Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Katariina Leino: Mustaa lunta

Katariina Leinon kokoelma Mustaa lunta vie synkkiin tunnelmiin ja sieltä takaisin toivoon.

Leinon runot rakentuvat osin vähäsanaisina ja siksi painavina, toiset taas saavat proosarunon mitan. Runoissa kaikuu lapsuuden ja nuoruuden muistikuvien lohduttomuus. On joukko turvattomuuden hetkiä ja kolkkoja kokemuksia.

Tulee myös ilmi, että runominällä on taustalla psykoosi ja että hän on kirjoittanut itsensä ehjäksi.

Runon puhujalle uni on kauhu, mutta uni on myös turva. Ja syli. Niin myös päivän runossa:

Vedän mustan turkin ylleni,
makaan vuoteessani
ja katselen ikkunaan.
Venuksen valo tähtitaivaalla
puhaltaa ylleni punertavaa ilmaa,
ennen joulua
minä rakastan sinua.

Monissa runoissa toistuva musta turkki kuvaa synkkää mieltä, mutta ehkä se on myös jonkinlainen turva. Ja vuoteessa yksin saa olla se, mikä on, tuntea omat tunteensa, ei tarvitse esittää.

Vaikka yllä olisi tumma turkki, voi silti olla vastaanottavainen ja antavainen rakkaudessa. Pimeimmistäkin kokemuksista voi selvitä ja kurkottaa kohti toista ihmistä.

Kansitaiteilijalle esitän pahoitteluni: kirjan kansi on oikeasti melkein musta. Talvivalo teki taikojaan ja huomasin vasta liian myöhään, että kannesta tuli kuvassa näin sininen.


Katariina Leino: Mustaa lunta. Aviador 2025. 97 s. Kirjastolaina. Kansi: Nina Aitta.

Lyhyesti trendikkäästä kolmikosta

Silmieni eteen marssi kolmen kirjan verran perhe- ja äitisuhteiden ruodintaa. Sain kokea kirjallisen trendin napakassa, rönsyävässä ja kokeilevamman rakenteen paketissa.

Kannet: Tuomo Parikka (Rihmasto) & Pauliina Mäkelä (Hyvästi itä).

Laatikaisen, Nissisen ja Hastin romaaneissa äiti-lapsisuhteissa on repeämiä, puutteita, tuskaa, puhumattomuutta. Kaikissa lapsi jää yksin tavalla tai toisella, mikä painaa pitkälle aikuisuuteen. Lapsuuden ihmissuhteita peilataan nykyiseen kumppaniin, joka joko irrottautuu, sallii tai ymmärtää.

Kansi: Jussi Karjalainen.

 

Äitisuhteen lisäksi kolmikkoa yhdistävät paikat, köyhyys ja tehdyt matkat. Laatikaisella isä on lapsuudessa ollut poissa rakentamassa toisten elämää, Nissisellä ukki elää autioituvalla seudulla. Hastilla alun kartanomiljöö korostaa päähenkilön varattomuutta. Kaikissa kirjoissa tehdään matka, joka selventää omaa menneisyyttä, ainakin jossakin määrin.


Laatikaisen teos on kolmikon tiivein ja minulle kirkkain. Siitä poimin pikapostauksen ainoan lainauksen:

Yö on hahmoton, en nuku siinä hetkeäkään. Sakeudesta porautuu lopulta pintaan yksi kirkas ajatus. Ei voi löytää sellaista mitä ei ole.

Satu Laatikainen: Hyvästi itä. WSOY 2025. 196 s.

Camilla Nissinen: Rihmasto. Tammi 2025. 344 s.

Susanna Hast: Toivottomuus. S&S 2025. 222 s.

Kirjastolainoja kaikki.

Äidin vimmainen taistelu – Venla Kuoppamäki: "Sun poika kävi täällä"

Kansi: Dog Design Oy.

Teos 2022. 303 s.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4/5.

Viikon takaisen Hesarin haastattelun perusteella kiinnostuin Venla Kuoppamäen vastikään ilmestyneestä kirjasta "Sun poika kävi täällä". Se on omakohtainen, päiväkirjamuotoinen kuvaus siitä, minkälaista on olla mielenterveyspotilaan lähiomainen ja taistella rakkaan hoidon ja selviytymisen puolesta.

Oskari on kertoja-äidin esikoinen, pian täysi-ikäinen nuori mies. Perheeseen kuuluvat myös uusi puoliso Kaitsu ja Oskarin pikkuveli. Oskarilla on alkanut olla kahnauksia viranomaisten kanssa, ja hän myös liikkuu huonossa seurassa. Oskari lääkitsee usein levotonta oloaan kannabiksella, vaikka sen vaikutus ei ole rauhoittava kuten hän kuvittelee, vaan päinvastoin.

Lopulta tilanne kilpistyy niin, että edessä on sijoitus nuorisokotiin. Kun äiti on Turkissa joogalomalla, Oskarin vointi heikkenee psykoottiseksi ja edessä on ensimmäinen psyykkinen arvio terveyskeskuksessa. Tai olisi, ellei Oskari karkaisi odotustilasta.  

Kun arvio lopulta saadaan tehtyä, asetetaan Oskarille diagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tästä eteenpäin vuodet noudattavat samaa kaavaa: on alavireisiä kausia, maanisia vaiheita, sairaalajaksoja. Äiti oppii tunnistamaan merkit varhain, sen milloin Oskari liukuu pois, mutta poika itse ei sitä silloin hoksaa.

Ja niin ironista kuin se onkin, juuri sairaudentunnottomuus ja sitoutumattomuus lääkehoitoon ovat molemmat osa sitä sairautta. Yli puolella sairastuneista on niiden kanssa haasteita. Pirullinen perkeleen sairaus. 

Kun mieli kiihtyy, jäävät työt, opiskelut, laskut hoitamatta. Pikavippejä kertyy mutta unta viikossa vain muutama tunti. Alkaa metsästys eli äidin organisoima viranomaisrumba, jotta sairas poika saataisiin hoitoon.

Tavallaan on ymmärrettävää, ettei kukaan voi noin vain lähettää vaikkapa ärsyttävää naapuria tai kettumaista työkaveria suljetulle osastolle. Samalla tuntui, että tosipaikan tullen sairaan ihmisen saaminen sairaalaan on tehty todella vaikeaksi. 

Tarvitaan virka-apupyyntöjä poliisille, jonotuksia päivystyksissä, toistuvia ambulanssikyytejä, oikea-aikaisia lähetteitä. Kaikki pitää osata hoitaa tiettyyn aikaan päivästä tai koreografia särkyy. Eikä mania tai psykoosi katso kelloa. Liian usein, kun ollaan melkein jo maalissa, kyllästyy potilas odotteluun sairaalan aulassa ja lampsii tiehensä. Kaikki alkaa alusta.

Miksi äiti sitten niin hanakasti haluaa poikansa suljetulle osastolle? Se on keino saada Oskarin lääkitys tilanteen tasalle ja oireisto kuriin. Siellä poika on myös turvassa – silloin kun todellisuudentaju rakoilee, voi potilas olla vaarallinen itselleen ja muille. 

Kun osastohoito vihdoin on saatu aloitettua, seurataan voinnin kehittymistä, on hoitoneuvotteluja ja vähitellen enemmän oikeuksia. Ulkoiluluvasta muodostuu Oskarin hoidon käännekohta aina vain uudelleen: se kun myönnetään sairaudentunnottomalle potilaalle äidin kokemuksen mukaan liian nopeasti.

Äidin hätä ja epätoivo koskettavat. Vuosia kestänyt kissa ja hiiri -leikki pojan hoidon järjestämiseksi ja hoidossa pysymiseksi on turhauttavaa luettavaa. Ei kai taas? Eihän tämä näin voi mennä?

Äiti jaksaa olla sinnikäs. Vaikka poika täyttää kahdeksantoista ja luisuu tavallaan huoltajan ulottumattomiin, äiti jatkaa. Kun poika karkaa, äiti etsii. Kun poika tarvitsee asunnon, äiti järjestää. Siivoaa sotkuja omien voimavarojensa ääriin. Käy sairaalassa päivittäin. Ja muistaa joka päivä sanoa, että rakastaa.

Oskarin tarinalla ei ole onnellista loppua. Äidillä on kuitenkin rauha siitä, että hän yritti kaikkensa. 

Kirja oli minulle silmiä avaava lukukokemus. Äidin päiväkirjassaan kuvaama ajanjakso valottaa hyvin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen oireita, hoitomuotoja ja läheisen kokemuksia. Pidin siitä, että kirjaa ei ole stilisoitu liikaa, päiväkirjamaisuus näkyy. Kirjaa lukiessa ei voi olla miettimättä, minkälaisia ovat niiden tarinat, joilla ei ole leijonaemon lailla taistelevia omaisia.

Olen viime aikoina lukenut useita mielenterveysaiheisia kirjoja, joissa näkyy kriittisyys psykiatrisen hoidon lääkepainotteisuutta kohtaan. Oskarin hoitopolulla äiti ihmettelee ajoittain lääkkeiden määrää, mutta tekee sen itsekseen, koska pelko lääkekriittiseksi leimautumisesta on kova. Ei auta kuin luottaa hoitavaan lääkäriin. 

Maallikkolukijaa hämmentävät hoitojaksojen lyhyydet ja käytäntö, että potilasta ikään kuin rangaistaan karkaamisista ja hoitoon sitoutumattomuudesta. Jos sairaudentunto ei ole hoitojakson aikana ehtinyt herätä, niin miten Oskari voisikaan kokea lääkehoidon tai avohuollon hoitotapaamiset tarpeellisiksi.

Kuoppamäen kirja on varmasti hyvää vertaistukea kaikille mielenterveyspotilaiden läheisille. Se avaa psyykkisten sairauksien hoitoprosesseja, ja ennen kaikkea se poistaa mielenterveyden häiriöihin liitettyjä stigmoja. Kuten Oskarin pikkuveljelle selitetään: samaan tapaan kuin ihmisellä voi mennä jalka poikki tai tulla kova vatsakipu, niin myös ihmisen mieli voi sairastua.  

Helmet 2022: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti.

Elämän mysteerien jäljillä – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kirjan kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2022. 192 s.
Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Niin vain en malttanut odottaa kirjastovarauksen saapumista, vaan tartuin Joel Haahtelan uutuuskirjaan BookBeatissa. Jaakobin portaat päättää Haahtelan pienoisromaanien trilogian, jonka ensimmäisestä osasta Adèlen kysymys kirjoitin blogijutun muutama vuosi sitten. Toinen osa Hengittämisen taito jäi jostain syystä bloggaamatta, vaikka olen sen jo kahdesti lukenut. Ehkä sen blogiaika tulee vielä.

Jaakobin portaiden päähenkilö on akateemisella urallaan kompuroinut mies, joka matkustaa Jerusalemiin hakemaan veljeään Iljaa. Ilja on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja sairastunut luultavimmin Jerusalemin syndroomaan, tilaan joka joskus valtaa pyhän kaupungin kävijän ja saa harhaiseksi, tuntemaan uskonnollisia kokemuksia.

Kertoja odottaa veljensä toipuvan matkustuskuntoon ja tutustuu sillä aikaa Jerusalemiin, kaupunkiin, jossa kaikki kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä. Kertojaa askarruttavat äidin kuoleman lisäksi suhde Iljaan ja erääseen naiseen. Jerusalem on monien uskontojen keskus, ja se onkin oiva näyttämö pohtia elämän mysteerejä. 

Kertoja löytää Iljan tavaroista heidän isoisänsä muistikirjan ja sieltä maininnan Jaakobin portaista. Raamatussa nuo portaat yhdistävät pyhän ja maallisen, taivaan ja maan. Ovatko portaat tuoneet Iljan Jerusalemiin? Mies etsii Jerusalemin kaduilla vihjeitä portaista ja kohtaa pyyteetöntä vieraanvaraisuutta ja auttavaisuutta. 

Etsintöjensä lomassa mies uppoutuu välillä muistoihinsa, joista erityisesti yhteen liittyy suurta surua. Hänen muistonsa kuolleesta äidistä on haaltunut, haihtunut lähes olemattomiin. 

Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.

Haahtelasta oli viime sunnuntain Hesarissa laaja Suvi Aholan kirjoittama artikkeli. Ahola valottaa kirjoituksessaan Haahtelan trilogian kirjojen teemoja ja piirteitä, ja Haahtela kertaa jutussa tietään ortodoksisen kirkon diakoniksi. Lääkärin koulutuksen saanut kirjailija ei näe ristiriitaa luonnontieteen ja henkisen elämän välillä, vaan toteaa, että hänen kirjojaan voi lukea niin henkisin kuin humanistisin silmin. Voin allekirjoittaa kirjailijan luonnehdinnan, sillä vierastan uskonnollisuutta, mutta Haahtelan kirjoja luen mielenkiinnolla. Niissä on kaunista kieltä, inhimillisyyden tuntua ja psykologista otetta. Elämän mysteerit kiehtovat, ja se mikä on maagista realismia, mikä henkisyyttä, jää lukijan ratkaistavaksi.

Uuden vuoden ensimmäinen uutuuskirja on siis luettu, ja kuittaan sillä heti Helmet 2022 -lukuhaasteen kohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

Elämä herkkyyden ehdoilla – Anja Snellman: Antautuminen

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2015. 325 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjalliset kiinnostuksen kohteet vaihtelevat, uusia tulee ja vanhoja unohtuu. Jotkut pysyvät ikisuosikkeina, ja sitten on niitä, jotka saa löytää uudelleen. Nimenomaan saa, sillä puhuttelevan kirjailijan teosten äärellä olo on kuin aarrearkun löytäneellä. Anja Kauranen/Snellman palasi minulla kiinnostavien kirjailijoiden joukkoon viimesyksyisellä romaanillaan Kaikki minun isäni, jonka intensiivisyys ja rikas kieli tekivät vaikutuksen. Ennen joululomaa suuntasin töissä Snellmanin kohdalle kaunohyllyssä.

Antautuminen on kirja erityisherkkyydestä, ja se on omistettu Elaine Aronille, yhdysvaltalaiselle psykologille, joka määritteli erityisherkän persoonallisuustyypin 1990-luvulla. Aronin Erityisherkkä ihminen on aiheen perusteos, nykyisin aiheesta julkaistaan uutta kirjallisuutta jatkuvasti myös Suomessa. 

Antautuminen kertoo siitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu, kun kaiken kokee herkemmin kuin useimmat muut. Päähenkilö on Anu, alussa nuori koululainen. Hän piiloutuu mieluusti äidin helmoihin ja vastaa vieraille vain yhdellä sanalla, jos ollenkaan. Töksäyttelystä huomautellaan, muutenkin käytöstä pidetään outona. Anu mielellään vetäytyy eikä ole huomion keskipisteenä. Kirjasto on Anun turvapaikka, ja tarinat, kirjat ja numerosarjat tuovat lohtua.

Anun aistit ylivirittyvät herkästi, sosiaaliset tilanteet tuntuvat monesti hankalilta ja ne kuormittavat. Kouluruokailu on painajainen, josta Anu yrittää selvitä karkaamalla, ettei taas tarvitsisi oksentaa. Anun käytös johtaa ihmettelyihin ja kiusaamiseen. Kirjan lukujen nimet toistavat kymmeniä haukkumasanoja, joita tyttö saa osakseen ja joita hän myös itselleen antaa. VääränlainenHönttiMutisijaKammo. 

Anu seuraa muiden leikkejä ikkunasta, turvallisen välimatkan päästä. Tutustuminen ja kanssakäyminen tuntuvat vierailta. Esimerkiksi luku nimeltä TyhjänpanttiSeinäruusuPillittäjäUlkkisPariton alkaa näin:

Miten mentiin hakemaan paria? Miten pyydettiin päästä mukaan ryhmään? Sanat juuttuivat kurkkuun, tai ei sanoja ollut. Yritys kuihtui kitalakeen, siellä oli hautausmaa ja suolakaivos. Rotko.

Anun tarina tuo herkästi ympäristöään aistivan kokemusmaailman lähelle lukijaa. Erityisesti kirjan ensimmäinen puolisko oli minulle intensiivinen lukukokemus, uppouduin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukseen. Hämmästyin, miten moniin kokemuksiin pystyin jopa samastumaan.

Snellman tunnetaan omaelämäkerrallisista romaaneistaan, ja tällä kertaa omakohtaisuutta alleviivaa kannessa oleva, helposti tunnistettava kirjailijan lapsuuskuva. Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. 

Vuonna 2015 ilmestyneeseen Antautumiseen on kohdistunut kirjastossa yllättäen paljon varauksia, ja eräältä asiakkaalta kuulin syyn: Snellman oli taannoin vieraana Ylen Perjantai-ohjelmassa kertomassa erityisherkkyydestään. Kiitin vinkistä ja katsoin jakson Areenasta. Voin suositella ohjelmaa, sillä se saattaa laannuttaa aiheeseen kohdistuvia ennakkoluuloja ja ärsytyksiä – ainakin minulle kävi niin.

Matkani lukemattomien Snellmanien parissa jatkuu.

Muutosten viikko lintusaarella – Maisku Myllymäki: Holly

Kansi: Anna Makkonen.

WSOY 2021. 255 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Kirjasyksyn uutuuksista tartuin ensimmäisenä Maisku Myllymäen esikoisromaaniin Holly. Siinä luontotoimittaja Eva matkustaa kaukaiselle saarelle tapaamaan Hollya, saarta asuttavaa naista, joka on havainnut saarellaan harvinaisen linnun, vihermehiläissyöjän. Eva viipyy saarella viikon ja tarkoituksena on saada aikaan lehtijuttu: lukijoita kiinnostaa toimittajaäidin ohjeiden mukaisesti jopa enemmän Hollyn tarina kuin lintu.

Eva katselee ympäristöään biologin silmin. Hänen  silmissään Holly kukoistaa kuin pallohortensia. Teksti vilisee erityisesti lintusanastoa, ja Hollyn talossa, jossa Evakin majoittuu, on jotakin viidakkomaista. Mutta missä luuraa se lintu, joka toi Evan saarelle?

Holly ja Eva ovat kaksi erilaista naista suljetussa miljöössä. Holly on viisissäkymmenissä, Eva 35. Toinen on vaalea, ulottuvainen kuin haikara, toinen taas tumma ja fasaanimaisen pyöreä. Holly on koko ajan jotenkin valtoimenaan, kaftaani liehuu ja kainaloissa on tuuheat pöheiköt. Hollyn nauru on rehevää, häpeilemätöntä, se on yhtä aikaa kaiken paljastavaa ja torjuvaa. Eva on sulkeutuneempi ja varautunut asiallisesti leikatussa polkkatukassaan, kompleksinenkin.

Hollyn aviomies on kuollut nuorena, minkä jälkeen hän erakoitui saarelleen seikkailuvaiheen jälkeen. Evan vierailun aikana saaressa piipahtaa Hollyn entisestä elämästä Roberto, joka avaa Evalle Hollyn taustoja. 

Hollyn tähti teatteritaivaalla on himmennyt, mutta nyt hän työstää artikkelia ohjaajan ja näyttelijän välisestä dynamiikasta. Hollyn suulla kommentoidaan kirjoittamista:

Olen kirjoittanut jo sivutolkulla, kuten näet, mutta en ole löytänyt vielä ydintä, sitä mitä oikeasti haluan sanoa. Minä kirjoitan aina näin, järkyttäviä määriä, kokonaisia romaaneja, ennen kuin tajuan, mistä minun pitäisi oikeasti kirjoittaa, ja ehkä juuri siksi minä vihaan kirjoittamista, se on niin laajaa ja avaraa, se vaatii koko maailman haltuun ottamista, vaikka lopullisessa tekstissä olisikin vain pieni viipale siitä kaikesta.

Saari muuttaa Evaa, jolle himo ja halu olivat saarelle tultaessa vieraita. Tai oikeastaan se on Holly, joka häntä muuttaa, ja osansa on myös jokailtaisilla viinipulloilla. Viikon aikana Evan muodonmuutos etenee ja samalla tunnelma tihenee. 

Myllymäen kirjalliset esikuvat vilahtelevat näkyvinä ja rivien väleissä. Omalaatuinen nainen lintujen keskellä – täytettyjen, elävien, printeissä kukertavien – tuo mieleen Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. Teoksen motto ”Minusta on vastenmielistä ajatella että minä olen syyllinen ja olen varma että en ole" on peräisin Iris Murdochin Meri, meri -romaanista. Murdochin kirjan kohdalle Holly myös asettaa viinipullon kirjahyllyssä naisten ensimmäisenä iltana. Murdochin romaani nousee myöhemmin keskeiseksi, se on Hollylle eräänlainen peili elämään.

Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan. Kirjassa yhdistyvät monet minua kiehtovat elementit: on meri, saari, värikästä henkilökuvausta, kirjallisia viittauksia ja arvoituksellinen tunnelma. Kerronta on yhtä aikaa täyteläistä ja kuulasta, lukijan havaittavaksi on jätetty tasoja ja koukkuja. 

Kirjan lopussa on kirjailijaa inspiroineen kirjallisuuden lähdeluettelo – rakastan tällaisia listauksia, on ihana antaa kirjojen johdattaa toisten kirjojen luo!

Meri on niin vahvasti läsnä, että kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Helmet-haasteessa ujutan Hollyn kohtaan 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi, vaikka keskeisiä henkilöitä on kaksi.

Kuulluksi tulemisen tarpeesta – Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Kansi: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2020. 379 s.
Alkuteos: Arv og miljø (2016).
Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Mieti, jos sinulla olisi tärkeä ja vakava asia, jonka haluaisit läheistesi tietävän. Yrität kertoa sen, mutta tarinasi sivuutettaisiin toistuvasti. Vaikka kuinka yrittäisit, muut vain vaihtaisivat puheenaihetta tai olisivat kuin et olisi sanonut mitään. Tässä musertavassa tilanteessa on päähenkilö Bergljot norjalaisen Vigdis Hjorthin romaanissa Perintötekijät.

Parikymmentä vuotta sitten Bergljot päätyi laittamaan välit poikki lapsuudenperheeseensä suojellakseen itseään jatkuvalta mitätöinniltä. Ajan kulumisesta huolimatta lapsuuden trauma, se mistä hän olisi halunnut puhua, ei ole jättänyt kuusikymppistä naista rauhaan. Nyt se nousee jälleen pulpahtaen pintaan kuin kelluva koho, kun perheen isä kuolee ja pitäisi jakaa perintöä. Bergljotilla on kaksi pikkusiskoa ja yksi isoveli, joista vain veli pitää hänen puoliaan. Äiti ja siskot ovat "toisella puolella".

Kiistakapulaksi nousee kaksi mökkiä, jotka vanhemmat ovat suunnitelleet antavansa pikkusiskoille. Bergljot ja veli saisivat mökeistä rahallisen korvauksen. Korvaus tuntuu kohtuuttoman pieneltä, varsinkin kun Bergljot ja veli ovat ne, joille on tapahtunut kotona pahoja asioita. Selvää on, että pelkistä mökeistä ei ole kyse.

Bergljot on työstänyt traumojaan vuosien psykoanalyysissa, joten mukana on vahva psykologinen näkökulma. Bergljot pohtii paljon ihmisten motiiveja, luonnetta, persoonallisuuksia. Mitä trauma tekee ihmiselle?

Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautua.

Bergljotin pohdiskelu saa miettimään selviytymistä. Bergljotilla on koulutus, ammatti, asiat näennäisen hyvin. Hän on pärjännyt kokemuksistaan huolimatta hyvin elämässä, joten voidaanko sanoa hänen selviytyneen? Sisällä vielä myllertää. Viiniä kuluu, yöt ovat unettomia, kertojan ajatukset kiertävät kehää. Mikä vika minussa on, kun minua ei uskota? Miten vanhemmat saattoivat toimia niin kuin toimivat?

Hjorth rakentaa romaaninsa taidolla. Kerrokset avautuvat pikkuhiljaa, kun päähenkilön sisäinen puhe käy läpi asioita uudelleen ja uudelleen. Toistoa hyödyntävä ja vimmalla etenevä kerronta imitoi sitä, miten ihminen käsittelee vaikeita asioita puhumalla tapahtuneesta usein ja monille ihmisille. Asian voi sisäistää ja ymmärtää vasta, kun sen on käynyt läpi riittävän monta kertaa. Toisto on vahva kerronnan tehokeino: muistan vielä parin vuoden takaa hyvin Naja Marie Aidtin surutyöstä kertovan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin -romaanin, jossa toisto niin ikään kuvaa trauman käsittelyä.

Hjorthin Perintötekijät ilmestyi Norjassa vuonna 2016 ja nostatti kohun siitä, mitä saa sanoa ja mitä ei. Hjorthin romaanilla on ilmeisesti vahvoja yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin, ja esimerkiksi kirjailijan sisko vastasi tähän ulostuloon kirjoittamalla aiheesta oman romaanin.

Heräsin kirjan omaelämäkerralliseen luonteeseen vasta luettuani sen, joten "sain" lukea kirjan pohtimatta, mikä on totta ja mikä sepitettä. Kieltämättä tarinan autofiktiivinen puoli herättää uteliaisuuteni, joten jälleen on yksi syy lisää odottaa toukokuuta –  Hjorth on yksi Helsinki Lit -festivaalin kirjailijavieraista.

Helmet 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja.

Perintötekijöistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Tuija, Kirjaluotsin Tiina ja Omppu.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kansi: Jussi Karjalainen.

Teos 2019. 240 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Finlandia-palkitun Laura Lindstedtin uusin teos Ystäväni Natalia lukeutuu listauksissani kevään odotetuimpiin kirjoihin. Se kertoo Nataliasta, joka hakeutuu psykoterapiaan, koska ajattelee koko ajan seksiä. Kirja kuvaa Natalian kymmenen viikkoa kestävää terapiapolkua. Tarina risteilee kirjan nimihenkilön seksuaalielämän saloissa, ja tutkiskelua johdattelee Natalian terapeutti, kirjan minä-kertoja.

Terapeutti on kehitellyt väitöstutkimuksessaan kerrostusterapian, metodin, jonka avulla päästään nopeammin tuloksiin kuin tavallisessa terapiassa. Kerrostusterapian aikana terapeutti teettää potilaallaan monenlaisia kirjoitusharjoituksia. Näitä tuotoksia ja niiden herättämiä tunteita terapeutti ja Natalia ruotivat joka tiistai.

Me emme jäljitä ensisijaisesti muistojasi terapiassa. Muistoja tulee, se on selvä, ja ne saavat tulla. Mikään ei ole täällä kiellettyä. Mutta muistot ovat meille vain raakamateriaalia, me emme luota yksin niiden todistusvoimaan. Sinä kirjoitat. Johdattelet ajatuksiasi kirjoittavalla kädelläsi niin kuin kapellimestari johtaa orkesteriaan tahtipuikollaan. Annat mielelle muodon. – – Kaivamme esiin erilaisia kerrostumia ja kerrostamme lisää. Kerrostamme niin kauan ja niin hartaasti, että se mikä sinua jäytää ja satuttaa kadottaa voimansa, muuttuu lopulta toiseksi.

Kaikki todella tuntuu vain kerrostuvan ja kerrostuvan: kertojan havainnot, Natalian kertomukset sisäkertomuksineen, intertekstuaaliset viittaukset, eri tekstilajit. Kaiken tämän monitahoisuuden pitää koossa rajattu tila: viikoittaiset, minuutilleen mitoitetut tapaamiset. Terapian edetessä tosin perinteiset terapeutti–potilas-suhteen rajat venyvät. Rajoja rikkovaa on oikeastaan jo kirjan lähtöasetelma: terapeutti kutsuu potilasta ystäväkseen ja ylipäätään kertoo tämän tarinan.

Koska Natalian ongelmat kietoutuvat seksuaalisuuden ympärille, vilisee tekstissä vittuja, vulvia, kiveksiä, peniksiä. Myös kuvina. Yhtäkkiä kaiken tekstimassan keskellä on esimerkiksi sivun kokoinen fallos-piirros. Tämä saattaa hätkähdyttää lukijaa, ja niin kai on tarkoituskin.

Natalian ja terapeutin tarina on keitos, jossa leikitellään jatkuvasti uskottavuudella. Miksi Natalia oikeastaan on hakeutunut terapiaan? Kuka tarinaa kertookaan? Natalia tuntuu olevan terapeutille "unelmien potilas", sellainen jonka ongelmia hän on aina halunnut ratkoa. Pystyykö terapeutti toimimaan eettisesti kutkuttavassa tilanteessa? Sitä mukaa kun kerroksia tulee tarinaan lisää ja kertojan epäluotettavuus kasvaa, alkavat tulkintavaihtoehdot sinkoilla lukijan mielessä.

Lindstedt kirjoittaa tyylikkään suorapuheisesti ja viisaasti naisen halusta ja seksuaalisuudesta ilman tirkistelyn tai mässäilyn sivumakuja. Nautin taidokkaan ja moniulotteisen tekstin lukemisesta, vaikka aivan en osannut antautua Natalia-kieputuksen vietäväksi. Lukiessani monet kielelliset valinnat tekivät vaikutuksen. Kielikorvaani hellivät etenkin oivaltavat uudissanat, kuten surupähkylät, ja värikäs verbien käyttö: esimerkiksi Natalia saa terapeutiltaan kotiin pohdittavakseen muutamia tukisanoja, jotka sitten siementyvät, kun ne liittyvät toisiin käsitteisiin assosiaation avulla.

Vaan jokin korvaani tekstissä myös särähtää – se on runsas vieraskielisten sanojen käyttö. Esimerkiksi erikielisten käsitteiden merkityserojen pohdinnot ovat mielenkiintoisia, ja ymmärrän toki myös, että aina suomenkielistä vastinetta ei ole, mutta silti haluaisin haastaa taitavaa sanankäyttäjää keksimään ja kehittelemään.

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (2002)

Kansi: Martti Ruokonen.

Alkuteos: I giorni dell'abbandono.
Suomentaja: Taru Nyström (2004).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 253.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Hylkäämisen päivät on Elena Ferranten toinen romaani, joka ilmestyi alun perin suomeksi 2004 Avaimen kustantamana. Nyt WSOY on ottanut kirjasta uuden painoksen Napoli-tetralogian menestyksen imussa ‒ ja miksipä ei, sillä tämä Ferranten varhainen teos on mainio naisen psyyken horjumisen kuvaus avioerotilanteessa.

Napoli-sarjaa lukeneet tuntevat Ferranten erityisesti Napolin ja naisten ystävyyden kuvaajana. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Torino ja aiheena avioero ja sen seuraukset. Eräänä päivänä Olgan mies ilmoittaa lähtevänsä, Mario on rakastunut toiseen. Olga on ihmeissään: eikö meillä mennytkään hyvin? Oliko tämä nähtävissä jo aiemmin?

Nainen yrittää hahmottaa muuttunutta elämäänsä, jossa hän jää yksin lasten ja arkisten velvoitteiden kanssa. Olga tuntee alemmuutta:

Nyt kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana en ollut enää minkään arvoinen, en pystynyt edes käyttäytymään niin kuin olisin halunnut. Olin työtön, miehetön, kokoonkuivunut, etikoitunut.

Jätetyksi tuleminen ajaa Olgan syöksykierteeseen, jossa kärsivät hän itse, lapset, koira, ympäristö. Jätetyn mieli on kaaoksessa, samoin pian koti ja muukin elämä. Olga on täynnä vihaa, raivoa, katkeruutta. Ferrante kuvaa Olgan murenemista ja holtittomuutta niin vimmaisesti, että lukukokemus on ravisteleva.

Ferrante on hurmannut minut Napoli-sarjan kahdella ensimmäisellä osalla Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina. Hylkäämisen päivät on erilaista Ferrantea, mutta ei mielestäni mitenkään huonompaa. Väkivaltaa Napoli-sarjassakin on, mutta Hylkäämisen päivät on eri tavalla rujo. Napoli-sarjan kahta ensimmäistä teosta olen hieman moittinut tyhjäkäynnistä ja jaarittelusta ‒ sellaisia ongelmia Hylkäämisen päivissä ei ole, sillä tämä on vauhdikas ja tiivis.

Suomeksi kirjailijan varhaisemmasta tuotannosta on ilmestynyt myös esikoisteos Amalian rakkaus, jossa onkin melkein parinsadan varaajan jono kirjastossa. Kirjoittelen esikoisesta, kunhan vuoroni koittaa.

Hylkäämisen päivistä ovat bloganneet esimerkiksi Annika ja Katja.

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (2015)

Alkuteos: Hush Baby.

Suomentaja: Tuula Kojo (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 397.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tiedot kirjaston tarran alla.

Suomenruotsalaisen Johanna Holmströmin romaani Sulje silmäs pienoinen on psykologinen jännäri, joka sijoittuu Helsingin ja Sipoon rajalle, idylliselle merenranta-alueelle. Lapsipsykologi Robin palaa lapsuudenkotiinsa alkoholisoituneen äitinsä luo. Psykologilla itsellään on raskas menneisyyden taakka harteillaan, ja kotiseutu nostaa mieleen monia kipeitä muistoja, kuten isäpuolen kuoleman, veli Lukaksen menehtymisen huumeisiin ja veljen lapsuudessa kohtaamat traumaattiset tapahtumat.

Vierailu äidin luona pitkittyy, ja Robin huomaa olevansa erikoisten tapahtumien keskellä ja pian myös jonkun silmätikkuna. Tunnelma käy uhkaavaksi. Kuka Robinia jahtaa? Mitä yhteisössä on oikein tekeillä?

Holmströmin romaani oli kevään päätöskirja kirjaston lukupiirissä, jossa luettiin kevään ajan pohjoismaisia kirjoja. Ajattelimme etukäteen toisen vetäjän kanssa, että tässähän oli hyvin kirjoitettu kirja, jossa on paljon aineksia. Kumpikaan meistä ei ollut Holmströmin lumoissa, mutta pidimme kirjaa mukiinmenevänä. Odotimme vilkasta keskustelua, mutta emme osanneet odottaa kaikkien aikojen lyttäystä!

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa sekavana ja epäuskottavana — erityisesti Robin ei vakuuttanut kriittisiä lukijoita. Robinin pimeässä juoksentelu ja etsiskely herättivät kiukkua: eihän noin kukaan toimi, paitsi elokuvissa! Kirjassa oli liikaa aiheita: huumeista, menneisyyden haamuista, erikoisesti käyttäytyvistä lapsista, piileskelevästä jalkajousiampujasta ja suomiehestä olisi riittänyt aineksia useampaan kirjaan.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin. Kaiken parjaamisen keskellä eräs lukupiiriläisemme nosti esiin muutamia kauniita kuvauksia kirjasta. Tässä niistä yksi:

Ja niin hetki liitää ohitse, yhtä keveästi ja ilmavasti kuin linnun pudottama höyhen johon tuuli tarttuu. He juovat tuoppinsa tyhjäksi, ja heidän väliinsä leviää hyvästelyn häive.

Nämä jäähyväiset ja muutama muu kohtaus on kirjoitettu pysäyttävän kauniisti. Mehevän keskustelun lopputulema taisi olla, että jos kirjasta olisi karsinut aiheita ja sen henkilöhahmoja syventänyt, niin siitä olisi voinut syntyä ihan menettelevä kirja.

Lukupiirikeskustelu yllätti, mutta myös lämmitti. Minusta on ihana nähdä, kun kirjat ja lukeminen herättävät tunteita. Ja aina kaikki eivät voi tykätä kaikesta, se on selvä. "Ihan kiva" ja muut laimeat kommentit taas eivät vie keskustelua eteenpäin. Hyvin perustellut mielipiteet antavat uutta näkökulmaa muille kirjan lukeneille. Kieltämättä omakin mielipiteeni kirjasta hieman heikkeni keskustelun edetessä, vaikken sille täystyrmäystä annakaan. Huomasin jo lukiessani, että kun kirja alkaa jo vähän ärsyttää, niin lisäsuivaantumiseen ei paljoa tarvita. Robin kostuttaa kielenkärjellä huuliaan tarinan aikana lukuisia kertoja; niin, että tapa alkaa raivostuttaa.

Kevään lukupiirikirjoista parhaiksi nostettiin Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat ja Beate Grimsrudin Hullu vapaana. Ensi syksynä suuntaamme lukupiirissä aivan toisaalle, sillä kirjalista on koottu aasialaisten kirjailijoiden teoksista. Saa nähdä, mitkä kirjat saavat silloin osakseen kehuja ja mitkä haukkuja!

Marie Hermanson: Laakso (2011)

Alkuteos: Himmelsdalen.

Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2012).

Kustantaja: Like. 

Sivumäärä: 393.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: kirjastosta lainattu.

Kannen kuva: E. Paul Champseix

Luin viime syksynä ruotsalaisen Marie Hermansonin romaanin Hämäränmaa, jonka mystinen ja painostava tunnelma ja omalaatuinen tarina jäivät mieleeni. Kokemukseni Hämäränmaasta ja Laakson kaunis kansi vaikuttivat paljon siihen, että päätimme työkaverin kanssa valita Laakson lukupiirikirjaksi tammikuussa.

Daniel ja Max ovat kaksoset, jotka ovat eläneet lähes koko elämänsä erillään. Taaperoikäisenä Max ei kehittynyt yhtä ripeästi kuin veljensä, sillä Daniel hoiti kaiken hänen puolestaan. Tämän vuoksi veljekset päätettiin erottaa, ja Daniel asui äidin luona, Max isän. Perhe kokoontui yhteen vain poikien syntymäpäivinä. Vuosien vieriessä kaksoset olivat yhä vähemmän tekemisissä toistensa kanssa.

Luonteeltaan aivan erilaisia veljeksiä yhdistää aikuisina vain identtinen ulkonäkö. Danielista tulee kieltenopettaja, joka viettää melko vakaata elämää, kun taas Max ajautuu toistuvasti vaikeuksiin eikä tahdo löytää paikkaansa maailmassa. Daniel onkin ihmeissään, kun saa veljeltään kutsun tulla vierailulle Alpeilla sijaitsevalle klinikalle, missä tämä on toipumassa uupumuksesta. Ilmainen ulkomaanmatka kuulostaa huonossa työtilanteessa olevasta Danielista houkuttelevalta, ja hän lähtee matkaan.

Himmelstalin eli Taivaanlaakson klinikka on tarkoin vartioitu alue, jolla asukkaat voivat liikkua näennäisen vapaasti ja parantua kauniissa, stressittömässä ympäristössä. Kuten arvata saattaa, Max ei pyytänyt veljeään käymään muuten vain: hän haluaa kaksoisveljensä jäämään laaksoon tilalleen siksi aikaa, kun hän käy ulkomaailmassa "hoitamassa asioita". Daniel ei edes huomaa suostuneensa, kun veli on jo lähtenyt.

Kysymyksiä alkaa tulvia Danielin mieleen, kun veljeä ei kuulu takaisin. Mikä paikka tämä oikeastaan onkaan? Keitä nämä muut asukkaat ovat, miksi he ovat täällä? Pikkuhiljaa Daniel tutustuu muihin asukkaisiin ja kyläläisiin, ja totuus alkaa paljastua.

Kuten aiemmin lukemani Hämäränmaa, myös Laakso sijoittuu jonnekin jännityskirjallisuuden ja psykologisen romaanin välimaastoon. Tiesimme entuudestaan, että monet lukupiiriläiset vieroksuvat jännityskirjoja, joten odotettavissa oli, että kirjan lajityyppi herättää kirjan tarinan ja aiheiden ohella paljon keskustelua. Lukupiiriläiset pohtivatkin paljon kirjan lajia: joidenkin mielestä tämä ei kuulu esimerkiksi kirjastossa jännityshyllyyn lainkaan, toiset taas katsoivat asiaa hieman laveammin. Myös psykopatia ja pahuus puhuttivat paljon lukupiirissä, sillä kirjan kaksosaihe johdattelee miettimään kasvatuksen, ympäristön ja geenien vaikutusta ihmiseen.

Lukupiirissä myös väiteltiin siitä, mikä kirjassa oli uskottavaa ja mikä ei. Kieltämättä minäkin mietin uskottavuuskysymyksiä paljon kirjaa lukiessani, mutta lopulta yritin sivuuttaa ne ja nauttia Hermansonin luomasta maailmasta ja tarinasta. Hermanson nimittäin onnistuu luomaan huikean miljöön tapahtumille ja kuvaamaan sen niin elävästi, että pystyin helposti näkemään laakson mielessäni. Vielä kun kirjassa on koukuttava juoni ja monipuoliset henkilöt, niin en osaa paljon enempää psykologiselta jännäriltä toivoa.

Laaksosta on blogattu ahkerasti, esimerkiksi seuraavissa kirjablogeissa: Koko lailla kirjallisesti, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutuulia, Kartanon kruunaamaton lukija ja Kirjoihin kadonnut.

Paolo Giordano: Ihmisruumis (2012)

Alkuteos: Il corpo umano.

Suomentaja: Helinä Kangas (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 335.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Italialaisen Paolo Giordanon toinen romaani Ihmisruumis on moderni sotaromaani. Se kertoo italialaisista rauhanturvaajista, jotka lähtevät komennukselle Afganistaniin. Tukikohta sijaitsee keskellä hiekkaerämaata, joten olosuhteet ovat karut. Sotilaita ohjaavat armeijan tiukat säännöt, ja toiminta on rakennettu tarkan hierarkian varaan.

Ihmisruumiissa keskiössä ovat arki tukikohdassa ja etenkin sotilaat. Giordano kuvaa taitavasti joukkueen ryhmädynamiikkaa ja sitä, mitä tällaiset olosuhteet tekevät yksilölle. Jokaisen univormun sisällä kun on yksilö, jolla on omat muistonsa, ajatuksensa ja toiveensa. Yksi on mammanpoika, toisella on kotona odottamassa epäselvä perhetilanne, kolmas machoilee. Giordano tarkentaa muutamiin sotilaisiin ja valottaa heidän elämäänsä ennen ja jälkeen komennuksen.

Sotilailla on vastassaan talebanit, jotka ovat pääasiassa näkymätön vihollinen jossakin pöllyävän hiekan keskellä. Hiekka hiertää, aurinko porottaa ja usein ainoa tehtävä on odottaa. Sodan lainalaisuudet eivät saa unohtua tylsyydenkään keskellä, sillä kuolema on lähellä.

Romaanin aihe on täysin erilainen kuin Giordanon esikoisteoksessa Alkulukujen yksinäisyys, josta kirjoitin eilen. Kirjoja yhdistää niiden aiheiden raskaus. Rankkoja asioita on molemmissa käsitelty taitavasti. Vaikka mitä kauheuksia tapahtuu, niin teksti ei  ole liian mustaa. Toinen yhdistävä tekijä on ruumiillisuus. Molemmissa kehon toiminnot ovat tarkan havainnoinnin kohteena, Ihmisruumiissa nimensäkin veroisesti vielä enemmän. Sodassa ruumiit haavoittuvat, jotkut kuolevat. Ääritilanteet käyvät mielen ja fysiikan päälle.

Aluksi ajattelin, ettei kirjan sota-aihe oikein kiinnosta, mutta annan Giordanolle mahdollisuuden. Se kannatti, sillä olin yhtäkkiä lukenut koko kirjan. Sodan vaikutusten kuvaaminen ja syvät henkilöhahmot tekivät minuun vaikutuksen. Sotaa voi siis kuvata ilman jatkuvaa pauketta ja lahtaamista.

Olen nyt lukenut lyhyen ajan sisällä molemmat Giordanon tähän mennessä suomennetut teokset – ja janoan lisää! Onneksi vierailu kirjailjan kotisivuille (http://www.paologiordano.it/) paljasti, että Giordanolta on viime vuonna tullut teos nimeltä Il nero e l’argento. Aiemmat suomennokset ovat ilmestyneet pari vuotta alkuteoksen jälkeen, joten kenties vuoden 2016 paikkeilla on luvassa lisää Giordanoa suomeksi! Hyvää kannattaa odottaa.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (2009)

Alkuteos: The Shaking Woman or A History of My Nerves.

Suomentaja: Kaisa Sivenius (2011).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 240.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: otava.fi

Siri Hustvedt on amerikkalainen kirjailija, kriitikko ja kirjallisuustieteen tohtori, joka tunnetaan myös kirjailija Paul Austerin vaimona. Vapiseva nainen. Hermojeni tarina on henkilökohtainen tutkielma vaikeasti määriteltävistä tärinäkohtauksista, joista Hustvedt kärsii.

Hustvedt sai ensimmäisen vapinakohtauksensa, kun hän oli pitämässä muistopuhetta edesmenneen isänsä työpaikalla. Hän piti puheensa loppuun raajojensa holtittomasta heilumisesta huolimatta, ja oireet kestivät vain tuon puheen ajan. Tuosta hetkestä alkoi Hustvedtin tinkimätön selvitystyö vapinan syiden selvittämiseksi.

Oireeni ovat kuljettaneet minut Kreikasta tähän päivään, teorioihin ja ajatuksiin, jotka rakentuvat eri tavoille nähdä maailma. Mitä on ruumis ja mitä mieli? Onko jokainen meistä yksi vai moni? Kuinka muistamme asioita ja kuinka unohdamme niitä? Oman sairauteni jäljittäminen on osoittautunut seikkailuksi kokemuksen ja havaitsemisen historiaan.

Vapiseva nainen vie lukijan neuropsykologian maailmaan. Siinä käydään läpi alan historiaa, tautiluokituksia ja erilaisia esimerkkitapauksia hyvinkin perusteellisesti. Hustvedt esittelee laajasti muun muassa uni- ja muistitutkimusta; rivien välistä huokuu tiedonjano aihetta kohtaan. Kirjoittaja höystää paikoin hyvin tieteellistä tekstiä omilla kokemuksillaan, sillä hän kertoo avoimesti oireistaan ja tuntemuksistaan.

Poikkeuksellista ja samalla mielenkiintoisinta Hustvedtin omassa vapinassa on se, että kohtaus iskee vain kun hän on pitämässä puhetta ja että dramaattisen näköisen kohtauksen aikana hänen puheensa ei häiriinny. Hän on kokenut esiintyjä eikä myöskään kärsi esiintymispeloista: mistä moinen kohtaus siis kumpuaa? Hustvedt on melkeinpä pakkomielteisen halukas selvittämään vapinansa syyn, vaikka oireet ovatkin helpottuneet lääkehoidolla.

Vapiseva nainen pistää pohtimaan ihmismielen ja ruumiin monimutkaisuuksia. Varsinkin muistiin ja muistamiseen liittyvät pohdinnot ovat mielestäni kiehtovia. Missä määrin oikeasti muistamme vaikkapa lapsuutemme tapahtumia ja missä määrin vain luulemme muistavamme?

Muistia ei voi erottaa mielikuvituksesta. Ne kulkevat käsi kädessä. Jossakin määrin me kaikki keksimme itsellemme menneisyyksiä.

Lukukokemusta hieman raskautti se, että teosta ei ole jaettu lukuihin. Kansikuva ei ole minun silmääni kovin kaunis, joten siitä myös pieni miinus. Kannen lysyyn painunut nainen ei mielestäni välitä teoksen lämmintä, pohdistelevaa tunnelmaa.

Koska kirja keskittyy paljolti juuri neuropsykologisiin teorioihin ja pohdintoihin, uskoisin tämän olevan kaikille psykologiasta kiinnostuneille kiintoisaa luettavaa. Hustvedt ei sorru besserwisseriksi esitellessään laajaa tuntemustaan vaan tekee sen aidon innostuneesti.

Blogeissa Vapisevaan naiseen ovat tutustuneet esimerkiksi Jenni, Linnea, Valkoinen Kirahvi ja Katri. HS:n Jukka Petäjän kirjoitus on luettavissa täällä ja kustantajan esittely täällä. 

Anne Swärd: Kesällä kerran (2003)

Alkuteos: Polarsommar.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 239.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi
Kansi: Ulf Huett Nilsson
/Johnér /Fennopress

Swärdin esikoisteos kertoo erään perheen mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Keskiössä on Kaj, perheeseen pyytämättä vauvana tupsahtanut, rosoinen ja arvaamaton nuori nainen.

Paitaan oli kirjailtu nimi Kaj Angelika. Ja koska luulimme koko ajan että hänet haettaisiin takaisin, kutsuimme häntä Kajksi. Sitten oli liian myöhäistä viedä häneltä nimeä, ainoaa mitä hänellä oli tullessaan ollut. Äiti oli aina toivonut tytärtä. Ei hän voinut tietää että ainoa tytär jonka hän saisi tulisi varoituksetta keltaiseen takkiin käärittynä. Sillä oli vieras nimi, vieraat silmät, vieras haju, vierasta kaikki.

Tämä muukalainen syöksi aikanaan perheen elämän raiteiltaan. Turvallinen ydinperhe, johon kuuluivat äiti, isä ja pojat Jens ja Kristian, alkoi rakoilla. Ensin lähti isä, sitten veljeksetkin muuttivat omilleen. Jäljelle kotitaloon jäivät vain äiti ja Kaj. Nyt kun äiti lähtee matkoille, tulee Kristian katsomaan siskopuolensa perään.

Pirstaleisuus toistuu sekä romaanin rakenteessa että henkilöhahmoissa. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja vuorollaan jokainen pääsee kertomaan tarinaa omasta näkökulmastaan. Pirstaleisuuden vuoksi minun oli välillä vaikea saada tarinasta otetta. Tähän vaikutti toki myös se, että luin tätä melko lyhyissä pätkissä. Toisaalta palasien kokoaminen oli lukijana melko palkitsevaa.

Parasta Kesällä kerran -romaanissa on sen tunnelma ja lataus: ilmapiiri on ahdistavan painostava, ja koko ajan odotin jonkinlaista jännitteen purkausta. Se on vääjäämättä tulossa, mutta sen muodosta ei voi olla varma. Kuin kesähelteen painostavuus, joka enteilee saapuvaa ukkosta. Ja kun väistämätön tapahtuu, se sinkoaa perheenjäsenet jälleen kauemmas toisistaan.

Läpi teoksen eläimellisyys ja eläimet, kuolleet ja elävät, korostavat nihkeän ankeaa tunnelmaa. Kaj kerää kärpäsiä, niiden kuivuneet osat haisevat. Yhdestä koirasta hankkiudutaan eroon hyytävällä tavalla, toista pidetään hengissä, vaikka sen voisi jo päästää tuskistaan. Eläinrakkaalle tämä olikin paikoitellen raskasta luettavaa.

Isä on kammannut rakkautta vastakarvaan. Aina. Puhdistaakseen sen kirpuista ja luteista. Mutta ennen kuin hän on saanut työn tehtyä, se on jo jättänyt hänet.

Osallistun tällä Swärdin esikoisella Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Kirja on ollut paljon esillä blogeissa; siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi anni.M, Katja ja Erja. HS:n Aholan arvio löytyy täältä.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (2011)

Alkuteos: The Summer without Men.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2011).

Sivumäärä: 238.

Kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Kannen kuva: Marjo Tynkkynen

Kesä ilman miehiä on voimaannuttava tarina ihmisen haavoittuvuudesta ja hauraudesta, mutta toisaalta myös vahvuudesta ja sitkeydestä. Hustvedt käsittelee moninaisia aiheita eri-ikäisten naisten kautta: koulukiusaamista, ikääntymistä, aviokriisiä, kuolemaa ja luovuutta.

Minäkertoja Mia Fredricksen on keski-ikäinen runoilija ja yliopisto-opettaja, joka joutuu pakon edessä pysähtymään pohtimaan elämäänsä. Hänen miehensä Boris ilmoittaa laittavansa heidän avioliittonsa paussille. 30 avioliittovuoden jälkeen ilmoitus tauosta on Mialle täysi shokki: hänen psyykensä horjuu hetkellisesti, ja hän päätyy viettämään kesän kotikonnuilleen, ikääntyvän äidin lähettyville. Samalla hän vetää runokurssia teinitytöille. Tarina kietookin hauskasti eri sukupolven naisten tarinoita yhteen.

Aluksi epäilin, miten tulisin suhtautumaan keski-ikäiseen päähenkilöön. Pystyisinkö samastumaan, onko Miassa tarttumapintaa? Huoleni oli täysin turha, sillä tarina vei mennessään, eivätkä ikäkysymykset vaivanneet. Ainakin minulta riitti ymmärrystä tarinan kaikille naisille eli niin teini-ikäisille, keski-ikäisille kuin vanhuksillekin. Loistokasta henkilökuvausta, sanoisin.

Hustvedt sekoittaa tarinankerrontaan sopivasti niin psykologisia, filosofisia kuin biologisiakin pohdintoja. Kertojaratkaisu tuo kirjaan mehukkaan lisätason: kertoja kommentoi kertomistaan eli sitä, miten epäkiitollinen havaitsijan ja selostajan rooli voi olla.

Miten kertoa siitä, kysyy surullinen, ilkeämielinen, itkupilli kertojanne? Miten kertoa kaikesta? Tarinassa alkaa olla liikaakin aineksia – on samanaikaisuutta, yksi asia tapahtuu Rolling Meadowsissa, toinen kerhotalolla, kolmas kerhotalolla, puhumattakaan siitä että minun Borikseni vaeltaa New Yorkin kaduilla huolestunut Daisy kantapäillään; kaikesta tuosta pitäisi tehdä selkoa. Ja kuten tiedetään, samanaikaisuus on sanoille ISO ongelma.

Minkälaisina sitten näyttäytyvät miehet, joita ilman kesää vietetään? Ihan täysin ilman heitä ei nimittäin teoksen nimestä huolimatta selvitä; keskeisiä miehiä ovat keski-iän kriisissä nuoreen ranskattareen haksahtanut Mian aviomies ja alkoholiin tukeutuva naapurin Lolan puoliso. He häilyvät tarinassa taustalla, mutta ovat edelleen osa naisten elämää. Joku voisi varmasti löytää tästä paljonkin feministisiä piirteitä.

Kuva: Paula Kukkonen, otava.fi.

Aloin lukea ensimmäistä Hustvedtiani toiveikkaana enkä joutunut pettymään. Pidin erityisesti kertojasta ja lyhyehköistä filosofisista pohdinnoista. Ne tekivät Kesästä ilman miehiä raikkaan erilaisen, varmasti pitkään ajatuksissa pyörivän kirjan. Tätä onkin luonnehdittu Sinisen linnan kirjastossa esseemäiseksi teokseksi, ja K-blogin Jenni kuvailee tätä hauskasti epäromaaniksi.

Kirja syntyy lukijan ja luetun yhteistyönä ja parhaimmillaan tuo kohtaaminen on vertaansa vailla oleva rakkaustarina.

Tämä lukukokemus oli minulle ihanan aurinkoinen rakkaustarina, jonka sain kokea laiturilla lökötellen, auringon pehmeässä syleilyssä. Ainoastaan Mian ja naapurin Lolan tilanteiden "ratkaisuihin" olisin kaivannut lisää voimaa ja kekseliäisyyttä.

Kesä ilman miehiä on saanut blogeissa paljon näkyvyyttä. Viime aikoina siitä ovat bloganneet muun muassa Pihi nainen ja Upotus.