Arkista taiteilijaelämää – Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo

Kansi: Markko Taina.

Ukkospiilo sohvannurkassa ja sujuvasti etenevä kirja. Niistä oli Mintun ja minun sadepäivä tehty. 

Leena Lehtolaisen uutuus Korkean paikan lumo on musiikillisesti lahjakkaan Riikan kasvutarina lapsuudesta keski-ikään. Lapsitähti kulkee parrasvaloista perheenäidiksi, laulujen sanoittajaksi ja museotyöntekijäksi. Läpi elämän naista kiehtovat korkeat paikat, kuten Puijon ja Eiffelin tornit sekä hotelli Tornin Ateljee-baari.

Lapsuuden ja nuoruuden Riika viettää 1970- ja 80-lukujen Arpikylässä Kuopion lähellä, josta muuten on kotoisin myös Lehtolaisen romaanihenkilö Maria Kallio. Sieltä tie vie Helsinkiin opiskelemaan. Oman perheensä kanssa hän sittemmin asettuu Kirkkonummen metsäisiin maisemiin ja päästään jo pandemia-aikaan.

Riikan elämässä käänteitä riittää, mutta monet niistä juostaan läpi. Vauhti ja jonkinlainen kepeys häiritsivät lukukokemustani. Jossakin vaiheessa kurkistelin kirjaston sivuille, onko tämä luokiteltu nuortenromaaniksi – ei ole. Loppupuolella käväistään syvemmissäkin tunnoissa, kunnes on kiire solmia langat yhteen.

Kustantaja kuvailee romaania taiteilijaromaaniksi. Riikan taiteilijuus on arkista, perhe-elämän rinnalla toteutuva ura, vaikka saa hänkin maistiaisia glamourista. Sanoittajan työn kuvaus oli minulle kirjan kiinnostavin kerros. Riika ammentaa teksteihinsä ohimennen kuulluista keskustelunpätkistä, havainnoistaan arjessa, omista ja läheistensä tunteista. Tekstityöläisellä muistikirja on aina mukana.

Lehtolaisen dekkareista tuttua on Arpikylän lisäksi jouheva kerronta. Jotakin rosoa olisin tähän kaivannut, nyt juju on vaihtelu hän- ja minäkertojien välillä.

Entisenä kirjastonhoitajana kohottelin kulmiani, kun eräs hahmo jää kirjastoon töihin sivarin jälkeen ”ensin palkkatuella työskenteleväksi hyllyttäjäksi ja sitten oppisopimuskoulutukseen. Työ ei ollut liian kuormittavaa ja sitä sai tehdä yksin.” Ehkä hänellä on jokin poikkeusjärjestely, koska kirjastotyö on ensisijaisesti asiakaspalvelutyötä.

Helmet 2024: 7. Kirjassa rakastutaan.

Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo. Tammi 2024. 327 s. BookBeat.

Taiteilija edellä aikaansa – Rakel Liehu: Helene

Kansi: Marjaana Virta.

WSOY 2003. 513 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rakel Liehun taiteilijaromaani Helene: romaani Helene Schjerfbeckistä on nautinnollinen sekoitus faktaa ja fiktiota, täydellisesti hellekelin uppoutuvaan lukemiseen sopiva kirja. Lyyrinen kerronta soljuu tajunnanvirtana, joka puikkelehtii, muistelee ja assosioi. Lukijaa ei yllätä Helenen rakkaus Proustiin, kirjailijan aistivoimaan ja todellisuudentuntoon.  

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka valottavat taiteilijan vaiheita ja ajatuksia eri ikäkausina. Lukija pääsee taideopiskelija-Helenan kanssa kokemaan alkeelliset ja kalseat Pariisin-kämpät, nimen vaihtamisen Heleneksi sekä mesenaatti-Stenmanin painostavat käynnit. Tutuksi tulevat niin oikean värisävyn löytämisen vaikeus, taiteilijaystävien merkitys kuin äidin varjossa elämisen tuska. Ilot, koettelemukset, arki. 

Vammani oli erottava minut toisista.
Olkoon niin. Muut voivat kätkeä heikkoutensa, minä en. 
Mutta onko taide säälimättömämpi kuin elämä, sitä en uskalla ajatella.

Lapsuuden tarkimpia muistoja on onnettomuus, jonka seurauksena Helene ontuu lopun ikäänsä. Onnea tapauksessa oli se, että tyttö löysi piirtämisen sairasvuoteella. Terveys sanelee taiteilijan elämää myöhemminkin. Keuhkosairaus patistaa hänet muuttamaan äitinsä kanssa Hyvinkäälle paremman ilmanalan perässä, pois Helsingin kosteudesta. Elämän päätepiste piirretään sotaevakossa kylpylässä Ruotsin Mariefredissä.

Samalla aukeamalla saatetaan olla useassa ajassa ja paikassa: Mariefred 1944, Hyvinkää 1908, Hyvinkää 1909 ja taas seuraavalla aukeamalla sama juttu. Mukana ovat myös 1800-luvun Helsinki, Firenze ja Pariisi; taiteilijalle merkityksellisiä paikkoja oli lukuisia. 

Aluksi välähdyksin etenevä kerronta tuntui olevan liikaa helteen sumentamalle päälleni, mutta loppua kohden mieleni muuttui. Kronologia olisi ollut tylsä ratkaisu. Nyt sain kieppua ajoissa ja paikoissa, nähdä Helenen eri vaiheiden hahmottuvan rinnakkain.

Kokonaiskuvan rakentumista taiteilijan elämästä helpotti toki se, että Helenen elämänvaiheet olivat minulle melko tuttuja, vaikka en taideharrastaja olekaan. Muutama vuosi sitten vaikutuin Mila Teräksen romaanista Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä. Vuonna 2020 ilmestynyt Antti J. Jokisen Helene-elokuva perustuu tähän Liehun kirjaan.

Osallistun tällä bloggauksellani Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, koska Helene oli nainen edellä aikaansa. Nykyään hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä taidemaalareistamme, mutta kirjassa kuvataan, miten hänen töitään ei pitkiin aikoihin kelpuuteta varsinaisiin taidenäyttelyihin – arpajaispalkinnoiksi ne kyllä otetaan. Rahan arvo on toki muuttunut, mutta silti kuulostaa hurjalta, miten Helene saa jossakin vaiheessa tauluistaan muutamia kymmeniä markkoja. Ehtii hän onneksi elinaikanaan nauttia arvostuksestakin.

 

Helmet 2021: 3. Historiallinen romaani.

Yhteenvetoni Taiteilijaromaanit-haasteesta

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija käynnisti viime vuoden syyskuussa Taiteilijaromaanit-haasteen, joka päättyy tänään. Lähdin haasteeseen mukaan, koska minulla oli tuolloin sopivasti kesken tai tulossa lukuun haasteen aihepiiriä käsitteleviä kirjoja. Lisäksi toivoin, että löytäisin haasteen myötä jotakin uutta ‒ tulisin kenties tarttuneeksi sellaisiin kirjoihin, jotka muuten sivuuttaisin. Se on lukuhaasteiden suola.

Taiteilijaromaanit-haasteessa luettiin romaaneja, joissa taiteilijuus, taiteilija tai taide olivat keskeisiä. Taiteilija saattoi olla fiktiivinen tai faktisesti taiteillut, ja mikä tahansa taideala kävi. Lopulta luin haasteeseen käyviä kirjoja haasteaikana yhdeksän:

Kati Tervo: Iltalaulaja

Rosa Liksom: Everstinna

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Mila Teräs: Jäljet: romaani Helene Schjerfbeckistä

Pirkko Soininen: Ellen: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Haastekirjojen tarinat tutustuttivat minut kuvataiteilijoihin, kirjailijoihin, arkkitehtiin ja muusikoihin. Valtaosa kirjoista oli romaaneja, mutta joukkoon mahtui myös novellikokoelma (Ishiguro) ja päiväkirjaromaani (Soininen). Monen fiktiivisen tarinan takaa löytyy todellinen taiteilija, joka on inspiroinut kirjailijaa työssään. Näin on ainakin Tervon, Liksomin, Teräksen ja Soinisen kirjoissa. Turusen Sivuhenkilö puolestaan on autofiktiota. 

Nyt jälkikäteen havaitsen, että olen välillä unohtanut haasteen olemassaolon. Aina en nimittäin ole huomannut, että olen lukenut haasteeseen sopivan kirjan: näin kävi ainakin Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa -teoksen kanssa. 

Kirjailija-aiheiset teokset ovat aina kiehtoneet minua, mutta haasteaikana uskaltauduin myös vähän vieraammille vesille. Itse asiassa valtaosa lukemistani kirjoista käsittelee kuvataiteilijoita. Mahtavaa! Uskallan siis väittää, että haaste onnistui monipuolistamaan lukemistani. 

Tuija on julkaissut tänään blogissaan koontipostauksen, jonka kommenttikentästä löytyy linkkejä muiden bloggaajien haasteyhteenvetoihin. Vappupäivänä on vielä luvassa kooste haasteesta. Kiitos vielä Tuijalle inspiroivasta haasteesta!

Kolme taiteilijaromaania

Tutustuin kolmen kuvataiteilijan vaiheisiin kolmen taidokkaan ja viehättävän taiteilijaromaanin avulla. Mila Teräksen ja Pirkko Soinisen teoksissa hypätään todellisen, historiallisen taiteilijan nahkoihin fiktion keinoin: Teräksen Jäljet-romaanissa minäkertojana on Helene Schjerfbeck, kun taas Soinisen Ellen koostuu Ellen Thesleffin fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistä. Vailla todellista esikuvaa kolmikosta on Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat, joka kuvaa helsinkiläisen Visan kasvua taiteilijaksi.

Kaikki kolme kirjaa käsittelevät taiteilijan asemaa, taiteilijaksi kasvamista ja taiteellista ilmaisua omalla tavallaan. Seuraavassa mietteitäni kolmikosta.

Mila Teräs: Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä

Karisto 2017. 285 s.
Lainasin kirjastosta.

Jäljet on Mila Teräksen kirjallinen muotokuva taidemaalari Helene Schjerfbeckistä (1862‒1946). Romaanin taustalla on todellinen historiallinen henkilö, mutta kyseessä on kuitenkin kirjailijan luoma fiktiivinen tarina.

Kertojana toimii vuoroin nuori, kasvava Helene ja vuoroin jo iäkäs, Saltsjöbadeniin viimeisiksi vuosikseen vetäytynyt taiteilija. Helene viettää lapsuutensa Helsingissä, jota ei enää varhaisvuosiensa jälkeen tunne omaksi paikakseen. Lapsena Helen kaatuu portaissa, mitä seuraa pitkä toipumisaika. Onnettomuuden vuoksi Helene ontuu, mutta vuodepotilaana hän löytää piirtämisen, mikä määrittää tulevan taidemaalarin elämän suunnan.

Nuorena taiteilijana Helene matkustaa ensi kertaa Pariisiin 1880 ja viettää maalarikesän Bretagnen rannoilla, missä maalattavaa on vaikka kuinka: on olkikattoisia majoja, nuoria paimenia kukkuloilla, joen rantakallioille polvistuneita pyykkäreitä saippuoimassa lakanoitaan ja likaisia pikkulapsia hyppimässä rantakivillä. Kaukana kotoa hän kokee elämän pakanallisen riemun.

Taide tuo elämälle merkityksen, ja Helene haluaa elää työlleen. Sata vuotta sitten naisen taiteellisia pyrkimyksiä ei katsottu aina hyvällä. Helene kärsii heikosta terveydestä lähes koko aikuisikänsä, eikä voi esimerkiksi toimia taideopettajana muutamaa vuotta kauempaa. Helene tuntee pohjatonta paloa maalaamiseen ja työskenteleekin ahkerasti aina kun hänellä on siihen voimia ja aikaa.

Mallin maalaaminen on Helenelle ominainen työskentelymuoto:

     Maalaaminen, mitä muuta se on kuin sen rakastamista, mikä ihmisessä on totta.
     Minä odotan, kunnes sulut murtuvat ja hän antaa sen, minkä tiedän piilevän hänessä, annan hänen itse ilmaista itsensä. Kun aika kuluu, minun ei tarvitse pakottaa mallia myöntämään värejään.
     Mikä onni on, kun hän istuu siinä ja antaa minun katsoa sisinpäänsä. Kaikki muu unohtuu. 

Teräs kirjoittaa maalauksellisesti. Tällaisessa lyyrisessä kirjoittamisessa on hiuksenhieno ero taidokkaan tyylikkään ja yliyrittämisen välillä: Teräs pysyttelee tasaisesti rajan paremmalla puolella. Ainakaan minä en ehtinyt saada romaanin aikana yliannostusta maalaustaidetta kuvaavasta ja imitoivasta kielestä, vaan vain nautin.

* * *

Pirkko Soininen: Ellen: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

WSOY 2018. 189 s.
Arvostelukappale.

Kati Tervon Iltalaulaja tutustutti minut viime syksynä Ellen Thesleffiin (1869‒1954), yhteen Suomen merkittävimmistä ekpressionisteista. Tervon kirjassa eletään viimeistä kesää taiteilijan kesäresidenssissä, Ruoveden Muroleessa. Tässä Soinisen kirjoittamassa fiktiivisessä päiväkirjassa taas ollaan vain ja ainoastaan Firenzessä. Aikajaksokin on laajempi: ensimmäinen merkintä on vuodelta 1894, viimeinen 1939. Ellen matkustelee muuallakin Euroopassa, mutta tähän päiväkirjaan hän kirjoittaa vain Firenzessä, sydämensä kaupungissa.

Firenze on Ellenille kuin rakastettu. Kaupungin omalaatuinen valo tekee taiteilijaan vaikutuksen heti ensimmäisellä vierailulla. Hän palaa sinne aina vain uudelleen vuosikymmenestä toiseen, yleensä talvikaudeksi. Välillä hän matkustaa kaupunkiin yksin, välillä hän saa mukaansa äitinsä tai sisarensa tai muita tuttavia. Kesät on tapana viettää Ruovedellä.

Teräksen ja Soinisen romaanit keskustelevat mielenkiintoisesti keskenään. Tämä on ymmärrettävää, olivathan Schjerfbeck ja Thesleff aikalaisia. Molemmat taiteilijanaiset omistautuivat työlleen, eikä kumpikaan heistä perustanut omaa perhettä. Heillä oli samaan tapaan tiiviit välit lapsuudenperheisiinsä. Päiväkirjassaan Ellen kertoo, miten hän ja Helene työskentelevät yhtä aikaa San Marcon luostarissa jäljentämässä kuuluisien maalareiden töitä:

Työskentelemme rinnan, toisistamme hyvin tietoisina, mutta silti aivan irrallisina. Emme näe toisiamme, mutta jokainen soluni tuntee hänen läsnäolonsa. Näin intiimejä hetkiä en ole kokenut kenenkään toisen taiteilijan kanssa.

Soinisen kirjan kieli ei ole samalla tavalla maalailevaa kuin Teräksen romaanissa. Ellen kirjoittaa päiväkirjaansa usein toteavasti ja selostavasti kertoessaan viimeaikaisista liikkeistään tai maailman tapahtumista. Omasta taiteestaan ja erityisesti väreistä hän kuitenkin kirjoittaa runollisemmin:

Vaikka palettini on toisinaan ollut kapea, ovat värit siltikin kaikki. Vaikka väri olisi vain marraskuisen Helsingin kalpeaa ja kitsasta valoa, valkoisen kaupungin ylle lankeavaa harmaata hohdetta ja väsynyttä valohämyä kattojen yllä, se olisi siltikin väriä. Minä etsin värejä, mutten minä niitä paletiltani etsi, vaan sydämestäni, sen pienistä liikahduksista. 

Kaikki kolme lukemaani taiteilijaromaania kuvaavat hyvin värien merkitystä taiteilijalle. Erityisen paljon väreistä puhuu Ellen, joka kuvailee, miten alkaa tehdä värikylläisiä kokeiluja Kandinskyn malliin ja miten väripaletti jälleen tummuu.

Kati Tervon Iltalaulaja herätti kiinnostukseni Ellen Thesleffiä kohtaan, ja Soinisen Ellen syvensi käsitystäni taiteilijasta. Vielä joku päivä aion lukea Hanna-Reetta Schreckin viime vuonna ilmestyneen Thesleff-elämäkerran Minä maalaan kuin jumala, koska Thesleffin persoona ja työt ovat alkaneet kiinnostaa koko ajan enemmän. 

* * *

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Otava 2017. 301 s.
Lainasin kirjastosta.

Kaksi edellistä taiteilijaromaania pohjautuivat todellisten taiteilijoiden vaiheisiin, kun taas Haahtelan Mistä maailmat alkavat tutustuttaa täysin kuvitteelliseen taiteentekijään, Visaan. Eletään 1950-lukua, ja Visa työskentelee paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa. Elokuva Vincent van Goghista on käännekohta helsinkiläisen nuorukaisen elämässä: hän kokee elokuvan nähtyään taiteellisen herätyksen, joka on kuin uskonnollinen kokemus.

Visa tekee palkkarahoillaan ensimmäiset taidetarvikehankintansa: kangasta, kehyspuita, tärpättiä ja öljyvärejä arvokkaissa tuubeissaan. Kadmiuminpunaista, preussinsinistä, sitruunankeltaista. Kohta elämään jo tulevat Vapaa Taidekoulu, piirustustunnit, uusi tuttavuus Tapio ja tämän sisko Helmi. Äidin kanssa kahdestaan asuneen Visan elämä muuttuu, on kuin hän olisi aivan uudessa maailmassa.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.

Aivan kuten edeltäjänsä Helene ja Ellen, myös Visa hakee oppia ja inspiraatiota Etelä-Euroopasta. Visan tie vie Italiaan, Bolognaan ja Venetsiaan. Taustalla maailmanhistoria etenee Kennedyn murhasta hippikesään ja Vanhan valtauksesta Allenden murhaan. Uusia ystäviä ja rakkauksia tulee, mutta Visan sisäinen, palava tarve taiteelliseen työhön pysyy. Haahtela kuvaa kiinnostavasti Visan taiteilijaksi kasvamista, oman paikan ja suunnan etsimistä ja tapaa katsoa maailmaa.

Mistä maailmat alkavat on kaunis, lämmin ja inhimillinen taiteilijaromaani. Suhteeni Haahtelan romaaneihin on aiemmin ollut melko viileä. Tätä ennen olen jaksanut lukea loppuun vain Traumbachin vuonna 2012, sen jälkeen olen muutaman kerran yrittänyt, mutta en ole päässyt alkua pidemmälle. On ärsyttänyt, tylsistyttänyt, rasittanut ja mitä vielä. Enkö sitten vain voinut hyväksyä sitä, että Haahtela ei ole minun kirjailijani? Oikeastaan olin jo päättänyt antaa olla, kunnes luin muutamia blogiarvioita tästä tuoreimmasta romaanista. Kuulemma tämä on erilaista Haahtelaa. Voisinhan sitä kokeilla, tuumasin. Onneksi tein niin, sillä Visan tarina todella oli lukemisen arvoinen. 

* * *

Luin nämä kolme romaania osana #taiteilijaromaani-lukuhaastetta, johon lähdin viime syksynä Tuijata-blogin innostamana. Tähän mennessä olen lukenut haasteeseen lähinnä kirjailija-aiheisia romaaneja, mutta ilokseni haaste on saanut minut kurottamaan myös vähän vieraammalle alueelle. Näin kirjallisessa muodossa kuvataiteilijoiden maailmoissa on ollut todella nautinnollista piipahtaa.

#taiteilijaromaani-lukuhaaste on käynnissä huhtikuun loppupuolelle, joten vielä ehtii mainiosti osallistua.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Soinisen Ellen-kirjan kohtaan 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Haahtelan ja Teräksen kirjat eivät edistä Helmet-haastettani, sillä luin ne jo viime vuoden puolella.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Kansi: Timo Mänttäri.

Tammi 2018. 236 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö on suora ja elämänmakuinen kertomus yhdestä vuodesta esikoiskirjailijan elämässä. Nimettömäksi jäävä päähenkilö tekee tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja reflektoi kokemuksiaan ironialla maustetulla kertojanäänellä. Kirjan nimi Sivuhenkilö viittaa kertojan tuntoihin niin taidemaailman toimijana kuin sukupolvensa naispuolisena edustajana.

Kertoja kamppailee riittämättömyyden ja häpeän tunteiden kanssa. Hänellä on taidealan koulutus, eikä taiteilijuutta lueta kunnollisiin ammatteihin. Asunnossaan hänellä on vain viherkasveja, koukku katossa ja vihreä, kulahtanut patja. Asuntokin on isän ostama. Entinen rakastettu jäi ulkomaille, koska  kertoja kaipasi kotimaahan. Hänellä ei ole lapsia, mikä on vauhdilla perheellistyvässä tuttavapiirissä poikkeus.

Sivullisuuden lisäksi kirjassa pohditaan taidekritiikkiä ja tunnustuksen saamista. Miltä tuntuu, kun kauan hauduteltu esikoiskirja vihdoin lähtee maailmalle? Kirjailijan tekisi mieli huutaa asia koko maailmalle, mutta juuri ketään ei tunnu kiinnostavan. Arki on edelleen taloyhtiön kokouksia, pussinuudeleita ja polkupyörän putoilevia ketjuja. Kritiikkikin on mitä on, milloin se tuntuu vähättelevältä ja että teos on väärinymmärretty, milloin bloggari on keskittynyt arviossaan päähenkilön tyytymättömyyteen ja itsekkyyteen. Kertoja kysyy:

- - onko niin , että naiselta odotetaan miellyttävyyttä ja iloisuutta tosielämän lisäksi myös fiktiossa? Kyselläänkö Fjodor Dostojevskin tai Michel Houellebecqin yhteydessä usein sitä, mikseivät he vain voineet kirjoittaa hiukan pirteämpiä päähenkilöitä?

Kaikki muuttuu kuin yhdessä yössä, kun "maamme huomattavin sanomalehti" myöntää kirjalle merkittävän kirjallisuuspalkinnon. Niin äidin suhtautuminen kuin kirjablogiarvioidenkin sävy on voiton jälkeen toinen. Kertoja alkaa kirjata itselleen ylös niitä tunnelmia, joita muun muassa esikoiskirjan vastaanotto ja kritiikki hänessä herättävät. Näistä muistiinpanoista syntyy lopulta käsillä oleva teos.

Koska taidekoulutus tuntuu kertojan mielestä mädäntyneeltä ja uusilla opiskelijoilla luetetaan aina vain samoja mieskirjailijoiden teoksia, hän luonnosteleekin oman, pelkkiä naiskirjailijoita käsittävän klassikkolistansa. Vaihtoehtoinen kaanon sisältää teoksia muun muassa Minna Canthilta, Marja-Liisa Vartiolta, Jhumpa Lahirilta ja Doris Lessingiltä. Listalla on toki tuttuja teoksia, mutta lista inspiroi minua niin paljon, että vielä lukemattomien joukosta taidan poimia luettavaa Keskiviikkoklassikko-sarjaani ajatellen.

Viehätyin kertojan tavasta katsoa maailmaa. Rehellisyyden tuntu ja kaunistelematon arjen kuvaus tekivät vaikutuksen. Autofiktiiviset romaanit ovat kiehtoneet minua siitä lähtien, kun luin lukioikäisenä Pirkko Saision trilogian, joissa päähenkilö on fiktiivinen Pirkko Saisio. Sittemmin erityisesti Knausgård on pitänyt minua otteessaan omaelämäkerrallisilla teoksillaan. Turusen Sivuhenkilö ei ole niin avoimen autofiktiivinen kuin esimerkiksi Knausgårdin kirjat, mutta selviä yhtymäkohtia kertojan ja Turusen välillä löytyy.

Turusen romaani kommentoi mielestäni oivallisesti sitä, miten jyrkkiä oletuksia toisten ihmisten onnellisuudesta helposti tehdään. Jos naisella ei ole miestä, hän ei voi olla onnellinen. Varsinainen onnen täyttymys ovat omat lapset. Ja niin edelleen. Viime aikoina on onneksi alettu kriittisesti kirjoittaa siitä, miksi esimerkiksi sinkkuuteen usein suhtaudutaan välitilana, johonkin, josta pitäisi pyrkiä pois. Yksin tai ilman lapsia voi elää hyvää elämää. Näin tekee myös Sivuhenkilön kertojanainen.

Kirjan luettuani katsoin Turusen haastattelun Aamun kirja -ohjelmassa. Turunen kertoi, että kirjan kirjoittaminen on hänelle taiteilijana luonteva tapa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kertojanaisen kyllästyminen länsimaiseen taidekaanoniin heijastelee siis Turusen ajatuksia aiheesta, mutta toisaalta kirjailija halusi myös luoda hyvän kaunokirjallisen teoksen taiteellisia arvoja unohtamatta.

Haastattelun katsominen oli mielenkiintoista paitsi aiheidensa takia, myös siksi, että se palautti mieleeni Sivuhenkilön kertojan kuvailun siitä, miltä tuntuu olla television aamulähetyksen vieraana ensimmäistä kertaa:

Kaiken jälkeen istun patjallani ja katselen järkyttyneenä yhä uudelleen videopätkää, jossa vahvasti meikattu nainen puhuu kirjahyllynsä sisällöstä televisiostudion sohvilla yllään mekko, jossa on kultaisia raitoja mustalla pohjalla, enkä saa mielestäni ajatusta, että kymmenet tai ehkä jopa sadat ihmiset ovat aamutoimiensa lomassa nähneet tuon naisen. Tuo en ole minä, tuo on joku toinen, mietin jälleen, enkä saa enää mitään aikaiseksi koko loppupäivänä, sillä outo hermostuneisuus täyttää mieleni. 

Jälleen mieleeni tulee kirjan autofiktiivisyys. Turunen on tehnyt elämästään fiktiota ja luonut itsestään fiktiivisen hahmon. Sivuhenkilössä kuvattu esikoiskirjailijan vuosi on koottu dokumentaarisista aineksista, mutta se on silti fiktiivinen teos. Vaikka lukija etsii yhtymäkohtia todellisuuteen, ei kirjoittava nainen, jolla on "kuuluisa ystävä" ole sama kuin kirjailija.

Sivuhenkilö sai minut pohtimaan omaa lukijuuttani ja rooliani kirjabloggaajana, vaikka en olekaan vielä Turusen esikoista lukenut enkä siten siitä blogannut. Kuinka paljon valta-asemassa olevien mielipiteet vaikuttavat minuun? Tietenkin haluaisin sanoa, etteivät ollenkaan, mutta se tuskin on totuus. Sivuhenkilö puhutteli minua niin monella tavalla, että aion ottaa Turusen voitokkaan esikoisen vihdoin lukuun.

Sivuhenkilö muualla: Tuijata.Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Lukulamppu.

Osallistun Sivuhenkilöllä Taiteilijaromaanit-lukuhaasteeseen, Naisen tie -haasteeseen ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kansi: Sanna Mander.

Atena 2017. 342 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Ilmari Jääskeläisen vauhdikas yhdenpäivänromaani Väärän kissan päivä yhdistelee taidokkaasti psykologiaa, maagista realismia ja jännitysromaania. Se on kreisi ja paikoin karnevalistinen ja poukkoileva, mutta sillä on myös vakavampi puolensa, joka käsittelee muistisairauksia, muistamista, perhesuhteita ja salaisuuksia.

Päähenkilö on keski-ikäinen arkkitehti Kaarna, joka toimii kaupungin pääinnovaattorina Marrasvirta-nimisessä kaupungissa. Kaarna on viettänyt lapsuutensa Marrasvirralla, mutta ollut pitkään poissa. Unelmien työpaikka on saanut miehen ja hänen perheensä palaamaan. Samana päivänä kun vietetään kaupungin vuotuisia syysfestivaaleja, katoaa Kaarnan dementoitunut äiti hoitokodista. Alkaa vaiheikas etsintä ja kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä äidin on saatava lääkkeensä tai hän menehtyy.

Tarina vyöryy eteenpäin hyvällä temmolla, ja välillä melkein läkähdyin Jääskeläisen kyydissä. Festivaalin vuoksi kaupungilla on liikkeellä massoittain ihmisiä, joten pysytellessään äitinsä kannoilla Kaarna törmäilee mielenosoittajiin, musikantteihin, erilaisiin naamioihin ja kostyymeihin sonnustautuneisiin ihmisiin ja tietenkin kissoihin. Väärien kissojen katsominen voi olla kohtalokasta.

Pikkuhiljaa Kaarnalle (ja lukijalle) valkenevat hänen menneisyytensä salaisuudet. Psykologi-äidin ja pojan suhde ei kenties olekaan niin ongelmaton kuin aluksi vaikuttaa. Juoni on vetävä ja pääsi yllättämään minut useaan otteeseen. Kuka muistaa oikein, kuka väärin?

Jääskeläinen on luonut tarinalleen mielikuvituksellisen miljöön. Marrasvirran kaupunkia halkovat joet, joita pitkin voi liikkua kätevästi veneellä. Marrasvirta on kuin Venetsia yhdistettynä Keski-Euroopan vuoristokyliin, sillä kaupunkisuunnittelija Kaarna kaavailee kaupunkiin köysirataverkostoa. Löytyypä kaupungista maailman laajin lastenkirjastokin. Voi, miten haluaisin ajaa veneellä kirjaston sisäsatamaan ja nousta hissillä johonkin kirjantäyteisistä kerroksista!

Alun kaoottisten tuntojen jälkeen Jääskeläisen tarina imaisi minut maailmaansa. Tarina käsittelee ihmisyyden ydintä, mutta tuo siihen ripauksen fantasiaa. Mieleen nousi Murakamin maaginen realismi. Jääskeläisen aiempi tuotanto alkoi tämän myötä kiinnostaa, täytyykin tutustua siihen jossakin vaiheessa.

Päähenkilö Kaarna on arkkitehti, joten kirja sopii #Taiteilijaromaanit-haasteeseen. Tämä on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, joten se aloittaa myös Helmet-lukuhaasteeni. Kirja sopii moneen kohtaan, mutta sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, koska kissat ovat tarinassa keskeisessä roolissa, vaikkeivät aina ihan lemmikkejä olekaan.

Kolme uutuutta äänikirjoina

Olen syksyn aikana kuunnellut kolme hyvin erilaista kirjaa äänikirjoina: yksi on suomenruotsalaisen miehen kirjoittama bestseller, toinen amerikkalaisen naisen kirjoittama novellikokoelma, joka julkaistiin postuumisti. Kolmas on suomalaisen poliitikon muistelmateos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä ammattikirjailijan kanssa.

Kirjat ovat Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia ja Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen yhdessä kirjoittama Alex. Melkoinen trio ‒ jonka jäsenille en alkuun keksinyt muita yhdistäviä tekijöitä kuin että ne ovat tämän syksyn uutuuksia ja kuuntelin ne äänikirjoina.

Tarkemmin ajateltuna Westötä ja Stubbia yhdistää paitsi kustantamo, myös ruotsin kieli. Stubb tosin kutsuu itseään kirjan perusteella mieluummin kaksikieliseksi kuin suomenruotsalaiseksi. Molemmilla miehillä on myös kytkös Finlandia-palkintoon: Westö voitti kaunokirjallisuuden palkinnon vuonna 2006 teoksellaan Missä kuljimme kerran, kun taas Stubbin ja Hämäläisen teos oli tänä vuonna ehdolla tietokirjallisuuden sarjassa, mutta ei voittanut.

Tässä alla on mietteitäni tästä kolmikosta. Koen, että äänikirjoista on välillä haastavaa blogata, varsinkin jos ei ole tehnyt muistiinpanoja tai kuuntelemisesta on kulunut hieman aikaa. Niinpä keskityn bloggauksessani kuuntelukokemuksiini, ja jätän tarkemmat juoni- ja muut analyysit tällä kertaa toisille.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Alkuteos: Den svavelgula himlen.

Otava 2017. Suom. Laura Beck.

Lukija: Eero Saarinen. Kesto: 14 t 41 min. 

Kansi: Jaakko Ollikainen.

Jo Kjell Westön nimen lausuminen saa aikaan ihastuneita huokauksia hänen innokkaimpien faniensa joukossa. Olen ollut ulkona tästä hypestä kaikki nämä vuodet, sillä en ole aiemmin Westötä lukenut. Olen toki tiennyt kirjailijasta ainakin hänen Finlandia-voitostaan lähtien ja aikomus lukea on ollut, mutta jotakin on aina tullut aikeeni tielle. Tarvittavan kipinän Westön uutuuteen tarttumiseen sain Turun kirjamessuilta, kun olin Rikinkeltaista taivasta käsittelevässä lukupiirissä. Heti kotimatkalla aloin kuunnella kirjaa.

Äänikirjakävelyllä Ellin kanssa.

Nimetön kertojamies on nykyajassa keski-ikäinen kirjailija, ja hän käy läpi elämäänsä. Siihen on mahtunut monia merkittäviä henkilöitä, keskeisimpinä varakkaan Rabellin perheen sisarukset Alex ja Stella. Westö kuljettaa kertojaa Helsingissä ja Espoossa sekä ulkomailla, ja rinnan hänen kehityksensä kanssa seurataan lähihistorian tapahtumia. Kirjailijaksi kasvamista Westö kuvaa kiehtovasti, seksikohtaukset taas saivat minut hieman vaivaantumaan.

Taivas on kirjan mukaan rikinkeltainen vain tiettyyn aikaan kesästä, mutta minulle adjektiivi rikinkeltainen tuo varmasti jatkossa mieleen erityisesti syksyiset lehdet. Kuuntelin kirjaa äänikirjakävelyillä koiran kanssa ja puistikoissa saimme usein kahlata keltaisen lehtimeren halki.

1960-luvulta tähän päivään ulottuva tarina sopii mainiosti äänikirjana kuunneltavaksi. Henkilöt ja miljööt ovat eläviä, juonessa on dekkarimaisuutta, tarina etenee tasaisen varmasti. Jopa niin tasaisesti, että välillä kieltämättä tuntui, että kävelen ja kävelen, kuuntelen ja kuuntelen, mutta vielä ollaan kaukana nykyhetkestä. Sillä selvää oli, että nykyhetki on päätepiste.

Aivan en siis saanut Westö-hypestä kiinni. Paitsi sen verran, että olen menossa katsomaan Kangastus 38 -näytelmää joulukuussa ja sitä ennen ehkä lukaisen kyseisen kirjan. Osallistun kirjalla Taiteilijaromaanit-lukuhaasteeseen, koska päähenkilö on kirjailija.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories.

Aula & Co. 2017. Suom. Kristiina Drews.

Lukija: Krista Putkonen-Örn.

Kesto: 9 t 13 min.

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti.

Syksy eteni ja viileni, ja Westön jälkeen valitsin kuunneltavakseni Lucia Berliniä. Berlinin postuumisti julkaistu novellikokoelma oli jäänyt mieleeni Sivumennen-kirjapodcastista alkusyksystä, kun Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen mainitsivat odottavansa suomennoksen ilmestymistä. Sittemmin he ovat tehneet yhden jakson, jonka aiheena on Berlin ja tämä novellikokoelma: voit kuunnella sen täällä.

Äänikirjakävelyllä rannassa.

Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936‒2004) oli autofiktion pioneeri, joka kirjoitti uransa aikana lähes 80 novellia. Hän oli eläessään vain pienen piirin tuntema kirjailija, ja hän on tullut tunnetuksi suuremmalle yleisölle vasta kuolemansa jälkeen. Berlin oli naimisissa kolmesti, ja hänellä oli neljä poikaa. Hänen elämässään oli varakkaampia ja köyhempiä jaksoja, ja hän kärsi alkoholiongelmasta. Berlin ehti asua eri puolilla Yhdysvaltoja ja myös Meksikossa ja Chilessä ja tehdä lukuisia erilaisia töitä.

Värikäs ja vaiheikas elämä oli Berlinin kirjoitusten ideoiden lähde. Monissa tämänkin kokoelman novelleissa on kirjailijaa muistuttava päähenkilö: yksinhuoltajanainen, jonka elämää rasittavat köyhyys ja alkoholismi. Ammatiltaan keskeishenkilö on esimerkiksi sairaala-apulainen, opettaja tai siivooja.

Tapahtumapaikkoina toistuvat esimerkiksi pesulat ja erilaiset vieroitushoitolat. Alkoholismin kuvaukset ovat riipaisevan realistisen tuntuisia. Jim Beamiä ja votkaa kuluu, ja kohta taas kärsitään deliriumista. Yön hiljaisina tunteina hiivitään viinanhakureissulle, jotta lapset eivät huomaisi. Ja huomaavathan he.

Berlin kirjoittaa raskaista aiheista, mutta mukana on myös mustaa huumoria. Novellit ovat usein hiottuja ja napakoita. Berlin sanoo vähin sanoin paljon. Lakoniset toteamukset saavat pysähtymään: siis mitä juuri kuulin? Berlin osaa yllättää ja ravisuttaa lukijaansa (ja kuulijaansa). Välillä novellit keikahtavat absurdin ja groteskinkin puolelle. Homma yltyy ajoittain niin kreisiksi, että tyrskähtelin äänikirjaa kuunnellessani. Ilmettä ei voi pitää peruslukemilla, kun kuuntelee vaikkapa tarinaa, jossa lapsi laitetaan vetämään isoisältään kaikki hampaat.

Samankaltaisista aiheista kirjoitettujen novellien kokoelmaa on hieman haastavaa kuunnella äänikirjana. Keskittyminen väistämättä herpaantuu ajoittain esimerkiksi metrossa tai koiralenkillä, joten novellin vaihtumista ei aina huomaa. Kuuntelemista tämä ei sinänsä hirveästi haitannut, koska novellikokoelma on yhtenäinen, eräänlainen tarinajatkumo. Berlinin novellit muuten lukee Krista Putkonen-Örn, joka on yksi lempilukijoitani.

Kirjan viimeiset tunnit pääsin kuuntelemaan työmatkalla! Varsinainen työnhaku jatkuu, mutta pääsin joulusesongin ajaksi osa-aikaiseksi myyjäksi kirjakauppaan. Työ on tuttua opiskeluvuosilta ja tuo kaivattua rytmiä ja vaihtelua arkeen.

Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen: Alex

Otava 2017.

Lukija: Alexander Stubb.

Kesto: 9 t 10 min. 

Kansi: ?

Kuuntelin Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen työstämän Alex-muistelmateoksen Stubbin lukemana äänikirjana. Näissä kirjailijan itsensä lukemissa äänikirjoissa on oma viehätyksensä. Tällä kertaa kirjan kuuntelijasta tuntuu kuin Stubb kertoisi tarinansa suoraan minulle. Myös kesällä kuuntelemani Roxane Gayn muistelmateos Hunger: A Memoir of (My) Body oli Gayn lukemana niin suora ja koskettava, että jo sen kuuntelemisen muisteleminen tuntuu vatsanpohjassa.

Huikea kokemus oli myös Alexin kuunteleminen. Kirjan taustalla on kymmeniä tunteja haastatteluja, Hämäläisen ja Stubbin yhteisiä keskusteluja niin saunassa kuin lenkillä ja lukuisia raakaversioita. Lopputulos on hiottu ja toimiva: selkeästi jäsennelty teos kertaa Stubbin tähänastiset elämänvaiheet jutustelevaan tyyliin. Liikunnallista lapsuutta seurasi kansainvälinen opiskeluaika ja sittemmin virkamies- ja poliitikkopestit. Stubbin motto on, että kun jotakin tehdään, se tehdään täysillä. Myös liikuntaharrastukset ovat tavoitteellisia triathlonin Ironman-kisojen tyyliin. Mukana on sopivasti itseironiaa ja -kritiikkiä.

Ensimmäistä kertaa Länsimetron kyydissä.
Kuvan keskellä on tietenkin jonkun kädenjälki.

Stubb on tunnettu positiivisuudestaan, mutta ilman tummia sävyjä ei hänenkään elämästään voi kertoa. Valtakunnan politiikan huipulla johtajista otetaan kaikki irti. Ja vielä vähän enemmän. On mediakohuja, oikeita ajojahteja. Perhe joutuu uhkailun kohteeksi. Stubbkin joutuu elämään mustan hetken, josta valoon auttavat lähipiirin tuki ja varmasti myös omat elämäntavat.

Alex tarjoaa silmiä avaavan kurkistuksen maan kärkipoliitikon elämään ja taustoihin. Harva tietää, millainen mylly vaikkapa ministerin arki on. Kirjan tyyli ja henki ilmentävät kohdettaan: ei Stubbista olisi voinut tehdä pönöttävää poliitikko-elämäkertaa. Tai olisi voinut, mutta se tuskin olisi ollut yhtä vetävä kuin tämä! Ehkä sellaisen pönötyshenkisen elämäkerran aika on sitten myöhemmin, koska ehtiihän kohta viisikymmentä vuotta täyttävä Stubb vielä moneen mukaan. Tällä hetkellä hän on Euroopan investointipankin varapääjohtaja.

Alex-kirjan tulen aina yhdistämään metroon. Kuuntelin Stubbin elämänvaiheita ja pointteja pääasiassa oranssin junan kyydissä ‒ ja kirjan ollessa noin puolivälissä aukesi Länsimetro, eli sain matkata yhdellä kulkuvälineellä koko työmatkan Espoosta Vuosaareen. Historiallista!

***

Vielä sananen äänikirjoista ylipäätään. Olen kesästä saakka loikkinut eri äänikirjoja tarjoavien palveluiden välillä vähän sen mukaan, mitä olen halunnut kuunnella ja missä on ollut tarjouksia. Nykyään en juuri matkusta julkisilla tai lähde pidemmälle kävelylle ilman langattomia kuulokkeitani.

En ehtinyt kuunnella Alexia Storytel-kokeiluni aikana, joten päätin kuunnella sen kirjaston e-äänikirjana. Ush! Siitä tulikin teknisessä mielessä tuskallisin ja turhauttavin äänikirjakokemukseni. Kirjaston äänikirjaa ei pystynyt lataamaan omaan laitteeseen, vaan sitä piti aina kuunnella selaimessa. Tämä tarkoittaa sitä, että nettiyhteyden katketessa myös kirjan toisto katkesi. Jonkin verran Ellibs toki lataa kirjaa puskurimuistiin, mutta viimeistään luvun vaihtuessa on parempi olla hyvän nettiyhteyden lähettyvillä. Kotona Wifin äärellä ongelmia tuskin olisi, mutta metrossa tai busseissa yhteys saattaa olla takkuinen. Ja usein tässä kohtaa palvelu vaatii uudelleenkirjautumista, eli kirjastokortin numeron ja pin-koodin tulee olla tuoreessa muistissa. Istuntosi on vanhentunut. Raivostuttavaa! Tämän kirjan kuuntelun aikana naputtelin tunnareitani yhteensä ainakin kymmenen kertaa eli ihan pikkuongelma tämä ei mielestäni ole. Jos siis haluaa nauttia äänikirjoista ongelmitta esimerkiksi työmatkalla, on otettava jokin maksullinen palvelu käyttöön, sillä niissä voi myös äänikirjoja ladata omaan laitteeseen.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009)

Kansi: Timo Mänttäri.

Alkuteos: Nocturnes.

Suomentaja: Helene Bützow (2011).

Kustantaja: Tammi. 

Sivumäärä: 226.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuukausi sitten Ruotsin Akatemian sihteeri Sara Danius julkisti Tukholman pörssitalolla yhden vuoden odotetuimmista kirjallisuusuutisista: Kazuo Ishiguro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hetken harmittelin, ettei Danius sanonut lempikirjailijani Haruki Murakamin nimeä. Ymmärsin samalla, että Ishiguron valitsemisen myötä japanilaisen Murakamin mahdollisuudet palkintoon heikkenivät huomattavasti, sillä Akatemia ei ymmärtääkseni palkitse lähivuosina kovin samankaltaisia tai -taustaisia kirjailijoita. No, onhan 68-vuotiaalla Murakamilla vielä aikaa!

En oikein osannut ottaa kantaa valinnan osuvuuteen, sillä en ollut vielä tutustunut tämän japanilaistaustaisen brittikirjailijan teoksiin. Nimi ja maine toki olivat tuttuja: minulla on esimerkiksi sellainen tuntuma, että Ishiguro on monien kirjabloggaajien suosiossa. Daniuksen vielä lukiessa valintaperusteita salamavalojen räiskeessä klikkailin jo kirjastovarauksia Ishiguron kirjoista. Niinpä sain melko nopeasti käsiini tämän novellikokoelman.

Yösoittoja koostuu viidestä novellista, joita kaikkia yhdistää musiikki. Kahdessa novellissa esiintyy sama henkilö, mutta muuten tarinat ovat erillisiä. Musiikin lisäksi keskeisiä ovat myös novellien miljööt: kokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa ollaan Venetsiassa. Maailmankuulu turistien kansoittama aukio toimii avausnovellin näyttämönä. Jäin hieman ihmettelemään, miksi aukion nimi on kirjassa San Marcon aukio ‒ eikö se ole suomeksi Pyhän Markuksen aukio? Tämä nyt oli vain sivuseikka, joka pisti silmään. Muita tapahtumapaikkoja ovat englantilainen maaseutu ja Los Angeles.

Henkilöt ovat esimerkiksi muusikoita, jotka kokevat taiteilijaelämän haasteita: on luomisen tuskaa ja suosion tavoittelua. Ishiguro rinnastaa oivasti virtuoosikuvitelmat ja turisteille samaa kappaletta päivästä toiseen soittavat leipämuusikot. Novelleissa kaivataan, kaihotaan ja luovutaan. Musiikki luo tunnelmia erilaisten ihmissuhteiden käänteille, erityisesti parisuhteiden.

Ishiguro rakentaa novelleissaan vähäeleisesti mieleenpainuvia asetelmia. Pystyin helposti kuvittelemaan, miltä näyttävät leikkauskääreissä juoksentelevat hahmot hotellin öisillä käytävillä. Tai miltä näyttää asunto, jossa mies yrittää saada epämääräisellä keitoksella aikaan koiran hajua. 

Ishiguro romuttaa Nobel-kirjailijoiden sitkeää mainetta vaikeaselkoisina tai raskaina kirjailijoina. Ainakin Yösoittoja ihastuttaa selkeillä lauseillaan, hienovaraisella huumorillaan ja jouhevalla kerronnallaan ‒ hotkaisin viiden novellin kokoelman lähes yhdeltä istumalta. Novellit eivät ole minulle ominta lukemistoa, eikä musiikki aihepiirinä ole myöskään lähimpiä. Kaikkeen tähän nähden viihdyin Ishiguron tarinamaailmoissa loistavasti.

Ensikosketukseni Ishiguroon oli siis varauksellisen innostunut. Jatkan tutustumistani Ishiguroon piakkoin, sillä olen viime viikkoina täydentänyt Keltaista Kirjastoani Pitkän päivän illalla ja Haudatulla jättiläisellä. Ja jo ennestään mökin kirjahyllyssä lymyili lukematon Me orvot. Näiden joukosta valitsen seuraavan Ishiguron lukuun, kunhan olen ensin saanut purettua vähän syksyn uutuusruuhkaa.

Yösoittoja on luettu muissa blogeissa takavuosina ahkerasti, joten Google vie helposti lukuisten arvioiden äärelle. Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Taiteilijaromaanit-haasteeseen.

Rosa Liksom: Everstinna (2017)

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 195.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Rosa Liksomin Everstinna on meänkielellä kirjoitettu vahvan naisen vimmainen monologi. Alkajaisiksi Everstinna sytyttää koivuklapit takassa, ja kun palavan koivupuun pauhu nousee savupiippua pitkin ja tiivistyy valkoiseksi paadeksi pakkastaivaalle, Everstinna alkaa käydä läpi elämäänsä. Siihen on mahtunut aatetta, rakkautta, intohimoa, väkivaltaa. Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. Oman historian ohella tulee käsiteltyä 1900-luvun historiaa.

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakaan.

Everstinna jakaa elämänsä neljään vaiheeseen, lapsuuteen, kahteen pitkäaikaiseen avioliittoon ja vanhuuteen. Lapsuus Kittilässä lotta-aatteen ja suojeluskuntatoiminnan värittämänä päättyy ensimmäiseen avioliittoon sattumanvaraisesti valitun miehen kanssa, mutta tahtonaisesta ei ole perinteiseksi emännäksi. Perhepiiriin jo lapsuudessa kuuluu äidin, isän ja siskon lisäksi Eversti, johon isä on tutustunut Saksan jääkärileirillä.

Toinen ja kirjassa hallitseva vaihe on suhde Everstiin, ensin morsiamena, sitten aviovaimona. Seksuaalisuus ja ruumiillisuus ovat tarinassa vahvasti mukana, elimineen ja eritteineen:

Menimä suohraan sänkhyyn ja naima yläkuun loistheessa aamuyöhön asti niin että Everstin asetakin saumat vain reppeilit. Eversti ko työnty minhuun, niin painovoima jätti minut. Mie liitelin ilmassa ko lintunen ja unohtin itteni.
     ‒ ‒ Eversti sano, että kenekhään naisen pillu ei haise yhtä hyältä ko minun ja kosi minua saksaksi samala ko kuivasi kulliansa kukikhaasseen verhhoon.

Pitkä kihlausaika on onnellinen, mutta heti avioitumisen jäljeen alkaa silmitön, sadistinen väkivalta ja alistaminen. Everstinna kestää paljon ja kerää itsensä aina uudelleen. Lopulta vuosien piina romahduttaa naisen, kun mies menee kerran liian pitkälle. Everstinna pääsee irtautumaan miehestään mielisairaalajakson ja läheisten tuen turvin.

Eversti on everstinnaa 28 vuotta vanhempi, ja saman verran on ikäeroa myös Everstinnalla ja hänen viimeisellä aviomiehellään Tuomaksella. Pari kohtaa, kun Everstinna ryhtyy syrjäkylän opettajaksi. Tuomas on niin nuori, että avioliittoon tarvitaan presidentin lupa. Suhdetta ei katsota hyvällä: onhan Tuomas vasta kläppi ja naista pidetään punaisella seudulla natsilutkana ja ylhäisöhuorana. Tämän liiton aikana Everstinna joutuu tyytymään matalampaan elintasoon kuin aiemmin, mutta tittelistään hän ei luovu koskaan. Sen eteen on tehty niin paljon uhrauksia. Hän on julkaissut kirjoja jo Everstin aikana, mutta nyt hän tekee kirjallisen läpimurtonsa kuvatessaan edellistä, sairasta liittoaan. Kirjoittaminen on hänelle myös keino käsitellä tapahtunutta:

Jos mie olisin vaienu meän liitosta, se olis ollu synti ja rikos. Vaikeneminen tekkee sen, ettei ruoka mene kurkusta alas, ja jos mennee, ei pysy mahassa vaan tullee samantien jommasta kummasta päästä ulos. Vaitiolo tappaa sisältä käsin.

Elämänsä viimeiset vaiheet nainen viettää sinisessä pirtissä, jossa hän on turvassa ko hauen mahassa. Tuomas ei koskaan poistu hänen elämästään, vaikka avioliitto ei loppuelämää kestänytkään.

Liksom hallitsee tiivistämisen taidon. Jo Hytti nro 6 oli kompaktia tavaraa, samoin on Everstinna: vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu vaiherikas elämä. Tiiviys tuo tarinaan vauhtia, eikä mihinkään kauheuksiin jäädä vellomaan ‒ se voisikin olla lukijalle liikaa. Henkilökuvaus on vähäsanaista, mutta värikästä.

Vyyreri ko astu juhlahuohneisthoon sisäle niin mie oikein säikähtin. Se oli kitukasunen, sillä oli pullea vauvan maha ja sen oikean puolen ohimosuoni pullisteli.

Murretekstiä ei kannata pelästyä. Tekstin rytmiin pääsee nopeasti sisälle, eivätkä runsaslukuiset hootkaan hankaloita lukemista liikaa, vaikkei kyseinen murre olisikaan tuttu. Kirjan lopussa on pieni sanakirja, jossa käytetyt murresanat selitetään. Suurin osa kyllä käy ilmi asiayhteydestä ja ilman sanastoakin pörröjen, klasien ja loorien kanssa pärjäisi. Hunteeraamisen jouduin sanastosta tarkistamaan, sillä en oivaltanut sen tarkoittavan miettimistä.

Miten jostakusta sitten tulee natsi? Vyyrerin tai jonkun hänen kaltaisensa vahvan johtajan suuret suunnitelmat sokaisevat helposti, kun kaivataan vahvaa johtajaa ja halutaan rakentaa parempaa maailmaa:

Nyh aattelen, että natsit ei loppuhneet Hitlerin ittensä tappamisseen, vaan aina ko annethaan maholisuus, syntyvät uuet natsit ja vasistit, koska ihminen on semmonen. Toistethaan sammaa asiaa ja ootethaan erilaista lopputulosta. Meissä jokasessa asuvat rakhauen ja laupeuentyöt rinnatusten julmuuen, syämettömyyen ja piittaamattomuuen kanssa. 

Monologimuotoinen kerronta on yhtäältä rankkaa luettavaa ja toisaalta lohdullista. Kaikki kauheudet ovat tapahtuneet äänessä olleelle, mutta samalla lukija tietää, että hän on selvinnyt kaikesta kertomastaan, koska on kertomassa tarinaansa. Oman lisänsä vaikuttavuuteen tuo se, että Everstinnan tarina perustuu tositapahtumiin: kirja on Liksomin tulkinta Annikki Kariniemen (1913‒1984) elämästä.

Kun katselin Kristiina Haltun monologiesitystä Everstinnasta syyskuisessa Kirja vieköön! -illassa, tiesin odottaa Rosa Liksomin uutuuskirjalta verevää ja väkevää kerrontaa. Liksomilaisella suoruudella ja varmuudella kerrottu tarina imaisee sisäänsä, ja Everstinnan kokemukset tulevat iholle, vaikka hänen aatemaailmaansa tai ratkaisuihinsa ei pystykään samastumaan.

Odotin tältä lukukokemukselta paljon ja paljon myös sain. Lukukokemus varmasti syvenee entisestään huomenna, kun osallistun Turun kirjamessuilla Rosa Liksom -lukupiiriin klo 13.20. En olekaan aiemmin osallistunut kirjamessujen lukupiireihin, joten on hienoa päästä kokemaan tällainen kirjailijan ja lukijat yhdistävä tilaisuus ja vieläpä bloggarina. Lisää Everstinnasta, Liksomista ja lukupiiristä siis heti huomenissa!

Everstinna muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Pihakuiskaajan matkassa. Koska Everstinna on myös kirjailija ja romaanissa kuvataan hänen kirjailijuuttaan, niin kirja sopii #taiteilijaromaanit-haasteeseen.

Kati Tervo: Iltalaulaja (2017)

Kansi: Päivi Puustinen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 204.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffin viimeisestä kesästä rakkaalla kesähuvilallaan Casa Biancassa Ruoveden Murolessa. Hämeen sydämessä sijaitseva Valkoinen talo on aikojen saatossa rapistunut, ja taiteilijakin alkaa huomata oman raihnaisuutensa. Eletään vuotta 1945. Ellen saa kesäapulaisekseen paikallisen Taimin, ujon hämäläistytön. Arka Taimi haaveilee niin ikään taiteilijuudesta:

Taimi oli aina pelännyt kuolemaa niin paljon, että häntä pelotti elää. Hän ajatteli, että kun hän oppisi maalaamaan, niin hän oppisi hengittämään. Hän kuvitteli, että kuolemanpelko unohtuisi, kun hän tarttuisi väreihin ja rupeaisi tekemään kuvaa. Veri virtasi hänessä, sydän sykki kaulalla, ranteissa. 

Toiveet taiteelle omistautumisesta ovat maalaistalon tyttärelle kovin epärealistisia sodanjälkeisessä Suomessa. Kesä taiteilijan piikana on eräänlainen unelmien täyttymys, sillä näin Taimi saa olla lähellä ihailun kohdettaan ja tarkkailla tämän tekemisiä. Ellenin luona voi hetkeksi unohtaa äidin, jonka mieltä varjostaa edelleen höyrylaiva Kurun onnettomuus, ja alkoholisoituneen isän.

Kauniina kesäpäivinä Taimi soutaa taiteilijan saareen maalaamaan, sillä luonto inspiroi ikääntyvää maalaria. Ellen sekoittaa paletilleen usein laventelin ja syreenin sävyjä. Ennen hän maalasi paljon virtaavia vesiä, mutta tänä kesänä erityisesti linnut kiehtovat:

Ellen ihasteli jokaista lintua, kerttusta, tiaista, sieppoa, rastasta joka pihapuun oksilla pyrähteli, rantasipiä joka kivellä keikkui, lokkia joka järven yllä kirkui. Linnut hypähtelivät lähelle, lennähtivät kädestä murusia rohmuamaan, eivät pelänneet, eivät säikkyneet. 

Maalaamisen lisäksi Ellen tekee kävelyretkiä lähitienoille ja kirjoittaa kirjeitä sukulaisille ja tuttaville. Taimi saa toimia kirjeiden postittajana. Ellen myös ikävöi menneitä aikoja niin Valkoisessa talossa kuin Italiassa. Erityisesti kuollut sisar nousee herkästi ajatuksiin. Tunnelma onkin usein kaihoisa, jotenkin utuinen. Välillä myös räiskyy ja kirosanat sinkoilevat, sillä taiteilija osaa olla itselleen ankara.

Tervo maalaa tekstissään taitavasti sodanjälkeistä ajankuvaa: gramofoni soi, korviketta juodaan ja kirjeet ovat ensisijainen yhteydenpitoväline, vaikka huvilassa toki on telefooni. Myös kielessä Tervo pyrkii olemaan ajalle uskollinen. Huvilassa on fiinit lautaset, eikä rapistuvaa huvilaa ole aikoihin remonteerattu. Ellen katselee altaanilta järvelle, ja juhlan kunniaksi syödään forellia. Ellen haaveilee karljohaneista. Taimin hämäläismurre on toimiva kontrasti Ellenin ruotsin sävyttämälle kielelle. Nautin kielen kekseliäisyydestä, ainoastaan sanajärjestyskikkailut ärsyyntymään saivat.

Iltalaulaja herätti kiinnostukseni Ellen Thesleffiin, haluan tietää enemmän ja syvemmin taiteilijasta. Tervon kirja kun on fiktiivinen kurkistus hyvin lyhyeen ajanjaksoon Thesleffin elämässä. Mikä iloinen yllätys olikaan, kun kirjaa lukiessani sain kuulla, että ensi viikolla ilmestyy Teokselta Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala: Ellen Thesleffin elämä ja taide. Mahtavaa! Pääsen siis lukemaan lisää mielenkiintoisesta persoonasta piakkoin!

Kirjan jälkeen luin Kati Tervon haastattelun, jossa hän kertoi tätinsä tarinan toimineen romaanin innoittajana. Tädillä oli ollut vahvoja taiteilijahaaveita, mutta hän ei saanut toteuttaa niitä. Haaveiden kariutuminen on Tervon mukaan kenties yksi syy siihen, että täti sairastui skitsofreniaan. Toisaalta myös Tervolla itsellään on ollut taiteilijahaaveita, joten Taimin hahmossa voi nähdä myös hänen tuntemuksiaan. Lisäksi Tervojen mökki sijaitsee Murolessa, saman vesistön äärellä kuin Casa Bianca.

Iltalaulaja päätyi luettavakseni Kirja vieköön! -tapahtuman johdosta. Tervo nimittäin on yksi kuudesta kirjailijasta, jotka nousevat tänään Savoy-teatterin lavalle Baba Lybeckin kanssa. Odotan mielenkiinnolla, mitä Tervo ja Lybeck kirjasta keskustelevat ja minkälaisen monologin näyttelijä kirjasta esittää. Raportoin illasta tänne blogiin myöhemmin tällä viikolla!

Kati Tervon uutukaisesta on kirjoittanut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Osallistun Iltalaulajalla #taiteilijaromaani-haasteeseen.