö on akateemisella urallaan kompuroinut mies, joka matkustaa Jerusalemiin hakemaan veljeään Iljaa. Ilja on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja sairastunut luultavimmin Jerusalemin syndroomaan, tilaan joka joskus valtaa pyhän kaupungin kävijän ja saa harhaiseksi, tuntemaan uskonnollisia kokemuksia.

Kertoja odottaa veljensä toipuvan matkustuskuntoon ja tutustuu sillä aikaa Jerusalemiin, kaupunkiin, jossa kaikki kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä. Kertojaa askarruttavat äidin kuoleman lisäksi suhde Iljaan ja erääseen naiseen. Jerusalem on monien uskontojen keskus, ja se onkin oiva näyttämö pohtia elämän mysteerejä. 

Kertoja löytää Iljan tavaroista heidän isoisänsä muistikirjan ja sieltä maininnan Jaakobin portaista. Raamatussa nuo portaat yhdistävät pyhän ja maallisen, taivaan ja maan. Ovatko portaat tuoneet Iljan Jerusalemiin? Mies etsii Jerusalemin kaduilla vihjeitä portaista ja kohtaa pyyteetöntä vieraanvaraisuutta ja auttavaisuutta. 

Etsintöjensä lomassa mies uppoutuu välillä muistoihinsa, joista erityisesti yhteen liittyy suurta surua. Hänen muistonsa kuolleesta äidistä on haaltunut, haihtunut lähes olemattomiin. 

Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.

Haahtelasta oli viime sunnuntain Hesarissa laaja Suvi Aholan kirjoittama artikkeli. Ahola valottaa kirjoituksessaan Haahtelan trilogian kirjojen teemoja ja piirteitä, ja Haahtela kertaa jutussa tietään ortodoksisen kirkon diakoniksi. Lääkärin koulutuksen saanut kirjailija ei näe ristiriitaa luonnontieteen ja henkisen elämän välillä, vaan toteaa, että hänen kirjojaan voi lukea niin henkisin kuin humanistisin silmin. Voin allekirjoittaa kirjailijan luonnehdinnan, sillä vierastan uskonnollisuutta, mutta Haahtelan kirjoja luen mielenkiinnolla. Niissä on kaunista kieltä, inhimillisyyden tuntua ja psykologista otetta. Elämän mysteerit kiehtovat, ja se mikä on maagista realismia, mikä henkisyyttä, jää lukijan ratkaistavaksi.

Uuden vuoden ensimmäinen uutuuskirja on siis luettu, ja kuittaan sillä heti Helmet 2022 -lukuhaasteen kohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

Vuoden ensimmäinen kirja – Joel Haahtela: Elena

Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

Otava 2003. 126 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuoden ensimmäiseksi luetuksi ja blogatuksi kirjaksi valikoitui Joel Haahtelan Elena. Tämä vuonna 2003 ilmestynyt Haahtelan neljäs romaani on odotellut vuoroaan luettavien listallani vuosia. Olin kasannut odotuksia pienoisromaanin harteille melkoisen määrän.

Alussa on mies, puisto ja puistossa kaunis nainen. Nainen tuskin huomaa koko miestä, mutta tuo satunnainen kohtaaminen muuttaa miehen elämän. 

Näin naisen aamun valossa. Kuulin askeleet kivetyksellä. Minusta tuntui, että olin tuntenut hänet jo kauan, koko elämäni. Vaikka se oli tietysti liioittelua. 

Tammikuisen kohtaamisen jälkeen mies tulee puistoon aina vain uudelleen nähdäkseen ohikulkevan naisen ja alkaa muutenkin selvittää tämän liikkeitä. Mies rakentaa päässään naisesta mieleisensä henkilön. Erilaiset vihjeet, kuten naisen torin laidalle unohtama Dostojevskin Idiootti tai opiskelu yliopistolla, ruokkivat mielikuvaa kiehtovasta henkilöstä. Lopulta mies saa selville naisen nimen, se on Elena.

Miehen vanha ystävä Jan tulee rikkomaan miehen haaveilun täyttämää arkea. Kesällä mies lähtee Janin luo rannikolle, tai oikeastaan senkin matkan syy on Elena. Mies on saanut selville, että Elena on kesätöissä läheisellä saarella, jonne on kätevä piipahtaa rannikolta.

Nainen on miehelle arvoitus mutta niin on myös mies lukijalle. Miksi mies seuraa naista pakkomielteisesti? Mitä stalkkeri aikoo – rakentuuko tästä jotakin uhkaavaa vai millä odotus palkitaan?

Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailman on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä.

Kaikki ratkeaa lopulta, mutta miten, sen jätän jokaisen lukijan itsensä selvitettäväksi.

Haahtela kirjoittaa niukkoja lauseita ja lukuja. Teksti on pelkistettyä, harkitun kaunista. Ihailen taitoa sanoa vähällä paljon, sitä miten kirjailija rakentaa kokonaisen maailman muutamilla lauseilla. Miljöitä ei nimetä, joten lukija saa etsiä yhtymäkohtia tuntemiinsa paikkoihin.

Nuhraantunut kirjaston kirjan kansi kertoo, että Elena on kulunut jo monissa käsissä. Onneksi kirja on sen verran hyvässä kunnossa, että se tulee kestämään vielä monet lukijat – aion suositella tätäkin Haahtelaa asiakkaille lämpimästi.

Ihana kirja, mahtava lukuvuoden aloitus! Kirjalla avaan myös Helmet 2022 -lukuhaasteen, sijoitan sen kohtaan 23. Pieni kirja. 

Haahtelaa on luvassa lisää vielä tässä kuussa, sillä kirjailijan uutuus Jaakobin portaat ilmestyy aivan näinä päivinä.

Kolme ässää Ruotsista: Schulman, Smirnoff & Swärd

Kuluneen vuoden aikana luin kolme ruotsalaista romaania, jotka ravistelivat, koskettivat ja saivat iloitsemaan kaunokirjallisuuden voimasta. Nämä kolme ässää, Schulman, Smirnoff ja Swärd, melkein jäivät vaille bloggausta siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus erityisen hyvistä kirjoista on vaikea kirjoittaa. Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi päätin kuitenkin yrittää.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Kansi: Sara R. Acedo.

Nemo 2021. 288 s. 

Alkuteos: Överlevarna. Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Alex Schulman tunnetaan tarkkanäköisenä ja uskaltavana perhesuhteiden kuvaajana, eikä Eloonjääneet tee poikkeusta. Aiemmin lukemani Unohda minut ja Polta nämä kirjeet pohjautuvat Schulmanin omien sukulaisten vaiheisiin, mutta tällä kertaa tarina on kirjailijan kertoman mukaan täysin fiktiivinen. 

Kolme veljestä joutuu pohtimaan keskinäisiä välejään ja suhdettaan vanhempiinsa. Veljekset kerääntyvät mökille, mukana on äidin tuhkauurna. Nykyhetken tarinalinja kerrotaan takaperin, eli alku on kaiken päätepiste. Äidin kuolema vapauttaa muistot, joissa piipahdetaan. 

Kesäpaikkaan kiteytyy paljon perheen dynamiikasta, eivätkä kaikki muistot ole auvoisia. Kun vanhemmat joivat ja vetäytyivät viettämään siestaa viinipäissään, kuulivat pojat lähimetsän kutsun. Oli seikkailuja ja rajojen kokeilemisia, jotka veljekset muistavat jälkikäteen kukin omalla tavallaan. Metsä kätkee myös koko perhettä koskevan salaisuuden. Kirjan nimi Eloonjääneet on monitulkintainen, eikä sitä parane avata tässä tarkemmin.

Helmet 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, sillä Schulman on hurmannut myös monet kollegani.

* * *

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Kansi: Lukas Möllersten.

Tammi 2021. 294 s.

Alkuteos: Jag for ner till bror (2018). Suom. Outi Menna.

Oma arvioni 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta & ostin uutena.

Karin Smirnoffin esikoisteos Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian, ja siinä päähenkilö janakippo palaa synnyinseuduilleen pohjoisruotsalaiseen kylään. Kaksoisveli bror asuttaa sisarusten kotitaloa ja juo itseään hitaasti hengiltä. Kylä on täynnä omalaatuista väkeä, kaikkia puhuttaa erään marian kuolema. 

Jana ajautuu vimmaiseen ja repivään suhteeseen johnin kanssa, joka elää talossaan ilman sähköjä. Jana saa töitä kotihoidosta, asettuu ja tekee samalla tiliä menneisyytensä kanssa. Hiljalleen salaisuuksia keriytyy auki. Smirnoff pelaa koko ajan sillä, mitä lukija tietää tai aavistaa, mikä meneekin toisin. Tarinaan mahtuu monia karuja ja kauheita piirteitä. 

Smirnoffin lauseet ovat lyhyitä, tekstin rytmi on tykittävää. Kirjassa ei ole pilkun pilkkua ja nimetkin kirjoitetaan pienellä ja yhteen pötköön. Tämä "kippokieli" vaatii totuttelua, mutta tukee tarinan maailmaa, näin näistä asioista kuuluukin kertoa. Trilogian kakkososa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi jo kuukauden kuluttua, ja se on minulle yksi tulevan kevään odotetuimmista käännöskirjoista.

Helmet 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä.

* * *

Anne Swärd: Jackie

Kannen kuva: Lorenzo Castore.

Otava 2021. 345 s.

Alkuteos: Jackie (2020). Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Aiemmin olen lukenut Swärdiltä romaanin Kesällä kerran, jonka kirjoitin kertovan mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Samoissa teemoissa pysyttelee Jackie, Swärdin tuore suomennos. 

Eletään 1980-luvun loppua. Päähenkilö, 19-vuotias nuori nainen, nousee junaan tuoreena ylioppilaana. Sydämessä sykkii vapaudenkaipuu, mieli pursuilee taiteilijaunelmia. Halu irrottautua menneestä on suuri, ja hän alkaa kutsua itseään Jackieksi. Junamatkalla Jackie tapaa 10 vuotta vanhemman miehen, ja kiertelyn ja kaartelun jälkeen heille kehkeytyy suhde. Juuri sitä Jackie janoaa.

Suhde kehittyy väkivaltaiseksi. Uhka leijuu ilmassa kauan ennen ensimmäistä lyöntiä, mutta ensimmäisen jälkeen tulee aina se seuraava. Tunnelma on piinaava, tässä ei voi käydä hyvin. Erityisen ahdistavan tarinasta tekee tieto, että se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaani on kuitenkin fiktiota, joten hieman venytän sääntöjä, kun sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. 

Jackie oli niin vaikuttava ja väkevä kirja, että se aiheutti lukujumin. Kärsin siitä nykyisin harvoin, mutta tämän kirjan jälkeen en pystynyt lukemaan pariin viikkoon mitään. 

Huumoria ja ajankuvaa kasarilta – Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Kansi: Juha S. Kalliolahti.

Otava 1989. 350 s.

Alkuteos: Breathing Lessons (1988).

Suom. Saara Villa.

Oma arvio 2/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.


Anne Tylerin Hengitysharjoituksia sai kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon vuonna 1989. Luimme kirjan kirjaston lukupiirissä, jonka lukemisto koostuu tänä syksynä ja ensi keväänä erilaisten kirjallisuuspalkintojen voittajista eri vuosikymmeniltä. Edellinen kirjamme oli nobelisti Doris Lessingin Ruoho laulaa.

Hengitysharjoituksia on yhdenpäivänromaani, avioliittoromaani ja road trip -kuvaus. Keskushenkilöinä ovat Maggie ja Ira, keski-ikäinen pariskunta Yhdysvaltojen Baltimoresta. He lähtevät autolla Maggien ystävän puolison hautajaisiin, ja hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen he hakevat poikansa entisen tyttöystävän heille kylään. Tässä tarinan raamit, joiden sisällä sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Maggien hahmo sai minut lukijana raivon partaalle. Hän puuttuu toisten elämään rasittavalla tavalla ja yrittää järjestellä ihmissuhteita parhaaksi katsomallaan tavalla. Usein lopputuloksena on katastrofi. Hän esimerkiksi ei pääse yli siitä, että heidän poikansa Jesse ei enää ole yhdessä exänsä Fionan kanssa, vaikka näillä on yhteinen lapsi. Kunhan nuoret vain tajuaisivat, kuinka paljon toisiaan rakastavat, niin kaikki kaikki olisi taas hyvin!

Jännitettä syntyy siitä, kun lukija alkaa odottaa, milloin Maggie menee totaalisesti liian pitkälle, milloin Iran pinna katkeaa. Tuo pinna venyy ihailtavan pitkälle, vaikka Maggie vain sättii muita omista virheistään ja toilailuistaan. Touhottava nainen on onnettomuusaltis hössöttäjä, jota en välittäisi tuntea oikeassa elämässä. 

Kirja jakoi lukupiirissämme mielipiteitä. Yksi kanta oli, että kirja on hauska, elämänmakuinen arjen kuvaus, jossa on mukana monia elämänviisauksia, kuten se, ettei lapsilleen saa asettaa omia tavoitteitaan. Toisiin taas Tylerin huumorisävytteinen kerronta ei purrut lainkaan ja kirja tuntui tyhjänpäiväiseltä, lukeminen oli tervanjuontia. 

Kuuluin jälkimmäiseen porukkaan. Lukiessani tunnistin, että tässä kohtaa tämä on varmasti jonkun mielestä hauskaa, mutta minua ei naurata. Kirja ärsytti ja turhautti, ja ilman lukupiirivelvoitetta se olisi luultavasti jäänyt minulta kesken. Huumori on vaikea laji. 

Lukupiirikeskustelu sai kuitenkin ymmärtämään toisenlaisia tulkintoja paremmin. Maggien voi esimerkiksi nähdä traagisena hahmona, joka ei vain opi toimimaan ihmissuhteissa. Yksi luonnehdinta oli hyväntahtoinen hölmö, joka ei tahdo muille pahaa. Tyler näyttää, että arkisistakin asioista voi kirjoittaa. Ehkä tämä oli vuonna 1988 ilmestyneen kirjan Pulitzer-menestyksen salaisuus? Näin vanhoja palkintoperusteita ei ole helppo löytää. Enemmän Tyleria lukeneet lukupiiriläiset suosittelivat lukemaan kirjailijalta romaanin Päivällinen koti-ikävän ravintolassa.

Kirjan parasta antia minulle oli ajankuvaus. 1980-luvulla automatkalla ei voinut hyödyntää navigaattoria, vaan oli tyytyminen paperikarttoihin ja Autoliiton neuvontapuhelimeen. Kotona perheenjäsenille jätettiin sovittuun paikkaan viestilappuja, joissa kerrottiin missä ollaan ja milloin palataan. Tästä muistui mieleeni lapsuudenkodin keittiöntaso, jossa meillä vastaavaa viestinvaihtoa käytiin. Somesta ei kukaan ollut kuullutkaan, mutta sen asiaa ajoi jollakin tasolla radio-ohjelmat, joihin soitettiin juoruja ja kuulumisia. Somen valtakaudellakin nämä ohjelmat onneksi pitävät jossakin määrin pintansa.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 44. Kirjassa on reseptejä. Hautajaisten muistotilaisuudessa tarjotaan hämmentävää ruokalajia, sotkusalaattia, jonka valmistusta kuvataan näin: "Sekoitetaan paketillinen appelsiinihyytelöjauhetta, tölkillinen ananasmurskaa, rasiallinen kermavaahdonkorviketta..." Jää tämä "herkku" varmaankin kokeilematta, mutta kieltämättä kuvastaa aikaansa, jolloin ruoanlaiton helpottamiseksi markkinoille tuli kaikenlaisia jauheita ja korvikkeita. Nam.

Kannattaako Hengitysharjoituksia siis lukea? Jos haluaa tutustua Pulitzer-voittajiin tai uppoutua 1980-luvun ajankuvaukseen, niin vastaus on myöntävä. Ja tietenkin, jos haluaa tutustua yhteen rasittavimmista henkilöhahmoista, vastaus on ehdottomasti kyllä!

Kuohut hiljaisuuden takana – Laura Malmivaara: Vaiti

Kansi: Elina Warsta.

Otava 2021. 243 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Laura Malmivaaran esikoisteos Vaiti kertoo ex-vaimon näkökulmasta, miltä tuntuu, kun entinen puoliso ja lasten isä joutuu julkisen lynkkauksen kohteeksi. Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin: hänen entinen miehensä Aku Louhimies oli Suomessa ensimmäisiä metoo-liikkeen hampaisiin joutuneita miehiä. 

Vaiti kertoo kesästä, jonka aikana kirjailijan kaltainen päähenkilö kertaa ja käsittelee kohun vaiheita ja jälkimaininkeja. Ryöpytys alkaa siitä, kun lukuisat näyttelijänaiset asettuvat rintamaksi syyttämään ohjaajana työskentelevää ex-miestä, kirjassa Attea, huonosta ja ala-arvoisesta kohtelusta kuvauksissa. Nainen jättäytyy julkisen keskustelun ulkopuolelle. Hän kyllä hahmottelee vastineita ja kipakoita puheenvuoroja, mutta ei tuo niitä julki.

Päähenkilön ja miehen erosta on jo kymmenen vuotta, yhtä kauan kesti yhteinen liitto. Yhteishuoltajuus on pakottanut pitämään säännöllistä yhteyttä, yhteisiä työprojektejakin on ollut. Nyt nainen joutuu punnitsemaan heidän suhdettaan ja omaa suhtautumistaan mieheen uudesta näkökulmasta, kun tämä leimataan piruksi yhdessä yössä.

Päähenkilö on kahden tulen välissä, miehen ja naisjoukon. Atte on kuitenkin hänen lastensa isä, osa perhettä. Toisaalta hän itse on nainen, jolla on kaksi tytärtä. Heidän kaikkien etuahan tässä kampanjassa ajetaan. Tietenkin hän on naisena ja äitinä sitä mieltä, ettei yhtäkään tyttöä eikä naista saisi kohdella huonosti. Samalla hän tietää miehen vaativuuden, kohtuuttomuuden. Mutta onko siltikään oikein demonisoida yhtä ihmistä? 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa on kaveriporukka, koska Vaiti kuvaa myös kohun vaikutusta ystävyyssuhteisiin. Kaikesta on tullut ehdotonta, ja yhtäkkiä rakas ystävä seisookin kuilun toisella puolella. Päähenkilö kokee myös etääntyvänsä näyttelijäpiireistä, ja hän tuntee, että kohu on sysännyt hänet ulkokehälle. 

Nainen hakee turvaa saarimökiltä Kotkan Emäsalosta, kesäpaikasta, jonka hän ja ex-mies hommasivat naisen vanhempien kanssa. Nyt läsnä ovat ikääntyneet vanhemmat, välillä kohua omalla tavallaan käsittelevät tyttäretkin. Lohtua tuo myös Sumu-koira. 

Malmivaara kuvaa lämpimästi perheen dynamiikkaa, miten äidin ruokapöydän ääressä on turvapaikka, miten isä pakenee painostavia tilanteita tiskien ääreen. Lapsuudenkodista kumpuaa naisen ajatus siitä, ettei ihminen muutu hylkäämällä, vaan rakastamalla. 

Vaiti sopii Kirjoja ulapalta -merikirjahaasteeseen kesäpaikan kuvauksineen. Meri on jotakin, mikä pysyy, mutta sillä on myös arvaamaton puolensa. Kesään meren äärellä kuuluu uimista ja souturetkiä – muistissa on myös hurja myrsky, joka katkaisi tien saareen. 

Sain kirjan kustantajalta pyytämättä arvostelukappaleena, mistä lämmin kiitos! Ilman postilaatikkooni kolahtanutta yllätystä en luultavasti olisi tarttunut kirjaan, en ainakaan ennen kuin joku toinen lukija olisi murtanut ennakkoluuloni. Kirjoittaja ja aihe saivat nimittäin odottamaan jonkinlaista paljastuskirjaa, mitä Vaiti ei todellakaan ole. 

Malmivaaran esikoinen on taitavasti ja soljuvasti kirjoitettu omakohtainen kuvaus tapahtumista ja niiden vaikutuksista perheeseen. Se tarjoaa oivalluksia ihmisen ristiriitaisuuksista, vanhenemisesta, perhesuhteista, elämän jatkuvuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista, ja lopulta kohukin on vain yksi osa elämää.