Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

Lucian päivän luukusta ryöpsähtää valoa ja vihreyttä kaamoksen keskelle.

Olli Sinivaaran Valoon, vihreään on ylistyslaulu vehreydelle ja elinvoimalle. Runoissa on terälehtien liikettä, viehättävää pionien maailmaa, tammien ikuisuus. Kokoelma on kirjallinen piristysruiske, runokuvat kuplivat ja virkistävät kuin vitamiiniporeet.

Lucian päivän runo-otteessa on ohjaava sävy:

Ihmisen täytyy, täytyy kurottaa valoon,
ei saa jäädä pimeään joka paikassa.

Sen kurotuksen näkee puissa,
puut ovat sen muoto ja hahmo,

ne näyttävät meille miten ojentua, ojentaa.

Toisille pimeä vuodenaika on pelastus, mutta kaltaiseni kesäihmiset tarvitsevat pientä paimennusta. Älä suotta vain käperry, ei pidä antaa pimeän viedä voittoa. Sinivaara kehottaa ottamaan mallia puista. Olen metsäkävelyillä napsinut kuvia puiden latvoista, kun oikein muuta kuvattavaa ei ole ollut. Kauneutta voi nähdä niissäkin.

Enää on reilu viikko käänteeseen, sitten ei enää tarvitse kurotella niska pitkänä, vaan valo alkaa lisääntyä ja tulla kohti kuin itsestään. Myös luonnossa, ei vain kirjan sivuilla.


Olli Sinivaara: Valoon, vihreään. Teos 2025. 48 s. Kirjastolaina. Kansi: Jussi Karjalainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Olga Kolari: Juureton laulu

Runokirjajoulukalenterissa jatkuu laulujen teema, kun kahdennestatoista luukusta kajahtaa Olga Kolarin Juureton laulu. Se on Kolarin esikoiskokoelma ja Haka Kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Ensimmäinen lainaaja tuskin olen, koska kirjaston kirjassa on eräässä sivussa reikä.

Luen Kolarin runoista kasvutarinaa, jonka palasia runon puhuja joutuu etsimään ja asettelemaan. Mistä olen tullut, miten tulen minuksi? Miten löytää oma ääni? Apuun huhutaan esiäitejä ja sisaria. Naistenlehdet ovat petollisia, turva löytyy musiikista ja muistikirjasta.

Löysin sivuilta talvenkin:

ei talvi lopulta
päättänytkään tulla
         ennen kuin ehtii jo kevät

eletään kummallista aika
        mikään ei ole kuin ennen
             lapsuuden talvissa
                  rutiineissa ja muistoissa

Aika on vuodenkiertoja, ihmiselämä, sukupolvia. Se tempoilee, kiihdyttää ja hidastaa. Käsitys ajasta muuttuu vanhenemisen myötä, mutta yksi pysyy: aika etenee. Runossa se näkyy myös typografiassa.

Juuri nyt tuntuu siltä, että talvi saattaa hyvinkin jäädä väliin. Muistoissa lapsuuden talvet ja joulut olivat tietynlaisia. Vähintäänkin muistoissa ne olivat lumisempia, vaikka tilastot kertoisivat mitä. 

Jotakin outoa tässä ajassamme on, onko niin aina? Mitä ovat tavalliset ajat?


Olga Kolari: Juureton laulu. Haka Kustannus 2025. 53 s. Kirjastolaina. Kansi: Jyrki Pitkä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta

Kurjet ja muut siivekkäät laulavat, kirkuvat ja viheltävät Jaana Lambergin esikoiskokoelmassa Kurjen huudossa olen aina totta.

Runon puhuja havainnoi luontoa, imee sitä kaikilla aisteillaan. Hän tekee tarkkoja havaintoja ja peilaa tuntojaan luonnon ilmiöihin. Kuuntelee luontoa, jotta kuulisi itsensä. Kirjoittamispohdinnot tuovat runoihin metatasoa, Ukrainan sota kiinnittää runot aikaamme.

Palaan aina vain runoon, jolta kokoelma on saanut nimensä. Siispä laajempi lainaus siitä: 

tänään
lumi kallion päällä on vielä kiinteää
upottamatonta

huomenna sade valuttaa sen
sammalen läpi
ja alas kiven pintaa
    kurjen huudossa olen aina totta

ylihuomenna silmut puhkeavat
ensi viikolla heinä kukkii ja
seuraavalla kaikki jo kuolee
           kurjen huudossa olen aina totta

Runo tiivistää ajan kulun harhat ihmisen mielessä. Miten joskus aika laukkaa, kokonainen vuodenaika hurahtaa ohi nopeasti.

Tämä ja monet muut Lambergin runot tulevat lähelle, koska luonnossa liikkuminen, sen havainnointi ja siitä kirjoittaminen ovat minullekin tärkeitä.


Ja ne kurjet! Niiden odottaminen luo yhden horisontin, jota tähystää näinä pimeinä viikkoina ja kuukausina.


Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta. Basam Books 2025. 90 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Kati Salonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Niillas Holmberg: Naarattu

Kymmenennessä luukussa kaikuu Niillas Holmbergin runojen myötä valaan laulu.

Naarattu vie jokilaaksoon. Toisaalla ovat järveläiset, joiden kotiin laulu ei yllä. Samoin törmäytyvät perinne ja moderni, uusi ja vanha.

Niillas Holmberg on saamelainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän keikkailee myös runojoikaajana. Kokoelman runoja voi kuunnella Holmbergin ja Pauli Lyytisen levyllä Naarattu laulu.

Osiosta Kolmas viidennes poimin päivän runon:

KOLME MERKINTÄÄ UUDISMÖKIN VIERASKIRJASTA

Tämä talvi
kysyy olemaan vaiti.

Olla hiljaa miten lumi
ei saa olla lämmin,
mutta se luodaan tamineeksi
seinustoille.

Kuten kokoelman perusvire, myös päivän runo rakentuu vastinpareille. On hiljaisuus ja ääni, joka kysyy. Tai ehkä käskee, mutta muotoilee sanansa kysymykseksi. On kylmä lumi, joka kuitenkin lämmittää. Vieraskirjan merkinnän on luultavasti kirjoittanut joku, jolle paikka ei ole niin tuttu. Ja uudisrakennus korostaa tuoreutta verrattuna perinteisiin ja perimätietoon.

Etelän talvessa ei vielä ole päästy nauttimaan lumen kuorruttamista rakennuksista tai lumen hiljaisuudesta. Päästäpä luomaan lumesta vaatteet jollekin rakennukselle!


Niillas Holmberg: Naarattu. Gummerus 2025. 70 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Lada Suomenrinne.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja

Valopuun syliin istutin Immi Hellénin pienen runokirjasen Oravan pesä ja muita runoja.

Kun kirja osui silmiini kirjaston runouutuuksissa, en tunnistanut tekijää. Kirjan esipuhe kertoo, että Hellén (1861–1937) oli kansakoulunopettaja ja lastenrunoilija. Nimi ei ehkä soita kelloja, mutta runot laulujen sanoituksina kyllä. Maan korvessa kulkevi… Kas kuusen latvassa oksien alla… Joko kilahtaa?

Kalenteriluukkuun oli pakko valita runo Joulukirkkoon – ja pahoittelen loppupäivän korvamatoa:

Kello löi jo viisi,
lapset, herätkää,
Juhani ja Liisi –
muuten matka jää!

Tässä vesimalja,
silmät huuhtokaa!
Lämmin karhuntalja
reessä odottaa.

Joutuin turkit niskaan,
kintaat käsihin!
Sanna vielä viskaa
villahuivinkin.

Kokonaisuudessaan yhdeksänsäkeistöinen runo on vuodelta 1898. Sen sävelsi lauluksi R. Raala reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ja edelleen yli sadan vuoden jälkeen sitä lauletaan ja se tunnetaan.

Runon kuvaamat tapahtumat ja sanasto saattavat herättää nykylukijassa ja -kuulijassa hämmennystä. Kyllä lähdettiin kirkkoon varhain! Ajankuvaa luovat myös reki, talja ja se, ketkä lähtevät kirkkomatkalle, ketkä jäävät. Kahdeksannen säkeistön ”Ruuna virsta vielä / tepsuttele pois!” kertoo, että matkaa piti tehdä reilun kilometrin verran.

Tulipa taas laajennettua tietämystä runouden historiasta, kiitos Nysalor-kustannuksen julkaisusarjan, joka esittelee varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia.

Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja. Nysalor 2025. 46 s. Kirjastolaina. Kansi: Matti Järvinen.