torstai 22. syyskuuta 2022

Lyhyesti kahdesta merikirjasta: Koti ja Meren muisti

Karin Erlandssonin ja Petra Rautiaisen uutuuskirjoissa meri on kiinteä osa yksittäisen ihmisen ja yhteisön elämää, se ottaa ja antaa. Meri on koti, se mahdollistaa asumisen rakkaassa ympäristössä. Meri kantaa historiaa, se muistaa ja sillä on ihmistä syvempää viisautta. Koti ja Meren muisti sopivat mainiosti Kirjoja ulapalta -haasteeseen.



Karin Erlandsson: Koti

S&S 2022. 287 s. Lainasin kirjastosta.
Alkuteos: Hem. Suom. Katariina Kallio.  


Karin Erlandssonin Koti yllätti minut muodollaan. Ahvenanmaalaisten historiaa 800-luvulta nykyaikaan valottava romaani ei ollutkaan paksu ja tiivis järkäle, vaan alle 300-sivuinen ja ilmavasti taitettu. Kymmenestä tarinasta koostuva teos on mosaiikkimainen ja helppolukuinen.

Maailmanmeno on muuttunut vuosisatojen varrella, mutta moni seikka on säilynyt: ahvenanmaalaiset saavat elinkeinonsa pitkälti merestä ja merenkulusta, ja kotiin odottamaan jäävän osa on raskas. Kaikki eivät palaa, jotkut palaavat muuttuneina. Ikiaikaisen kalastuksen rinnalle ovat tulleet työt auto- ja matkustajalautoilla.

Uteliasta lukijaa lämmittää kirjan lopun lähdeluettelo ja listaus siitä, mihin historiallisiin faktoihin mikäkin novellimainen tarina pohjaa.

Helmet 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.


* * *


Petra Rautiainen: Meren muisti


Otava 2022. 207 s. Lainasin kirjastosta.



Petra Rautiaisen Meren muisti on vetävä toisinkoinen ihmisen ja luonnon suhteesta, perhesalaisuuksista ja ilmastonmuutoksesta.

Eletään 1980-lukua, ja kotiseudulleen Norjan Ruijaan palaava amerikkalaistunut Aapa on mukana luomassa öljynporauksen menestystarinaa dokumentin käsikirjoittajana. Onnettomuudet ja ilmastoseuraukset häivytetään.

Todellisuus ei koostu faktoista – se koostuu tarinoista.

Kotiinpaluu pakottaa Aapan kohtaamaan oman menneisyytensä, johon kuuluu hänet kasvattanut, nyt kuolemaa tekevä ämmi eli isoäiti. Aapan perhe on kveenejä eli Ruijaan muuttaneita suomalaisia.

Kotikylässä maisemaa hallitsee suuri valaan luuranko, joka liittyy Aapan vuosikymmeniä sitten kuolleeseen äitiin ja salaperäiseen onnettomuuteen. Tarinan jännite rakentuu pitkälti menneisyyden selvittämisen ympärille. Aapalla on arpensa syystä, jota oluen kittaaminenkaan ei saa unohtamaan.


Helmet 2022: 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.

maanantai 12. syyskuuta 2022

Kolme timanttista uutuutta: esikoinen, toisinkoinen ja uran päätös

Olen lukenut syksyn uutuuksia hurjaa vauhtia, eikä syyskiireiltä tahdo jäädä aikaa bloggaamiselle. Kirjaston eräpäivät jo vaanivat kulman takana, joten puran luettujen mutta bloggaamattomien kirjojen sumaa lyhytarvioilla. Näistä kolmesta kyllä voisi kirjoittaa vaikka kuinka laveat jutut, niin hurmaava kolmikko luettavakseni peräjälkeen sattui!



Lautapalttoon kansi: Elina Warsta.
Omien kuvien kansi: Laura Lyytinen.
Taikurin tyttärien kansi: Tuuli Juusela. 



Anna Englund: Lautapalttoo

Siltala 2022. 227 s. Lainasin kirjastosta.


Anna Englundin esikoisromaanissa Lautapalttoo eletään vuotta 1931 Kokkolassa. Torpan pihapiirissä on arkkuverstas, jossa Elena ompelee arkkujen pehmukkeet ja reunukset, miehensä Ilmari rakentaa arkut. Samaa taloa asuttaa myös Ilmarin äiti, joka pääsee tarinassa ääneen omalla murteellaan ja avaa omia salaisuuksiaan ja sisällissodan vaikutuksia perheeseen.

Kun verstaaseen astuu sisään Lydia, Elenan maailma nyrjähtää uuteen asentoon. Elenan ja Lydian välille kehkeytyy romanssi, joka vie Elenan seikkailuun Helsingissä. Tuohon aikaan homoseksuaalisuus oli rikos, ja vihjekin siitä johti vakaviin seurauksiin. Miten Elenan ja Lydian rakkaustarinan käy?

Kuolema on tarinassa vahvasti läsnä, vainajia ulosveisataan ja anopillakin on omat arkkulaudat jo nojaamassa puunrunkoon. Kuoleman läheisyydestä huolimatta toivo elää vahvana. Rakkauteen pitää tarttua, kun sen kohtaa, rakkaus ei voi olla väärin. 

Helmet-lukuhaaste 2022: 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

* * *

Emmi Pesonen: Taikurin tyttäret

Otava 2022. 267 s. Lainasin kirjastosta.


Emmi Pesosen toinen romaani Taikurin tyttäret kieppuu toden ja illuusion rajamailla ja pitää lukijan otteessaan. Linda ja Magda ovat sisarukset, jotka etääntyvät toisistaan vanhempien eron myötä. Linda jää hypnoosia harjoittavan isän hoteisiin, pikkusisko Magdan äiti vie mukanaan. Molemmat kipuilevat eroa tavallaan.

1970-luvulta nykypäivään ulottuvassa tarinassa perheen vaiheita setvii jälkipolvi eli Lindan tytär Indra. Näkökulma on vuoroin Indran, Lindan ja Magdan, ja samat tapahtumat saavat useita valotuksia. Perhesalaisuudet nousevat pintaan – mitkä muistoista ovat tosia?

Helmet-lukuhaaste 2022: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

* * *

Riitta Jalonen: Omat kuvat

Tammi 2022. 164 s.


Riitta Jalonen on ilmoittanut, että Omat kuvat olisi hänen kirjailijanuransa viimeinen teos. Päätöksen pitävyys jää nähtäväksi, mutta minulle kirja on Jaloseen tutustumisen alkusysäys. Joskus täytyy aloittaa lopusta.

Omat kuvat kertaa Jalosen vaiheita ja kirjoittajahistoriaa, käy läpi muistoja ja sitä, miten kirjojen päähenkilöt heijastelevat kirjailijan elämää, jokainen tavallaan. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin – –. Kirjailija on sijainen.”

Omat kuvat on kirjoittamista pohtivalle ajatusten aarreaitta, ja Jalosen romaanituotantoa tuntevalle varmasti myös. Minulta varmasti meni paljon pohdinnoista ohi, koska en tunne Jalosen teoksia. Mutta tilanne on kirjaston avulla helposti korjattavissa, ensimmäisen lukulistalle pääsee Jalosen Janet Framesta kertova romaani Kirkkaus

Helmet-lukuhaaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

perjantai 9. syyskuuta 2022

Ihmiselämä aamusta iltaan – Virginia Woolf: Aallot

Luin kansipaperittoman kappaleen.


Kirjayhtymä 1979. 213 s.
Alkuteos The Waves (1931). Suom. Kai Kaila. 
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Virginia Woolf -lukupiirimme käynnisti tällä viikolla syyskautensa Aallot-romaanilla. Kerrankin aloitin kirjan lukemisen ajoissa, mikä selittää kesäisen kuvan. Hyvästä startista huolimatta viimeiseen yöhönkin piti jotakin jättää.

Aallot koostuu yhdeksästä jaksosta, joista jokaisen aloittaa eläväinen kuvaus meren aalloista. Toinen jakso alkaa näin:

Aurinko kohosi korkeammalle. Siniset aallot, vihreät aallot levittivät rannalle nopean viuhkan, kiersivät piikkiputken töyhdön ja jättivät matalia valolätäköitä sinne tänne hietikolle. Niiden takana erottui heikko musta reunus. Kivet jotka olivat olleet utuisia ja pehmeitä kovettuivat ja niihin ilmestyi punaisia uurteita.

Aalto-osion jälkeen on aina vuorossa kirjan kuuden henkilöhahmon vuorottelevaa yksinpuhelua. Bernard, Louis, Neville, Rhoda, Jinny ja Susan varttuvat kirjan mittaan lapsista keski-ikäisiksi – heidän kasvunsa tahdisssa aamu vaihtuu päiväksi ja kääntyy jälleen iltaan.

Ihmisen elämänkaari vertautuu vuorokaudenkiertoon ja tuppaa noudattamaan tiettyä kaavaa. Ihminen on yksi luonnon organismi siinä missä kasvit ja eläimet. On joukkoja, kuten ihmismassoja, parvia tai lehtipyörteitä, joista voi kuitenkin erottaa yksilön. Kaikki kuusi henkilöhahmoakin rakentuvat jokainen persooniksi, vaikka aluksi sekoittuvat lukijan mielessä yhdeksi joukoksi.

Eniten äänessä on Bernard, jonka suulla usein kommentoidaan tarinoiden olemusta ja kirjoittamista. Kuten näin: Miten kyllästynyt olenkaan tarinoihin, lauseisiin, jotka etenevät sirosti, kaikki jalat maassa! Aallot ei tosiaan etene sirosti tai jalat maassa, se vyöryy kuin hyökyaalto voimalla eteenpäin. Mutta aaltokin murtuu lopulta, kohtaa loppunsa. 

Jonkinlaista esipuhetta olisin lukemisen tukemiseksi kaivannut, mutta alun takkuilun jälkeen aloin hahmottaa rakennetta. Minulle kirja näyttäytyi pienoismaailmana, jonka tapahtumia henkilöt selostavat vuoronperään. Kaikki tapahtuu kuin jonkinlaisen lasikuvun alla, ja jokainen vuorollaan sanallistaa tekemisiään ikään kuin ulkopuolelta. Vähän kuin seurattaisiin tapahtumia nukkekodissa tai filmillä.

Lukupiiriä varten kahlailin Woolfin päiväkirjoja III ja IV, joissa kirjailija kuvaa Aaltojen syntyä ja monia versioita. Ensimmäinen viittaus vuonna 1931 ilmestyneeseen kirjaan on marraskuulta 1926:

Kaikesta huolimatta minua riivaa välillä jokin puoliksi mystinen, hyvin syvällinen naisen elämäntarina, joka tulee kerrottua kokonaan sopivana ajankohtana. Ajankulu häviää siitä täysin, tulevaisuus kukoistaa jotenkin menneisyydestä. Yksi tapahtuma – sanotaan vaikka kukan putoaminen – voisi sulkea kaiken sisäänsä. Teoriani on, ettei todellisia tapahtumia ole periaatteessa edes olemassa – eikä myöskään aikaa. Mutta en halua pakottaa tarinaa esiin. Minun on nyt hahmoteltava esseekirjaani.

 

Woolfille itselleen monet henkilöhahmot edustivat ihmisen eri puolia, sitä miten olemme kaikki yhtä emmekä niin erillisiä kuin luulemme. Päiväkirjoista muun muassa selviää, että kirjan nimi oli aluksi Koit ja että Woolf kuunteli Beethovenia sitä kirjoittaessaan. Hän kutsui kirjaa näytelmärunoksi ja sarjaksi dramaattisia yksinpuheluita. Hän halusi välttää lukuja ja taukoja, saada veren virtaamaan hyökynä alusta loppuun saakka.

Minun makuuni Aallot oli liian menetelmällinen. Vaikka jäin kiinni suunnitelmalliseen rakenteeseen ja sen tarkkailuun, ihailin sitä samalla. Woolf on ladannut suhteellisen ohueen kirjaan niin monia tasoja, ettei ihmekään, että tulkintoja ja analyysia on netti pullollaan. Symboleista voisi kirjoittaa tutkielman  – ja on kirjoitettukin.

Lukupiiriläisiäkin kirja jakoi. Oli kesken jättäneitä, kahdesti lukeneita, kuvailujaksoihin tuskastuneita, sanoilla maalailuun ihastuneita. Tekstistä löydettiin erilaisia elämänohjeita, kuten se, että erillisyys ja yksinäisyys voi olla positiivinen asia tai että elämän vilistäessä ohi olisi tärkeä ottaa hetkestä kiinni. Ihmetystä herätti se, miten joku on voinut kirjoittaa näin, kun itselle jo lukeminen tuottaa vaikeuksia. Kirja todettiin klassikoksi, ja siitä löytyi tarttumapintaa – vaikka yhteyksiä omaan salaojaremonttiin!

* * *

Nyt kun olemme lukupiirikollegani kanssa perehtyneet Woolfin kirjoittamiseen ja tuotantoon paremmin, olemme huomanneet, että rakensimme lukupiirimme rakenteen vähän väärin. Emme käsittele lukupiirissä teoksia niiden ilmestymisjärjestyksessä, vaikka se olisi Woolfin kohdalla ollut ehdottoman tärkeää. Woolf kehittää ilmaisuaan ja romaanimuotoaan tarkoituksellisesti, minkä kronologinen lukemisjärjestys olisi tuonut paremmin esiin. Esimerkiksi Majakka on meillä vuorossa vasta ensi tammikuussa, vaikka Aallot on tulkittavissa sen jatko-osaksi.

keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Opettajan uupumuksen vuosi – Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2022. 287 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Elna Suorajärvi on eläkeikää lähestyvä kansakoulunopettaja, jota kukaan ei enää halua palkata vakivirkaan. Lisäksi terveys reistaa ja oma sisko heittää ulos yhteisestä talosta. Kun kesä kääntyy syksyyn vuonna 1947, Elna suuntaa jälleen yhdeksi vuodeksi uuteen kouluun, nyt venekyyti vie rajaseudulle lähelle Neuvostoliiton rajaa. Asiat olisivat järjestyksessä ainakin ensi kesään saakka.

Pimeät kuut on alaotsikoltaan Talvikirja, ja siinä seurataan minäkertoja-Elnan vaiheita yhden kouluvuoden ajan. Arjen kuvauksen rinnalla avataan hiljalleen taustoja sille, miksi yli kolmekymmentä vuotta opettajana toiminut pätevä nainen joutuu ottamaan vastaan sen, mitä annetaan.

Talvi kuluu Niemen koulussa, joka on pelkkä homeinen parakki, sinne ei johda edes tietä. Rakennuksessa on yksi luokkahuone ja Elna sen ainoa opettaja. Supistetussa kansakoulussa Elna joutuu opettamaan eri-ikäisten lasten ryhmiä vuorotahtiin. Hän valmistelee tunteja ja oppimateriaaleja yöt pitkät, koska johtokunnalla ei ole ymmärrystä tarvittavista kirjoista, vihoista tai muista tarvikkeista.

Elnan elämänpiiri kutistuu luokkahuoneen ja oven takana olevan oman huoneen kokoiseksi. Työ valuu vapaa-ajalle ja oma heikko vointi alkaa näkyä luokkahuoneessa. Elna uupuu. Elna on käynyt seminaarinsa ja tehnyt työtä vuosikymmenet, joten hän tietää olevansa pätevä ja hyvä työssään – uupumus saa Elnan epäilemään omaa osaamistaan, ja kaikki tuntuu valuvan sormien välistä.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Pimeä valuu uupuneeseen, mutta Elnan talveen mahtuu myös opettajan arjen kirkkaampia hetkiä. Hän kokee tyydytystä työn äänistä, kun oppilaat toimivat synkroniassa, kun kaikki viimein oppivat kertotaulun. Opettajan työn historiaa tarina valottaa kiehtovasti. Aikanaan työn luontoisetuna saattoi olla navetta tai peltoala. Välähdyksiä tulee myös siitä, miten epätasa-arvoisesti miehiä ja naisia opettajina kohdeltiin, miten vaatimukset ja luontoisedut olivat sukupuoleen sidotut.

Kirja pohtii opettajan identiteettiä laajemminkin. Elna suhtautuu työhönsä tunnollisesti, mutta hän pitää mieluusti oppilaisiinsa etäisyyttä, hän ei kaipaa lapsukaisia helmoihinsa. Tarvitseeko opettajan olla lapsirakas, vai riittääkö, että hoitaa työnsä hyvin? Kutsumuksen lisäksi työhön on voinut kokea muunkinlaista imua: opettajan ammatti oli 1900-luvun alussa harvoja keinoja naiselle itsenäistyä kätilön lisäksi. Entä minkälaisena opettaja saa näyttäytyä, kun hän on aina tarkkailun kohteena?

Sutjakkaasti etenevä tarina pitää otteessaan, sillä Kinnunen heittelee koukkuja lukijalle heti alussa ja taitavasti pitkin matkaa. Miksi suhde Salli-siskoon on katkolla? Mikä Elnan terveydessä on vikana? Kuka on Niilo, jota Elna välillä puhuttelee, mitä heidän välillään on? Perinteistä proosakerrontaa katkovat erilaiset dokumentit, on ansioluetteloa ja tavaralistoja. Jokainen näistä herättää omia kysymyksiään. 

Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet. Lumen kylmyys hyväilee kehoa, häpeä hulmahtelee ja kiukku kuplii. Talvipimeän lisäksi kuvataan Elnan luonteen pimeitä sävyjä. Lukija saa nautiskella mehevistä kielikuvista ja sanavalinnosta. Pitkä päivä kimoilee koko vartalossa.

Paikoin olisin kaivannut pysähtymistä, monia mielenkiintoisia asioita vain sivutaan. Tämä ratkaisu jättää paljon lukijan pääteltäväksi, mutta utelias mieli olisi mieluusti mennyt syvemmälle.

Kun on viime vuonna lukenut kirjailija-opettaja Tommi Kinnusen opettajantyössään kohtaamasta uupumuksesta ja seurannut häntä Twitteristä, tunnistaa aiheen. Fiktio on fiktiota, mutta epäilemättä Kinnunen on kirjoittanut romaanihenkilölleen omia kokemuksiaan ja tuntojaan: miten opettajalle yritetään sysätä kaikkea opetustyöhön kuulumatonta työtä, miten koulua halutaan tarjota ratkaisuksi kaikkeen. Miten mustaksi maailma käy, kun yhden ihmisen rajat tulevat vastaan.

Talvi on pitkä ja pimeä, mutta sen jälkeen koittavat aina kevät ja kesä. Elnaan tulee tarmoa ja tarinaan toiveikkuutta, vaikka kouluvuoden päätyttyä Elnalle pimeimmät kuut taitavat olla vasta edessä.

Helmet 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva.

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Lukuhaasteen puoliväli: Kirjoja ulapalta 2022

 



Tämän vuoden Kirjoja ulapalta -lukuhaaste on saavuttanut puolivälin. Kahdessa kuukaudessa haasteosumia on kertynyt osallistujilla ja minulla yhteensä 48! Huikea lukema! 

Osallistumisinnokkuus on ihan toista luokkaa kuin aiempina vuosina. Syitä on varmasti kaksi: poistin ilmoittautumispakon ja tänä vuonna osallistua voi missä vain somekanavassa ilman sen kummempaa tänne blogiin raportointia. 

Kun osumia haasteeseen alkoi tipahdella tiiviiseen tahtiin, ymmärsin, että on parempi yrittää kirjata osallistumisia ylös jo nyt haasteaikana, ettei urakka haasteen päätyttyä olisi liian suuri. Metsästän haasteosumia tunnisteella #kirjojaulapalta somekanavissa sekä blogikierroksilla.

Jos et vielä ole osallistunut ja halajat mukaan, niin vielä ehdit hyvin! Haasteaikaa on jäljellä toiset kaksi kuukautta. Osallistuminen on helppoa: lue meriaiheinen kirja ja postaa siitä blogiisi tai somekanavallesi tunnisteella #kirjojaulapalta 31.10. mennessä. Haasteajan päätyttyä arvon yllätyspalkinnon, ja jokaisesta luetusta kirjasta saa yhden arvan.

Alla tietooni tulleet osallistumiset. Kerrothan, jos huomaat virheitä tai puutteita! Jos olet unohtanut haasteaikana tehdystä merikirjapostauksesta tunnisteen, voit hyvin lisätä sen vielä haasteajan puitteissa.

Saammeko sadan luetun merikirjan haamurajan rikki? 


@elluetut
Han: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis
Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

@heitukka.lukee
Jansson: Kesäkirja

@hemulinkirjahylly
Kuntut: Kaikki luodon linnut
Valpy: Casablancan tarinankertoja
Magee: The Colony

@jonna_kirjakummitus
Meretoja: Elotulet
Ikonen: Pimeässä syttyy majakka

Kirjaluotsi-blogi
Erlandsson: Koti
Magee: The Colony

@kirjamuuri
Valpy: Casablancan tarinankertoja
Matthews: Päivänpaistetta ja merituulia


Kulttuuri kukoistaa -blogi
Melville: Moby Dick

@lottareadsbooks
Han: Kesä jolloin minusta tuli kaunis

@luetaanhomppa
Skybäck: Bokcirkeln vid världens ände

@lukemisto
Schalansky: Kaukaisten saarten atlas
Yousfi: Mystinen lipas
Jansson: Kesäkirja

@lukunurkasta
Jansson: Muumipappa ja meri

@mariakuutti
Mickwitz: Saariston prinsessa

@melissakahvilla
Mickwitz: Saariston prinsessa

@nurmilaukasvirpi
Rämö: Hildur
Koivisto: Mies ja merilehmä

@paitsygram
Adler: Huvipurrella Caprille
Murdoch: Meri, meri
Harris: Suolaista hiekkaa
Salminen: Katrina
Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Pusa: Taivas heiluu

@poppismaija
Matthews: Päivänpaistetta ja merituulia
Erlandsson: Koti
Rautiainen: Meren muisti
Durst: Salatut saaret

@repullinenkirjoja
Muumit merellä

@sanelmalukee
Roberts: Menneisyyden uhka

@santta74
Murdoch: Meri, meri

@satujensiivilla
Jansson: Muumipappa ja meri

@sivuroolissa
Shreve: Vyöryvät vedet

@voispa_vaan_lukea
Rämö: Hildur

@woolsocksandbooks
Fagerholm & Johnson: Meri
Salminen: Katrina

@worlds_between_the_sheets
Roberts: Veden äärellä
Rautiainen: Meren muisti
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...