Ihmiselämä aamusta iltaan – Virginia Woolf: Aallot

Luin kansipaperittoman kappaleen.

Kirjayhtymä 1979. 213 s.
Alkuteos The Waves (1931). Suom. Kai Kaila. 

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Virginia Woolf -lukupiirimme käynnisti tällä viikolla syyskautensa Aallot-romaanilla. Kerrankin aloitin kirjan lukemisen ajoissa, mikä selittää kesäisen kuvan. Hyvästä startista huolimatta viimeiseen yöhönkin piti jotakin jättää.

Aallot koostuu yhdeksästä jaksosta, joista jokaisen aloittaa eläväinen kuvaus meren aalloista. Toinen jakso alkaa näin:

Aurinko kohosi korkeammalle. Siniset aallot, vihreät aallot levittivät rannalle nopean viuhkan, kiersivät piikkiputken töyhdön ja jättivät matalia valolätäköitä sinne tänne hietikolle. Niiden takana erottui heikko musta reunus. Kivet jotka olivat olleet utuisia ja pehmeitä kovettuivat ja niihin ilmestyi punaisia uurteita.

Aalto-osion jälkeen on aina vuorossa kirjan kuuden henkilöhahmon vuorottelevaa yksinpuhelua. Bernard, Louis, Neville, Rhoda, Jinny ja Susan varttuvat kirjan mittaan lapsista keski-ikäisiksi – heidän kasvunsa tahdisssa aamu vaihtuu päiväksi ja kääntyy jälleen iltaan.

Ihmisen elämänkaari vertautuu vuorokaudenkiertoon ja tuppaa noudattamaan tiettyä kaavaa. Ihminen on yksi luonnon organismi siinä missä kasvit ja eläimet. On joukkoja, kuten ihmismassoja, parvia tai lehtipyörteitä, joista voi kuitenkin erottaa yksilön. Kaikki kuusi henkilöhahmoakin rakentuvat jokainen persooniksi, vaikka aluksi sekoittuvat lukijan mielessä yhdeksi joukoksi.

Eniten äänessä on Bernard, jonka suulla usein kommentoidaan tarinoiden olemusta ja kirjoittamista. Kuten näin: Miten kyllästynyt olenkaan tarinoihin, lauseisiin, jotka etenevät sirosti, kaikki jalat maassa! Aallot ei tosiaan etene sirosti tai jalat maassa, se vyöryy kuin hyökyaalto voimalla eteenpäin. Mutta aaltokin murtuu lopulta, kohtaa loppunsa. 

Jonkinlaista esipuhetta olisin lukemisen tukemiseksi kaivannut, mutta alun takkuilun jälkeen aloin hahmottaa rakennetta. Minulle kirja näyttäytyi pienoismaailmana, jonka tapahtumia henkilöt selostavat vuoronperään. Kaikki tapahtuu kuin jonkinlaisen lasikuvun alla, ja jokainen vuorollaan sanallistaa tekemisiään ikään kuin ulkopuolelta. Vähän kuin seurattaisiin tapahtumia nukkekodissa tai filmillä.

Lukupiiriä varten kahlailin Woolfin päiväkirjoja III ja IV, joissa kirjailija kuvaa Aaltojen syntyä ja monia versioita. Ensimmäinen viittaus vuonna 1931 ilmestyneeseen kirjaan on marraskuulta 1926:

Kaikesta huolimatta minua riivaa välillä jokin puoliksi mystinen, hyvin syvällinen naisen elämäntarina, joka tulee kerrottua kokonaan sopivana ajankohtana. Ajankulu häviää siitä täysin, tulevaisuus kukoistaa jotenkin menneisyydestä. Yksi tapahtuma – sanotaan vaikka kukan putoaminen – voisi sulkea kaiken sisäänsä. Teoriani on, ettei todellisia tapahtumia ole periaatteessa edes olemassa – eikä myöskään aikaa. Mutta en halua pakottaa tarinaa esiin. Minun on nyt hahmoteltava esseekirjaani.

 

Woolfille itselleen monet henkilöhahmot edustivat ihmisen eri puolia, sitä miten olemme kaikki yhtä emmekä niin erillisiä kuin luulemme. Päiväkirjoista muun muassa selviää, että kirjan nimi oli aluksi Koit ja että Woolf kuunteli Beethovenia sitä kirjoittaessaan. Hän kutsui kirjaa näytelmärunoksi ja sarjaksi dramaattisia yksinpuheluita. Hän halusi välttää lukuja ja taukoja, saada veren virtaamaan hyökynä alusta loppuun saakka.

Minun makuuni Aallot oli liian menetelmällinen. Vaikka jäin kiinni suunnitelmalliseen rakenteeseen ja sen tarkkailuun, ihailin sitä samalla. Woolf on ladannut suhteellisen ohueen kirjaan niin monia tasoja, ettei ihmekään, että tulkintoja ja analyysia on netti pullollaan. Symboleista voisi kirjoittaa tutkielman  – ja on kirjoitettukin.

Lukupiiriläisiäkin kirja jakoi. Oli kesken jättäneitä, kahdesti lukeneita, kuvailujaksoihin tuskastuneita, sanoilla maalailuun ihastuneita. Tekstistä löydettiin erilaisia elämänohjeita, kuten se, että erillisyys ja yksinäisyys voi olla positiivinen asia tai että elämän vilistäessä ohi olisi tärkeä ottaa hetkestä kiinni. Ihmetystä herätti se, miten joku on voinut kirjoittaa näin, kun itselle jo lukeminen tuottaa vaikeuksia. Kirja todettiin klassikoksi, ja siitä löytyi tarttumapintaa – vaikka yhteyksiä omaan salaojaremonttiin!

* * *

Nyt kun olemme lukupiirikollegani kanssa perehtyneet Woolfin kirjoittamiseen ja tuotantoon paremmin, olemme huomanneet, että rakensimme lukupiirimme rakenteen vähän väärin. Emme käsittele lukupiirissä teoksia niiden ilmestymisjärjestyksessä, vaikka se olisi Woolfin kohdalla ollut ehdottoman tärkeää. Woolf kehittää ilmaisuaan ja romaanimuotoaan tarkoituksellisesti, minkä kronologinen lukemisjärjestys olisi tuonut paremmin esiin. Esimerkiksi Majakka on meillä vuorossa vasta ensi tammikuussa, vaikka Aallot on tulkittavissa sen jatko-osaksi.

Kaunoja pohjolan suvessa – Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Kansi: Nina Leino/PdeR.

Like 2022. 326 s.
Alkuteos: Allt vi inte sa (2021).
Suom. Sirje Niitepõld.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sara Osman tutustuttaa lukijan kolmikymppiseen Tukholmassa asuvaan ystäväkolmikkoon, jonka keskinäiset suhteet saavat miettimään ystävyyden merkitystä. Voiko oikeastaan edes olla kyse ystävyydestä, jos asioista ei voi puhua suoraan, jos kaunat värittävät jokaista kohtaamista?

Amanda kipuilee pikkuveljensä itsemurhan muiston kanssa ja hukuttaa murheitaan pulloon. Amandan lapsuudenystävä Sofia on uransa alkutaipaleella oleva asianajaja, jonka perhe on muuttanut Ruotsiin Somaliasta. Sofian kurssikaverina oikiksessa oli Caroline, joka jätti opiskelut kesken omistautuakseen uralleen someajan vaikuttajana eli influensserina. 

Kirjan prologissa äänessä on Amanda, jonka puheenvuoro virittää kirjan jännitteen. Jotakin kauheaa on tapahtunut, mutta auki jää, missä, mitä ja kenelle. Ajassa palataan taaksepäin, ja kaikki kolme ystävystä pääsevät vuoroin ääneen minäkertojina. Lukijalle avautuvat naisten todelliset tunnot ja luonteet, mutta toisiltaan he piilottavat ikäviä ajatuksiaan. Mitä sanotaan ja mitä näytetään ulospäin, on vain osatotuus. Pinnan alla kuplii. 

Sofian kautta aukeaa näkökulmia siihen, mitä on olla maahanmuuttajataustainen nainen nyky-Ruotsissa. Kasvissyönnin yleistyttyä sianlihasta kieltäytymiseen ei niin kiinnitetä huomiota, ja ruotsalaiselta kuulostava nimi auttaa usein kanssakäymisessä. 

Hahmojensa ajatusten kautta Osmani kommentoi nykyistä työelämää satiirisella otteella. Sofia painaa pitkiä päiviä asianajotoimistossa, kun taas Caroline suunnittelee postauksiaan huolella ja yrittää kalastella trendikkäitä sponsoreita. Mikä arvon alennus saada yhteistyötarjous vain KappAhlilta!

Loppukevään ja alkukesän tapahtumat kulminoituvat juhannukseen. Ruotsalainen juhannuskuvaus ei paljoa poikkea esimerkiksi tv:sta tutusta kuvastosta: idyllisessä Tukholmalaissaaristossa lauletaan juomalauluja eikä akvaviitissa säästellä. Juhlia on tuunattu nykypäivään dj:llä, someen saadaan sisältöä. Kun promillet nousevat, kieppuu tarina kohti loppuhuipennusta. 

Osman tarttuu tarinassaan ikäviin aiheisiin, kateuteen ja valehteluun. Kun asioita jätetään sanomatta, syntyy oletuksia ja väärinymmärryksiä, jotka toisinaan kasvavat liian suuriksi avata. Osman kirjoittaa omintakeisesti, tosin välillä minun makuuni turhan kiemuraisesti. Kirjailija on minua vain seitsemän vuotta nuorempi, mutta välillä tunsin itseni lukiessani tädiksi. Viittaukset ja heitot liihottelivat ymmärryksen yli. 

Tätifiiliksistä huolimatta vetävä tarina sai minut lukemaan kirjaa kiinnostuneena loppuun asti. Osman kasvattaa henkilöiden välisiä jännitteitä heti alusta lähtien niin, että loppuratkaisuun asti on luettava. 

Loppuratkaisusta annetaan vihjeitä pitkin kirjaa, mutta ainakin minut se onnistui yllättämään raakuudellaan. Aivan pikkukahnauksella ilmaa ei puhdisteta, elämät menevät uusiksi.

Ruotsalainen Sara Osman oli yksi viime viikonlopun Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin vieraista. Bio Rexin lavalla hän kertoi, ettei kirjalle ole luvassa jatko-osaa, vaan hän haluaa eroon näistä ikävistä ihmisistä. En yhtään ihmettele!

Helmet 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Pimeiden ruutujen aikaan – Don DeLillo: Hiljaisuus

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2022. 99 s. 

Alkuteos The Silence. Suom. Helene Bützow. 

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lukurauhan päivä on kääntynyt iltaan, ja päivän kirjaksi valitsin Don DeLillon Hiljaisuuden.

Hiljaisuus on nopealukuinen dystopia, jossa maailma nyrjähtää eräänä helmikuisena sunnuntaina. On Supersunday eli Super Bowl -ilta, ja kymmenet miljoonat katsojat ovat kerääntyneet televisioidensa ääreen seuraamaan amerikkalaisen jalkapallon loppuottelua. Yhtäkkiä ruudut pimenevät, koska tietoliikenneyhteydet ovat lakanneet toimimasta.

Lentokoneet tekevät pakkolaskuja, kryptovaluutat lakkaavat olemasta, mikromuovi taas ei katoa minnekään. Kaikki ei olekaan klikkauksen päässä, etäisyyksistä tulee valtavia. Enää ei lennellä noin vain mantereelta toiselle, ja yhteydenpito esimerkiksi toisissa osavaltioissa asuviin läheisiin hankaloituu huomattavasti.

Romahdus kilpistyy mustiin ruutuihin:

Muina, enemmän tai vähemmän normaaleina aikoina osa ihmisistä tuijottaa aina puhelintaan, aamulla, keskipäivällä, illalla, keskellä jalkakäytävää, ohikulkijoita huomaamatta, laitteen vangitsemina, hypnotisoimina, ahmaisemina, tai he tulevat häntä kohti ja väistävät sitten, mutta nyt digitaaliaddiktit eivät voi tehdä sitä, puhelimet ovat kiinni, kaikki on kiinni kiinni kiinni.

Romaania voi lukea kommenttina ihmisen toimille, maapallon tuhoamiselle ja riippuvuudelle teknologiasta. DeLillo maalailee nykyihmisen kauhuskenaarion ja kysyy: ”Mitä nähtävää, kuultavaa, tunnettavaa meille jää?” Tähän tekisi mieli vastata, että pimeät ruudut jättäisivät tilaa mielikuvitukselle, ihmisten kohtaamiselle, hiljaisuuden kokemiselle. Ja lukemiselle! Mutta mitä kaikkea ne veisivätkään mennessään...

Pieni kirja herättelee, mutta jäi minulle jotenkin etäiseksi. Etäännyttäminen on toisaalta kirjan teemaan sopiva tehokeino, joka alleviivaa ihmisen pienuutta.

Helmet-lukuhaaste 2022: 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Japanilaista tunnelmaa: Kawabata, Golden & Natsukawa

Joulukuussa sukelsin japanilaisiin tunnelmiin. Ensin lukupiirimme luki Nobel-voittaja Yasunari Kawabatan Lumen maan, joka sai minut kiinnostumaan geishakulttuurista. Metsästin luettavakseni Arthur Goldenin elokuvaksikin taipuneen Geishan muistelmat, ja vielä jouluviikolla Helmet-haasteen kissa-kohta johdatti kuuntelemaan Natsukawan kirjan Kissa joka suojeli kirjoja. Tässä jutussa esittelen kirjat siinä järjestyksessä, jossa ne luin.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2012 (1. p. 1958).
Alkuteos: Yukiguni (1947). Suom. Yrjö Kivimies.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Odotukseni olivat lumihuippuisen vuoren korkuiset, kun aloin lukea Kawabata Lumen maata – niin runollinen kirjan nimi, kaunis kansi, nobelisti. Huonostihan tällaisten odotusten kanssa usein käy.

Päähenkilö Shimamura tuntee vetoa lumiseen seutuun, jonka kylpylään hän palaa vuosi vuoden jälkeen uudelleen. Tai oikeastaan se on Komako-niminen geisha, joka miestä vie, vaikka tällä on perhe Tokiossa.

Vuoriston ja lumisen maiseman kuvaukset ovat kauniita, niiden konkretiasta sain kiinni. Lunta sataa metritolkulla, kaduilla se läpi kaivetaan tunneleita liikkumisen helpottamiseksi. On taianomaista, miten jäätyvän lumen ääni tuntui kaikuvan maan sisuksista, samoin ihmisen ja luonnon yhteys tulee hienosti esiin:

Valo liikkui kasvojen poikki niitä valaisematta. Se oli kaukaista, kylmää valoa. Kun sen hieno säde tunkeutui tytön silmäterään, kun silmä ja valo risteytyivät, silmä hohti taianomaisen kauniina fosforipisteenä iltavuoriston meressä.

Kielikuvat ovat välillä jopa hupaisia: hänen kosteat huulensa suipistuivat hauskaksi iilimatorenkaaksi.

Lisäväriä kirjaan tuovat japaninkieliset sanat, tutummat ja vieraammat: kimonot, obit, samisenit, kotatsut. Lukupiirissä geishojen asema herätti vilkasta keskustelua. Nykylukijan silmissä kuvattu geishan rooli yöpalveluksineen tuo mieleen prostituution, vaikka geishat on perinteisesti erotettu jyrkästi ilotytöistä.

Kawabatan kerronta on utuista ja vertauksellista, ja tunsin usein olevani ulkokehällä. Monet lukupiiriläiset jakoivat tunteen: kompurointimme johtui varmaankin pääosin japanilaisen kulttuurin ja kirjallisen perinteen vieraudesta. Takkuamisesta syytän hieman myös käännöstä. Hän oli asemalla odottamassa häntä. Valtaosa Kawabatan teoksista on suomennettu välikielten kautta; tässäkin taustalla ovat englanninnos ja saksannos.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. Selvitin lukupiiriä varten kirjailijan taustaa, ja kävi ilmi, että Kawabata toimi yliopisto-opettajana ja toimittajana kirjailijanuransa rinnalla. Nobelistin tausta oli surullista luettavaa: hän jäi orvoksi lapsena, isovanhemmatkin kuolivat tämän ollessa teini-ikäinen, ja vaimonsa kanssa he menettivät ainoan lapsensa vauvaikäisenä. Kawabatan kuolemaa on epäilty itsemurhaksi, mutta asiasta ei ole varmuutta.

* * *

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Luin kansipaperittoman kappaleen.

SSKK 1998 (1. p. WSOY 1997)
Alkuteos: Memoirs of a Geisha (1997). Suom. Irmeli Ruuska.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Chiyon lapsuus kalastajakylässä loppuu tylysti, kun isä myy tytön ja hänen siskonsa Kiotoon äidin sairastuttua vakavasti. Kun tyttöjen koskemattomuus on varmistettu, Chiyo päätyy geishataloon eli okiyaan, sisar ilotaloon.

Chiyon etuina ovat kauniit silmät ja nokkeluus, vastuksena samassa okiyassa asuva kateellinen geisha Hatsumomo. Taloa pyörittävät Äiti ja Täti, jotka eivät ole niin sydämellisiä kuin kutsumanimet antaisivat olettaa, vaan bisnesnaisia, joille geishat ovat kauppatavaraa.

Chiyo joutuu ensin työskentelemään palvelijana, kunnes pääsee opiskelemaan tanssia, laulua, samisen-soittimen soittoa ja viihdyttämistä. Vihdoin teini-ikäisenä haave toteutuu, ja hänestä tulee geisha Sayuri. Ensiesiintymisen jälkeen virstanpylväitä ovat mizuage eli neitsyyden menetys eniten tarjoavalle asiakkaalle ja varakkaan dannan eli rahoittajan löytäminen.

Kirjan lukeminen oli kiinnostavaa, mutta kylmäävää. Lapset myydään kuin orjat, heistä tulee geishatalojen omaisuutta, ja he maksavat velkojaan työllään pitkään. Työnä on miesten viihdyttäminen, eikä se aina ole pelkkää saken juontia ja tanssia. Sayuria opastava geisha Mameha sanoo:

Ei kenestäkään tule geishaa siksi, että hänen elämänsä tuottaisi tyydytystä. Meistä tulee geishoja siksi, ettei meillä ole muuta vaihtoehtoa.

Kirjailja Arthur Goldenin kirjoittamisprosessia kohtaan on esitetty kritiikkiä: hän teki kirjaa varten taustahaastatteluja ja tuli kirjassa paljastaneeksi liikaa, niin että lähde paljastui. Tuo geishalähde oli Mineko Iwasaki, joka nosti Goldenia vastaan oikeusjutun ja joka on sittemmin julkaissut oman vastinekirjansa Geisha of Gion.

Myös Goldenin oikeus kirjoittaa valkoisena länsimaalaisena miehenä japanilaisesta perinteestä ja naisnäkökulmasta on kyseenalaistettu. Kirjan lähtökohdat on hyvä tiedostaa sitä lukiessaan, mutta kuitenkin ajattelen, että kirjailijalla on oikeus eläytyä ja ottaa fiktioonsa vaikutteita muista kulttuureista. Muuten kävisi kirjoittajan tie aika kapeaksi.

Luin kirjaa kuin tarinallista tietokirjaa, geishatietous edellä. Tällä erää tiedonjanoni geisha-aiheeseen on sammutettu, mutta jossakin vaiheessa ajattelin lukea Minna Eväsojan Melkein geishan.

Helmet 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan.

* * *

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Kansi: Ilja Karsikas.

Tammi 2021. Äänikirjan kesto 5 t 24 min.

Alkuteos: Hon o mamarō to suru neko no hanashi (2017). Suom. Raisa Porrasmaa.
Lukija: Jalmari Savolainen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: BookBeat.



Lukiolaispoika Rintarō on elänyt isoisänsä huomissa, ja nyt isoisän kuolema ajaa pojan elämän kriisiin. Koulu ei maistu, mieluummin hän hoitaa isoisältä jäänyttä kirjakauppaa. Eräänä päivänä kauppaan ilmestyy juovikas ja juonikas kissa, joka vetää Rintarōn seikkailuun.

Kissa johdattaa pojan labyrintteihin, joissa vastuksena on eri tavoin kirjoja kaltoin kohtelevia ihmisiä. Yksi ahmii kirjoja vain ahmimisen vuoksi, yksi lyhentää paksut teokset yhdeksi lauseeksi. Rintarōn neuvokkuus ja syvä rakkaus kirjoja kohtaan auttavat ongelmien ratkaisemisessa.

Kirja käsittelee surua ja ystävyyttä, ja se jättää toiveikkaan olon. Murakami-fanille ja kirjanystävälle maagisen realismin sävyttämä seikkailu oli mieluisaa kuunneltavaa samalla kun neuloin joulupukin konttiin kissasukkia. Sukat tein Lumi Karmitsan Kissimirrit-ohjeella, joka löytyy kirjasta Villit vanttuut & vallattomat villasukat. 

Helmet 2021: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

Lempikirjailijoideni kynästä: Andersson, Auster & Venho

Loppuvuoden pöydän putsaus on käynnissä eli käyn läpi huojuvaa kirjapinoa, jossa monet luetut kirjat ovat odottaneet bloggaamista liian pitkään. 

Kuluneen vuoden aikana olen julkaissut joistakin kirjoista jutut vain Instagramissa, mutta nyt huomaan, että haluan saada ne myös blogin puolelle. Sellaisia ovat esimerkiksi alla esitellyt Austerin ja Venhon kirjat. 

Yhdistävien tekijöiden keksiminen tällaisiin yhteispostauksiin on aina hauskaa: tänään näitä kirjoja yhdistävät niiden tekijät, jotka lukeutuvat lempikirjailijoihini. Myöhemmin viikolla on luvassa muutamia toisenlaisia teemapostauksia. 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa & Seuraavaksi Jätkäsaari

Kannet: Anders Carpelan. Lainasin kirjat kirjastosta.

Hiljaiseloa Meilahdessa. WSOY 2016. 223 s. 

Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016). Suom. Liisa Ryömä.

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Seuraavaksi Jätkäsaari. WSOY 2019. 224 s.

Alkuteos: Busholmen nästa (2019). Suom. Laura Jänisniemi.

Helmet 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Claes Andersson lunasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa viime kesänä. Luin ensin kirjoitusoppaan Luova mieli, sitten omaelämäkerrallisen romaanin Oton elämä ja vielä omaelämäkerran Jokainen sydämeni lyönti. Kirjoitin näistä kolmesta yhteispostauksen ja jatkoin matkaani Anderssonin teosten parissa Oton elämän jatko-osilla Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari. 

Nyt kun näiden romaanien lukemisesta on vierähtänyt jokunen kuukausi, ne ovat sekoittuneet mielessäni yhdeksi. Aluksi Otolla on vielä työhuoneensa Meilahdessa, ja huoneen ikkunasta näkyvä koivu kertoo vuodenaikojen vaihtelusta. Muistot vievät lapsuuteen, vuosiin psykiatrina ja poliitikkona, varhaisiin rakkauksiin, entisiin ystäviin. 

Ottoa vaivaavat suuret kysymykset elämän tarkoituksesta. Lapset ja lapsenlapset muistuttavat elämästä samalla kun kuolema kurkkii jo kulman takana. Ystäviä kuolee, ja Otto kokee eräänlaisen kuoleman nukutuksessa leikkauspöydällä. Ystävän hylkäämäksi tuleminen on myös kuin kuolema. 

Omakotitalo Espoossa vaihtuu kerrostaloon Jätkäsaaressa. Huolet maailmanpolitiikan käänteistä ja siitä, miten digilaitteet vievät ihmisen ajan ja muuttavat vuorovaikutusta, tuovat mieleen Eeva Kilven ajatukset Valkoisessa muistikirjassa.

Anderssonin kerronta pompahtelee ja assosioi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitkään ja monivaiheiseen elämään on mahtunut kaikenlaista, mistä kertoa. Tarinoinnissa on mukana lämpöä, kokemuksen tuomaa viisautta, itseironiaa, leikkisyyttä.

Anderssonin tuotannosta haluan lukea vielä runoja, myös Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Utelias mieli pääsee lukuun jossakin vaiheessa – nyt on kuitenkin pidettävä pientä taukoa Anderssonista. Psykiatrian historia alkoi niin ikään kiinnostaa, joten luulen, että esimerkiksi psykiatri Ilkka Taipaleen muistelma Mielisairaalassa voisi olla lukemisen arvoinen.

* * *

Paul Auster: Timbuktu

Kansi: Eero Heikkinen.

Tammi 1999. 184 s.
Alkuteos: Timbuktu (1999). Suom. Arto Virtanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Timbuktun päähenkilö on koira nimeltään Mr Bones. Sen isäntä on boheemi runoilija Willy, jonka elämänhallinta on vähän niin ja näin. Kun Willystä aika jättää, Mr Bonesin on pärjättävä omillaan. Se ei jää toimettomaksi, vaan etsii itselleen uuden ihmisen. Ja kun tämäkin joutuu luopumaan koirasta, Mr Bones taivaltaa seuraavaan perheeseen. Bonesin silmin tarkastellaan niin katuelämää kuin puitteiltaan täydellistä ydinperhe-elämää.

Kirja on saanut nimensä paikasta, josta Willy puhuu paljon koiralleen. Se on jonkinlainen kuolemanjälkeinen paikka, jossa vielä kerran kohdataan.

Mr Bonesin näkökulmasta kirjoitettu kirja on eräänlainen aikuisten satu. Koiranomistajan on helppo hypätä ajatusleikkiin mukaan: näinhän koira voisi ajatella. Vaikka Auster kirjoittaa koiralle inhimillisiä ajatuksia ja toimintatapoja, sen koiruutta ei unohdeta. Mr Bones ei aina osaa ajatella tekojensa seurauksia, se ei esimerkiksi ymmärrä, että kun vatsa on huonona, pitäisi syödä ja juoda maltillisesti.

Saduissa on tyypillisesti jokin opetus. Timbuktussa se voisi olla, että ulkoiset seikat eivät ole onnen tae tai että hyväntahtoisuus on tärkeämpää kuin maallinen menestys.

Moni muu Austerin kirja on kolahtanut minuun paremmin, vaikka olihan tämä ihan mainio välipalakirja.

Helmet 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

* * *

Johanna Venho: Syyskirja

Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 280 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Johanna Venhon edellinen elämäkertaromaani – tai biofiktio, kuten täsmällisempi termi kuuluu  –Ensimmäinen nainen hurmasi minut ja oli mielestäni vuoden 2019 paras kotimainen romaani. Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta, tällä kertaa fiktiivisen romaanin päähenkilöksi nostettu todellinen historiallinen henkilö on Tove Jansson. 

Syyskirjassa eletään alkusyksyä 1991. Tove Jansson ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilä eli Tooti viettävät rakkaalla Klovharun saarellaan viimeisiä hetkiä. On tullut aika luopua saaresta. Kaksi vanhaa naista ei enää oikein pärjää liukkailla kallioilla, karuissa olosuhteissa.

Toven lisäksi kirjassa on toinenkin keskeinen henkilö, Maria. Nuori biologian opiskelija on haastattelujen perusteella kirjailija Venhon alter ego, jonka hahmoon hän on kirjoittanut paljon itsestään. Maria ihailee Tovea, ja kiinnostus lähenee välillä pakkomiellettä.

Marian ja Toven jaksot vuorottelevat: Maria on minäkertoja, Toven ajatuksia selostaa kaikkitietävä kertoja. Ehkä johtuu kertojaratkaisusta, että Tove jäi minulle vähän vieraammaksi kuin Ensimmäisen naisen päähenkilö Sylvi.

Saarimökkeilijänä voin ymmärtää kirjassa kuvattua luopumisen haikeutta. Mökkikauden loppuun liittyy aina surua, vaikka seuraava kevät on minulle ainakin vielä tarkoittanut myös seuraavaa saarikesää. Rakkaaseen paikkaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, että viimeinen lähtö on varmasti raastava.

Syyskirja keinuu melankolisissa tahdeissa kuin Janssonin sanoittama Höstvisa. Syksy on symboli luopumiselle, ja Tove käy saaresta luopumisen rinnalla läpi uraansa kuvataiteilijana ja kirjailijana sekä suhdettaan äitiinsä.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Kesällä 2014 pidin Tove Jansson -lukumaratonin, jonka aikana luin muumiromaanien ja -sarjakuvien lisäksi novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär ja Klovharusta kertovan Haru, eräs saari. Ehkä seuraavaksi voisi olla Aurinkokaupungin tai Kunniallisen petkuttajan vuoro.

Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

Rämelikan selviytymistarina – Delia Owens: Suon villi laulu

Alkuperäisen kannen suunnittelu: Na Kim.

Alkuteos: Where the Crawdads Sing (2018).
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2020. 416 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tartuin Delia Owensin bestselleriin, koska se kuuluu kirjamaailman "tapauksiin", ja niistä on aina kiva olla perillä. Kirjaa markkinoidaan Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn kaltaisilla julkkiksilla, ja kirjaa on myyty miljoonittain. Mihin Owens-mania oikein perustuu?

Suon villi laulu tutustuttaa lukijan Yhdysvaltojen Pohjois-Carolinan rannikon suoalueisiin ja siellä asuvaan tyttöön nimeltä Kya. Rämelikaksi kutsutun Kyan eli Catharine Clarkin elämäntarina on selviytymistarina rankimmasta päästä. 

Tarina alkaa vuodesta 1952. Kyan sisarukset yksi toisensa perään lähtevät kotoa väkivaltaisen isän vuoksi – lopulta äitikin on poissa. Kya on isän kanssa kahden, kunnes tämäkin jättää tulematta takaisin ryyppyreissultaan. Nuori tyttö jää asumaan yksin melko alkukantaiseen kotiin. Kya onnistuu hankkimaan itselleen syötävää ja pientä elantoa, apuna on huoltamonpitäjä Jumpin.

Suoluonto on kuin yksi kirjan henkilöhahmoista, se henkäilee kosteaa ilmaa ja kätkee salaisuuksia. Kyalle marskimaa on intohimo, ja hänen mökkiinsä kertyy vuosien saatossa mittava kokoelma linnunsulkia ja muuta suolta löytynyttä. Hän tallettaa näkemäänsä myös piirroksiin.

Marskimaan kuvaukset ovat satumaisia. Kya liukuu veneellään jättimäisten puiden ali, laguuneissa, kaislikko vain suhisee. Hän tuntee rämeikön salareitit, eikä jää kiinni kouluviranomaisille tai muille häntä etsiville, jos ei itse halua. Paitsi yhden kerran, joka onkin lähes kohtalokas moka. 

Kya varttuu tytöstä nuoreksi naiseksi ja luo suhteita harvoihin ihmisiin. Hän tuntee suon kasveineen ja eläimineen, mutta ihminen on hänelle arvoitus. Kehen voi luottaa? Tämä ei ole mikään ihme, koska niin monet ovat hänet hylänneet: perheenjäsenet, kyläläiset, ensirakkaus... 

Romaani on paitsi kasvukertomus, selviytymistarina ja ihmissuhdekuvaus, myös murhamysteeri. Tarinan toinen aikataso on vuosi 1969, jolloin kylän suosikkipoika Chase Andrews löytyy suolta kuolleena. Syyttävät sormet osoittavat Rämelikkaa. Alkaa piinaava oikeustaisto, jonka aikana Kyan koko elämä repostellaan auki.

Luin Owensin romaania vaihtelevissa tunnelmissa. Monen genren sekoitus oli välillä vetävää luettavaa, toisin paikoin minua vaivasi tarinan ja kerronnan naiivius. Kiinnostuin kyllä Kyan kohtalosta ja nautin suoluonnon kuvauksista, murhamysteerikin kutkutti, mutta ärsyynnyin toistuvasti kertojan opettavaisesta sävystä. 

Suureen lukevaan yleisöön vetoavat varmasti kirjan maalaukselliset luontokuvaukset ja taianomainen selviytymistarina, jossa köyhälistön tyttörukka näyttää epäilijöilleen. Nokkeluus palkitaan ja hyvän ja pahan taistossa saadaan palkitseva ratkaisu. 

Helmet 2020: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. 

Varovaisesti laitan kirjan myös Kirjoja ulapalta -haasteeseen, sillä pohjoiscarolinan marskimaat sijaitsevat rannikolla, ja suuri, arvaamaton meri on jatkuvasti Kyan elämässä ja miljöökuvauksessa läsnä, vaikka siellä ei tarinassa juuri käydäkään.

Dekkariviikon vinkki – Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Otava 2020. 367 s.
Alkuteos: Seven Lies (2020).
Suom. Pirkko Biström.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Paraikaa vietetään vuotuista dekkariviikkoa. Osallistun teemaviikkoon bloggaamalla englantilaisen Elizabeth Kayn vastikään ilmestyneestä esikoisdekkarista Seitsemän valhetta. Laajemmin kirjabloggaajien jännärivinkkejä voi käydä poimimassa Luetut.net -kirjablogista.

Kertojana toimii Jane, jolle paras ystävä Marnie on kaikki kaikessa. Nyt kolmikymppiset naiset tutustuivat 11-vuotiaina koululaisina, eikä heidän väliinsä ole tullut kukaan. Paitsi nyt. Marnie alkaa seurustella Charlesin kanssa, eikä Jane voi sietää miestä.

Janella ei kuitenkaan ole pokkaa sanoa mielipidettään ystävälleen, vaan hän tulee kuin varkain kertoneeksi ensimmäisen valheen: mies tuntuu sopivan Marnielle. Ensimmäinen vale on viaton, valkoinen valhe, jonka kuka vain voisi sanoa, koska ei halua pahoittaa toisen mieltä. Janen valheet käyvät tarinan edetessä aina vain vakavammiksi, ja lopulta Janen ja Marnien väliin niitä tulee seitsemän.

Alusta asti on selvää, että jotakin pahaa on tapahtunut, ja valhepaljastusten myötä lukijalle alkaa hahmottua tapahtumien kulku: kuka on tehnyt ja mitä ja kenelle. Pikkuhiljaa lukijalle piirtyy pakkomielteisen, jopa sairaan naisen mielenmaisema. Jane vannoo lukijalle kertovansa koko totuuden, mutta kannattaako häneen luottaa?

Tämä siis on minun totuuteni. Ehkä turhan dramaattisesti sanottu, mutta minusta ansaitset kuulla tämän tarinan. Taidan ajatella, että sinun pitää kuulla tämä tarina. Se on yhtä paljon sinun kuin minunkin.

Epäluotettavan kertojan matkassa on pitkään epäselvää myös, kenelle hän tarinan osoittaa. Aikanaan kaikki kyllä ratkeaa.

Janen ystävänrakkaus Marnieta kohtaan kääntyy pakkomielteeksi. Taustalla hänellä on oman miehen menetys ja haasteita niin äidin kuin siskonkin kanssa. Jane jaksaa toistella, että hän tekee kaiken rakkauden vuoksi, mutta hänellä on ilmeisen vääristynyt mielikuva siitä, mitä kaikkea ystävyyden nimissä voi ja saa tehdä.

Kunhan olin päässyt tarinaan sisään, halusin selvittää kaikki valheet ja nähdä, mihin pakkomielteinen mieli pystyy. Ajoittain kieltämättä väsyin Kayn runsassanaisuuteen – tarinassa olisi ollut varaa karsia rönsyjä. Ja ehkä päähenkilöllä olisi voinut olla vivahteikkaampi nimi kuin Jane Black? Kaiken kaikkiaan Seitsemän valhetta on mainio kesädekkari psykologisen jännityksen ystäville.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa ruksaan kirjalla kohdan 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. Kun sain kirjan kustantajalta ja luin sen kuvauksen, oli ensimmäinen ajatukseni, ettei tämä mitenkään voisi olla minun kirjani. Sitten eräänä sateisena päivänä annoin kirjalle mahdollisuuden – ja päädyin ahmimaan piinaavaa tarinaa pikkutunneille. Näin saivat ennakkoluulot taas kyytiä.

Kayn esikoisesta on blogannut myös Tuija.

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Aula & Co. 2019. 6 t 54 min.
Alkuteos: The tattooist of Auschwitz (2018).
Suom. Pekka Tuomisto.
Lukija: Markus Niemi.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ihmisiä karjavaunuissa, ihmisiä nukkumassa parakeissa heinistä kyhätyillä patjoilla. Portin päällä lupaus työn vapauttavasta voimasta. Portin sisäpuolella ihmiset tunnistetaan ranteeseen tatuoidusta numerosarjasta, eikä yksityisyyttä ole. Sadistista käytöstä. Tässä kaikessa ei ole mitään uutta, sen on saanut lukea monesta keskitysleirikuvauksesta aiemmin. Heather Morrisin kirja Auschwitzin tatuoija tuo tähän uutena puolena tatuoijan näkökulman.

Päähenkilö kirjassa on nimeltään Lale. Mies pääsee laajan kielitaitonsa ansiosta leirin tatuoijaksi. Vaikka tehtävä tarkoittaa kivun tuottamista toisille vangeille, hän ei voi kieltäytyä mahdollisuudesta. Jos hän ei ota tehtävää vastaan, sen ottaa joku muu. Hän voi yrittää hoitaa hommansa mahdollisimman inhimillisesti, ja se tuo mukanaan turvatumman aseman leirissä. Eräänä päivänä Lalen tatuointipöydän luo astelee kaunis nuori nainen, Gita, jonka Lale muistaa kohdanneensa kerran aiemmin. Lalen etuoikeutetun aseman turvin Lalen ja Gitan rakkaustarina etenee keskitysleirillä. On kiihkeitä kohtaamisia, pelkoa kaiken menettämisestä, haaveita yhteisestä tulevaisuudesta.

Australiassa asuvan Heather Morrisin esikoisteos perustuu tositapahtumiin. Slovakialainen Lale Sokolov oli keskitysleirivanki Auschwitz-Birkeanaussa ja kohtasi elämänsä rakkauden noissa epäinhimillisissä oloissa. Pariskunta selvisi leiriltä hengissä, ja he elivät Australiassa vapautumisen jälkeen. Vaimo kuoli vuonna 2003, ja vasta sen jälkeen Sokolov halusi kertoa tarinansa. Morris haastatteli Sokolovia useiden vuosien ajan, ja miehen kertomasta syntyi ensin elokuvakäsikirjoitus. Sokolov kuoli vuonna 2006.

Jo etukäteen siis tiesin, että Lale ja Gita selviytyvät, ovathan he eläneet 2000-luvulle asti, mutta silti heidän tarinansa vaiheet kiinnostivat, se miten tuhoamisleiriltä voi selviytyä. Keskitysleireistä olen lukenut vuosien mittaan paljon ja välillä ajattelen, että jo tarpeeksi. Jokin Morrisin kirjassa kuitenkin veti puoleensa ja latasin sen puhelimeeni työmatkoilla kuunneltavaksi. Kirja ei ehkä jää mieleeni kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi, vaan tarinansa takia: onhan Lalen ja Gitan rakkaustarina aivan uskomaton.

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.

Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.

Keskiviikkoklassikko: Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Vähän vinksahtanut kuva vinksahtaneesta kirjasta.

Tammi 1969. 159 s.
Alkuteos: Le cosmicomiche (1965).
Suom. Liisa Ryömä.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Italialaisen Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on maailmankaikkeutta veitikkamaisesti tutkaileva novellikokoelma. Kahdestatoista tarinasta koostuva novellikokoelma edustaa tieteiskirjallisuutta ‒ kirjaston poistomyynnistä mukaani tarttunut Calvino veikin minut lukijana todella kauas mukavuusalueeltani.

Kaikkia novelleja yhdistävä kertoja on nimeltään Qfwfq, joka on ollut mukana evoluution eri vaiheissa. Minä-kertoja on olento, joka on päässyt tarkkailemaan kosmoksen kehitystä ja joka on siinä matkan varrella saanut ainutkertaisia ystäviä. Lelutkaan eivät olleen hänen lapsuudessaan aivan niitä tavallisimpia.

Vetyatomit tunsin jokaisen, ja kun uusi ilmaantui, olin heti siitä selvillä. Minun lapsuudessani meillä ei koko universumissamme ollut muita leikkikaluja kuin vetyatomit, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin leikkiä niillä, minulla ja toisella samanikäisellä pojalla, Pfwfplla.

Nyt jo vanha Qfwfq muistelee vaiheitaan kaihomielisesti ja pilkettä silmäkulmassaan. Hän muun muassa kertoilee, miltä tuntui, kun planeetat alkoivat muodostua kaasusumusta: vuosisadat vierivät ohi kuin minuutit, mikä aiheutti inhottavaa kutinaa. Ja miten itsepäinen isosetä oli suvun ainoa jäsen, joka vastusti merestä maalle siirtymistä. Pysyäkseen kertojan matkassa lukijan on hypättävä mukaan Calvinon luomaan ajatusleikkiin, jossa mittasuhteet todella ovat vertaansa vailla.

Tarkastin laskelmiani satatuhatta vuotta ja päädyin lopputulokseen, ettei meidän ratamme sivunnut tuota pistettä kerran galaktisessa vuodessa vaan kerran kolmessa, eli siis joka kuudessadasmiljoonas aurinkovuosi. Jos on odottanut kaksisataa miljoonaa vuotta, voi yhtä hyvin odottaa kuusisataa miljoonaa; ja minä odotin; matka oli pitkä mutta enhän joutunut kulkemaan sitä jalan; ratsastin Linnunradalla halki valovuosien, hypittelin planeettojen ja tähtien ratoja kuin hevonen satulassa kaviot tulta suihkien: innostuin yhä enemmän ‒ ‒.

Sinnikkäästi luin kirjan loppuun, vaikka välillä olisi tehnyt mieli tuikata se saunan pesään. Vanha sanonta piti jälleen paikkansa, sillä lopussa seisoi kiitos ‒ tunnelma oli voitonriemuinen, kun olin saanut luettua viimeisen sivun. Vaikka lukeminen oli paikoitellen tervanjuontia, oli Calvinon lukemisessa hauskakin puolensa. Absurdit tarinat naurattivat, ja avaruuden ja maailmankaikkeuden kokoisten asioiden pohtiminen saa aina ajatuksissa jotakin nyrjähtämään.

Vaikka kirja ei olisi aivan omalla mukavuusalueella, voi kiinnostunut (ja lannistumaton) lukija saada sen lukemisesta jotakin. Tällainen määritelmä sopii useisiin klassikoihin, niin myös kohdallani Calvinoon.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Novellikokoelma. Kirjankansibingossa ruksin kohdan keltainen ja oranssi. 

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kansi: Anna Lehtonen.

Otava 2016. 358 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää naistenviikkoa ja onnea kaikki Riikat! Tänään alkaa naistenviikko ja sen myötä Tuijata-blogin Tuijan vuosittainen Naistenviikko-haaste. Haaste kannustaa kirjabloggareita lukemaan ja kirjoittamaan naisnäkökulmasta, ja yksi tapa osallistua on blogata nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta.

Haaste antoi minulle kimmokkeen tarttua Riikka Pulkkisen pari vuotta sitten julkaistuun romaaniin Paras mahdollinen maailma. Kirjailijan kaksi ensimmäistä romaania Raja ja Totta luin ennen blogiaikaa, ja ne saivat minut fanittamaan Pulkkista. Vuonna 2012 Pulkkisen Vieras oli mielestäni vuoden paras kotimainen romaani ja kepeämpi Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän viihdytti äänikirjana pari vuotta myöhemmin. Jokin tässä uusimmassa romaanissa kuitenkin harasi vastaan heti kirjan alkusivuilla, kun aloitin sen ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Uusi yritys oli hieman onnekkaampi.

Päähenkilö Aurelia on Teatterikorkeakoulun kasvatti, joka saa kiinnityksen uutuusnäytelmän keskeiseen rooliin. Kuuluisan ohjaajan näytelmän on tarkoitus käsitellä elämää jo hajonneessa DDR:ssä ja Berliinin historian käännekohtaa, muurin murtumista. Näytelmä ei tahdo valmistua, ja Aurora joutuu harjoituksissa koville toteuttaessaan ohjaajan kokeiluja. Aurelia ei halua vastata äitinsä puheluihin, vaan keskittyy täysillä näytelmän työstämiseen. Isä on juuri saanut sairaskohtauksen, jota ennen hän yritti kertoa jotakin tärkeää tyttärelleen.

Aurora on sattumoisin syntynyt samana päivänä, kun muuri murtui, ja Berliinillä on keskeinen osa nuoren naisen henkilökohtaisessa historiassa muutenkin. Samaan tahtiin näytelmän mahdottomuuden kanssa alkavat paljastua Auroran menneisyyden salat. Mitä tapahtui Berliinissä parikymmentä vuotta sitten? Mitä Aurora ei muista?

Pulkkinen on ladannut kirjaan niin paljon kaikkea, että se tuntuu ylipursuavalta. Vielä kun kieli on kirjailijalle ominaiseen tapaan tarkkaan hiottua, niin happi loppuu kesken lukiessa. Auroran perheen tarina on mielenkiintoinen ja vetävä, varsinkin historiallisen Berliinin kuvaukset luin uppoutuen. Mutta mutta. Tarinan uskottavuus kärsii sattumista ja sattumuksista. Vielä jaksoin sulattaa Auroran symbolisen syntymäpäivän, mutta minulle oli hieman liikaa esimerkiksi se, miten perhettä varjostavaan salaisuuteen on suhtauduttu.

Pulkkisen seuraava romaani Lasten planeetta ilmestyy syyskuussa. Se kertoo kustantajan mukaan perheen hajoamisesta, rakkaudesta ja maailmasta ‒ eivät pieniä ja yhdentekeviä seuraavankaan romaanin teemat. Toivottavasti siinä on muistettu antaa lukijalle enemmän tilaa hengittää.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

James Joyce: Ulysses

Gaudeamus 2012. 857 s.
Alkuteos: Ulysses (1922).
Suomentaja: Leevi Lehto.

Kustantaja: Gaudeamus.

Sivumäärä: 857.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Hyvää Bloomsdaytä! Vuosittain 16.6. vietetään James Joycen juhlapäivää erityisesti Dublinissa, mutta erilaisia tapahtumia järjestetään ympäri maailmaa. Nimensä päivä on saanut Leopold Bloomilta, joka on Joycen pääteoksen Ulysseksen päähenkilö. Dubliniin sijoittuvassa yhdenpäivänromaanissa seurataan Bloomin ja usean muun henkilön vaiheita eri puolilla kaupunkia 16. kesäkuuta 1904, ja juhlapäivän ohjelmaan kuuluu Dublinissa näiden paikkojen kiertäminen.

Kirjakimarassa juhlapäivää vietetään julkaisemalla tämä kauan luonnoksissa odottanut teksti. James Joycen klassikkojärkäle Ulysses oli minulle monella tapaa ainutlaatuinen lukukokemus, joten eipä ihme, että kirjasta bloggaaminenkin tapahtuu tavallisesta poikkeavalla tavalla ‒ nimittäin vuosi kirjan lukemisen jälkeen.

Syitä viivytykselle on monia. Lukeminen oli raskas urakka, joten kun olin vihdoin saanut viimeisenkin sivun luettua, halusin keskittää ajatukseni ihan muihin kirjoihin. Oli kesä ja kaikkea muuta puuhaa, ja koko blogi jäi vähälle huomiolle. Suurimpana syynä on se, että kirjan bloggauksesta on tullut samanlainen mörkö kuin itse kirja oli minulle ennen sen lukemista. Mitä ihmettä voin kirjoittaa tästä haastavasta, laajasti tunnetusta klassikosta? Kirja jäi minulle melko etäiseksi, enkä kokenut minkäänlaista "valaistumista" sen äärellä. Voiko tällaisista ajatuksista kirjoittaa?

Näin Bloomsdayn kunniaksi päätin kuitenkin koostaa ajatuksistani postauksen, koska onhan kiva, että tästä hurjasta luku-urakasta jää jokin muisto myös blogiin. Nyt on oikeastaan viimeiset hetket tehdä tämä postaus, koska mielikuvani ja muistoni haalenevat päivä päivältä. Onneksi tein lukemisen aikana paljon muistiinpanoja, joihin tukeutuen kirjoitan tätä tekstiä. Keskityn tekstissäni lukukokemukseen, sisältöanalyysit jätän muille.

Miten päädyin lukemaan Joycen massiivisen klassikon? Idea syntyi joskus keväällä 2016, kun hyllytin kirjoja silloisessa työpaikassani kirjastossa. Näin taas kerran Ulysseksen, joka jökötti hyllyssä tukevasti paikallaan. Se lähti harvoin lainaajien matkaan. Hetken mielijohteesta ehdotin työkavereilleni aamutoimien lomassa, että järjestäisimme Joyce-lukupiirin, jossa lukisimme tämän kiehtovan, mutta hieman pelottavan klassikon. Yksi työkavereistani innostui ajatuksesta, ja pian meillä jo oli suunnitelma kaksikielisestä James Joyce -lukupiiristä, jossa luettaisiin Ulysses vuoden aikana.

Lukupiirimme tapasi ensimmäisen kerran alkusyksystä 2016, ja mukana oli reilut parikymmentä kirjaston asiakasta ja me kaksi vetäjää. Lukupiirin suosio yllätti meidät täysin, sillä olimme odottaneet paikalle muutamaa osallistujaa. Tällaiselle haastavan kirjan lukupiirille oli tilausta: monet olivat yrittäneet lukea Ulyssesta itsekseen, mutta jättäneet kirjan kesken. Lukupiiristä toivottiin vetoapua lukemiseen. Nyt kaikilla oli yhteinen tavoite: selättää kirja seuraavaan kesään mennessä. Jos vain sinnittelisi lukupiirin matkassa, niin kesällä 2017 urakka olisi ohi. Viimeinen tapaaminen olisi luonnollisesti Bloomsdaynä 16.6.2017.

Lukupiiriläisten kirjoja.

Kokoonnuimme lukupiirin kanssa yhteensä kymmenen kertaa. Jokaiselle kerralle luettiin etukäteen sovittu osio, ja tapaamisissa keskusteltiin luetusta. Luettavat pätkät mukailivat Leevi Lehdon vuoden 2012 suomennoksen lukuja, ja vastaavat kohdat etsittiin Saarikosken suomennoksesta ja ruotsinkielisistä versioista.

Lukupiirin kokoontumisissa keskustelimme usein aluksi pienryhmissä, jotta kaikki pääsisivät puhumaan lukukokemuksestaan. Kaikilla kun oli paljon sanottavaa, sillä kirja herätti kysymyksiä ja huomioita. Keskustelun tueksi teimme apukysymyksiä, jotka yksinkertaisimmillaan pyrkivät selvittämään, kuka tai ketkä luvussa seikkailevat, mitä hän tai he tekevät ja missä ollaan. Kuulostaa oudolta, mutta vastaukset näihinkään kysymyksiin eivät aina olleet itsestäänselviä.

Luin Leevi Lehdon suomennoksen, josta omalaatuisen tekevät muun muassa sen kattavat alaviitteet. Niiden tarkka seuraaminen tekee lukemisesta entistä haastavampaa, koska varsinkin pisimpiä alaviitteitä lukiessa ajatus helposti katkeaa ja varsinaiseen tekstiin palaaminen on vaikeaa. Sama kokemus oli myös monella lukupiiriläisellä, ja monet jättivätkin ensimmäisten lukujen jälkeen alaviitteet huomiotta. Onneksi tunnollisimmat lukivat kaikki viitteet, sillä sieltä löytyi usein vastaus lukupiiriä askarruttaneeseen kysymykseen. Pakko on muuten mainita, että omistautuneimmat lukivat Lehdon ja Saarikosken suomennoksia rinnakkain!

Lukupiiriin valmistautumista: muistiinpanoja,
taustamateriaalia ja kahvia. Paljon kahvia.

Kun aloitin kirjan, ensimmäinen luku meni äimistellessä. Olin jo melko varma, ettei tästä tule mitään. Joku mies ajaa partaa ja toinen keskustelee hänen kanssaan. Keitä nämä ihmiset edes ovat? Lähes jokainen virke, tai ainakin jokainen kappale, sisältää viittauksen johonkin; kulttuuriin, historiaan, tieteeseen, kirjallisuuteen. Toinen luku tuo asetelmaan hieman selvyyttä, kun lukijalle esitellään ensimmäisen kerran päähenkilö, Leopold Bloom. Hän valmistaa vaimolleen aamiaista ja lähtee kävelylle. Aloin pikkuhiljaa uskoa, että tästä syntyy vielä mielenkiintoinen päivä.

Näin alkaa kymmenes luku. Selkeää, eikö?

Muutaman luvun jälkeen löysin itselleni sopivan lukutekniikan. Oli vain päästettävä irti, annettava mennä. Koko ajan jouduin etenemään ymmärtämättä kaikkea. En lukenut kaikkia alaviitteitä ja opin jatkamaan epäselvien kohtien yli. Merkitsin ne toki lukupiiritapaamisia varten, ja epäselvyyksistä syntyi usein mehevää keskustelua. Kaikki olivat ymmärtäneet lukemansa omalla tavallaan, tulkintojen kirjo oli laaja.

En voi sanoa, että kirjan lukeminen olisi ollut minulle yhtä lukemisen juhlaa, sillä tajunnanvirran lukeminen yli 800 sivun verran vaatii paljon. Lukupiirikeskustelut sen sijaan olivat antoisia ja tulen muistamaan lukupiirin tunnelman pitkään. Oli vapauttavaa päästä jakamaan omat turhautumisensa, ärsytyksen aiheet ja ne helmet, joita matkan varrella kohtasi. Jokainen keskustelu avasi kirjaa jonkin verran. Kirjassa on paljon hienoja jaksoja, joista osa olisi mennyt ohi, jos ei joku osallistuja olisi tuonut niitä esiin.

Bloomsdayn nyyttärit.

Ryhmämme pysyi yllättävän hyvin kasassa, sillä lopputapaamisessakin meitä oli paikalla parikymmentä. Vietimme Bloomsdaytä nyyttikestien merkeissä ja katsoimme kirjasta tehdyn elokuvan, joka muuten oli yhtä piinaavan työläs kuin kirja itse. Loppukeskustelussa emme päässeet yhteisymmärrykseen, olimmeko viimeisen vuoden aikana lukeneet maailman parhaimman vai maailman huonoimman kirjan, mutta siitä olimme yhtä mieltä, että ilman lukupiiriä emme olisi siihen pystyneet!

Kaikki saivat lukupiiristä muistoksi kangaskassin.

Nyt kun vuosi on kulunut, niin uskallan jo ajatella lukevani Joycea joskus lisää. Saarikosken suomennoksen kaunokirjallisempi tuntu kiinnostaa ja samoin Joycen novellikokoelma Dublinilaisia. Sen lisäksi, että iloitsen Ulysseksen selättämisestä, iloitsen lukupiirikokemuksesta. Meillä oli aivan mahtava ryhmä, jossa kaikki ajatukset saivat ymmärtävän vastaanoton ja jossa saattoi rehellisesti todeta, ettei ymmärrä.

Varmaa on, että haastava lukeminen jatkuu. Olemme nimittäin käynnistämässä syksyllä uutta haastavan lukemisen lukupiiriä ‒ tällä kertaa aiheena on Marcel Proust ja Kadonnutta aikaa etsimässä!

Kuukauden nobelisti: Herta Müller: Matala maa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1996. 137 s.
Alkuteos: Niederungen (1982/1984).
Suomentaja: Raija Jänicke.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuukauden nobelisti on blogissani uusi juttusarja, jonka on tarkoitus toimia minulle kannustimena lukea nobelistien kirjoja ja tietenkin kertoa näistä lukukokemuksista teille lukijoilleni. Valitsen joka kuukausi yhden kirjailijan Nobel-palkinnon voittaneiden kirjailijoiden listalta, luen häneltä vähintään yhden teoksen ja esittelen lukemani täällä blogissa. Vastaavaa juttusarjaa kirjoittaa ainakin Tarukirjan Margit, joka on esitellyt blogissaan jo lähes kuusikymmentä nobelistien teosta.

Haluan tutustua Nobel-palkinnon saaneisiin kirjailijoihin mahdollisimman laajasti ja nostaa heidän teoksiaan säännöllisesti esiin, koska nobelistit kiehtovat minua jollakin selittämättömällä tavalla. Lisäksi heidän teoksiaan on omassakin kirjahyllyssäni hieno kokoelma, kiitos keräilemäni Keltaisen kirjaston. Olen listannut kaikki nobelistit Palkitut-välilehdelle, jolta löytyvät myös linkit postauksiin, sekä aiempiin että tämän juttusarjan myötä kirjoittamiini.

Aloin miettiä juttusarjan käynnistämistä myös sen vuoksi, että nobelistit tuntuvat kiinnostavan isoa joukkoa lukijoita, ja heidän teoksiinsa tutustuminen on monella haaveena tai tavoitteena. Usein nobelistien teokset kuitenkin koetaan jollakin tapaa hankaliksi tai vaikeasti lähestyttäviksi, ja kynnys tarttua palkitun kirjailijan teokseen voi nousta yllättävän korkeaksi. Toivon, että voisin tällä juttusarjallani hieman laskea tuota rimaa, kun tuon nobelistien teoksiin tällaisen tavallisen lukijan näkökulmaa.

Herta Müller (s.1953) saa kunnian olla Kirjakimaran ensimmäinen kuukauden nobelisti. Tutusta ja turvallisesta on helppo aloittaa; luin ja bloggasin Müllerin Hengityskeinusta nelisen vuotta sitten. Tuolloin luimme kirjan vetämässäni lukupiirissä.

Müller on kotoisin saksaa puhuvalta Romanian maaseudulta. Müller on sanonut, että hänen kirjoittamisensa juuret ovat hiljaisuudessa, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaikki asiat vaiettiin kuoliaiksi. Kun Müller ei voinut enää vaieta totalitarismin kauheuksista, hän alkoi kirjoittaa. Diktatuurissa vallalla olevaa hallintomuotoa vastaan kirjoittaminen on kuitenkin paitsi rohkeaa, myös vaarallista. Toistuvien kotietsintöjen ja tappouhkausten rasittama kirjailija pakeni vuonna 1987 Länsi-Saksaan ja on asunut Saksassa siitä lähtien.

Müllerin teosten aiheet kumpuavat usein hänen omista kokemuksistaan diktatuurisesta hallinnosta. Aiemmin lukemani Hengityskeinu perustui Müllerin ystävän tarinaan, ja nyt lukemani Matala maa puolestaan heijastelee kirjailijan lapsuudenmaisemia ja -muistoja. Bloggauksen yläosassa on alkuteoksen tiedoissa kirjalle kaksi ilmestymisvuotta; se julkaistiin ensin sensuroituna versiona vielä tuolloin kommunistisessa Romaniassa.

Novellikokoelma koostuu viidestätoista tekstistä, joista lyhyimmät ovat vain muutaman sivun mittaisia ja pisin, Matala maa, vie yli puolet teoksen sivumäärästä ja on antanut nimensä kokoelmalle. Kaikkia kokoelman tarinoita yhdistää miljöö eli svaabilainen kylä Banaatissa. Banaatin svaabilaiset ovat yksi vähemmistöryhmä Romanian saksalaisten joukossa. Alue sijaitsee nykyisessä kaakkois-Euroopassa, Romanian, Serbian ja Unkarin alueilla. Useita tarinoita yhdistää miljöön lisäksi nuoren tytön näkökulma.

Matala maa kokoelman nimenä kuvastaa hyvin tarinoiden tunnelmia, sillä melkoista matalalentoa Müller on novelleihinsa vanginnut. Synkkä kansikuvakin on teoksen hengen mukainen. Müller kuvaa novelleissaan kyläläisten arkea, joka on työntäyteistä, yksinkertaista, köyhää. Elämä on suorastaan ankeaa. On juopottelua, pettämistä, väkivaltaa. Koko suku peseytyy vuorollaan samassa kylpypaljussa, ja veden väri muuttuu jokaisen kylpijän jälkeen entistä tummemmaksi. Lapsi pakenee kurjuutta leikkeihin, ja jossakin vaiheessa kotileikissä matkitaan äidin ja isän riitoja. Äiti pesee ankeutta pois juuriharjalla lattiasta niin, että lankut lahoavat.

Aikuisten maailma on lapsen silmin nähtynä välillä käsittämätöntä. Müller sekoittaakin realistiseen kerrontatyyliinsä unikuvia, haaveita, non-senseäkin. Nämä utuiset ja mielikuvitukselliset tekstijaksot keventävät muuten kovin raskasta lukukokemusta. Esimerkiksi niminovellissa naiseksi varttuvan tytön kuolemankaipuu on sanoitettu kauniisti:


     Mutta kuolema ei tullut vieläkään.
     Kesä vyörytti väkevää kukantuoksuaan ylläni huojuvasta korkeasta heinikosta. Villit heinänkukat tunkeutuivat ihoni läpi. Menin joelle ja valelin vettä käsivarsilleni. Ihostani kasvoi korkeita pensaita. Minä olin kaunis suomaisema. 
     Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun.


Pituutensa puolesta kirjan voisi lukea yhdeltä istumalta, mutta Müllerin tyyli vastustaa tällaista lukutapaa. Ainakin minun piti lukea pysähdellen ja kertaillen. Tarinoiden välissä oli usein pidettävä taukoa. Müllerin kuvaama maailma ja hänen tyylinsä vaativat sulattelua. Kehottaisinkin lukemaan Mülleriä avoimin mielin ja ajan kanssa; teksti ei kenties heti aukene. En ahdistunut siitä, että tekstit harasivat vastaan, mutta ilottoman elämän kuvauksista ja yleisestä tunnelmasta hieman kyllä.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Nelly Sachs: Israelin kärsimys (1947‒1961)

Alkuteokset:
In den Wohnungen des Todes (1947)
Sternverdunklung (1949)
Eli, ein Mysterienspiel vom Leiden Israels (1951).


Suomentaja: Aila Meriluoto (1966).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 164.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Nelly Sachs (1891‒1970) oli saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1966. Hän jakoi palkinnon Samuel Josef Agnonin kanssa.

Kirjallisuuden Nobelin historiassa palkinto on myönnetty 113 kirjailijalle, joista 13 on ollut naisia. Sachs oli kuudes palkinnon saanut nainen. Tänään saamme tietää, kenelle tämänvuotinen palkinto myönnetään.


Sachs syntyi saksanjuutalaiseen perheeseen, joka arvosti tyttären opintoja ja harrastuksia. Teini-ikäisenä Sachs luki Selma Lagerlöfin teoksen Gösta Berlingin taru, ja lähetti Nobel-palkitulle ruotsalaiskirjailijalle kirjeen. Kirjeenvaihto jatkui lopulta vuosikymmeniä, ja tuo tuttavuus auttoi Sachsin ja hänen äitinsä Berliinistä Ruotsiin pakoon juutalaisvainoja vuonna 1940. Ruotsissa Sachs elätti itsensä kääntämällä kirjallisuutta ruotsista saksaksi. Hän sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1952. 1960-luvulla kirjailija kärsi mielenterveysongelmista, ja häntä hoidettiin Beckombergan sairaalassa. Hän eli Ruotsissa aina kuolemaansa saakka 1970. Sachs tuli kirjailijan urallaan tunnetuksi erityisesti juutalaisten kohtaloiden kuvaajana.

Nelly Sachs vuonna 1966.
Kuva: www.nobelprize.org

Israelin kärsimys on ainoa Sachsilta suomennettu teos, joka koostuu itse asiassa kolmesta teoksesta: yhdestä näytelmästä (Eeli) ja kahdesta runokokoelmasta (Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys). Kaikki kolme ovat Sachsin varhaista tuotantoa. Suomenkielinen kokoelmateos ilmestyi Aila Meriluodon suomentamana 1966, siis samana vuonna, kun Sachs sai Nobelin.

Eeli on seitsemääntoista kuvaan eli näytökseen jakautuva näytelmä. Sen alaotsikko on Mysteerinäytelmä Israelin kärsimyksestä, ja melkoiseksi mysteeriksi se kyllä minulle jäikin. Näytelmän nimihenkilö Eeli on puolalainen pikkupoika, joka on kuollut. Eeli kuoli sotilaan mielivaltaisen käytöksen vuoksi, aivan turhaan, ilman syytä. Pojan kuolema aiheuttaa suunnatonta tuskaa etenkin äidille, ja syyllistä yritetään saada vastuuseen. Näin ymmärsin juonen pääpiirteittäin tästä niukkasanaisesti ja arvoituksellisesti kirjoitetusta näytelmästä. Lukuisat raamatulliset vertaukset ja viittaukset avautuvat varmasti paremmin uskonnollisia tekstejä tunteville.

Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys -runokokoelmat jatkavat Eelista tutuilla teemoilla. Sachs kuvaa runoissaan juutalaisten kuolemaa, kärsimyksiä, tuhoa ja läheisistä erottamisia viiltävästi. Kieli ja kuvasto ovat runoissakin paikoin varsin raamatullisia, mutta lukiessani pääsin uskonnollisen tason yli. En takertunut siihen, mitä en ymmärrä, vaan koin Sachsin kuvaaman inhimillisen tragedian.

Kuoleman asunnoissa -kokoelman ensimmäinen runo on nimeltään 'Sinun ruumiisi savuna ilman halki': savupiiput ja savuna ilman halki vaeltava Israelin ruumis johdattavat tulkitsemaan runoja juutalaisten tuhona. Sachs tekee runoissaan usein selväksi, että holokaustin kauheudet eivät säästä lapsia. Seuraava runo löytyy Tähdenpimennyksestä:

Aina
siellä missä lapsia kuolee
hiljaisimmat asiat jäävät kodittomiksi.
Iltaruskojen tuskanviitta
jossa mustarastaan tumma sielu
kutsuu valittaen yötä ‒
pienet tuulet jotka hengähtävät yli ruohon
valon rauniot sammuttaen
ja kylväen kuolemaa ‒

‒ ‒

Aina
siellä missä lapsia kuolee
nukketalojen peilit himmentää
henkäys,
enää ne eivät näe peukaloisten tanssia,
lapsenveriatlakseen pukeutuneitten ;
tanssia joka pysähtyy
kuin kaukoputkeen
kuulta ryöstetty maailma. 

Aina
siellä missä lapsia kuolee
kivi ja tähti
ja niin monet unet
jäävät kodittomiksi.

Tunnelma on lohduton. Viattomien kuolema on rusentavaa. Sama aihe toistuu myös runossa 'Kuollut lapsi puhuu': Kun minut talutettiin kuolemaan, / vielä viime hetkelläni tunsin / miten tupestaan vedettiin suuri eronveitsi.

Runojen puhuja puhuttelee niin lynkkaajia, sivustaseuraajia kuin rakastettuja ja kanssakokijoita. Sachs vertaa usein ihmisten kokemuksia eläinmaailmaan, esimerkiksi siihen miten vasikat temmataan / emostaan.  Luonto ja eläimet ovat läsnä, esimerkiksi hirvet ja peurat, aurinko ja kuu. 

Juutalaisten joukkotuhoa seurasi paljon epätietoisuutta. Läheisten kohtalot jättivät paljon avoimia kysymyksiä.

Jos vain tietäisin
missä viimeinen katseesi lepäsi.
Kivessäkö, joka jo niin monet viimeiset katseet
oli juonut, kunnes ne sokeina
sokeaan sattuivat? 

Vai multako sen vangitsi,
riittävä täyttämään kengän
ja jo mustuttama
niin ylenpalttisen eron,
niin runsaan kuolemanvalmistuksen?

‒ ‒ 

Vesilätäkkökö, kiiltävä metallinpala,
kenties solki vihollisesi vyöstä
tai jokin muu pieni
taivaan ennustaja?

Ajatus siitä, että läheinen ihminen on joutunut kärsimään ja kuolemaan epäinhimillisissä oloissa, on raastava.

Siinä missä Eeli jäi minulle etäiseksi enkä oikein pysynyt kärryillä näytelmän kryptisissä tapahtumissa, vaikutuin ja mykistyin Sachsin runojen äärellä. Puhelimeni muistiin kertyi kymmeniä kuvia Sachsin runosäkeistä, ja niiden joukosta vain muutaman valinta tähän tekstiin oli vaikeaa.

Lukiessani pysähdyin usein miettimään runojen kääntämistä. Se vaikuttaa joskus mahdottomalta tehtävältä, varsinkin jos runot ovat mitallisia tai niissä on loppusointuja. Sachs käyttää jonkin verran loppusointuja, mutta useimmiten runot ovat vapaamittaisia. Vaikka en tunne Sachsin runoja alkukielellä, niin väittäisin, että teoksen suomentaja Aila Meriluoto on tehnyt hienoa työtä Sachsin runojen kanssa. En voi kuin ihailla Meriluodon sanavalintoja.

Israelin kärsimyksestä ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrän Mai Laakso ja Kirja-aitan Mr.Rainfold

Karl Ove Knausgård: Syksy (2015)

Alkuteos: Om høsten.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2016).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 217.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Norjalainen Karl Ove Knausgård uhkasi lopettaa kirjoittamisen kuusiosaiseen Taisteluni-sarjaan, jossa kirjailija avasi omaa ja läheistensä elämää tarkan raportoivasti ja jolla mies nousi maailmanmaineeseen. Kaikkien Knausgård-fanien iloksi näin ei käynytkään, vaan nelisen vuotta Taisteluni-sarjan päätösosan ilmestymisen jälkeen Knasu julkaisi jälleen: nyt vuorossa oli neliosainen Vuodenajat-sarja, joka on omistettu hänen neljännelle, sarjan alussa vielä syntymättömälle tyttärelleen.

Löysin Knausgårdin Helsingin kirjamessuilla 2012 ja ensimmäisestä luetusta kirjasta lähtien olen ollut kirjailijan pauloissa. Mitenkään sokeasti en Knasua fanita, eivätkä kaikki Taisteluni-sarjan osat ole saaneet minulta varauksetonta suitsutusta. (Itse asiassa se kuudes on vieläkin kesken, enkä ihan lähiaikoina saa sitä luettua, koska 1200 sivua. Ja koska 400-sivuinen Hitler-essee siellä keskellä.) Välillä kertoja ja hänen toilailunsa ärsyttävät ja rasittavat, ja teksti oli melkoista äijähorinaa. Jotakin nerokasta Taisteluni-sarjassa kuitenkin on.

Vuodenajat-sarjasta kuultuani toki ilahduin siitä, että lempikirjailijani ei jäänytkään lepäämään laakereilleen, mutta jokin pisti kovasti vastaan näissä kirjoissa. Selailin Syksyä kirjastossa suomennoksen ilmestyttyä enkä kiinnostunut tarpeeksi lukeakseni. Nyt olen kuullut niin paljon hyvää kolmannesta osasta, Keväästä, että ajattelin pohjustaa sen lukemista Syksyllä ja Talvella.

Syksy on novellikokoelma, joka koostuu lyhyistä tietosanakirjamaisista artikkeleista. Kirja jakautuu kolmeen osaan, syyskuuhun, lokakuuhun ja marraskuuhun. Jokaisessa osiossa on kaksikymmentä artikkelia ja kirje syntymättömälle tyttärelle.

Asetelma on siis se, että isä kirjoittaa lapselleen mutkikasta maailmaa selventäviä juttuja. Tyyli on melko naivistinen, ymmärrettävästi. Oman artikkelinsa saavat esimerkiksi monenlaiset eläimet (ampiaiset, sammakot, kyykäärmeet, meduusat, mäyrät ja kärpäset), ihmisruumiin eritteet (pissa, oksennus, veri) ja arkielämän esineet (muovipussit, purukumi ja savupiiput). Knausgård perkaa myös abstrakteja käsitteitä, kuten kokemus, yksinäisyys ja hiljaisuus.

Knausgårdin maailmanselitys ja hänelle tyypilliseen tapaan tehdyt huomiot ovat paikoin hykerryttäviä ja kekseliäitä. Leikillisyys yhdistyy vakavaan selittämiseen. Esimerkiksi wc-istuin on "on pelkkä väylä, kauttakulkupaikka, vähän kuin ulosteiden transithalli". Kyseinen artikkeli päättyy lakoniseen toteamukseen "Niin toimii wc-istuin, tuo kylpyhuoneen joutsen."

Ongelmallista tekstikokoelmassa on mielestäni sen epäjohdonmukaisuus. Monet tekstit selittävät maailmaa niin kuin sitä nyt voi syntymättömälle lapselle selittää. Hauskasti, oivaltavasti, edes jotenkin lapsen tasolla pysytellen. Sitten linja rikkoutuu, kun jotkin tekstit nousevat hyvinkin filosofisiksi, korkealentoisiksi. Tekstin kohdehenkilö on selvästi vaihtunut, enää ei puhutella lasta. Fokus on kateissa myös esimerkiksi Häpyhuulet-artikkelissa, jossa kirjoittaja pohtii ensin käsitettä häpeän ja huulten yhdistelmänä, kunnes yhtäkkiä jo hekumoi, miltä tuntuu antaa suuseksiä. Arvaan ja melkein tiedän, että Knausgård ravistelee lukijaa tahallaan, mutta jotenkin se ei nyt toimi.

Syksy on epätasaisuudestaan huolimatta oiva välipalakirja kaikille Knausgårdista pitäville lukijoille. Se on selvästi ollut myös kirjailijalle välityö, sormiharjoitus. Voin hyvin kuvitella, miten hän on istahtanut työpöytänsä ääreen ja tuuminut: "Mistäs tänään kirjoittaisin? No, raapaisempa kasaan muutaman rivin säilyketölkeistä." Tästä asetelmasta ei ehkä synny suurta maailmankirjallisuutta, mutta Knausgårdin katse, leikkisä ajatuksenjuoksu ja rohkeus tuoda itsensä tekstiin saavat aikaan mukiinmeneviä novelleja, ovat aiheena sitten täit tai napit.

Luin Vuodenajat-sarjan kesän aikana, mutta postaukset kirjoista ovat jääneet pyörimään luonnoksiin. Viimeistä osaa lukiessani syntyi ajatus Knausgård-viikosta: sarjan osat tulisi esiteltyä kivasti kokonaisuutena, ja kirjailijalle omistettu viikko toisi tarvittavaa painetta saattaa luonnokset valmiiksi postauksiksi. Niinpä tämä kirjoitus aloittaa Kirjakimaran Knausgård-viikon, ja jutut Talvesta, Keväästä ja Kesästä ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla.