Tammikuussa luettua

Viime vuonna en tällaisia kuukausikohtaisia listauksia tehnyt, koska se ei tuntunut tarkoituksenmukaiselta: ehdin lukea vain pari kirjaa kuussa. Nyt ainakin yritän listata aina loppukuusta kuukauden luetut kirjat, koska näin saan edes lyhyesti sanottua jotakin teoksista, jotka olen lukenut mutta joista en ole muuten kirjoittanut blogissa. Kaikista kun ei tunnu irtoavan tekstiä, vaikka kirja olisi ollut hyväkin. Esimerkiksi kaikki kolme tammikuun bloggaamatonta olivat hyviä, Winman ja Itäranta jopa loistavia.

Bloggaamattomat:

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (2012) (325 s.)

Alkuteos: When God Was a Rabbit. Suom. Aleksi Milonoff.

Mistä minulle: ostin uutena.

Tartuin kirjaan sen hulvattoman nimen vuoksi, ja tarina osoittautui paikoin juuri niin hykerryttäväksi kuin nimi antoi odottaa. Kertojana toimiva Elly varttuu lapsesta aikuiseksi ja samalla hänen kertojanäänensä aikuistuu. Ellyn perhe on omalaatuinen, ja keskeinen sija hänen elämässään on aina myös lapsuudenystävä Jenny Pennyllä, vaikka välimatkaa kertyisikin. Winman yhdistää huumorin raskaisiin aiheisiin, eikä kirja ensivaikutelmasta huolimatta ole lainkaan kepeä.

* * *

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen (2012) (437 s.)

Alkuteos: Gräset är mörkare på andra sidan. Suom. Laura Beck.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Mieleeni jäivät toimiva kokonaisrakenne ja mielenkiintoiset henkilöhahmot. Korkea-aho tiputteli kutkuttavia yksityiskohtia pikkuhiljaa, mikä koukutti ainakin minut kirjan lukijaksi heti alusta lähtien. Jossakin vaiheessa ratkaisu hieman jo puudutti, kun jokainen luku päättyi arvattavan samankaltaisesti. Kirjassa yhdistyvät loistava henkilökuvaus, jännärimäiset piirteet ja fantasia.

* * *

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012) (267 s.)

Mistä minulle: lainaasin kirjastosta.

Scifikirjallisuus ei kuulu peruslukemistooni: taidan jopa hieman vierastaa scifiä ja fantasiaa. Itärannan kirja antoi kuitenkin aihetta kyseenalaistaa ennakkoluulojani ja oletuksiani, sillä Teemestarin kirja oli vaikuttava lukukokemus. Kirjaan on luotu kekseliäästi uskottava maailma. Viihdyin kyllä jo syksyllä Nälkäpelin parissa pelottavan hyvin. Nämä dystopiat ovat olleet viehättäviä ajatusleikkejä.





Blogatut

Taina Latvala: Välimatka (2012) (253 s.)

J.W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) (205 s.)

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus (2008) (176 s.)

Paul Auster: Talvipäiväkirja (2012) (225 s.)

Paul Auster: Oraakkeliyö (2003) (265 s.)

Tammikuussa luin kahdeksan kirjaa, joissa oli yhteensä 2153 sivua. Osan olin aloittanut jo joululomalla, mikä selittää minulle runsasta kuukausimäärää. En edes kuvittele pääseväni tällaisiin lukemiin alkaneen kevään kaikkina kuukausina. Tentteihin täytyy lukea vastaava sivumäärä helmi- ja maaliskuussa, joten nähtäväksi jää, miten lukuintoa riittää kaunon puolelle. Niin, ja aikaa, sillä töissäkin täytyy käydä.

Kaikki tammikuussa lukemani kirjailijat olivat minulle ennestään tuntemattomia. Tavallaan harmittaa, että en saanut aikaiseksi kirjoittaa Korkea-ahosta, Winmanista ja Itärannasta. Varsinkin kun kaksi viimeksi mainittua ovat esikoiskirjailijoita, joille soisin mahdollisimman paljon näkyvyyttä. Nämä esikoiset ovat kaikki suht uusia, joten kirjoittaminen takkusi osittain siksi, että niitä on käsitelty ja vatkattu jo niin paljon, että kyllästyttää.

Kuva: tammi.fi

Kuukauden kirjailijalöytö oli ehdottomasti Paul Auster! Hotkaisin heti Talvipäiväkirjan perään Oraakkeliyön ja vakaasti aion lukea tältä nerokkaalta kirjailijalta lisää vielä lähiaikoina. Otan mieluusti vastaan suosituksia siitä, minkä Austerin seuraavaksi kirjastosta kotiin nappaisin!

Toivottavasti kirjavuoteni jatkuisi yhtä monipuolisena kuin sen ensimmäinen kuukausi oli: sekoitus uutta ja vanhempaa, kotimaista ja ulkomaista, tuttua ja vähän vieraampaa.

(Muokattu 1.2.2013: Korkea-aho ei ole esikoiskirjailija)

Paul Auster: Oraakkeliyö (2003)

Alkuteos: Oracle Night

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2006).

Sivumäärä: 265.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Lyytinen

Oraakkeliyö on kiehtovan monitahoinen. Auster on kirjoittanut kirjan, jonka päähenkilö on kirjailija, joka kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilö on kirjaa työstävä kustannustoimittaja. Näitä eri tasoja avataan vuorotellen. Janna Kantola (HS 1.12.2006) kutsuukin teosta arviossaan maatuskanukeksi. Lukijaa ei päästetä aivan helpolla, sillä kirjaa ei ole jaettu lukuihin.

Kirjan päähenkilö, kirjailija Sidney Orr on toipumassa hengenvaarallisesta onnettomuudesta ja yrittää kuntoutuessaan aloitella taas kirjoittamista. Vaikka vaimo Grace käy töissä, niin kirjailijankin tuloja tarvittaisiin. Orr hakee ja saa inspiraatiota muistikirjasta, jonka hän löytää brooklynilaisesta paperikaupasta. Samalla kun hän alkaa jälleen saada luomisvimmastaan kiinni, alkaa myös hänen omassa elämässään tapahtua. Tästä tarina alkaa haarautua ja kietoutua varsin näppäräksi vyyhdeksi.

Jätän kerronnan eri tasot sen tarkemmin erittelemättä. Kaikessa korostuu sattuman mittaamaton rooli ihmisen elämässä. Elämä on täysin sattumanvaraista, yksi tapahtuma johtaa toiseen kuin ennaltamäärättynä tapahtumaketjuna. Kaiken maustavat salaisuudet: omiaan voi yrittää varjella ja toisten arvailla, toiset ovat raskaampia kuin toiset.

Oraakkeliyön monitahoisuus ei onneksi ole monimutkaista, omintakeista kylläkin. Monien tasojen lisäksi Auster käyttää hengästyttävän pitkiä alaviitteitä. Jopa kuusisivuiset alaviitteet eivät ole mitään sivuhuomautuksia, vaan omia pikkukertomuksia leipätekstin ohessa. Yleensä vieroksun alaviitteitä, mutta tässä ne sopivat kirjan tyyliin mainiosti. Auster tuntuu luottavan lukijoihinsa. He ymmärtävät kyllä, pitävät sitten tai eivät.

Tämä on toinen lukemani Auster, ja kirjailijan tyyli on tehnyt minuun vaikutuksen. Oraakkeliyö ja Auster muutenkin on herättänyt ihastusta myös muun muassa Lukutuulia-blogissa ja Kuuttaren blogissa.

Paul Auster: Talvipäiväkirja (2012)

Alkuteos: Winter Journal.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2012).

Sivumäärä: 225.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: kirjastosta lainattu.

Kansi: Timo Mänttäri
Kuva: tammi.fi

Mielikuvat ovat jälleen kerran vieneet minua harhaan ja olen pidättäytynyt lukemasta Austeria aiemmin. Miten tyhmää! Talvipäiväkirjan lukeminen nosti Austerin silmissäni heti yhdeksi kiinnostavimmista mieskirjailijoista  – olenkin jo kirjailijan seuraavan teoksen kimpussa.

Talvipäiväkirjassa Auster käy lävitse elämäänsä. Paul Auster on vuonna 1947 syntynyt yhdysvaltalainen kirjailija, joka on naimisissa kirjailija Siri Hustvedtin kanssa. Hän on kirjoittanut reilut parikymmentä kirjaa, joista on suomennettu kuusitoista. Kirja on hyvin henkilökohtainen ja paikoin intiimikin, ja silti Auster osaa vetää muistonsa koskettamaan ihmisiä ylipäätään. Avoimuus on rehellistä, ei mitenkään repostelevaa. Kirjan myötä Auster hahmottuu mukavan leppoisaksi kirjailijaksi, jonka elämänvoima kumpuaa pohjattomasta rakkaudesta vaimoonsa ja kirjoittamisesta, joka on hänelle kehon musiikkia.

Tehdäksesi sitä mitä teet sinun tarvitsee kävellä. Ainoastaan käveleminen tuo sanat luoksesi, sallii sinun kuulla sanojen rytmin silloin kun kirjoitat niitä päässäsi. Toinen jalka eteen ja sitten toinen, sydämesi kaksijakoinen rummunlyönti. Kaksi silmää, kaksi korvaa, kaksi käsivartta, kaksi säärtä, kaksi jalkaterää. Tämä, ja sitten tuo. Tuo, ja sitten tämä.

Auster muistelee muun muassa kohtaamiaan ihmisiä, matkoja, työtehtäviä ja esimerkiksi listaa kaikki elämänsä kodit eli asunnot, joissa hän on asunut. Kovin puuduttavaa, voisi ajatella, mutta se on oikeastaan kirjan kiehtovimpia jaksoja. Mitä kaikkea asumismuoto paljastaakaan ihmisestä! Asunnon valinta kertoo vaikkapa, mitä milloinkin haluaa priorisoida: työtä, opiskelua, perhe-elämää. Sattuman kautta voi löytyä helmi, mutta loukossa asumiseenkin voi jälkeenpäin liittää hyviä muistoja.

Erityisesti jo mainitsemani avoimuus teki minuun vaikutuksen. Kirjailija kertoo elämästään rehellisen tuntuisesti, eikä ainakaan piilottele virheitään. Tietenkään en voi tietää, mitä hän jättää kertomatta. Mutta siis minkäänlaista ylimielisyyttä en enää voi Austeriin yhdistää, en sitten millään.

Kirjan keskusteleva tuntu ja kaverillisuus syntyvät pitkälti siitä, että kirjoittaja puhuttelee itseään läpi kirjan. Auster kertoo arkisista sattumista, kommelluksista, ilon ja surun hetkistä. Noin nelivuotiaana sattui seuraavaa:

Muutamia kuukausia myöhemmin sinulta kysyttiin, haluaisitko kokeilla lastentarhassa käymistä. Vastasit että kyllä, vaikket ollut varma mitä lastentarha tarkoitti, sillä päiväkodit olivat vuonna 1951 paljon harvinaisempia kuin nyt, mutta sait tarhasta tarpeeksesi yhden päivän jälkeen. Muistat että jouduit jonottamaan muiden lasten kanssa ja teeskentelemään, että olitte ruokakaupassa, ja kun vihdoin, tuntikausilta tuntuneen ajan jälkeen, tuli sinun vuorosi, ojensit tukun leikkirahaa jollekulle leikkikassakoneen takana seisovalle, joka antoi sinulle kassillisen leikkiruokaa. Sanoit äidillesi, että lastentarha on älytöntä ajan haaskausta, eikä hän yrittänyt puhua sinua ympäri.

Muistot ovat hioutuneet anekdooteiksi. Kirjailija on kertomansa mukaan myös hyödyntänyt elämänsä vaiheita kaunokirjallisissa teoksissaan ja käsitellyt elämänsä käännekohtia kirjoittamalla niiden pohjalta fiktiota. Koska en ole lukenut Austeria aiemmin, en tietenkään voinut havaita näitä yhtymäkohtia.

Hyvä puoli siinä, että olen kartellut Austeria tähän asti, on se, että nyt minulla on lukematta monia (oletettavasti) hyviä kirjoja! Ainakin Oraakkeliyön alku lupaa hyvää… Samaa ajattelen Austerin vaimosta, Siri Hustvedtistä: hänenkin kirjoihinsa tutustumisen jatkaminen kutkuttaa mukavasti.

Omaelämäkerrallisuudesta huolimatta laitan Talvipäiväkirjan tunnisteeksi ulkomainen kauno, koska sellaisena sen kirjastosta lainasin (luokka 84.2). Se sopisi kyllä mielestäni paremmin elämäkertojen luokkaan, enkä tarkemmin ajatellen ymmärrä lainkaan kirjan luokittelua kaunoksi.

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus (2008)

Alkuteos: Schweigeminute

Suomentaja: Markku Mannila (2012).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 176.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Kathleen DiGrado

Lenzin teosta voisi kutsua pienoisromaaniksi väljän taiton ja sivumäärän vuoksi. Sen lukaisee kokonsa puolesta nopeasti. Kirjan perusvire on haikea ja utuinen, vaikka välillä paistaakin keskikesän aurinko.

Tarina lähtee liikkeelle koulun salissa pidettävästä muistotilaisuudesta. Kertojana toimiva Christian on 18-vuotias nuori mies, joka on juuri menettänyt paitsi englanninopettajansa myös suuren rakkautensa. Nuori opettaja Stella menehtyi veneonnettomuudessa, ja nyt Christianin ajatukset täyttyvät muistoista ja suuresta surusta.

Kaiken edellä mainitun voi lukea takakannesta, eli kirja ei lepää juonikuvioiden varassa. Hetken hiljaisuuden vahvuus on mielestäni sen rakenteessa. Tapahtuma-ajan ja näkökulman muutokset rytmittävät lukuihin jakamatonta tekstiä. Esimerkiksi alussa eletään muistotilaisuuden vaivaannuttavia hetkiä, joista Christianin ajatukset pakenevat takaumiin eli hänen Stellan yhteisiin hetkiin. Tarina alkaa sitten edetä molemmilla aikatasoilla. Kertoja-Christian osoittaa sanansa välillä menehtyneelle rakkaalleen, välillä hän puhuu tästä kolmannessa persoonassa.

Minä join kaksi olutta, ja yllättävää kyllä, myös Stella joi olutta. Toisinaan minusta tuntui, että sinä olit yksi meistä, meidän luokkatoverimme, sinä iloitsit siitä mistä mekin ja myös sinusta oli hauskaa katsella, kun joku meistä asetteli hattuja, taidokkaasti taittelemiaan paperihattuja joka puolella kököttävien täytettyjen merilintujen päähän.

Christian häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Yhtäältä hän on lapsellisen oloinen penätessään Stellalta etukäteen esseensä arvosanaa ja siinä, kuinka tärkeä tuo numero hänelle on. Myös Stellan antama palaute Christianin kirjoituksesta osoittaa, että hän ei ole kypsästi nähnyt asioiden kaikkia puolia. Naiiveja ovat myös Christianin haavee autiotupaan muuttamisesta rakastettunsa kanssa. 

Toisaalta Christian taas suhtautuu Stellan kuolemaan varsin kypsästi, jopa liian tyynesti. Voisi kuvitella, että ensirakkauden menettäminen – ja vielä kuoleman näkeminen – saisivat raivostumaan, purkamaan tunteita epäoikeudenmukaisuutta kohtaan rajustikin. Ehkä tunnemyrskyjen aika on sitten myöhemmin?

Lukiessani ihmettelin, miksi tekstiin on pitänyt jättää saksan tuntu. Pullover on käännetty pulloveriksi, ei villapaidaksi. Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksissä sama kääntäjä on kääntänyt pianon (Klavier) klaveeriksi. Ihan mielenkiintoisia ratkaisuja, jotka kyllä hieman kummastuttavat, kun ei tiedä niiden perusteluja.

Toinen ihmetyksen aiheeni on se, että alkuteoksen nimeä ei mainita kirjassa muiden julkaisutietojen yhteydessä nimiösivun kääntöpuolella. Onkohan se jäänyt pois vahingossa? Vai onko tämä joku käytäntö? Tieto löytyy toki kustantajan sivuilta ja vaikkapa kirjastojen tietokannoista, mutta minusta ainaki sen "kuuluisi"  lukea myös itse kirjassa.

Lenziä on luettu jonkin verran blogeissa, esimerkiksi Lumiomenan Katja, Amma,  Ilselän Minna ja Lukutuulian Tuulia ovat tästä kirjoittaneet.

J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774)

Alkuteos: Die Leiden des jungen Werthers.

Suomentaja: Markku Mannila (1992).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 205.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ? 

Aloitan Teemamaana Saksa -haasteeseen sopivien kirjojen lukemisen saksankielisen kirjallisuuden kiistatta keskeisestä klassikosta. Nuoren Wertherin kärsimykset on Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) läpimurtoteos ja Faustin kanssa varmasti nykyään tunnetuin.

Kyseessä on nuoren Wertherin epäonnisesta rakkaudesta kertova kirjeromaani, jonka kirjeet ajoittuvat toukokuulta 1771 aina joulukuulle 1772. Kirjeiden kirjoittaja Werther on selkeästi hyväosainen taiteilijanuorukainen: hänellä on esimerkiksi palvelija, eikä toimeentulosta tarvitse huolehtia. Werther lueskelee Homerosta, kuljeskelee luonnossa havaintoja tehden ja maailman menoa pohdiskellen. Aina välillä hän pysähtyy jonnekin maalaamaan tai kirjoittamaan.

Kaikissa kirjeissä ei ole selkeää tervehdystä eikä allekirjoitusta, mutta kirjoittaja puhuttelee vastaanottajaa usein nimeltä kirjeissään. Useimmat kirjeet voi tulkita osoitetuiksi Wertherin veljelle Wilhelmille.

Wertherin ajatukset täyttää yhä vain tiiviimmin Lotte, johon hän on palavasti rakastunut mutta jolla kuitenkin on jo sulhanen, Albert. Rakkaus ja tukahdutettu intohimo raastavat Wertheriä, ja juuri tunteidensa palosta hän tilittää veljelleen kirjeissä.

Wilhelm, mitä olisikaan maailma ilman rakkautta! Kuin taikalyhty ilman valoa! Tuskin ehdit tuoda lampun sisälle taloon, kun valkoisella seinällä jo hohtelevat värikkäät valot! Ja vaikka tuo kaikki ei olisikaan mitään, ei muuta kuin ohitse vilahtelevia harhakuvia, niin on kuitenkin onnellista seistä turmeltumattomana nuorukaisena niitä katselemassa, noita ihmenäkyjä ihastelemassa.

Rakastuneen maailma täytyy kauneudesta, hyvyydestä ja ilosta. Werther kieriskelee tunteissaan ja ruokkii hekumaansa vierailemalla Lotten luona lähes päivittäin. Auvo vaihtuu pikkuhiljaa tuskaan, sillä Lotte ei vastaa hänen tunteisiinsa.

Pitääkö tosiaan olla niin, että siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi, tulee sittemmin myös hänen kärsimystensä lähde?

Yllätyin siitä, kuinka modernilta tämä 1700-luvulla kirjoitettu klassikko lopulta tuntui. Olin odottanut runomuotoista, korkealentoista ajatuksenjuoksua, joka menisi pahasti yli ymmärrykseni. Nyt hankalilta tuntuivat vain jotkin yli sivun mittaiset virkkeet, ja kieltämättä lukuisat huutomerkit, ajatusviivat ja voivottelut rasittivat lukemista.

Kenties (tämänkin) klassikon salaisuus on juuri siinä, että vaikka se on oman aikansa kuva ja tuotos, niin siinä on silti jotakin vahvasti ajatonta; nuoren ihmisen räiskyvä rakkaus, ehdottomuus, luonteenpiirteet, ihmissuhteet. Ja ehkä 1990-luvulta peräisin oleva suomennos on tuonut Goethen lähemmäs nykyihmistä – en sitten tiedä, miten aiemman suomennoksen eli Volter Kilven version vuodelta 1904 kanssa olisi käynyt.

Tästä klassikosta ovat bloganneet ainakin Morre ja ketjukolaaja.

Taina Latvala: Välimatka (2012)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 253.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: wsoy.fi
Kansi: Anna Makkonen

Välimatka on lempeä ja notkea kuvaus äidin ja tyttären Teneriffan-matkasta. Matkalla kalvakkaa ihoa lämmittää herkästi polttava aurinko, mutta välillä astutaan myös synkempiin varjokohtiin. Latvalan teksti on pullollaan hersyvää huumoria vakavailmeisesti kerrottuna.

Matka on tyttärien lahja pian 60 vuotta täyttävälle äidille, joka asuu pienessä eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä. Matkalle mukaan lähtevä tytär on muuttanut parikymppisenä Seinäjoelle, häivyttänyt osan murteestaan, eronnut teininä löytämästään poikaystävästä ja kyllästynyt työhönsä.

Lämpenin kirjalle pikkuhiljaa, sillä alkuun en millään tahtonut päästä murteen makuun. Äidin leveän murteen rytmissä pysyminen vaatii tällaiselta espoolaisflikalta erityistä keskittymistä. Kerronnan tasot ja henkilöhahmot veivät minut kuitenkin pian mukanaan.

Latvalan kerronnalla on oma, persoonallinen ääni. Kertoja käyttää paljon liioittelua ja lakonista huumoria.

Veli-Pekka tulee norkoilemaan kirjaosastolle, virittelee silmäpeliä minun kanssani eikä välitä pätkääkään Veijo Merestä. Hän johtaa Suomen toiseksi suurinta kyläkauppaa, mutta ei ole koskaan lukenut yhtäkään romaania. Hänellä on punainen kravatti ja poskissa samaa sävyä. Joskus kuvittelin, millaista olisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Pääsin yleensä vain sakastiin asti.

Teneriffan auringossa Synkkylän pienet piirit ja tärkeilevä pomo tippuvat tärkeysjärjestyksessä entistä alemmas. Papukaijapuisto, puissa kasvavat banaanit ja kehnosti suomennetut ravintoloiden ruokalistat täyttävät ajatukset.

”Mä unohrin mun silmäklasit hotellille. Kyllä mä oon sitte sellaanen homespää notta.”

Luen äidille ääneen liha- ja kalaruoat, kastikkeet ja vieraat mausteet. Olen kuin seuraneiti, jolla on loputtomasti kärsivällisyyttä.

”Mitä sitä ny uskaltaas ottaa, ettei olis sitte ruikulla monta päivää?”

Vaikka henkilöiden murre on minulle vieras, eivät he jää lainkaan etäisiksi. Kertojana toimiva tytär on ikäiseni ja minulle varsin uskottava, sillä välillä en voinut olla hykertelemättä hänen tekemistään havainnoista.

Lentokapteeni kuulostaa pojalta, joka on juuri saanut lahjaksi matkustajakoneen pienoismallin. Oman vanhenemisensa huomaa siitä, että merkittävät kanssaeläjät muuttuvat yhä nuoremmiksi.

Pitkin kirjaa kertoja vihjailee avoimista lopuista, ja sellainen on myös tällä hänen kertomallaan tarinalla. Kysymyksiä jää avoimina leijumaan ilmaan, vaikka Teneriffan lämmössä toki moniin saadaan vastaus.

Välimatkasta on kirjoittanut esimerkiksi Hanna, jonka tekstissä on analysoitu oivallisesti mm. teoksen nimeä. Erja tykästyi kirjan kieleen, Maria A:n mielestä kirjasta puuttui vielä se jokin.

Välimatka on ensimmäinen askeleeni kohti kirjavuoren valloitusta eli kirja löytyi lukemattomana omasta hyllystä. Latvalan kaksi aiempaa romaania (Arvostelukappale, Paljastuskirja) pääsevät hetimmiten kiinnostavien kirjojen listalle. Blogivuosi alkoi viime vuoden tapaan kelpo kirjalla – tästä on mukava jatkaa!

Haaste: Teemamaana Saksa

Nannan kirjakimara täyttää tänään vuoden. Näin juhlapäivän kunniaksi julkaisen ensimmäisen haasteeni:

Teemamaana Saksa -haasteen tarkoitus on herättää kiinnostusta saksalaisen kielialueen kirjallisuuteen. Haasteen idea lähti yksinkertaisesti siitä, että Saksa on Helsingin Kirjamessujen 2013 teemamaa. Tuolloin messuille saapuu monia saksalaisia kirjailijoita, ja teemamaa on tyypillisesti vahvasti näkyvillä messuilla. Nyt onkin hyvä syy ja ajankohta sukeltaa tämän keskeisen eurooppalaisen kielialueen kirjallisuuteen, joka usein jää englantilaisen ja ranskalaisen kirjallisuuden jalkoihin.

Haasteessa kerätään leikkimielisesti raitoja Saksan lippuun. Haasteeseen voi osallistua minimissään kahdella luetulla ja blogatulla kirjalla: tällainen suoritus tuottaa ensimmäisen väriraidan. Toinen raita tulee seuraavista kahdesta, ja täyden lipun saa kuudella kirjalla. Haasteen päätyttyä arvon yllätyspalkinnon: jokaisesta raidasta saa loppuarvontaan yhden arvan lisää.

• Musta raita: kaksi kirjaa (yksi arpalipuke).
• Punainen raita: seuraavat kaksi kirjaa (yht. kaksi arpaa).
• Kullankeltainen raita: seuraavat kaksi kirjaa (yht. kolme arpaa).

Haasteeseen voi osallistua millä vain romaanilla, runokokoelmalla, sarjakuvateoksella tai näytelmällä, joka on alun perin kirjoitettu saksaksi, jonka kirjoittaja on kotoisin Saksasta, Itävallasta tai Sveitsistä tai jonka tapahtumat sijoittuvat kiinteästi saksankieliseen Eurooppaan. Tärkeintä on, että jokin linkki saksankieliseen Eurooppaan löytyy. Jokainen päättäköön itse, sopiiko kirja haasteeseen. Myös Itävallan ja Sveitsin saksankielinen kirjallisuus hyväksytään haastelukemistoon, sillä saksankielistä Eurooppaa ei kirjallisuudesta puhuttaessa liene mielekästä jaotella valtioiden rajojen mukaan. Kirjat voi lukea millä hyvänsä kielellä.

Aikaa haasteen suorittamiseen on Helsingin kirjamessuihin 2013 saakka. Messut ajoittuvat tänä vuonna lokakuun lopulla ajankohtaan 24.10.–27.10., joten haastekirjoista voi kirjoittaa omaan blogiinsa aina 23.10.2013 saakka. 

Päällekkäisyydet muiden haasteiden kanssa ovat sallittuja. Mukaan lasketaan vain tämän haastejulistuksen jälkeen luetut ja blogatut kirjat.

Jos haluat osallistua haasteeseen, tässä ohjeet kiteytettyinä. Helppoa kuin eins, zwei, drei!

1. Ilmoita osallistumisestasi tämän tekstin kommenttilaatikossa. Tässä vaiheessa sinun ei tarvitse tietää, kuinka monta raitaa lippuusi haluat. Ilmoittautumiselle ei ole takarajaa.
2. Lue sinulle sopiva määrä haasteeseen soveltuvia kirjoja ja kirjoita niistä blogiisi 23.10.2013 mennessä.
3. Kuittaa haasteen suoritus viimeistään 23.10.2013 eli ilmoita tämän tekstin kommenttilaatikossa, kuinka monta kirjaa olet lukenut, jotta tiedän, ketkä ovat saaneet haasteen valmiiksi. Arvonta ajoittuu kirjamessuviikonlopulle, ja kirjoitan siitä blogissani.

Tähän alle olen ryhmitellyt ja listannut joitakin esimerkkikirjailijoita ja heiltä esimerkkikirjoja. Jaottelut ovat omiani, eivätkä listat ole mitenkään kattavia. Mukana on esimerkkejä klassikoista, nobelisteista ja nykykirjallisuudesta. Voit hakea listoista inspiraatiota, mutta se ei ole pakollista.

1700–1800-lukujen kirjallisuutta

·         Johann Wolfgang von Goethe, 1710–1782 (Nuoren Wertherin kärsimykset, Faust, Noidan oppipoika)

·         Friedrich Schiller, 1759–1805 (Rosvot, Wilhelm Tell)

·         Heinrich Zschokke, 1771–1848 (Kultala)

·         Heinrich Heine, 1797–1856 (Laulujen kirja. Saksanmaa: Talvinen tarina, Herra von Schnabelewopskin muistelmat, Firenzen öitä, Romantiikan koulu)

1900-luku

·         Alfred Döblin, 1870–1957 (Berlin Alexanderplatz)

·         Franz Kafka, 1883–1924 (Oikeusjuttu, Linna, Amerikka)

·         Bertolt Brecht, 1898–1956 (Kolmen pennin ooppera, Setšuanin hyvä ihminen, Kerjäläisromaani)

·         Max Frisch, 1911– 1991 (Siniparta)

·         Friedrich Dürrenmatt, 1921–1990 (Oikeus, Tuomari ja hänen pyövelinsä)

·         Christa Wolf, 1929–2011 (Jaettu taivas, Erään naisen elämä, Kassandra, Häiriötapaus: Erään päivän uutisia, Kesänäytös, Medeia)

·         W. G. Sebald, 1944–2001 (Austerlitz, Vieraalla maalla: neljä kertomusta, Saturnuksen renkaat, Huimaus)

Saksaksi kirjoittaneita ja yhä kirjoittavia nobelisteja

·         Thomas Mann, 1875–1955 (Buddenbrookit, Kuolema Venetsiassa, Taikavuori)

·         Hermann Hesse, 1877–1962 (Gertrud, Siddharta, Arosusi, Narkissos ja Kultasuu, Lasihelmipeli)

·         Nelly Sachs, 1891–1970 (Israelin kärsimys)

·         Heinrich Böll, 1917–1985 (Ei sanonut sanaakaan, Nainen ryhmäkuvassa, Katharina Blumin menetetty maine)

·         Günter Grass, 1927– (Danzig-trilogia eli Peltirumpu, Kissa ja hiiri, Koiranvuosia)

·         Herta Müller, 1953– (Ihminen on iso fasaani, Sydäneläin, Hengityskeinu, Tänään en halunnut tavata itseäni)

Nykykirjailijoita

·         Martin Walser, 1927– (Tyrsky, Pakeneva hevonen, rakkauden tuolla puolen)

·         Peter Bichsel, 1935– (Lastentarinoita)

·         Bernhard Schlink, 1944– (Lukija, Viikonloppu)

·         Elfriede Jelinek, 1946– (Halu, Pianonsoittaja)

·         Ralf Rothmann, 1953– (Nuorta valoa)

·         Andrea Maria Schenkel, 1962– (Hiljainen kylä, Tapaus Kalteis)

·         Ingo Schulze, 1962– (Adam ja Evelyn)

·         Kathrin Gerlof, 1962– (Vaikeneminen)

·         Stefan Moster, 1964– (Nelikätisen soiton mahdollisuus)

·         Jenny Erpenbeck, 1967– (Vanhan lapsen tarina, Kodin ikävä)

·         Daniel Kehlmann, 1975– (Maine, Maailman mittaajat)

·         Helene Hegemann, 1992– (Aksolotli: yliajo)

Haasteen myötä voit siis intoutua tutustumaan esimerkiksi saksalaisiin nobelisteihin, tehdä tuttavuutta Goethen kanssa tai löytää uuden suosikkikirjailijan nykykirjailijoiden joukosta. Mahdollisuuksia on monia! Jo kahdella kirjalla pääset mukaan haasteeseen!

Jetzt geht’s los!

Haasteen kuvaa saa käyttää vapaasti.

Blogistanian Finlandia 2012 -ehdokkaani

Kirjabloggaajien Blogistanian Finlandia -äänestys vuodelle 2012 on käsillä. Kaikki, jotka haluavat äänestää kilpailussa, ovat ajastaneet ehdokaslistansa ilmestyväksi tähän samaan aikaan. Blogistanian Finlandian voittaja on selvillä jo tänä iltana; tulokset löytyvät klo 20 Sallan lukupäiväkirjasta. Kisaa emännöivän Sallan blogista voi lukea myös kilpailun tarkat säännöt ja ohjeet.

Tässä siis ehdokkaani. Väliotsikoissa linkki alkuperäiseen blogiarvioon.

1. sija eli 3 pistettä. Riikka Pulkkinen: Vieras

Kuva: otava.fi

Kaunis ja koskettava romaani. Teemoja on runsaasti, ne kuroutuvat perustellusti vierauden ja muukalaisuuden alle. Maut ja tuoksut jäävät mieleen.

Käänsin iltaisin ennen nukkumaanmenoa katseeni taivaaseen, Ressu-pyjamassa, rintojeni nuput syyllisinä pyjaman kätköissä, ja kertasin syömiseni, mutta en ollut varma miksi tein niin. En tarkkaan tiennyt millaisia uskonkappaleita, salaisia sakramentteja mielessäni luonnostelin. Keksin niitä sitä mukaa kuin nälkä yltyi ja vaati tuekseen perusteluja.

2. sija eli 2 pistettä. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Hiottu timantti, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Kansi ja taitto sopivat tarinaan loistavasti. Tiivis muoto, suuri tarina.

Marja astuu sillalle. Hän nostaa Juhon syliinsä ja puristaa lasta rintaansa vasten sen minkä voimattomuudeltaan jaksaa. Silta on ahnas kieli, valmiina kuljettamaan kulkijan talven nieluun, tyydyttämään sen koskaan tyydyttymätöntä, loputonta nälkää.

                    Tuuli päättää suunnan, se puskee Marjaa sillan yli. Lumipyörteet lainehtivat hänen jaloissaan, virta ei kulje enää sillan alla vaan sitä pitkin, kohti vastarannan lumilakeutta, johon tie katoaa.

3. sija eli 1 piste. Heidi Köngäs: Dora, Dora

Lukuromaani, jonka parissa viihdyin loistavasti vaikka epäilin sitä etukäteen. Vahvoja henkilökuvauksia, kiehtovia jännitteitä.

”Koulukirjoissa ne sodat aina alkoivat ja päättyivät yhtä täsmällisesti.”

”Nyt me tiedämme mitä siinä viivan välissä oli.”