Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Aula & Co. 2019. 6 t 54 min.
Alkuteos: The tattooist of Auschwitz (2018).
Suom. Pekka Tuomisto.
Lukija: Markus Niemi.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ihmisiä karjavaunuissa, ihmisiä nukkumassa parakeissa heinistä kyhätyillä patjoilla. Portin päällä lupaus työn vapauttavasta voimasta. Portin sisäpuolella ihmiset tunnistetaan ranteeseen tatuoidusta numerosarjasta, eikä yksityisyyttä ole. Sadistista käytöstä. Tässä kaikessa ei ole mitään uutta, sen on saanut lukea monesta keskitysleirikuvauksesta aiemmin. Heather Morrisin kirja Auschwitzin tatuoija tuo tähän uutena puolena tatuoijan näkökulman.

Päähenkilö kirjassa on nimeltään Lale. Mies pääsee laajan kielitaitonsa ansiosta leirin tatuoijaksi. Vaikka tehtävä tarkoittaa kivun tuottamista toisille vangeille, hän ei voi kieltäytyä mahdollisuudesta. Jos hän ei ota tehtävää vastaan, sen ottaa joku muu. Hän voi yrittää hoitaa hommansa mahdollisimman inhimillisesti, ja se tuo mukanaan turvatumman aseman leirissä. Eräänä päivänä Lalen tatuointipöydän luo astelee kaunis nuori nainen, Gita, jonka Lale muistaa kohdanneensa kerran aiemmin. Lalen etuoikeutetun aseman turvin Lalen ja Gitan rakkaustarina etenee keskitysleirillä. On kiihkeitä kohtaamisia, pelkoa kaiken menettämisestä, haaveita yhteisestä tulevaisuudesta.

Australiassa asuvan Heather Morrisin esikoisteos perustuu tositapahtumiin. Slovakialainen Lale Sokolov oli keskitysleirivanki Auschwitz-Birkeanaussa ja kohtasi elämänsä rakkauden noissa epäinhimillisissä oloissa. Pariskunta selvisi leiriltä hengissä, ja he elivät Australiassa vapautumisen jälkeen. Vaimo kuoli vuonna 2003, ja vasta sen jälkeen Sokolov halusi kertoa tarinansa. Morris haastatteli Sokolovia useiden vuosien ajan, ja miehen kertomasta syntyi ensin elokuvakäsikirjoitus. Sokolov kuoli vuonna 2006.

Jo etukäteen siis tiesin, että Lale ja Gita selviytyvät, ovathan he eläneet 2000-luvulle asti, mutta silti heidän tarinansa vaiheet kiinnostivat, se miten tuhoamisleiriltä voi selviytyä. Keskitysleireistä olen lukenut vuosien mittaan paljon ja välillä ajattelen, että jo tarpeeksi. Jokin Morrisin kirjassa kuitenkin veti puoleensa ja latasin sen puhelimeeni työmatkoilla kuunneltavaksi. Kirja ei ehkä jää mieleeni kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi, vaan tarinansa takia: onhan Lalen ja Gitan rakkaustarina aivan uskomaton.

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Nelly Sachs: Israelin kärsimys (1947‒1961)

Alkuteokset:
In den Wohnungen des Todes (1947)
Sternverdunklung (1949)
Eli, ein Mysterienspiel vom Leiden Israels (1951).


Suomentaja: Aila Meriluoto (1966).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 164.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Nelly Sachs (1891‒1970) oli saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1966. Hän jakoi palkinnon Samuel Josef Agnonin kanssa.

Kirjallisuuden Nobelin historiassa palkinto on myönnetty 113 kirjailijalle, joista 13 on ollut naisia. Sachs oli kuudes palkinnon saanut nainen. Tänään saamme tietää, kenelle tämänvuotinen palkinto myönnetään.


Sachs syntyi saksanjuutalaiseen perheeseen, joka arvosti tyttären opintoja ja harrastuksia. Teini-ikäisenä Sachs luki Selma Lagerlöfin teoksen Gösta Berlingin taru, ja lähetti Nobel-palkitulle ruotsalaiskirjailijalle kirjeen. Kirjeenvaihto jatkui lopulta vuosikymmeniä, ja tuo tuttavuus auttoi Sachsin ja hänen äitinsä Berliinistä Ruotsiin pakoon juutalaisvainoja vuonna 1940. Ruotsissa Sachs elätti itsensä kääntämällä kirjallisuutta ruotsista saksaksi. Hän sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1952. 1960-luvulla kirjailija kärsi mielenterveysongelmista, ja häntä hoidettiin Beckombergan sairaalassa. Hän eli Ruotsissa aina kuolemaansa saakka 1970. Sachs tuli kirjailijan urallaan tunnetuksi erityisesti juutalaisten kohtaloiden kuvaajana.

Nelly Sachs vuonna 1966.
Kuva: www.nobelprize.org

Israelin kärsimys on ainoa Sachsilta suomennettu teos, joka koostuu itse asiassa kolmesta teoksesta: yhdestä näytelmästä (Eeli) ja kahdesta runokokoelmasta (Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys). Kaikki kolme ovat Sachsin varhaista tuotantoa. Suomenkielinen kokoelmateos ilmestyi Aila Meriluodon suomentamana 1966, siis samana vuonna, kun Sachs sai Nobelin.

Eeli on seitsemääntoista kuvaan eli näytökseen jakautuva näytelmä. Sen alaotsikko on Mysteerinäytelmä Israelin kärsimyksestä, ja melkoiseksi mysteeriksi se kyllä minulle jäikin. Näytelmän nimihenkilö Eeli on puolalainen pikkupoika, joka on kuollut. Eeli kuoli sotilaan mielivaltaisen käytöksen vuoksi, aivan turhaan, ilman syytä. Pojan kuolema aiheuttaa suunnatonta tuskaa etenkin äidille, ja syyllistä yritetään saada vastuuseen. Näin ymmärsin juonen pääpiirteittäin tästä niukkasanaisesti ja arvoituksellisesti kirjoitetusta näytelmästä. Lukuisat raamatulliset vertaukset ja viittaukset avautuvat varmasti paremmin uskonnollisia tekstejä tunteville.

Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys -runokokoelmat jatkavat Eelista tutuilla teemoilla. Sachs kuvaa runoissaan juutalaisten kuolemaa, kärsimyksiä, tuhoa ja läheisistä erottamisia viiltävästi. Kieli ja kuvasto ovat runoissakin paikoin varsin raamatullisia, mutta lukiessani pääsin uskonnollisen tason yli. En takertunut siihen, mitä en ymmärrä, vaan koin Sachsin kuvaaman inhimillisen tragedian.

Kuoleman asunnoissa -kokoelman ensimmäinen runo on nimeltään 'Sinun ruumiisi savuna ilman halki': savupiiput ja savuna ilman halki vaeltava Israelin ruumis johdattavat tulkitsemaan runoja juutalaisten tuhona. Sachs tekee runoissaan usein selväksi, että holokaustin kauheudet eivät säästä lapsia. Seuraava runo löytyy Tähdenpimennyksestä:

Aina
siellä missä lapsia kuolee
hiljaisimmat asiat jäävät kodittomiksi.
Iltaruskojen tuskanviitta
jossa mustarastaan tumma sielu
kutsuu valittaen yötä ‒
pienet tuulet jotka hengähtävät yli ruohon
valon rauniot sammuttaen
ja kylväen kuolemaa ‒

‒ ‒

Aina
siellä missä lapsia kuolee
nukketalojen peilit himmentää
henkäys,
enää ne eivät näe peukaloisten tanssia,
lapsenveriatlakseen pukeutuneitten ;
tanssia joka pysähtyy
kuin kaukoputkeen
kuulta ryöstetty maailma. 

Aina
siellä missä lapsia kuolee
kivi ja tähti
ja niin monet unet
jäävät kodittomiksi.

Tunnelma on lohduton. Viattomien kuolema on rusentavaa. Sama aihe toistuu myös runossa 'Kuollut lapsi puhuu': Kun minut talutettiin kuolemaan, / vielä viime hetkelläni tunsin / miten tupestaan vedettiin suuri eronveitsi.

Runojen puhuja puhuttelee niin lynkkaajia, sivustaseuraajia kuin rakastettuja ja kanssakokijoita. Sachs vertaa usein ihmisten kokemuksia eläinmaailmaan, esimerkiksi siihen miten vasikat temmataan / emostaan.  Luonto ja eläimet ovat läsnä, esimerkiksi hirvet ja peurat, aurinko ja kuu. 

Juutalaisten joukkotuhoa seurasi paljon epätietoisuutta. Läheisten kohtalot jättivät paljon avoimia kysymyksiä.

Jos vain tietäisin
missä viimeinen katseesi lepäsi.
Kivessäkö, joka jo niin monet viimeiset katseet
oli juonut, kunnes ne sokeina
sokeaan sattuivat? 

Vai multako sen vangitsi,
riittävä täyttämään kengän
ja jo mustuttama
niin ylenpalttisen eron,
niin runsaan kuolemanvalmistuksen?

‒ ‒ 

Vesilätäkkökö, kiiltävä metallinpala,
kenties solki vihollisesi vyöstä
tai jokin muu pieni
taivaan ennustaja?

Ajatus siitä, että läheinen ihminen on joutunut kärsimään ja kuolemaan epäinhimillisissä oloissa, on raastava.

Siinä missä Eeli jäi minulle etäiseksi enkä oikein pysynyt kärryillä näytelmän kryptisissä tapahtumissa, vaikutuin ja mykistyin Sachsin runojen äärellä. Puhelimeni muistiin kertyi kymmeniä kuvia Sachsin runosäkeistä, ja niiden joukosta vain muutaman valinta tähän tekstiin oli vaikeaa.

Lukiessani pysähdyin usein miettimään runojen kääntämistä. Se vaikuttaa joskus mahdottomalta tehtävältä, varsinkin jos runot ovat mitallisia tai niissä on loppusointuja. Sachs käyttää jonkin verran loppusointuja, mutta useimmiten runot ovat vapaamittaisia. Vaikka en tunne Sachsin runoja alkukielellä, niin väittäisin, että teoksen suomentaja Aila Meriluoto on tehnyt hienoa työtä Sachsin runojen kanssa. En voi kuin ihailla Meriluodon sanavalintoja.

Israelin kärsimyksestä ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrän Mai Laakso ja Kirja-aitan Mr.Rainfold