Vaikean ja väistämättömän äärellä – Kati-Annika Ansas: Päätöstili

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Kuolema ei ole helppo aihe. Sitä eivät useimmat halua ajatella ennen kuin on pakko. En minä ainakaan halunnut.

Kun iskäni kuoli syksyllä, olin ehtinyt valmistautua kuolemaan muutaman kuukauden ajan. Silti menetys sai minut tolaltani ja kaipasin surun tueksi myös kirjoja. Eiväthän järjestelyt voi olla näin vaikeita, käyvätkö muutkin surutyönsä keskellä samaa paperisotaa? Kuolema nimittäin tutustuttaa aivan uuteen sanastoon, ja byrokratiaan.

Kati-Annika Ansaksen Päätöstili oli minulle tukikirja, itkukirja, lohtukirja. Joku muukin on käynyt läpi samoja vaiheita, tunteita ja järjettömyyksiä oman surunsa keskellä. Ja vielä sanoittanut kaiken koskettavaksi teokseksi.

Ansas oli isoäitinsä edunvalvoja tämän eläessä, ja kuoleman jälkeen hän toimi pesänhoitajana. Järjestelyjen ja asioiden hoitamisen rinnalla Ansas pohtii kuolemaa kirjoissa ja taiteessa. Hän myös muistelee yhteisiä hetkiä isoäidin kanssa ja kertaa suvun vaiheita.

Samastun loputtomiin selvittelyihin ja ristiriitaisten ohjeiden mukaan toimimiseen, vaikka meillä suurimman taakan on kantanut toinen isosiskoni. Kuolemaan liittyviä papereita on kassillinen, ja aina jotakin puuttuu.

Ansas kysyy ”Onko tässä mitään järkeä?”, ja usein ei tunnu olevan.

Kun tunteet ovat pinnassa, ei kärhämiltä vältytä. Ansas puhuu sukupuun oksasta, joka kyseenalaistaa hänen toimintansa. Missä ovat kuitit, et kai vaadi palkkiota työstäsi? Syytökset tuntuvat kohtuuttomilta, kun on toiminut vaikeassa tilanteessa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Asioiden päätökseen saattamiseen menee aikaa, ja otan lohduttavana tietona, että se hetki koittaa.

Päätöstili ja viimeaikaiset kokemukseni ovat opettaneet, että vaikka omaa kuolemaansa ei haluaisi ajatella, onhan tässä vielä aikaa, olisi jäljelle jäävien kannalta reilua käydä vaikeaa kohti. Tehdä edunvalvontavaltuutus, hoitotahto, hautaustahto. Laittaa paperille ainakin jonkinlainen viimeinen sana. Puhua omista toiveista. Kaikilla meillä kun kuolema on edessä.

Helmet 2025: 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kotimaan kirjakierros: Kymenlaakso.

Kati-Annika Ansas: Päätöstili. Avain 2024. 183 s. Kirjastolaina. Kansi: Emmi Kyytsönen.

Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Elämien taitekohdissa – Jussi Huhtala: Verenkeitin

Kansi: Asko Künnap. 

Ennen kuin pääsen postaamaan uuden vuoden luetuista, teen muutaman kurkistuksen kirjavuoden 2024 lopulla luettuihin. Ensimmäisenä vuorossa on Jussi Huhtalan Verenkeitin.

Huhtalan toinen romaani ei ole veren valutuksella saati keittämisellä mässäilevä dekkari, vaan kirjan nimi Verenkeitin on vedenkeitin eteläpohjalaisella murteella. Keskeinen tapahtumapaikka on Kauhava.

Päähenkilö ja minäkertoja on toimittaja Mikko, vuosia sitten synnyinseuduiltaan lähtenyt keski-ikäinen mies. Kun lakeuksilta kaikuu hätähuuto äidin katoamisesta, suuntaa Mikko sisarustensa Jonnan ja Henkan avuksi ja tueksi. Jännitysjuonne siis löytyy, joten jonkinlainen mielleyhtymä vereen tuntuu sittenkin olevan paikallaan.

Mikko pyrkii pitämään vierailut Kauhavalla lyhyinä, koska hän on rakentanut elämäänsä ja identiteettiään Helsinkiin. Äidin katoamisesta kuitenkin käynnistyy tapahtumien sarja, jonka vuoksi Pohjanmaan-junaan on hypättävä vielä monta kertaa.

Lapsuuden ja nuoruuden maisemat herättävät Mikossa muistoja ja puolia, joista hän ei niin välittäisi.

Vinttiin meneminen on kuin aikamatka. Ravintola on tuttu, ja osa ihmisistäkin, mutta molemmat ovat muuttuneet. Paikan sisustus on erilainen, ja nuoret ihmiset ovat keski-ikäistyneet. Tuntuu, että jokin aika-avaruudessa on mennyt pois paikoiltaan. Ikään kuin olisin pölähtänyt paikalle madonreiän kautta kiihdyttämällä autoni määrättyyn tuntinopeuteen, enkä pääsisi takaisin, ellen löytäisi jostain hullua professoria ja metsästäisi salamaniskua, jonka teho riittäisi palauttamaan minut nykypäivään, ja se olisi hyvin, hyvin epätodennäköistä.

Mieleen vyöryvät entiset suhteet, isän teot, tämän kuolema. Veri on välillä kiehunut, millä on ollut tuhoisia seurauksia. Sisarusten väleissäkin on selvitettävää, veri kun on vettä sakeampaa. Miten suhtautua menneisyyden haamuihin?

Huhtala kirjoittaa jouhevasti ja alkukankeuden jälkeen sain myös huumorin sävyistä kiinni. Murredialogi upposi ainakin tällaiseen etelän lukijaan ongelmitta.

Kiinnostuin Mikon, sisarusten ja heidän vanhempiensa suhteista ja kohtaloista sekä tyhjenevän maaseudun tematiikasta. Vaikka välillä dialogin toisteisuus ärsytti, puhetavat ja fraasit luovat henkilöhahmoihin syvyyttä ja tunnistettavuutta.

Verenkeitintä voin suositella ainakin perhesuhteista kiinnostuneille, pieniltä paikkakunnilta kasvukeskuksiin muuttaneille ja keski-iän kriiseissä velloville.


Jussi Huhtala: Verenkeitin. Enostone 2024. 235 s. Sain kirjan kirjailijalta.

Katsaus kevään säkenöiviin uutuuksiin

Kevät kiiruhtaa kohti valoisampia päiviä ja säkenöiviä uutuuskirjoja! ✨

Vuodenvaihteen perinteeni on selailla kustantajien katalogeja ja klikkailla aivan liikaa kirjastovarauksia. Kirjakevään uutuustulvasta poimin mielestäni houkuttelevimmat kotimaiset romaanit, käännösuutuudet, runotulokkaat ja tietokirjat, kuusi jokaisesta kategoriasta.

Alla jokaisen kirjan perässä on kustantajatieto ja arvioitu ilmestymisaika. Lyhyet esittelyt perustuvat kustantamojen katalogiteksteihin.

Kevään kotimaisia uutuuksia

Harry Salmenniemi: Valohammas / Siltala tammikuu

Kolmas osa autofiktiivisessä trilogiassa vie tuttuun tapaan kirjailijan ruuhkavuosiin. Odotan, että pääsen tarkasti ympäristöään havainnoivan kertojan matkassa viettämään kesäpäivää ja toisaalta illalliselle Michelin-ravintolaan. Aiemmat osat Varjotajunta ja Sydänhämärä ovat olleet minulle kahden edellisen kirjavuoden kohokohtia.

Hanna Lantto: Bilbao / Tammi tammikuu

Espanjan-tuntijan esikoisromaanissa pohditaan itsemääräämisoikeutta, niin ihmisen kuin alueidenkin.

Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani / Gummerus helmikuu

Sattumalta kuultu keskustelu käynnistää aviokriisin, ja päähenkilö pakenee saaristoon. Rauhaa hän ei vain tahdo sielläkään löytää. Tykästyin Pesosen toiseen romaaniin Taikurin tyttäret, joten odotuksia on.

Annastiina Heikkilä: Rakkaus & armo / WSOY maaliskuu

Osin tositapahtumiin perustuva romaani kertoo ranskalaisesta kultista ja sen karismaattisesta naisjohtajasta. Heikkilän ensimmäinen romaani Vapaus valita kohtalonsa teki minuun vaikutuksen pari vuotta sitten, mutta näköjään blogijuttu jäi kirjoittamatta.

Petri Tamminen: Sinua sinua / Otava maaliskuu

Lakonian mestarin romaani nuoruudesta, Prahasta, nuoruudenrakkauden pitkästä varjosta.

Milla Ollikainen: Mathilda / WSOY huhtikuu

Aiemmin dekkareita kirjoittanut Ollikainen on vaihtanut genreä biofiktioon. Uutuuskirjan nimihenkilö on Eliel Saarisen ensimmäinen vaimo Mathilda, ja myös Saarisen viimeinen vaimo Loja on keskeinen hahmo romaanissa. Kirjaa kuvataan psykologisesti syvälle luotaavaksi ja feministisesti latautuneeksi.

Kevään käännösuutuuksia

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat / Siltala tammikuu

Sveitsissä kasvanut Claire yrittää saada Tokioon emigroituneet isovanhempansa käymään enstisessä kotimaassaan Koreassa. Kielet, kulttuurit ja sukupolvet törmäävät. Dusapinin esikoisen Sokcho talvella tunnelma on jäänyt mieleen, joten odotan vahvaa lukukokemusta.

Jenny Erpenbeck: Kairos / Tammi maaliskuu

Katharinan ja Hansin rakkaus 1980-luvun Itä-Berliinissä on suurta ja intensiivistä, mutta myös tasapainotonta ja väkivaltaista. Kun vuosikymmen kääntyy lopuilleen, muuri, valtio ja yhteiskunta romahtavat, Katharinan ja Hansin väliin lankeaa entistä suurempi juopa, jota epätäydellinen rakkaus ei pysty korjaamaan. Kirjailijan aiemmat Mennä, meni, mennyt ja Päivien loppu saavat odottamaan paljon.

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli / WSOY maaliskuu

Nils Vik kuljettaa veneellään ihmisiä vuonon yli ja palauttaa heidät turvallisesti kotiin. Mutta nyt hän ajaa reitillä viimeistä kertaa, sillä tänään on hänen pitkän elämänsä viimeinen päivä. Niin hän on päättänyt. Norjalaisen Gryttenin romaani on ylistyslaulu luonnonkauniille vuonoille, niillä asuville ihmisille ja tavalliselle arjelle.

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään / Tammi maaliskuu

Pohjois-Ruotsiin sijoittuva esikoisromaani on lämmin, maanläheinen tarina vanhan miehen viimeisistä päivistä, tunteiden ilmaisemisen vaikeudesta, isyydestä, elämänmittaisesta ystävyydestä ja anteeksiannosta.

Maggie Nelson: Kuin rakkautta / S&S maaliskuu

Ensimmäinen Nelson-suomennos Argonautit kaiversi kirjailijan nimen suosikkien listalleni, ja siellä se on pysynyt. Kuin rakkautta on kokoelma raikkaita kirjoituksia rakkaudesta, ystävyydestä, taiteesta ja musiikista kulttikirjailijan jäljittelemättömällä tyylillä: dialogisesti, uteliaasti ja tunteella.

Elizabeth Strout: Burgessin pojat / Tammi huhtikuu

Luvassa on kriisin vinouttamia perhesuhteita romaanissa, joka kertoo Lucy-kirjoissakin esiintyvien Burgessin veljesten tarinan. Jännä nähdä, vieläkö Strout tempaa mukaansa – taika oli tallella ainakin sarjan edellisessä osassa Lucy meren rannalla.

Kevään runouutuuksia

Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin / Aviador tammikuu

Tapolan esikoiskokoelman proosarunoissa yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja halun voimaa ilmaistaan vahvan aistillisen ja kuvallisen kielen keinoin. Ulkopuolisuuden tunne läheisissä ihmissuhteissa saa maailman näyttämään lavastetulta ja epäilemään, voiko mihinkään nojata.

Katja Meriluoto: Puun avaruudesta / Aviador tammikuu

Runokokoelma kuusesta ja sen myyttisiin mittoihin levittäytyvästä kaikkeudesta. Se kysyy, mitä ihminen tekee metsälle, mitä metsä ihmiselle, ja miten toiseuden pelon voi voittaa. Lopulta tärkeintä on lempeä katse sekä sovinto lajien ja sukupolvien välillä. Meriluodon esikoiskokoelma Mehiläisen paino oli mukana vuoden 2023 runokalenterissani.

Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä / Teos tammikuu

Puhujan sija on pihassa, tässä saunan rappusten vieressä. Pelto on taas tuossa. Se päättyy pientareeseen, josta ruovikko alkaa, ja voi vain aavistella mitä on järven syvyys, mitä metsän siimes. Sanojen myötä paikan henki tulee ilmi. Runoilija edellinen kokoelma Iltapäivä isolla kirjaimella löytyi runokalenterini luukusta vuonna 2022.

Mikko Räty: Erehtymättömyydestä / Tammi tammikuu

Runoja katoavaisuuden kauneudesta: miten ihminen peittää suon autiuden ja myy mustikan sinen. Rädyn runot liikkuvat metsästä kaupunkiin ja nykyhetkestä tulevaisuuteen sekä paljastavat, mitä jää katseemme ulottumattomiin ja selkiemme taa. Rädyn esikoiskokoelman Borealia piilotin runokalenteriini joulukuussa.

Tapio Koivukari: Se paatt men jo / Johnny Kniga maaliskuu

Raumalaisen Koivukarin murrerunoissa henkilökohtainen ja universaali törmäävät. Kokoelma on salaisuuksien kaihoisa meri, jossa kierretään maailmaa, törmätään elämän karikoihin, rakastetaan ja kaivataan.

Sanna Karlström: Maanpäällinen osa / Otava maaliskuu

Palkitun runoilijan kuulaat tekstit kulkevat tämän- ja tuonpuoleisen rajaa. Kuolema tulee lähelle uudelleen ja uudelleen. Elossa olemisesta kertoo hengityksen toistuva rituaali, ruumiin ihmeellinen hienomekaniikka, joka kantaa meitä. Jos paratiiseja on, voiko niitä olla muualla kuin tässä?

Kevään tietouutuuksia

Hannu Mäkelä: Runouden ylistys / WSOY tammikuu

Rakkaudentunnustus suomenkieliselle runoudelle ja runoilijoille. Aikajänne ulottuu Suomen kirjallisuuden alkuajoilta tälle vuosituhannelle. Mukana on runsaat 80 runoilijaa, joiden elämästä ja urasta Mäkelä kirjoittaa laajasti ja joiden tuotantoa hän analysoi runonäyttein.

Pauliina Vanhatalo: Diiva sohvallani / S&S helmikuu

Huoneeseen kannetaan flyygeli, ja kirjailija palaa klassisen laulun pariin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vanhatalon neljäs omaelämäkerrallinen teos limittää Maria Callasin elämäntarinan minäkertojan pohdintoihin unelmista, ajasta, äänestä ja hiljaisuudesta. Ehkä tästä uutuudesta saan vauhtia lukea tai kuunnella myös sarjan aiemmat osat?

Pirkko Lahti & Heli Pruuki: Lohtu / Tammi helmikuu
Mistä ammentaa toivoa ja lohtua elämään aikana, joka on monin tavoin raskas ja jona kannattelijatkin tuntuvat uupuvan? Kirja yhdistelee tutkimustietoa, terapeuttista kokemusta ja lohdun asiantuntijoiden ajatuksia.

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja: mitä olen oppinut tunturissa / Gummerus maaliskuu

Millaista on viettää viikko Lapin tuntureilla vain omien ajatustensa seurassa? Inspiroiva ja viisas retkeilykirja on täynnä paitsi hyödyllisiä vinkkejä myös vaelluksella kiteytyneitä oivalluksia yksinolosta, vapaudesta ja läsnäolosta, vaeltajan suhteesta luontoon, toisiin ihmisiin ja itseensä.

Jani Saxell: Aiheiden kirja / Art House maaliskuu
Esseekokoelma ja luovan kirjoittamisen opas höystettynä harjoituksilla. Keskiössä ovat temaattiset ja aiheen valintaan liittyvät kysymykset. Vinkkejä ja virikkeitä kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille, niin kirjoittamista aloitteleville kuin omia tekstejään pidempään työstäneille.

Helmi Kekkonen: Näin minä sen kirjoitin / Kosmos touko

Kirja siitä, miksi kirjallisuus on tärkeää ja kirjoittaminen elintärkeää.

Miltä houkutusten kuusikkoni näyttävät? Mitä kevään uutuuskirjaa sinä odotat eniten? 📖

Kun elämä siirtyy Espanjaan – Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat

Kansi: Kirsikka Mänty.

Vein Chris Stewartin Andalusialaiset sitruunat samaan maailmankolkkaan, josta kirjan viitisen vuotta sitten ostin ja johon sen tapahtumat sijoittuvat. 🇪🇸 🍋

Edellisellä ulkomaanmatkallani tammikuussa 2020 tieni vei muun muassa pieneen kirjadivariin Aurinkorannikolla. Siellä oli kapoinen suomenkielisten kirjojen osasto, tai oikeastaan hylly, mistä Stewartin kirjan löysin. Kävelin rannalle ja aloin lukea.

Nyt kun keräsin kotihyllystä luettavaa marraskuiselle Espanjan-matkalleni, katseeni pysähtyi Stewartin kohdalle. Minkälaista olisi lukea sama kirja uudelleen lähes samassa ympäristössä?

Kirja kertoo siitä, miten englantilainen Chris Stewart ostaa Andalusian vuoristosta El Valero -nimisen tilan ja muuttaa sinne Ana-vaimonsa kanssa. He viljelevät maata, hankkivat kotieläimiä, syntyy tytär.

Olosuhteet ovat alkeelliset, talolle on vaikea kulkea eikä paikalliseen yhteisöön osaksi pääseminen käy silmänräpäyksessä. Mutta kun ystävyys viriää, apukäsiä on aina saatavilla.

Tällä lukukerralla kirja tulee lähemmäs. Tunnistan vaikeakulkuisen vuoristomaiseman, loputtomilta tuntuvat oliivilehdot, puista putoilevat granaattiomenat. Ihmeköynnökset ja pelargoniat.

Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin toisen maailman kuvausta, sillä vaikka olin Andalusiassa, todistin aivan toisenlaista miljöötä. Luulin, että vuosikymmenet olivat muuttaneet asioita, mutta avain olikin sijaintini. Kyse on kymmenistä kilometreistä, mutta ero on valtava. Nyt en asunut kaakeloidussa turistikaupungissa, vaan vuorilla, missä vuohet pysäyttävät liikenteen, sitruksia kasvaa joka pihalla ja oman espanjan taitoni alkeellisuus saa kaipaamaan kielikurssille.

Kirja avaa Stewartin muistelmatrilogian, jonka kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ajattelin jatkaa Stewartin leikkisän kerronnan parissa englanniksi, joka onneksi taittuu espanjaa paremmin.

Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat. Alkuteos: Driving over Lemons. Suom. Leena Nivala. WSOY 2000. 233 s. Ostin käytettynä.