Tulevan kirjailijan lapsuus – Elias Canetti: Pelastunut kieli

Tammi 1984. 357 s.
Alkuteos: Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend (1977).
Suom. Kyllikki Villa. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjastossa toisen vetämäni lukupiirin ohjelmassa on tänä vuonna ollut palkittua maailmankirjallisuutta eri vuosikymmeniltä, ja Elias Canetti päätyi edustamaan 1970-lukua Nobel-voittonsa vuoksi. Lisäksi jo eläköitynyt kollega suositteli tätä kirjaa minulle ja toiselle lukupiirin vetäjälle vielä töissä ollessaan niin painokkaasti, että olimme vain odottaneet sopivaa hetkeä tarttua Pelastuneeseen kieleen. 

Vuonna 1981 Nobelilla palkittu Canetti kirjoitti uransa aikana vain yhden romaanin, Sokeat. Lisäksi tuotannon keskiössä ovat muhkea sosiologinen tutkielma Joukko ja valta sekä omaelämäkerrallinen trilogia, jonka ensimmäinen osa Pelastunut kieli on. Myös aforismikokoelmia, matkakirja ja näytelmiä on suomennettu.

Kirjan alussa Canetti käy läpi lapsuudenmuiston, tarinan jossa hän melkein menetti kielensä, siis suussa olevan kielen. Suomennoksen äärellä lukija helposti ajattelee, että Canetin tarinassa kieli voisi viitata säästyneen elimen lisäksi myös puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen. Germaanisen filologian opinnoista alkaa olla sen verran aikaa, että piti turvautua sanakirjaan: Zungella on tosiaan saksassakin kaksoismerkitys eli se voi viitata elimen lisäksi puhekieleen tai arkikieleen.

Kielet näyttelevät tulevan nobelistin varhaisessakin elämässä isoa roolia. Elias syntyy 1905 Bulgariassa sefardijuutalaiseen perheeseen, jonka kotikieli on ladino eli vanha espanja. Äidin ja isän "salakieli" on saksa, kun taas perheen palvelijat puhuvat bulgariaa.

Perhe muuttaa usein, ensin Bulgariasta isän työn perässä Englantiin, ja sieltä isän kuoleman jälkeen Sveitsiin. Siellä äiti haluaa, että poika oppii saksan kielen nopeasti ja tehokkaasti. Äiti pitää Eliakselle muutaman kuukauden kielikoulun lähes väkivaltaisin metodein. Mutta poika oppii. Mikä hämmästyttävintä: vaikka Elias oppii saksan vasta koululaisena, siitä tulee myöhemmin hänen tuotantonsa kieli. 

Kirja on jaettu viiteen osaan asuinpaikkojen mukaan. Canetti käy läpi lapsuuttaan elävästi kohtausten avulla, ja kirjan luvuille hän on antanut sisältöä kuvaavat nimet kuten Isän kuolema, Äidin sairaus tai Villa Yaltan hyvät ikäneidot. Anekdoottien tapaisista jaksoista koostuvaa kirjaa voi lukea hitaasti tarina kerrallaan tai yhtenäisempänä kertomuksena. 

Onnellisimmalta tuntuu aika, jolloin äiti viettää paljon aikaa lasten kanssa. 1919 äidin (mielen)terveys alkaa rakoilla, ja hän vetäytyy toipumaan sanatorioon. Elias asuu Zürichissä täysihoitolassa ja käy kantoninkoulua, kaksi pikkuveljeä sijoitetaan Lausanneen. 

Eliaksella on ennen perheen eroa ollut tiivis suhde äitiin. Lukuhetket äidin kanssa loivat perustaa kirjojen arvostamiselle, mutta isän kuoleman jälkeen nuori Elias yritti tavallaan ottaa perheenpään roolin, mikä oli sen ikäiselle luonnollisesti liikaa. Erilleen muuttaminen vapauttaa pojassa voimavaroja, jotka tiedonjanoinen nuori, nyt 14-vuotias, käyttää systemaattisesti pänttäämiseen. 

Etevä juutalainen herättää joissakin kanssaoppilaissa antipatioita. Vasta kantapään kautta Elias oppii, että joitakin voi todella ärsyttää hänen innokas viittaamisensa koulussa. Muutenkin hän elelee eräänlaisessa kuplassa ja on pitkälle puberteettiin autuaan tietämätön vaikkapa sukupuoliasioista, vaikka muuten niin osaavainen onkin.

Veljet jäävät taustalle, samoin ensimmäinen maailmansota. Kirja päättyy toukokuuhun 1921, ja silloin Elias menettää Zürichin paratiisinsa. Äiti ilmoittaa, että edessä olisi muutto Saksaan. Syytöksiä täynnä oleva keskustelu on Eliaksen ja äidin välirikon alku. 

Varsinkin kirjan alkupuolta luin vimmalla. Canetin kuvailu on tarkkaa, ja koululuokat, kaupunginosat ja asunnot piirtyvät lukijat eteen yksityiskohtineen. Kuvailua höystää elävä dialogi. Omaelämäkerraksi kirja on todella kerronnallinen ja tarkka, alkuun luin sitä oikeastaan kuin romaania. Lukupiirissä pohdimme, kuinka tarkkaan aikuinen mies voi muistaa pienen lapsen kokemusmaailman ja havainnot, saati sitten dialogin. Selvää on, että Canetti on ottanut kirjallisia vapauksia, ja se on lukijan onni. 

Canetin myöhemmät vaiheet kiinnostavat siinä määrin, että trilogian jatko-osat pääsevät lukuun jossakin vaiheessa. Miten ihmeessä kielellisesti superlahjakas poika päätyy kemistiksi? Minkälaiseksi kehkeytyy äitisuhde vai menevätkö välit kokonaan poikki? Näihin kysymyksiin vastaavat oletettavasti jatko-osat Soihtu korvassa ja Silmäpeli.

Helmet 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet.

Lukemalla maailman ympäri: Bulgaria.

Pala julmaa historiaa – Doris Lessing: Ruoho laulaa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2007 (1. p. Kirjayhtymä 1978). 281 s.

Alkuteos: The Grass Is Singing (1950).

Suom. Eva Siikarla.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4/5.

Aivan kirjan alussa on uutinen, jossa kerrotaan, että rhodesialainen maanviljelijän vaimo Mary Turner on löydetty murhattuna kotinsa verannalta. Palveluspoika Moses on otettu kiinni, hän on tunnustanut, ja motiiviksi arvellaan ryöstöä. Alkaa taustoitus, jonka myötä lukija pikkuhiljaa voi muodostaa käsityksensä ihmisistä ja tapahtumista. Miksi näin kävi, menikö kaikki kuten alussa kerrotaan?

Kirjallisuuden Nobelin vuonna 2007 saanut Doris Lessing varttui etelärhodesialaisella farmilla, ja myös hänen esikoiskirjansa Ruoho laulaa sijoittuu pääosin maatilalle Etelä-Rhodesiassa, joka nykyisin tunnetaan Zimbabwena. Maa oli kirjan tapahtuma-aikaan eli 1940-luvulla brittiläisten siirtomaa. 

Brittiläistaustainen Mary elää onnettoman lapsuuden jälkeen huoletonta nuoruutta. Kun Marya alkavat ahdistaa vihjailut naimattomuudesta, hän avioituu maanviljelijä Dickin kanssa. Hiljalleen Marylle paljastuu, että Dickin farmi on hoidettu vähän niin ja näin. Eikä kotitalossa ole edes kuumuutta helpottavaa sisäkattoa. Dick kokeilee viljelyssä kaikenlaista, mutta pitkäjänteisyys puuttuu. Velat painavat.

Dick yrittää kehittää elämäntyötään eli farmia, Mary haluaisi vain saada kokoon sen verran rahaa, että he voisivat muuttaa pois. Toiveet eivät kohtaa. Maryn ja Dickin avioliitto on kahden yksinäisen liitto. Maryn on vaikea suhtautua maatilan mustiin peltotyöntekijöihin, ja hän purkaa heihin patoutunutta vihaansa. Taloudenhoitajatkin saavat lähteä lyhyellä varoitusajalla, kunnes taloon saapuu Moses, joka jää.

Avioliiton myötä Marystä tulee köyhä, ja siitä koettu häpeä saa hänet eristäytymään. Hän yrittää pitää miehensäkin etäällä. Tarinaa voi lukea Maryn syöksykierteenä ja kuvauksena siitä, miten farmielämä näivettää naisen. Muutos Maryssa on hurja: naiivista ja hyväntahtoisesta tytöstä tulee ruoskalla sivaltava piiskuri.

Ruoho laulaa on nopealukuinen, mutta ei nopeasti sulatettava. Rotuerottelu ja rasistinen kieli rehottavat kirjan sivuilla niin, että herkempää lukijaa ahdistaa. 

Tämä Doris Lessingin vuonna 1950 ilmestynyt esikoisteos sai kunnian olla ensimmäinen lukupiirikirjamme, kun käynnistelimme kirjaston lukupiiriä pitkän remontti- ja koronatauon jälkeen. Työkaverini kanssa valitsimme syksyn ja kevään kirjoiksi eri kirjallisuuspalkintoja voittaneita teoksia eri vuosikymmeniltä – sellaisia, jotka meitä houkuttavat ja joita emme olleet vielä lukeneet.

Lukupiirimme totesi, että aiheesta on tärkeä lukea, jotta kipeätkään vaiheet historiassa eivät unohtuisi, jotta niitä ei toistettaisi. Kirja on aikansa kuvaus, mutta samalla se koettiin moderniksi kerronnaltaan. Kirjassa kuvatun rasismin analysoitiin korostavan Lessingin apartheid-vastaisuutta. Keskustelua herättivät esimerkiksi Moseksen motiivit ja se, miten Mary kieltää luonnon itsessään.

Paljon lukeneet lukupiiriläisemme suosittelivat Lessingin tuotannosta Vanhan päällikön maa -teosta, ja aiheeseen syvemmälle haluavia kehotettiin tarttumaan Andre Brinkiin. Lessingin elämänvaiheita ja tuotantoa kartoittaessani kiinnostuin myös Lessingin omaelämäkerrallisista teoksista Varjoissa vaeltaja ja Ihon alla. Jälleen siis yhden kirjan lukeminen poiki monia uusia lukuvinkkejä!

Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Keltainen kirjasto -kirjablogi, Tarukirja ja Suketus.

Helmet 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Kuukauden nobelisti: Herta Müller: Matala maa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1996. 137 s.
Alkuteos: Niederungen (1982/1984).
Suomentaja: Raija Jänicke.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuukauden nobelisti on blogissani uusi juttusarja, jonka on tarkoitus toimia minulle kannustimena lukea nobelistien kirjoja ja tietenkin kertoa näistä lukukokemuksista teille lukijoilleni. Valitsen joka kuukausi yhden kirjailijan Nobel-palkinnon voittaneiden kirjailijoiden listalta, luen häneltä vähintään yhden teoksen ja esittelen lukemani täällä blogissa. Vastaavaa juttusarjaa kirjoittaa ainakin Tarukirjan Margit, joka on esitellyt blogissaan jo lähes kuusikymmentä nobelistien teosta.

Haluan tutustua Nobel-palkinnon saaneisiin kirjailijoihin mahdollisimman laajasti ja nostaa heidän teoksiaan säännöllisesti esiin, koska nobelistit kiehtovat minua jollakin selittämättömällä tavalla. Lisäksi heidän teoksiaan on omassakin kirjahyllyssäni hieno kokoelma, kiitos keräilemäni Keltaisen kirjaston. Olen listannut kaikki nobelistit Palkitut-välilehdelle, jolta löytyvät myös linkit postauksiin, sekä aiempiin että tämän juttusarjan myötä kirjoittamiini.

Aloin miettiä juttusarjan käynnistämistä myös sen vuoksi, että nobelistit tuntuvat kiinnostavan isoa joukkoa lukijoita, ja heidän teoksiinsa tutustuminen on monella haaveena tai tavoitteena. Usein nobelistien teokset kuitenkin koetaan jollakin tapaa hankaliksi tai vaikeasti lähestyttäviksi, ja kynnys tarttua palkitun kirjailijan teokseen voi nousta yllättävän korkeaksi. Toivon, että voisin tällä juttusarjallani hieman laskea tuota rimaa, kun tuon nobelistien teoksiin tällaisen tavallisen lukijan näkökulmaa.

Herta Müller (s.1953) saa kunnian olla Kirjakimaran ensimmäinen kuukauden nobelisti. Tutusta ja turvallisesta on helppo aloittaa; luin ja bloggasin Müllerin Hengityskeinusta nelisen vuotta sitten. Tuolloin luimme kirjan vetämässäni lukupiirissä.

Müller on kotoisin saksaa puhuvalta Romanian maaseudulta. Müller on sanonut, että hänen kirjoittamisensa juuret ovat hiljaisuudessa, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaikki asiat vaiettiin kuoliaiksi. Kun Müller ei voinut enää vaieta totalitarismin kauheuksista, hän alkoi kirjoittaa. Diktatuurissa vallalla olevaa hallintomuotoa vastaan kirjoittaminen on kuitenkin paitsi rohkeaa, myös vaarallista. Toistuvien kotietsintöjen ja tappouhkausten rasittama kirjailija pakeni vuonna 1987 Länsi-Saksaan ja on asunut Saksassa siitä lähtien.

Müllerin teosten aiheet kumpuavat usein hänen omista kokemuksistaan diktatuurisesta hallinnosta. Aiemmin lukemani Hengityskeinu perustui Müllerin ystävän tarinaan, ja nyt lukemani Matala maa puolestaan heijastelee kirjailijan lapsuudenmaisemia ja -muistoja. Bloggauksen yläosassa on alkuteoksen tiedoissa kirjalle kaksi ilmestymisvuotta; se julkaistiin ensin sensuroituna versiona vielä tuolloin kommunistisessa Romaniassa.

Novellikokoelma koostuu viidestätoista tekstistä, joista lyhyimmät ovat vain muutaman sivun mittaisia ja pisin, Matala maa, vie yli puolet teoksen sivumäärästä ja on antanut nimensä kokoelmalle. Kaikkia kokoelman tarinoita yhdistää miljöö eli svaabilainen kylä Banaatissa. Banaatin svaabilaiset ovat yksi vähemmistöryhmä Romanian saksalaisten joukossa. Alue sijaitsee nykyisessä kaakkois-Euroopassa, Romanian, Serbian ja Unkarin alueilla. Useita tarinoita yhdistää miljöön lisäksi nuoren tytön näkökulma.

Matala maa kokoelman nimenä kuvastaa hyvin tarinoiden tunnelmia, sillä melkoista matalalentoa Müller on novelleihinsa vanginnut. Synkkä kansikuvakin on teoksen hengen mukainen. Müller kuvaa novelleissaan kyläläisten arkea, joka on työntäyteistä, yksinkertaista, köyhää. Elämä on suorastaan ankeaa. On juopottelua, pettämistä, väkivaltaa. Koko suku peseytyy vuorollaan samassa kylpypaljussa, ja veden väri muuttuu jokaisen kylpijän jälkeen entistä tummemmaksi. Lapsi pakenee kurjuutta leikkeihin, ja jossakin vaiheessa kotileikissä matkitaan äidin ja isän riitoja. Äiti pesee ankeutta pois juuriharjalla lattiasta niin, että lankut lahoavat.

Aikuisten maailma on lapsen silmin nähtynä välillä käsittämätöntä. Müller sekoittaakin realistiseen kerrontatyyliinsä unikuvia, haaveita, non-senseäkin. Nämä utuiset ja mielikuvitukselliset tekstijaksot keventävät muuten kovin raskasta lukukokemusta. Esimerkiksi niminovellissa naiseksi varttuvan tytön kuolemankaipuu on sanoitettu kauniisti:


     Mutta kuolema ei tullut vieläkään.
     Kesä vyörytti väkevää kukantuoksuaan ylläni huojuvasta korkeasta heinikosta. Villit heinänkukat tunkeutuivat ihoni läpi. Menin joelle ja valelin vettä käsivarsilleni. Ihostani kasvoi korkeita pensaita. Minä olin kaunis suomaisema. 
     Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun.


Pituutensa puolesta kirjan voisi lukea yhdeltä istumalta, mutta Müllerin tyyli vastustaa tällaista lukutapaa. Ainakin minun piti lukea pysähdellen ja kertaillen. Tarinoiden välissä oli usein pidettävä taukoa. Müllerin kuvaama maailma ja hänen tyylinsä vaativat sulattelua. Kehottaisinkin lukemaan Mülleriä avoimin mielin ja ajan kanssa; teksti ei kenties heti aukene. En ahdistunut siitä, että tekstit harasivat vastaan, mutta ilottoman elämän kuvauksista ja yleisestä tunnelmasta hieman kyllä.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009)

Kansi: Timo Mänttäri.

Alkuteos: Nocturnes.

Suomentaja: Helene Bützow (2011).

Kustantaja: Tammi. 

Sivumäärä: 226.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuukausi sitten Ruotsin Akatemian sihteeri Sara Danius julkisti Tukholman pörssitalolla yhden vuoden odotetuimmista kirjallisuusuutisista: Kazuo Ishiguro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hetken harmittelin, ettei Danius sanonut lempikirjailijani Haruki Murakamin nimeä. Ymmärsin samalla, että Ishiguron valitsemisen myötä japanilaisen Murakamin mahdollisuudet palkintoon heikkenivät huomattavasti, sillä Akatemia ei ymmärtääkseni palkitse lähivuosina kovin samankaltaisia tai -taustaisia kirjailijoita. No, onhan 68-vuotiaalla Murakamilla vielä aikaa!

En oikein osannut ottaa kantaa valinnan osuvuuteen, sillä en ollut vielä tutustunut tämän japanilaistaustaisen brittikirjailijan teoksiin. Nimi ja maine toki olivat tuttuja: minulla on esimerkiksi sellainen tuntuma, että Ishiguro on monien kirjabloggaajien suosiossa. Daniuksen vielä lukiessa valintaperusteita salamavalojen räiskeessä klikkailin jo kirjastovarauksia Ishiguron kirjoista. Niinpä sain melko nopeasti käsiini tämän novellikokoelman.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joita kaikkia yhdistää musiikki. Kahdessa novellissa esiintyy sama henkilö, mutta muuten tarinat ovat erillisiä. Musiikin lisäksi keskeisiä ovat myös novellien miljööt: kokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa ollaan Venetsiassa. Maailmankuulu turistien kansoittama aukio toimii avausnovellin näyttämönä. Jäin hieman ihmettelemään, miksi aukion nimi on kirjassa San Marcon aukio ‒ eikö se ole suomeksi Pyhän Markuksen aukio? Tämä nyt oli vain sivuseikka, joka pisti silmään. Muita tapahtumapaikkoja ovat englantilainen maaseutu ja Los Angeles.

Henkilöt ovat esimerkiksi muusikoita, jotka kokevat taiteilijaelämän haasteita: on luomisen tuskaa ja suosion tavoittelua. Ishiguro rinnastaa oivasti virtuoosikuvitelmat ja turisteille samaa kappaletta päivästä toiseen soittavat leipämuusikot. Novelleissa kaivataan, kaihotaan ja luovutaan. Musiikki luo tunnelmia erilaisten ihmissuhteiden käänteille, erityisesti parisuhteiden.

Ishiguro rakentaa novelleissaan vähäeleisesti mieleenpainuvia asetelmia. Pystyin helposti kuvittelemaan, miltä näyttävät leikkauskääreissä juoksentelevat hahmot hotellin öisillä käytävillä. Tai miltä näyttää asunto, jossa mies yrittää saada epämääräisellä keitoksella aikaan koiran hajua. 

Ishiguro romuttaa Nobel-kirjailijoiden sitkeää mainetta vaikeaselkoisina tai raskaina kirjailijoina. Ainakin Yösoittoja ihastuttaa selkeillä lauseillaan, hienovaraisella huumorillaan ja jouhevalla kerronnallaan ‒ hotkaisin viiden novellin kokoelman lähes yhdeltä istumalta. Novellit eivät ole minulle ominta lukemistoa, eikä musiikki aihepiirinä ole myöskään lähimpiä. Kaikkeen tähän nähden viihdyin Ishiguron tarinamaailmoissa loistavasti.

Ensikosketukseni Ishiguroon oli siis varauksellisen innostunut. Jatkan tutustumistani Ishiguroon piakkoin, sillä olen viime viikkoina täydentänyt Keltaista Kirjastoani Pitkän päivän illalla ja Haudatulla jättiläisellä. Ja jo ennestään mökin kirjahyllyssä lymyili lukematon Me orvot. Näiden joukosta valitsen seuraavan Ishiguron lukuun, kunhan olen ensin saanut purettua vähän syksyn uutuusruuhkaa.

Yösoittoja on luettu muissa blogeissa takavuosina ahkerasti, joten Google vie helposti lukuisten arvioiden äärelle. Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Taiteilijaromaanit-haasteeseen.

Nelly Sachs: Israelin kärsimys (1947‒1961)

Alkuteokset:
In den Wohnungen des Todes (1947)
Sternverdunklung (1949)
Eli, ein Mysterienspiel vom Leiden Israels (1951).


Suomentaja: Aila Meriluoto (1966).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 164.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Nelly Sachs (1891‒1970) oli saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1966. Hän jakoi palkinnon Samuel Josef Agnonin kanssa.

Kirjallisuuden Nobelin historiassa palkinto on myönnetty 113 kirjailijalle, joista 13 on ollut naisia. Sachs oli kuudes palkinnon saanut nainen. Tänään saamme tietää, kenelle tämänvuotinen palkinto myönnetään.


Sachs syntyi saksanjuutalaiseen perheeseen, joka arvosti tyttären opintoja ja harrastuksia. Teini-ikäisenä Sachs luki Selma Lagerlöfin teoksen Gösta Berlingin taru, ja lähetti Nobel-palkitulle ruotsalaiskirjailijalle kirjeen. Kirjeenvaihto jatkui lopulta vuosikymmeniä, ja tuo tuttavuus auttoi Sachsin ja hänen äitinsä Berliinistä Ruotsiin pakoon juutalaisvainoja vuonna 1940. Ruotsissa Sachs elätti itsensä kääntämällä kirjallisuutta ruotsista saksaksi. Hän sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1952. 1960-luvulla kirjailija kärsi mielenterveysongelmista, ja häntä hoidettiin Beckombergan sairaalassa. Hän eli Ruotsissa aina kuolemaansa saakka 1970. Sachs tuli kirjailijan urallaan tunnetuksi erityisesti juutalaisten kohtaloiden kuvaajana.

Nelly Sachs vuonna 1966.
Kuva: www.nobelprize.org

Israelin kärsimys on ainoa Sachsilta suomennettu teos, joka koostuu itse asiassa kolmesta teoksesta: yhdestä näytelmästä (Eeli) ja kahdesta runokokoelmasta (Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys). Kaikki kolme ovat Sachsin varhaista tuotantoa. Suomenkielinen kokoelmateos ilmestyi Aila Meriluodon suomentamana 1966, siis samana vuonna, kun Sachs sai Nobelin.

Eeli on seitsemääntoista kuvaan eli näytökseen jakautuva näytelmä. Sen alaotsikko on Mysteerinäytelmä Israelin kärsimyksestä, ja melkoiseksi mysteeriksi se kyllä minulle jäikin. Näytelmän nimihenkilö Eeli on puolalainen pikkupoika, joka on kuollut. Eeli kuoli sotilaan mielivaltaisen käytöksen vuoksi, aivan turhaan, ilman syytä. Pojan kuolema aiheuttaa suunnatonta tuskaa etenkin äidille, ja syyllistä yritetään saada vastuuseen. Näin ymmärsin juonen pääpiirteittäin tästä niukkasanaisesti ja arvoituksellisesti kirjoitetusta näytelmästä. Lukuisat raamatulliset vertaukset ja viittaukset avautuvat varmasti paremmin uskonnollisia tekstejä tunteville.

Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys -runokokoelmat jatkavat Eelista tutuilla teemoilla. Sachs kuvaa runoissaan juutalaisten kuolemaa, kärsimyksiä, tuhoa ja läheisistä erottamisia viiltävästi. Kieli ja kuvasto ovat runoissakin paikoin varsin raamatullisia, mutta lukiessani pääsin uskonnollisen tason yli. En takertunut siihen, mitä en ymmärrä, vaan koin Sachsin kuvaaman inhimillisen tragedian.

Kuoleman asunnoissa -kokoelman ensimmäinen runo on nimeltään 'Sinun ruumiisi savuna ilman halki': savupiiput ja savuna ilman halki vaeltava Israelin ruumis johdattavat tulkitsemaan runoja juutalaisten tuhona. Sachs tekee runoissaan usein selväksi, että holokaustin kauheudet eivät säästä lapsia. Seuraava runo löytyy Tähdenpimennyksestä:

Aina
siellä missä lapsia kuolee
hiljaisimmat asiat jäävät kodittomiksi.
Iltaruskojen tuskanviitta
jossa mustarastaan tumma sielu
kutsuu valittaen yötä ‒
pienet tuulet jotka hengähtävät yli ruohon
valon rauniot sammuttaen
ja kylväen kuolemaa ‒

‒ ‒

Aina
siellä missä lapsia kuolee
nukketalojen peilit himmentää
henkäys,
enää ne eivät näe peukaloisten tanssia,
lapsenveriatlakseen pukeutuneitten ;
tanssia joka pysähtyy
kuin kaukoputkeen
kuulta ryöstetty maailma. 

Aina
siellä missä lapsia kuolee
kivi ja tähti
ja niin monet unet
jäävät kodittomiksi.

Tunnelma on lohduton. Viattomien kuolema on rusentavaa. Sama aihe toistuu myös runossa 'Kuollut lapsi puhuu': Kun minut talutettiin kuolemaan, / vielä viime hetkelläni tunsin / miten tupestaan vedettiin suuri eronveitsi.

Runojen puhuja puhuttelee niin lynkkaajia, sivustaseuraajia kuin rakastettuja ja kanssakokijoita. Sachs vertaa usein ihmisten kokemuksia eläinmaailmaan, esimerkiksi siihen miten vasikat temmataan / emostaan.  Luonto ja eläimet ovat läsnä, esimerkiksi hirvet ja peurat, aurinko ja kuu. 

Juutalaisten joukkotuhoa seurasi paljon epätietoisuutta. Läheisten kohtalot jättivät paljon avoimia kysymyksiä.

Jos vain tietäisin
missä viimeinen katseesi lepäsi.
Kivessäkö, joka jo niin monet viimeiset katseet
oli juonut, kunnes ne sokeina
sokeaan sattuivat? 

Vai multako sen vangitsi,
riittävä täyttämään kengän
ja jo mustuttama
niin ylenpalttisen eron,
niin runsaan kuolemanvalmistuksen?

‒ ‒ 

Vesilätäkkökö, kiiltävä metallinpala,
kenties solki vihollisesi vyöstä
tai jokin muu pieni
taivaan ennustaja?

Ajatus siitä, että läheinen ihminen on joutunut kärsimään ja kuolemaan epäinhimillisissä oloissa, on raastava.

Siinä missä Eeli jäi minulle etäiseksi enkä oikein pysynyt kärryillä näytelmän kryptisissä tapahtumissa, vaikutuin ja mykistyin Sachsin runojen äärellä. Puhelimeni muistiin kertyi kymmeniä kuvia Sachsin runosäkeistä, ja niiden joukosta vain muutaman valinta tähän tekstiin oli vaikeaa.

Lukiessani pysähdyin usein miettimään runojen kääntämistä. Se vaikuttaa joskus mahdottomalta tehtävältä, varsinkin jos runot ovat mitallisia tai niissä on loppusointuja. Sachs käyttää jonkin verran loppusointuja, mutta useimmiten runot ovat vapaamittaisia. Vaikka en tunne Sachsin runoja alkukielellä, niin väittäisin, että teoksen suomentaja Aila Meriluoto on tehnyt hienoa työtä Sachsin runojen kanssa. En voi kuin ihailla Meriluodon sanavalintoja.

Israelin kärsimyksestä ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrän Mai Laakso ja Kirja-aitan Mr.Rainfold