Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä (2012)

Alkuteos: Corée du Nord. 9 ans pour fuir l'enfer.

Suomentaja: Pirjo Thorel (2014).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 196.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Stan Suslov

Eunsun Kimin muistelmateos Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä on nimensä mukaisesti kirjoittajan selviytymistarina. Kirjan kirjoittajaksi on merkitty diktatuurin kourista paennut, 1980-luvulla syntynyt Eunsun Kim. Teoksen on toimittanut kirjeenvaihtajana Soulissa työskentelevä Sébastien Falletti.

Totalitaristinen Pohjois-Korea on eristäytynyt valtio, joka tunnetaan olemattomista ihmisoikeuksista ja nälänhädästä, joten Eunsun ei liioittele kutsuessaan synnyinmaataan helvetiksi. 1990-luvulla Pohjois-Koreassa puhkesi nälänhätä, johon kuoli jopa miljoona ihmistä. Nälkä leimaa vahvasti myös Eunsun Kimin perheen vaiheita.

Eunsun aloittaa tarinansa  siitä, kun hän 11-vuotiaana on yksin kotona nälissään ja kylmissään joulukuussa 1997. Huoneistossa on jäljellä vain muutama huonekalu ja johtajien kuvat seinällä, kaikki muu omaisuus on myyty tai vaihdettu ruokaan. Äiti ja isosisko ovat ruoanetsintämatkalla, ja muut sukulaiset ovat kuolleet nälkään. Nälästä houraileva tyttö tuntee kuoleman lähestyvän ja päättää kirjoittaa testamenttinsa.

Kun äiti ja sisko palaavat kotiin tyhjin käsin, äiti näkee nuorimmaisensa kädessä rypistyneen testamentin. Hän päättää yrittää pelastaa lapsensa, ja alkaa uhkarohkea maanpako.

Meistä tulisi loikkareita, isänmaan pettureita. Sillä hetkellä ajatuksemme olivat tosin kaukana politiikasta. Meitä ohjasi eloonjäämisvaisto, ei ajatus kapinoinnista valtakoneistoa vastaan. Tavoitteena oli löytää ruokaa, jottemme kuolisi kuin kärpäset.

Pakomatkasta tekee uskomattoman se, että sen ei pitäisi olla mahdollista. Rajat ovat suljetut ja aseellisesti vartioidut, sillä kommunistinen valtio haluaa pitää kansalaisensa. Naiskolmikon matka on vaaroja täynnä. Vuosien varrella eteen tulee ihmiskauppiaita, vankileirejä ja loputtomilta tuntuvia häpäiseviä kuulusteluja. Moni myös yrittää hyötyä hädänalaisten epätoivoisesta tilanteesta.

Pakomatkan vaiheiden kuvaus on jännittävää ja paikon ahdistavaakin luettavaa.  Eunsunin sopeutumisesta länsimaiseen Etelä-Koreaan on avartavaa lukea. Vaikka elämä uudessa kotimaassa ei ole aina ruusuista, niin siellä nuori nainen voi vapaasti opiskella, etsiä paikkaansa ja tutustua maailmaan. Ennen kaikkea siellä Eunsunilla on vapaus haaveilla ja suunnitella tulevaisuuttaan.

Maanpaossa olen sittemmin voinut vähitellen vapautua propagandasta ja nähdä todellisuuden sellaisena kuin se on: kotimaassani on vallalla verinen diktatuuri. Kim-suvun hallitsijat eivät ole suojelevia isiä vaan todellisia tyranneja. Maanmiesteni murskaava enemmistö ei kuitenkaan vielä nytkään kykene mitenkään avaamaan silmiään. Kansani on yhä täysin eristyksissä ja elää suljetussa maailmassa. Heille ei saa olla vihainen siitä, etteivät he nouse kapinaan, sillä he eivät kerta kaikkiaan pysty enempään kriittisyyteen eivätkä ole tietoisia kovan onnensa määrästä. He eivät voi arvioida diktatuurin kovaa todellisuutta. Internetiä ei ole muilla kuin puolueen korkeimmilla johtajilla.

Kirjan nimi, takakansi ja lievetekstit kertovat kirjan sisällöstä niin paljon, että kirja on melko yllätyksetön. Se ei kuitenkaan tee Eunsunin tarinasta yhtään vähemmän merkityksellistä. Kirjan ansio on nimenomaan pohjoiskorealaisten ihmisten kohtaloiden valottaminen. Yhden ihmisen tarina tekee kuvatut olosuhteet aivan eri tavalla ymmärrettäviksi ja koskettaviksi kuin samojen asioiden lukeminen uutisista.

Kirjasta on aiemmin blogannut Hanna.

Pohjois-Korea merkitty mustalla neulalla.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (2012)

Alkuteos: Blokadnyi dnevnik Leny Muhinoi.

Suomentaja: Pauli Tapio (2014).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 291.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Carina Holtmon

Piirityspäiväkirja on Lena Muhinan päiväkirja, joka ajoittuu toukokuulta 1941 toukokuulle 1942. Päiväkirjan sivuilta hahmottuu teinitytön näkökulma Leningradin piiritykseen. Piiritys kesti kaikkiaan 900 päivää syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944. Takaliepeessä kerrotaan, että vuonna 1924 syntynyt Muhina selvisi piirityksestä ja ettei hän koskaan puhunut piirityksen aikaisista tapahtumista kenellekään. Tämä tutkijan arkistosta löytämä päiväkirja onkin ainoa keino tutustua Muhinan tarinaan.

Lena Muhina on päiväkirjaa aloitellessaan 16-vuotias koululainen, joka raportoi päiväkirjalle koulunkäynnistä, säästä ja kaveripiirin puuhista. Lena asuu äitinsä ja Akan kanssa – Aka on ilmeisesti isoäiti tai muu sukulainen. Kirjoittaja ei juuri esittele päiväkirjan sivuille päätyviä henkilöitä, vaan paljon jää lukijan pääteltäväksi.

Lena on ehtinyt kirjoittaa vain reilun kuukauden, kun sota alkaa. Sivuille ilmestyvät pommikoneet ja kuolonuhrit. Soda jyllätessä Lenan ajatuksissa vaihtelevat toivo ja epätoivo. Yhtenä päivänä hän uskoo vahvasti sodan olevan pian ohi, toisina taas toivo ei edes pilkahtele. Sota on raakaa, ja se myös raaistaa:

Aka on vain ylimääräinen suu. En itsekään tiedä, miten voin kirjoittaa noin. Mutta sydämeni on kuin kiveä. Minua ei pelota ollenkaan. Minulle on täysin yhdentekevää, kuoleeko Aka vai ei. Mutta jos kuolee, niin kuolkoon vasta ensimmäisen päivän jälkeen. Silloin saamme hänen elintarvikekorttinsa. Miten sydämetön minä olenkaan.

Nälkä saa Lenan polvet pettämään ja vatsan kramppaamaan. Pahimman nälän piinatessa lautaselle päätyy hiivakeittoa, kissanlihaa ja jopa liimasta keitettyä sylttyä. Nahkaa keitetään vedessä, jotta siitä irtoaisi makua ja saataisiin "keittoa". Lena selviytyy hankalista oloista elävänä, mutta joutuu todistamaan vierestä monen läheisen riutumisen pois.

En voi olla vertaamatta Muhinan päiväkirjaa juuri äskettäin lukemaani Zlata Filipovićin Zlatan päiväkirjaan. Lena ja Zlata ovat molemmat nuoria tyttöjä, jotka uskoutuvat päiväkirjalleen  piiritystilanteen keskellä. Zlata kirjoitti ikäisekseen kypsästi, ja niin myös Lena joutuu aikuistumaan nopeasti, kun hänen on pakko ottaa vastuuta perheensä hyvinvoinnista ja omasta selviytymisestään.

Yhteistä näiden tyttöjen teksteissä on myös se, miten päiväkirjalle tilitetään aluksi ihastuksista, kavereista, koenumeroista ja haaveista. Sota kääntää huomion sähköön, kaasuun, ruokaan ja juomaan sekä tietenkin kuolemaan. Lena Muhinan tekstissä keskitytään enemmän vallitsevaan ruokatilanteeseen, olihan Leningradin monivuotinen piiritys asukkaille ennen kaikkea kamppailu nälkäkuolemaa vastaan. Ruokaa säännösteltiin niin, että päivittäinen leipäannos oli vähimmillään vain 125 grammaa.

Lena kirjoittaa päiväkirjaansa vähemmän tietoisena mahdollisista lukijoistaan kuin Zlata, jonka tekstistä paistaa välillä se, että kirjoittaja aavistaa niiden päätyvän jonkun luettaviksi. Zlatan päiväkirjan puolivälin tienoilla päiväkirjan julkaiseminen varmistuu, jolloin Zlata tietää jo varmuudella kirjoittavansa yleisölle.

Muhinan teksti on välillä hyvin kaunokirjallista. Päivittäiset merkinnät ovat pitkiä ja sisältävät paikoin paljon dialogia, jolloin päiväkirjamaisuus unohtuu. Muhina jopa alkaa yhdessä vaiheessa päiväkirjaansa kolmannessa persoonassa, jolloin tekstissa alkaa elää ja kokea henkilö nimeltä Lena. Ratkaisu on tietoinen:

Olen päättänyt alkaa kirjoittaa päiväkirjaani uudessa muodossa, kolmannessa persoonassa. Kuin kertomusta. Sellaista päiväkirjaa voi sitten lukea kuin romaania.

Päiväkirja on mielenkiintoinen kirjallisuuden laji; se häilyy jossakin faktan ja fiktion rajamailla. Kirjoittaja on voinut värittää ja muokata tapahtumia mielensä mukaan, mutta silti päiväkirja kertoo oikeista historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Sekä Zlatan että Lenan dokumentaariset kirjoitukset koskettivat minua, mutta olivat kaikkine kauheuksineen välillä ahdistavaa ja raskasta luettavaa, kun tiesi niiden pohjautuvan tosielämään.

Leningrad eli nykyinen Pietari kartalla mustan neulan kohdalla.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)

Alkuperäinen teos: Half of a yellow sun.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 608.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Takakansitekstin alku lupailee paljon: Mestarillisen tarinankertojan palkittu läpimurtoteos on unohtumaton rakkaustarina ja väkevän eeppinen lukuromaani, joka tuo Afrikan värit, unelmat ja tragediat iholle asti.

Jokin tällaisissa ylisanoissa saa minut yleensä suhtautumaan kovin penseästi käsillä olevaan kirjaan. Tällä kertaa voin kuitenkin allekirjoittaa takakannen ylisanat ja suitsutukset, sillä Puolikas keltaista aurinkoa oli vavisuttava lukuelämys.

Kirja oli mukanani lomalla auringossa, mutta kepeään lueskeluun tämä sotaa ja nälänhätää käsittelevä kirja ei aivan ongelmitta sovi. Suunnaton julmuus ja väkivallanteot saivat välillä vatsan kääntymään ja palan kurkkuun. Opinpa tästä, että ensi kerralla katson hieman tarkemmin, minkä pokkarin matkalaukkuuni heitän. Teos onnistui kuitenkin lumoamaan minut, joten en vaihtanut sitä espanjalaisiin naistenlehtiin.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun Nigeriasta, ajoista ennen Biafran sotaa ja sodanaikaisista tapahtumista. Teoksessa liikutaan vuorotellen kahdella eri aikatasolla vuosikymmenen alku- ja loppupuolilla. Mielestäni kirjan neliosainen rakenne on onnistunut, sillä se tuo hyvin esiin sekä sodan että henkilöhahmojen taustat ja niiden vaikutukset.

Keskeisiä  henkilöitä on useita. Olanna ja Kainene ovat kaksosia, ja juoni rakentuu sisarusten ja näiden miesten kokemusten ja kohtaloiden ympärille. Erityisesti Olannan ja Odenigbon palvelijan Ugwun tarina oli mielenkiintoinen: se osoittaa, kuinka perusteellisesti sota muuttaa kaiken ja kuinka sota koettelee ihmisten oikeustajua. Myös käsitykset hyvästä ja pahasta muuntuvat. Kysymykset anteeksiannosta ja kyky unohtaa nousevat keskiöön kaikissa suhteissa niin sisarusten välillä kuin parisuhteissakin.

Adichien soljuva kerronta koskettaa monia aisteja. Ugwu oppii laittamaan ruokaa Olannan oppien mukaan ja sekoittaa pian vieraiden juomat tottuneesti. Pöllyävä kylätien tomu kirvelee silmiä, ja aurinko polttaa tukalasti. Sodan aikana pommikoneet lentävät niin matalalla, että maasta voi nähdä lentäjän. Vastakohtana aistien ärsykkeille on pommitusten jälkeinen hiljaisuus.

Erikokoiset tragediat – niin henkilökohtaiset kuin koko kansakuntaa koskettavatkin – limittyvät toisiinsa. Kauheuksia tasapainottaa tarinan henkilöiden toiveikkuus, sillä he jaksavat kaikesta huolimatta uskoa parempaan huomiseen. Elämää sotatilassa olevassa maassa varjostavat miesten pakko-otot rintamalle ja jatkuva pelko oman kodin tuhoutumisesta. Lapsilla on puutteen pullistamat vatsat, jotka monelle varmasti tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mainitaan Biafran sota.

Olisin kaivannut esimerkiksi etu- tai takaliepeeseen Nigerian karttaa, sillä siirtymiset ja sijainnit ovat teoksessa niin keskeisiä. Tukeuduin Wikipediaan kerran jos toisenkin, koska kaipasin faktoja fiktion rinnalle. Romaani toimii toki hyvin ilman näitä tietojakin, voivathan tällaiset uteliaat lukijat selvittää ne lähes vaivatta itsekin. Ehkä kirjailija on halunnut jättää erikseen mainittavat faktat ja kartat pois, koska kyseessä on kuitenkin romaani. Kirjan lopussa kirjailija kertookin perustavansa teoksensa moniin lähteisiin, mutta kirjoittavansa nimenomaan hänen mielikuvituksensa luomasta todellisuudesta.

Adichie on nigerialainen vuonna 1977 syntynyt kirjailija, joka on opiskellut Yhdysvalloissa 19-vuotiaasta. Puolikas keltaista aurinkoa nojaa Adichien sukulaisiltaan keräämiin tarinoihin. Adichien kirja herätti samanlaista tieodonjanoa kuin pari vuotta sitten lukemani Edwidge Danticatin Veressä viljava maa (The Farming of Bones). Kansanmurhien laajuutta on vaikea käsittää. Biafrassa henkensä menetti jopa miljoona ihmistä, Haitillakin kansanmurhan uhreja oli satojatuhansia. 

Kirja majailee omassa hyllyssäni, ja onnekseni niin tekee myös Adichien esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus – en malta odottaa, että saan raivattua sille tilaa lukujonoon.

Ehkäpä minun pitäisi hieman hienosäätää omaa arviontisysteemiäni, kun niin moni kirja tuntuu saavan tuon korkeimman arvosanan. Toisaalta, tälle en kyllä antaisi edes puolikasta vähempää, vaikka asteikko olisikin toisenlainen.

Tämä ja muutkin Adichien teokset ovat saaneet paljon huomiota blogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin esimerkiksi Morre, Ina ja Aletheia. Hesarin arvio puolestaan löytyy täältä.