maanantai 9. syyskuuta 2024

Kirjailijan muiston vaalija – Hans Colliander: Kesäpoika

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.


Kesäpoika on nostalginen tuulahdus menneisyyden saaristokesistä.

Hans Colliander oli yksi kesälapsista, joita Anni Blomqvist otti hoidettavakseen, kun hän oli taloudellisesti tiukoilla miehensä ja vanhemman poikansa kuoleman jälkeen 1960-luvulla.

Colliander vietti lapsena Simskälan saarella Ahvenanmaalla monia kesiä, ja yhteys sittemmin kuuluisaksi nousseeseen kirjailijaan säilyi vuosikymmeniä kirjeenvaihdon vuoksi.

Kesäpoika-teos koostuu Collianderin muisteluista ja kirjeotteista. Nyt jo eläköitynyt kesälapsi suuntaa muisteluissaan sanansa Blomqvistille, siis Anni-tädille, mikä luo napakkaan muistelmaan intiimin vireen.

Colliander ja Blomqvist keskustelivat kirjeissään muun muassa saaristoluonnon tapahtumista, yhteisistä tuttavista ja Maija-kirjojen tuomasta julkisuudesta. Ja myös kirjoittamisesta, sillä opettajantyönsä ohella Colliander on julkaissut muutaman kirjan.

”Kerroit, kuinka sinun oli pakko antaa kynäsi lentää, kun aikaa kirjoittamiseen ei ollut tuhlattavaksi. Saman ohjeen annoit minullekin: anna kynäsi lentää.”

En ole vieläkään lukenut Myrskyluodon Maijaa, jonka Blomqvist kirjoitti ”keittiönpäydän ääressä puusohvalla istuen kynällä paperille”. Ehkä tuon suurteoksen aika on ensi kesänä?

Kesäpoika osuu hyvin Kirjoja ulapalta -haasteeseen, joka on auki vielä syyskuun ajan!


Helmet 2024: 4. Kirjassa on presidentti. (Sekä Kekkonen että Koivisto vierailevat Simskälassa Myrskyluodon Maijan menestyksen myötä.)



Hans Colliander: Kesäpoika. Warelia 2023. 104 s. Lainasin kirjastosta.

torstai 5. syyskuuta 2024

Äidin elämän äärellä – Peter Handke: Riisuttu epäonni

Kansi: Kim Söderström. Kannen kuva: Rax Rinnekangas.


Handke on hankala. Handkessa on jotakin hämärää.

Näissä mietteissä aloin lukea Riisuttua epäonnea ja valmistautua kirjaston Peter Handke -lukupiirin ensimmäiseen tapaamiseen. 

Menin lukupiiriin entiselle työpaikalleni ensimmäistä kertaa sitten kirjastonhoitajana lopettamisen. Reilu vuosi oli riittävä varoaika, suurin suru on ehtinyt hälvetä. On mieletöntä, että vuosia sitten Joycen Ulysseksen lukemisen ympärille koottu piiri elää edelleen; teema ja osin ihmisetkin vaihtuvat vuosittain, mutta ydin on säilynyt.

Handke kirjoittaa vuonna 1972 ilmestyneessä pienoisromaanissa äitinsä itsemurhasta ja siihen johtaneista vaiheista. Teos on eräänlainen yritys ymmärtää äidin elämää ja ratkaisuja.

On köyhyyttä, kapeat koulutusmahdollisuudet. Tulee sota ja avioliitto saksalaisen sotilaan kanssa, kun hän jo odottaa toisen miehen lasta. Äiti ei kuitenkaan tunne katolisessa ympäristössä tuttua maailmantuskaa, vaan uskoo sattumanvaraiseen, maanpäälliseen onneen – ”hänellä itsellään oli ollut sattumalta vain huono tuuri.”

Olin lukenut kirjan yli puolivälin, kun aloin merkata sitä Goodreadsiin. Siis mitä: olen lukenut tämän aiemmin? Ja löytyipä täältä blogistakin pieni juttu 11 vuoden takaa. Muistikuvia ei ollut sitten minkäänlaisia. Miten tämä on mahdollista?

Handke kirjoittaa raskaasta ja koskettavasta aiheesta raportoivaan tyyliin. Äidin elämässä on monia surullisia käänteitä, mutta tunteissa ei vellota. Jos kirjan vain ”lukaisee”, siitä ei välttämättä jää vuosikymmeniä kestäviä muistijälkiä. Puheliaassa lukupiirissä kirja perattiin niin tiheällä kammalla, että jos en seuraavienkaan kymmenen vuoden päästä muista itse kirjaa, niin lukupiirin kyllä. 

Toinen lukukerta ei hälventänyt Handken hankalaa tuntua, sillä pitkät virkkeet ja mutkikkaat lauserakenteet vaativat lukijalta paljon. Toteava tyyli jättää paljon rivien väliin.

Tällä lukukerralla minulle kiinnostavimpia olivat kirjoittamista koskevat huomiot:

Yleensä kirjoittaessani lähden liikkeelle itsestäni ja omista jutuistani, irtaudun kirjoittamisen edetessä yhä enemmän siitä ja lopulta irtaudun itsestäni ja jutuistani, työntuotteesta ja tavaratarjouksesta, mutta tällä kertaa, koska olen vain kuvailija enkä voi ottaa kuvailtavan roolia, ei minulta onnistu etäisyyden ottaminen. Vain itsestäni voin ottaa etäisyyttä; äidistäni ei tule millään, kuten muulloin itselleni käy, liikuteltavaa ja itse liikkuvaa, yhä lisääntyvässä määrin iloista roolihahmoa. 

Handken hämäriin puoliin pääsemme lukupiirissä käsiksi myöhemmin.


Helmet 2024: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo.


Peter Handke: Riisuttu epäonni. Lurra 2003/2009 (2.p.). Alkuteos: Wunschloses Unglück (1972). Suom. Arja Rinnekangas. Kansi: Kim Söderström.

maanantai 2. syyskuuta 2024

Saariston erakon salaisuudet – Henning Mankell: Italialaiset kengät

Kannen kuva: Terje Rakke.


Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta on vielä noin kuukauden päivät jäljellä! Syyskuun loppuun asti ehdit osallistua merikirjahaasteeseen, jossa pääset loppuarvontaan mukaan jo yhdellä luetulla kirjalla. Tarkemmat ohjeet ja lukuvinkkejä löydät haastepostauksestani

* * *


Henning Mankellin saaristoromaani Italialaiset kengät on odottanut lukemistaan hyllyssäni kauan. Hintalapun mukaan olen sen jostakin napannut mukaani kahdella eurolla.

Päähenkilö Fredrik elää erakkona Ruotsin ulkosaaristossa:

Saarilla asuvat ihmiset ovat harvoin kovaäänisiä tai puheliaita. Horisontti on siihen ihan liian suuri.

Keskeisin ihmiskontakti on äreä postimies, joka tulee useamman kerran viikossa veneellä tai hydrokopterilla miehen laituriin. Postia ei ole, mutta miehellä riittää luulosairauksia ja oireita esiteltäviksi. Frederik on nimittäin entinen lääkäri.

Talvella jäälle saaren eteen saapuu hahmo, erakon entinen rakastettu Harriet. Rollaattorin kanssa. Nainen vaatii erakkoa lunastamaan lupauksensa eli viemään hänet eräälle metsälammelle.

Kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä kaikki, mitä olin pitänyt varmana ja ratkaistuna, alkoi yhtäkkiä muuttua.

Ja niinhän siinä käy, että Norlannin metsistä löytyy paljon muutakin kuin jäinen lampi.

Italialaiset kengät on koukuttava ja inhimillinen romaani vanhenemisesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Jännitteitä ja vastattavia kysymyksiä riittää. Mikä oli se käänne, joka sai menestyvän kirurgin erakoitumaan? Miksi nuoruudenrakkaus ilmestyy jäälle?

Kaapeissa on luurankoja eli vierashuoneessa suuri muurahaiskeko. Se vain kasvaa vuosi vuodelta.

Nainen tuo erakolle kuoleman mutta myös elämän. Mitä tämä kryptinen lause tarkoittaa, selviää lukemalla!


Helmet 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.


Henning Mankell: Italialaiset kengät. Otava 2007. 411 s. Alkuteos: Italienska skor 2006. Suom. Laura Jänisniemi.

lauantai 31. elokuuta 2024

Yhdenpäivänromaani someajastamme – Maisku Myllymäki: Valvoja


Kansi: Anna Makkonen. 


Valvoja-romaanin päähenkilö Maia vahtii työkseen taidemuseossa näyttelyn veistoksia. Yhdenpäivänromaani kertoo eräästä joulukuisesta sunnuntaista, jonka nainen päivystää näyttelyn viimeisenä aukiolopäivänä museon eri saleissa vuoroin kollegoidensa kanssa.

Päivän kulkua rytmittävät salin vaihdot ja takaumat, jotka valottavat edeltävien kuukausien tapahtumia. Maialla on ollut suhde etäiseen ja epäilyttävään Peteriin.

Maia on valvoja myös toisella tapaa: hän valvoo useimmat yönsä. Työsunnuntaita edeltää kahdeksan vuorokauden totaalinen unettomuus. Hän on ollut valvella lähes kaksisataa tuntia yhteen menoon.

Tällaiselle supernukkujalle on mahdottomuus edes kuvitella toistuvia valvottuja öitä. Mikä mahtaa olla aivosumun määrä, mikä toimintakyvyn taso?

Valvoessaan patsaita Maia havainnoi näyttelyn kävijöitä, usein tarkemmin kuin kävijät taideteoksia. Vierailijoille tärkeämpää on raportoida näkemästään someen – toisten katseltavaksi. Some tuo tarinaan jälleen yhden valvomisen tason: algoritmit valvovat meitä, ja moni yrittää somen välityksellä valvoa muita.

Sivut kääntyvät, ja hiljalleen lukijan mieleen alkaakin hiipiä epäilyksiä kertojana toimivaa Maiaa kohtaan.

Ajattelin, että elämäni oli nyt yhtä hyvää kuin valittu kuva elämästäni.

Mitä kaikkea valvoneen mieli sumentaa, korostaa, rajaa?



Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY 2024. 302 sivua. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anna Makkonen.

maanantai 19. elokuuta 2024

Metsää henkäilevä sukutarina – Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.


Etälukupiirimme kokoontui heinäkuussa keskustelemaan Anni Kytömäen esikoisteoksesta Kultarinta. 💛 Olen aiemmin lukenut Kytömäen kaksi muuta romaania Kivitasku ja Margarita, joten oli korkea aika tutustua myös kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen esikoiseen.

Kultarintaa voisi luonnehtia sukuromaaniksi tai luontoromaaniksi, ja useampi rakkaustarinakin sen sivuilta löytyy. Aikajänne ulottuu 1900-luvun alkuvuosista 1930-luvulle. Fennomania, itsenäistyminen ja sisällissodan kuohut kietoutuivat luontevasti romaanihenkilöiden elämänvaiheisiin.

Romaani jakautuu kahteen osaan, Erikin ja Mallan tarinoihin. Erik kasvaa varakkaassa perheessä 1900-luvun alussa ja kiinnostuu metsistä isänsä jalanjäljissä, tosin eri näkökulmasta. Isän mielenkiinto kohdistuu metsän hyödyntämiseen tukkipuina, Erik viehättyy sammaleista ja linnuista ja päätyy museoon luetteloijaksi. Erikin tytär Malla perii isältään rakkauden lähiluontoon ja metsissä liikkumiseen.

Lukupiirimme vaikuttui luontokuvauksista, niiden tarkkuudesta ja värikkyydestä. Miten paljon luonto- ja historiafaktaa kirjan sivuille onkaan ujutettu! Myös äitiyden ja tyttöyden kuvaukset puhuttivat piirissämme.

Nykyään kun tiedonkulku on sekunninnopeaa, tuntuu uskomattomalta kuvitella tilanne, jossa Erik on viettänyt talven Lapissa metsänvartijana, ja sinä aikana on alkanut sisällissota. Mitä on palata kotimaisemiin, jota halkovat jakolinjat, huh.

Ja mikä parasta: upottava ja taidokas kirja ei todellakaan loppunut kesken, vaan luettavaa riitti. Monesti toivon pitkiltä romaaneilta tiivistystä, mutta en Kultarinnalta.

Lukukokemuksen kruunaavat loppupuolella sidotut langanpäät. Sattumukset, löydöt ja kohtaamiset palkitsevat 600-sivuisen romaanin lukijan.

Onneksi pian on saatavilla jälleen lisää luettavaa kirjailijalta, sillä Gummeruksen uutuuslistalla komeilee Kytömäen Mirabilis.


Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014. 644 s. Ostin käytettynä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...