tiistai 5. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Riina Katajavuori: Vasemman käden runot




Kun runoilija kaatuu ja murtaa värttinäluunsa iljanteisella kadulla, alkaa syntyä runoja sillä toisella kädellä. Runokirjajoulukalenterin viidennestä luukusta kurkistaa Riina Katajavuoren kokoelma Vasemman käden runot.

Yksi hetki murtaa työrytmin, elämä muuttuu kuukausien ajaksi. Utelias katse maailmaan säilyy.

Katajavuoren runoissa on oivaltavia arkisia huomioita, pohdintoja ajasta ja tehokkuudesta. Runoja syntyy pienistä huomioista, liikkeelle paneva voima voi olla vaikka hautakivet tai ulkojoogan sattumukset.

Runoissa vilahteleva violetti väri toistuu kannessa. Kannen pallurajonot vihjaavat, että kokoelmassa on neljä osiota.

Audiot-niminen runo avaa neljännen osion ja alkaa näin:

Tuuli ja jää ovat puhtaita ääniä.
Ne ovat melko valkoisia ja tuoksuvat kylmältä,
kostealta kirsulta.


Ensimmäisen säkeistön jälkeen runo etenee kylään Jäämeren rannalla, mielenosoitukseen, kaksikieliseen kohtaamiseen Paraisilla, kirkkolauluun. Säkeellä tai muutamalla hahmottuu äänimaisemia, audiotuokioita.

Minua runossa vetävät puoleensa tuulen ja jään äänet. Toissa päivänä Celan sai miettimään lumen ääniä, ja nyt tekisi mieli jo palata sen luukun tekstiin. Olisiko siellä mainitsemani lumen viuhuna kuitenkin tuulen ääni, ei lumen?

Runossa tuulen ja jään äänet ovat puhtaita eli luonnollisia, paljaita, virheettömiä. Ihminen ei voi niihin vaikuttaa, toisin kuin lauluun tai puheeseen. Niitä ei voi säätää eikä liata.

Tuulen ääniä voi kuulla ympäri vuoden, toisin on jään laita. Pakkasella lähijärven jää paukkuu ja natisee. Keväisin järvi mouruaa, kun se yrittää päästä jääpeitteestään eroon. Joskus jää päästää matalan kumahduksen.

Runossa äänet tuoksuvat koiran kirsulta, kylmältä ja kostealta. Luonnehdinta piirtää talvista äänimaisemaa, sillä kesäisellä merellä tuuli tuoksuu toisinaan myös lämpimältä levähenkäykseltä. Kirsun tuntu tosin on jäisen viileä kesät talvet.


Riina Katajavuori: Vasemman käden runot. Tammi 2023. 94 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.

maanantai 4. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Uni Ojuva: Onhan sentään linnut



Neljännessä Runokirjajoulukalenterin luukussa lennähtelee Uni Ojuvan toinen runokokoelma Onhan sentään linnut.

Takakannen teksti auttaa etelän lukijaa sijoittamaan runoissa kuvatun miljöön Keski-Lappiin. Ilmava kokoelma lähtee liikkeelle kaukaa historiasta, ja kuvituksena siellä täällä lintuparvet siivittävät runojen lentoa.

Historiaviittaukset ja työväentalo-osio varmasti aukeavat historiaan perehtyneille paremmin, minulle antoisinta oli lukea luonnosta. Runollisia ovat sekä tekijän että kokoelman nimet, ja monissa runoissakin on monisyisiä runokuvia kuten ”toiveiden koivikko” ja ”juurien nivelrikkoiset sormet”.

Ojuvalle tunturi on tulivuori, jolla on naisen muodot. Kertomukset ovat peruskalliota, ne kestävät sukupolvelta seuraaville. Jokin kallioonkin pystyy, nimittäin pakkanen:


rakka on pakkasen kouraisu kalliossa
pohjoinen suukko silpoo piikeiksi sen
               mitä kukaan ei ehtinyt hyväillä



Rakka on kivikkoa, joka on syntynyt pakkasrapautumisen seurauksena. Ihminen ei ehtinyt nähdä ja tunnustella kalliota ennen kuin siitä tuli terävää kivikkoa. Luonnon mittakaavassa ihmisen aikajana on pätkittäinen ja lyhyt.

Ihmisen ja luonnon rinnastaminen ja vertaileminen johdattelevat miettimään valta-asetelmia, eroja ja yhtäläisyyksiä. Runoissa ihminen rikkoo juuristoja, ihminen ottaa luonnosta elannon: majavanlihaa, poron kieltä. Ihmislapsi on luonnon armoilla, samalla kannateltavana.

Ihminen ja luonto ovat molemmat omalla tavallaan arvoituksellisia. Kokoelma muistuttaa, että ihminen ei pärjää ilman luontoa, mutta luonto pärjäisi hyvin ilman ihmistä. Metsän silmät näkevät kaiken, mitään ei voi tehdä salassa.

Pohjoisten suukkojen voimasta olemme saaneet täällä etelässäkin aikaisia näytteitä tänä vuonna, kun mittarilukema on painunut alle kymmenen pakkasasteen joulukuun alussa. Kieltämättä olen erehtynyt luulemaan suukkoja puraisuiksi.

Uni Ojuva: Onhan sentään linnut. Aviador 2023. 88 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anne-Mari Kilpinen.

sunnuntai 3. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Paul Celan: Lumen ääni



Runokirjajoulukalenterin kolmannesta luukusta paljastuu vaikeudestaan tuttu Paul Celan.

Celanin runot ovat kuin hieman liian vaikea ristisanatehtävä tai sudoku: välillä kokee ahaa-elämyksen, mutta pitkään saa sivua tuijotella.

Lumen äänen alussa on professori Christoph Parryn perusteellinen esipuhe, joka tutustuttaa lukijan 1920  Romaniassa syntyneen ja 1970 Seineen hukuttautuneen Celanin elämän pääkohtiin ja tuotannon erityispiirteisiin. 

Tässä 1971 postuumisti ilmestyneessä kokoelmassa Celan käyttää sanoja säästeliäästi. Runot vilisevät viittauksia poliittiseen tilanteeseen sekä eurooppalaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Esipuhe ja suomentaja Uhligin jälkisanat viitoittavat lukijan tietä, mutta huomaan kaipaavani vieläkin tarkempia selityksiä.

Näin kuuluvat kokoelman nimirunon kaksi ensimmäistä säkeistöä:

Lumen ääni, viimeiseen asti,
kohotuuleen köytettynä
ikuisesti ikkunattomien töllien edustoilla:

laakeat unet liitävät
aaltojäätä pitkin
kuin leivät;


Suomalainen lukija tuntee lumen monet äänet, lumi voi narskua, kitistä, tömähtää, viuhua. Lumi toisaalta vaimentaa ääniä, muuttaa koko äänimaiseman. 

Lumella on sama häviävä olemus kuin unilla ja veden pintaan muodostuvilla leipäkivien rinkuloilla. Talvella leipiä ei voi jään pinnalta laskea, eikä unistakaan jää mitään konkreettista.

Uhlig avaa jälkisanoissaan, että Celanin käsitteen Schneepart olisi voinut suomentaa lumen äänen sijaan lumen osaksi. Mikä on lumen osa? Olla aina ulkopuolella, kuorruttaa maisemaa. Olla jälkien tallentaja. Tänään näin hangella Mintun ja minun eilisten jälkien poikki jolkottaneen peuran jäljet. Joku lintukin oli pomppinut merkkinsä lumiseen maahan.

Kokoelmassa alkukieliset runot ja suomennos ovat aukeamalla rinnakkain. Entiselle germanistille runojen vertailu on hauskaa puuhaa. En voi kuin ihailla suomentaja Uhligin työnjälkeä, miten hän on taivuttanut suomen kielelle kääntämistä vastustelevat runot. 

Arvoitukselliset runot vetävät puoleensa. Sain kokoelman vuosi sitten jouluna kummipojaltani lahjaksi ja olen palannut näiden runopähkinöiden ääreen pitkin vuotta. Teen niin jatkossakin.


Paul Celan: Lumen ääni. Alkuteos: Schneepart (1971). Suom. Riikka Johanna Uhlig. Parkko 2021. 190 s. Sain lahjaksi. Kansi: Terhi Adler.

lauantai 2. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Henriikka Tavi: Remu




Runokirjajoulukalenterin toinen luukku on omistettu viiksekkäille karvaturreille, perheenjäseniksi jalostetuille suden jälkeläisille.

Henriikka Tavin runokokoelmassa Remu lukija pääsee eläytymään koiran havaintopiiriin ja maailmaan. Tai siis runoilijan näkemyksiin niistä. Vallatonta ja ihmisen vaikeasti tulkittavissa on joskus koiran elämä, ja tämän koiramaisuuden Tavi saa tuotua runoihin.

Typografialeikittelyt ja koiralle luotu oma fontti antavat yhden tulkinnan siitä, miten Remu ymmärtää ihmistään. Onkin aika kiemuraista, kun koira yrittää poimia ihmisen lähettämistä signaaleista itseään koskevat.

Runoissa läsnä ovat arkinen yhteiselo koiran kanssa, mutta myös suru lapsettomuudesta. Osan runoista puhuja osoittaa syntymättömälle lapselleen:

sinun ympärillesi

kaikki järjestyy
järjestyisi
olisi järjestynyt


Kun lapsiperhe-elämä jäi konditionaaliin, tilalla on koira-arki, jossa ihmisen ja koiran roolit ovat selvät. Vai ovatko?

Ihminen on näin talvella niin tumma,
että kun hän pysähtyy, hän muuttuu puuksi.
Yksi rungoista.
Katselen ikkunasta häntä ja hänen eläintään,
jonka tunnistan ketuksi.


Tuosta vain ihminen onkin puu ja koira sittenkin kettu. Edempänä runossa eläin hahmottuu koiraksi, vaiko sittenkin sudeksi? Muuttuvat hahmot tahtovat sanoa jotakin koiran roolista perheessä. Missä menee inhimillistämisen raja?

Remu saa miettimään, miten ihmisen ja koiran yhteinen kieli rakentuu paitsi tietyistä sanoista, myös eleistä, liikkeistä, äänenpainoista. Miten palkitsevaa on, kun ymmärrykset kohtaavat, ja miten paljon molemmat tekevät työtä saadakseen viestinsä läpi.

Kokoelmassa useampi osio on otsikoitu yritykseksi, mikä kertoo siitä, että kommunikointi koiran kanssa toisinaan jää yrityksen tasolle. Samaa mieltä on jaloissani pötköttävä Minttu, joka torkkuu näppäimistön napseessa. Välillä aina vilkaisee minua ja huokaisee.

Henriikka Tavi: Remu. Teos 2023. 121 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenny Lucander.

perjantai 1. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan




Runokirjajoulukalenteri on täällä taas! Viime vuonna kalenterin kokoaminen oli niin ihanan hullu projekti, että pakkohan se on toistaa. 

Idea on sama. Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, jonka yhteen runoon tai runonpalaseen pureudun tarkemmin. Jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun pyrin aina löytämään. Pieni uudistuminen on toki paikallaan: olen ripotellut kotimaisten runoilijoiden teosten joukkoon tänä vuonna myös käännettyä runoutta.

Kalenterin ensimmäisessä luukussa komeilee Tomi Kontion Tunturin luokse, rakkaan. Tunturissa runon puhuja riisuu yltään kaupungin.

Pääosan runokokoelmassa saa Lapin luonto. On piekanat, poronharmaa taivas, tähdet, kokemisen ja havaintojen riemu: Nähdä Pohjantähti syysyönä! Valkopukuinen riekko!

Miten kaunis runohuone rakentuukaan sanasta ”ja” – se on yhteen liittävä, elämän huone, puhuja taivuttaa taipumatonta. Onhan ja-konjuktiosta tehty väitöskirja, miksei runojakin.

Päivän runo-ote vangitsee hetken:

Kaikki on valkoista, vielä eilen tunturikoivut
vääntelehtivät mustina riitasointuina marastolla.

Nyt ne ovat huurteessa ja niiden takkuisuus
on muuttunut taianomaiseksi.



Kokoelmassa ja päivän poiminnassa huomion keskipisteessä on tunturi, nyt maiseman muuttuminen. Uuden sanankin opin: marasto on matalaa koivikkoa kasvava tunturinrinne. Sanotaan, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa, runossa eletään varmaankin syystalvea.

Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta Lapin luontoon, on kuvaus tunnistettava. Ei ole kauaa, kun martainen lähimetsä sai kauniin valkoisen lumihunnun ylleen. Siinä on taikaa, kun synkkä muuttuu satumaaksi, musta valkoiseksi.

Puhuja muistuttaa ja näyttää, että keskeistä on pysähtyminen. Jos vain porhaltaa kilometrejä mitaten, muutos jää näkemättä.

Samassa runossa vilahtaa Yrjö Kokko, joka teki laulujoutsenten tarinan Lapin erämaisssa tutuksi. Tuolla minäkin olen ollut! Ainakin Kokon kirjan sivuilla.


Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan. Teos 2023. 94 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenni Saari.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...