Lauantain lyhärit: riippukeinussa luettua ja kuunneltua

Täällä taas! Bloggausvireeni oli kateissa loppukesästä, joten Kirjakimara hiljentyi reiluksi kuukaudeksi. Lukujumista en ole kärsinyt, mutta kirjoittamisesta ei vain tullut mitään. Töissä oli hektinen kirjoitusrupeama ennen pätkätyön päättymistä ja siinä ohella ahkeroin työnhaussa. Välillä istuin koneelle ja avasin jonkin luonnostekstin, mutta sain naputeltua vain muutaman sanan. Sitten vain istuin ajatuksissani. Oli parempi pitää selkeä tauko.

Blogipaussi teki hyvää, sillä nyt tuntuu taas hyvältä avata blogiluonnosten lista ja suunnitella tekstejä.  Luettujen kirjojen pino on kasvanut melkoiseksi, joten materiaalia ainakin on. Alkuun lähden lauantain lyhytarvioiden avulla, tämä olkoon vauhdikas startti antoisalle kirjasyksylle! Seuraavaan nelikkoon uppouduin helteisen kesän aikana. Kirjojen lukemisesta on vierähtänyt tovi, joten kovin syväluotaavia nämä esittelyt eivät ole ‒ keskityn nyt muistini varassa fiilistelyyn.

Maggie Nelson: Argonautit

Alkuteos: The Argonauts (2015).

Suom. Kaijamari Sivill.

S&S 2018. 207 s.

Kansi:?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensi alkuun hieman hämmennyin Nelsonin kirjan teoreettisuudesta: sivujen marginaaleihin on merkitty filosofeja ja kirjailijoita, joihin kirjailija tekstissään viittaa. Vaikuttaapa raskaalta, ei ehkä olekaan minun kirjani näin kesähelteillä... Onneksi työnsin tällaiset ajatukset sivuun ja annoin Nelsonille mahdollisuuden.

Ja miten tätä kirjaa lopulta rakastinkaan! Se herätti suurta ihailua Nelsonia kohtaan: miten kukaan voi onnistua yhdistämään omakohtaiset, viiltävän rehelliset pohdinnat teoreettisuuteen näin hienosti. Huokailin ihastuksesta. Ja luin miehelleni ääneen pätkiä kirjasta, koska Nelson vangitsee kirjansa sivuille niin hienoja tuokiokuvia, tunteita ja analyysejä, että ne on pakko lukea ääneen.

Nelson on amerikkalainen taidehistorioitsija ja kirjailija, jonka puoliso on taiteilija Harry Dodge. Harry ei halua määritellä sukupuoltaan. Kirjassa Nelson kirjoittaa erityisesti ajasta, jolloin Harry aloittaa testosteronihoidot ja hän itse on raskaana. Nelson kuvaa elävästi muun muassa raskautta ja synnytystä sekä sitä, minkälaista on joutua koko ajan omassa elämässään murtamaan luutuneita käsityksiä. Argonauttien lukeminen herättää monia ajatuksia ja muistuttaa, miten tärkeää on ravistella omia ajatuskulkujaan aina välillä.

Helmet-lukuhaaste: 9. Kirjan kansi on yksivärinen.

* * *

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Alkuteos: Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage - Carls bog (2017). 

Suom. Katriina Huttunen.

S&S 2018. 160 s.

Kansi: ?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Luin keväällä useiden Helsinki Lit -festareilla esiintyneiden kirjailijoiden kirjoja, mutta Aidtin kirjaan en silloin tarttunut, koska ajattelin sen olevan liian synkkä tai liian surullinen tai ylipäätään liikaa. Sellaisia ajatuksia omakohtaiset, lapsen kuolemasta kertovat kirjat herkästi kirvoittavat. Näitä epäilyksiä herätti pari vuotta sitten Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi, mutta ennakkoluuloni osoittautuivat tuolloin vääriksi, ja niin kävi nyt myös tämän Aidtin kirjan kanssa.

Aidt on tanskalainen kirjailija, jonka poika Carl kuoli hypättyään kerrostalon ikkunasta vuonna 2015. Carl oli ottanut sieniä ja hyppäsi kuolemaan hallusinogeenien aiheuttamassa psykoosissa. Hänellä ei ollut taustalla huumeongelmaa, hän oli vain kokeilunhaluinen nuori.

Aidtin napakka romaani hyödyntää kollaasitekniikkaa. Se koostuu kertovien jaksojen lisäksi muun muassa runoista ja päiväkirjamerkinnöistä. Kirjailija yrittää ymmärtää tapahtunutta ja käy läpi poikansa tavaroita ja tekstejä sekä tekstejä, joita hän itse on pojalleen kirjoittanut. Kun Carl oli 16-vuotias, Aidt kirjoitti kaksi runoa kuolemasta, ja näistä runoista on peräisin kirjan nimi.

Tapahtunut on jotakin niin käsittämättömän kamalaa, että se ei millään meinaa mahtua tajuntaan. Kirjassa kohtalokas ilta käydään läpi useaan kertaan niin, että illan kulkuun lisätään aina jotakin. Aidt käyttää toistoa taidokkaasti ja onnistuu sen avulla kuvailemaan surutyön etenemistä. Toisto toimii kirjassa maagisella tavalla.

Surua käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt viime vuosina useita, edellä mainitun lisäksi olen lukenut vaimon kuolemaa käsittelevät Max Porterin Surulla on sulkapeite ja Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa. Vastikään ovat ilmestyneet myös Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Long Litt Woon Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus, jotka molemmat käsittelevät henkilökohtaisia tragedioita.

Helmet-lukuhaaste: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

* * *

Essi Ihonen: Ainoa taivas

WSOY:n äänikirja 2018. 

Kesto: 5 t 23 min.
Lukija: Anni Kajos.

Kansi: ?
Mistä minulle: BookBeat.

Essi Ihosen esikoisteoksessa minäkertojana tarinaa vie eteenpäin 17 vuotta täyttävä Aino, jonka perhe on esikoislestadiolainen. Tiukan uskonnollisessa kodissa eletään isän Jumalan ehdoilla, onhan isä saarnaaja seurakunnassa. Tytöt ja naiset kulkevat peittävissä vaatteissa ja huivit päässään. Siveyttä tulee suojella, ei ole olemassa suurempaa syntiä kuin lihan synti. Naiseus on syntiä täynnä.

Kun isosisko Suvi menee naimisiin, Aino jää viimeisenä lapsuudenkotiin. Isoveli Valo on jo mennyt naimisiin yhteisön ulkopuolisen kanssa ja lapsiperheen isä. Pian Aino huomaa olevansa kihloissa Armon kanssa ja olevansa matkalla kohti roolejaan vaimona ja äitinä. Aino on yksinäinen tyttö, jota ei hänelle pedattu tulevaisuus houkuta. Kyseenalaistamista seuraa irtiottoja.

Ihosen esikoinen asettuu luontevasti uskonnollisista yhteisöistä kertovien esikoisteosten jatkumoon (Kalland, Törmälehto, Rauhala, Itkonen). Ihosen kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta se sopii kaikenikäisille lukijoille. Ainon tarina imaisi minut niin mukaansa, että kuuntelin äänikirjan parin päivän aikana.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirjassa käy hyvin.

* * *

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Alkuteos: Three Daughters of Eve (2016).

Suom. Sari Karhulahti.

Gummerus 2018. 484 s.

Kansi: ?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hieman emmin, luenko Shafakin tuoreinta suomennosta, koska edellinen suomennos Valkoinen elefantti ei ollut aivan minun kirjani. Onneksi sain vahvoja suosituksia lähipiiristä ja hain varauksen, kun se saapui. Tällä kertaa olin myyty Shafakin tarinalle heti alusta alkaen ja luin ahmien.

Jo kirjan nimi vihjaa, mitkä asiat nousevat tarinan keskiöön: uskonto ja naiset. Naisen aseman lisäksi islamiin kohdistuvat ennakkoluulot ja Turkin kahtiajakatuneisuus ovat romaanin keskeisiä teemoja. Vauhdikkaasti käynnistyvä tarina kurottaa lähimenneisyyteen ja näyttää, miten WTC-iskut olivat käännekohta muslimien elämässä.

Päähenkilö Peri varttui uskonnollisen äidin ja maallistuneen isän kanssa Istanbulissa 1980-luvulla. Peri tempoilee heidän välissään, samoin kuin länsimaisen ja itämaisen kulttuurin välissä myöhemmin. Hän nimittäin pääsee opiskelemaan 2000-luvun taitteessa Oxfordiin, missä hän ajautuu maailmankatsomustaan ravistelevaan, Jumalaa käsittelevään seminaariin. Saman seminaarin ovat käyneet myös hänen kämppäkavereikseen päätyvät Mona ja Shirin. Kolmesta muslimitaustaistaisesta tytöstä yksi on hartaan uskonnollinen, yksi kapinallinen ateisti ja yksi epäilevä. Nykyajassa Peri on kaikkea sitä, mitä ei nuorena kuvitellut ikinä olevansa.

Jossakin vaiheessa tarina kieltämättä tuntui hieman asetelmalliselta. Peri on koko ajan kahden eri suuntiin vetävän voiman välissä ja kolme kaverusta edustavat jokainen yhtä suhtautumista uskontoon. Kun näistä ajatuksista pääsee yli, on Shafakin romaani vetävää luettavaa.

Helmet-lukuhaaste: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja.

Katsaus kesällä luettuihin

Blogiloma venähti kuin varkain hieman yli kuukauden mittaiseksi. Lukumaratonin jälkeen tuntui luontevalta jättää Kirjakimara vähän vähemmälle huomiolle, mutta ihan näin pitkää taukoa ei ollut tarkoitus pitää.

Nyt palailen taas bloggailuarkeen ja aloitan kirjasyksyn pienellä katsauksella muutamiin kesän kirjoihin:

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2011)

Alkuteos: A red herring without mustard.

Suomentaja: Maija Heikinheimo (2015).

Bazar. 419 s. Kirjastosta lainattu.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan kolmas osa. Luin kaksi ensimmäistä osaa (Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä) vuosi sitten kesällä, joten näistä kepeistä dekkareista on hyvää vauhtia kehkeytymässä minulle kesätraditio.

Kekseliäs ja energinen Flavia de Luce jatkaa salaisia tutkimuksiaan 1950-luvun Englannissa. 11-vuotiaan Flavian kohdalle sattuu ihmisiä ja tapahtumia, joissa on jotakin hämärää. Ja uteliaan tytön on tietenkin otettava niistä selvää! Tällä kertaa tarina kietoutuu pahoinpidellyn mustalaisnaisen ja kadonneen lapsen ympärille. Uskalias Flavia on etevä kemisti, joka tekee jälleen laboratoriossaan jutun kannalta ratkaisevia huomioita. Tutkimuksia häiritsevät Flavian kaksi siskoa: sisarusten välit ovat täynnä ilkeyttä ja vihaa.

Bradleyn jännärit ovat mielestäni loistavia lomakirjoja, joiden parissa aika vierähtää kuin huomaamatta. Kirjasarjan ainoa huono puoli on se, että teosten nimiä on hankala muistaa. Seuraava osa on nimeltään Filminauha kohtalon käsissä ja myöhemmin tänä vuonna ilmestyy Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Huh mitä nimiä!

* * *

Mikaela Sundström: Alati taivaat (1999)

Alkuteos: Dessa himlar kring oss städs.

Suomentaja: Katriina Savolainen (2000).

Tammi. 153 s. Kirjastosta lainattu.

Tutustuin suomenruotsalaiseen Mikaela Strömbergiin (entiseltä nimeltään Sundström) viime syksynä, kun luin häneltä omaperäisen ja vahvan historiallisen romaanin Sophie. Silloin pistin muistiin, että tämän esikoisenkin voisi jossakin vaiheessa lukea. Sundströmin nimellä julkastu esikoisteos Alati taivaat ylsi aikoinaan Finlandia-ehdokkaaksi.

Pienoisromaani kertoo Katarinasta, maalaistalon tyttärestä, joka karkaa teininä maailmalle. Lontoossa hän onnistuu pestautumaan valokuvaajan oppilaaksi, mistä alkaa nousujohteinen ura. Lopulta rakkaus saa Katarinan palaamaan koti-Suomeen, missä moni asia on samalla tolalla kuin vuosia sitten, kun hän lähti. Ja elämä heittää Katarinan tielle vielä uusia ongelmia. Lohtua tuovat luonto ja valokuvaus.

Alati taivaat oli lukukokemuksena vähän heppoinen. Tarina ei missään vaiheessa tempaissut mukaansa, vaikka se ihan mukavasti etenikin.

* * *

Paul Auster: Mielen maisemissa (2013)

Alkuteos: Report from the Interior.

Suomentaja: Arto Schroderus (2014).

Tammi 298 s. Uutena ostettu.

Paul Auster lukeutuu lempikirjailijoihini. Olen nauttinut paljon hänen romaaneistaan, mutta myös omaelämäkerrallisista teoksista Talvipäiväkirja ja Yksinäisyyden äärellä. Mielen maisemissa jatkaa kirjailijan oma elämän ruotimista, ja tällä kertaa fokus on minuuden kysymyksissä.

Auster muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan erityisesti sisäisen kokemusmaailmansa kautta: mitä hän ajatteli ja tunsi tietyissä elämänvaiheissa. Auster ikään kuin tarkkailee itseään ulkopuolelta ja puhuttelee itseään toisessa persoonassa. Kirjailijan tapa katsoa itseään ja maailmaa tekee monista arkisista asioista mielenkiintoisia, vaikka mitään erityistä tai uutta kirja ei tarjoa. Kaikessa tavallisuudessaan se on kuitenkin kiinnostavaa luettavaa Auster-fanille.

* * *

Elif Shafak: Valkoinen elefantti (2014)

Alkuteos: The architect's apprentice.

Suomentaja: Maria Erämaja (2016).

Gummerus. 559 s. Kirjastosta lainattu.

Turkkilaisen Elif Shafakin romaani sijoittuu historialliseen Istanbuliin. Päähenkilö Jahan on intialainen elefantinhoitaja, jonka elämänvaiheita tarina seuraa nuoresta pojasta vanhukseksi. Köyhän pojan pelastus on päästä osmanien valtakunnan merkittävän arkkitehdin, Sinanin, oppipojaksi. 1500-luvulla rakentuvat monet merkittävät moskeijat: Jahan ja Chota-elefantti ovat mukana rakentamassa Istanbulin kaupungin merkkirakennuksia.

Shafakin romaani on melkoinen runsaudensarvi! Meinasin uuvahtaa lähes 600-sivuisen luku-urakan keskellä, mutta värikäs ja vaiheikas tarina saivat jatkamaan loppuun. Kirjaa voi lämpimästi suositella Turkin kulttuurista ja historiasta sekä arkkitehtuurista kiinnostuneille. Minulle kiinnostavimmaksi nousivat Jahanin ja Chotan suhteen kuvaukset. Valkoisen elefantin myötä kirjallinen maailmanmatkani etenee Turkkiin.

* * *

Yann Martel: Piin elämä (2002)

Alkuteos: Life of Pi.

Suomentaja: Helene Bützow (2003).

Tammi. 394 s. Kirjastosta lainattu.

Kanadalaisen Yann Martelin Booker-palkittu romaani on ollut lukulistoillani useita vuosia. Kirjasta on tehty elokuva, ja se on ollut paljon esillä blogeissa. Vihdoin kirja eksyi kesäkirjapinooni ja pääsin ottamaan selvää, mistä kohutussa tarinassa on kyse.

Päähenkilö on nuori intialaispoika Pii, jonka perheellä on eläintarha. Kun perhe päättää muuttaa Kanadaan, laivaan lastataan muiden tavaroiden lisäksi eläintarhan eläimiä. Omituisessa muuttokuormassa oleva laiva uppoaa, ja Pii on ainoa ihminen, joka selviää turmasta hengissä. Hänen lisäkseen pelastusveneeseen pelastautuu koko joukko eläimiä, muun muassa yli 200-kiloinen bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Martel kertoo tarinaa pilke silmäkulmassa. Pojan ja tiikerin merimatka on niin uskomaton, että sen  realistisuutta ei kannata liian pitkälle pohtia. Piin elämä oli minulle lumoava lukukokemus. Jos näistä viidestä tässä jutussa esitellystä kirjasta pitäisi lukea vain yksi, niin se olisi Piin elämä.

* * *

Kesäkirjapino on nyt pääosin käyty läpi. Lopuista kesäkirjoista on luvassa omat juttunsa lähiaikoina. Pikkuhiljaa onkin aika kääntää katse alkavaan syksyyn ja sen uutuuksiin. Kustantamojen luettelot lupailevat lukuisia mielenkiintoisia uutuuskirjoja tänäkin syksynä, ja odottelen innolla kirjastovarausten saapumista. Uutuuksien lisäksi luen syksyllä monia kirjoja töitä varten, sillä olen mukana kaikkiaan kolmessa lukupiirissä. Tervetuloa kirjasyksy!