torstai 24. kesäkuuta 2021

Sukellus kipuun – Pasi Virtanen: Mr. Pain: keskusteluja kivun kanssa

Kansi: Kalervo Sammalvehrä.


Toimittanut Petri Tamminen.
Enostone 2021. 97 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Pasi Virtanen on kolmen lapsen isä, joka joutui jättämään päivätyönsä terveyshuolien vuoksi vuonna 1999. Virtaselle tehtiin lyhyen ajan sisällä useita selkäleikkauksia, joiden seurauksena hänen selän hermot vaurioituivat ja jäivät puristuksiin. Elämään tuli kroonistunut kipu.

Kipu on Virtasen elämässä läsnä koko ajan ja kaikkialla, välillä se vie jalat alta. Lääkearsenaali on melkoinen, lisätukena ovat kipuhypnoosi, leikkauksessa asetettu kipustimulaattori ja säännölliset, hermojuureen osoitetut radiofrekvenssihoidot kipuklinikalla.

Virtasen elämänasenne hämmentää. Hän kuvaa saaneensa paljon kivulta.

Ei niin, että olisin onnellinen kivusta huolimatta, vaan niin että olen onnellinen kivun takia

Miten jatkuvasta kärsimyksestä voi seurata onnellista elämää, elämäniloa?

Keskeinen selviytymiskeino on se, että Virtanen on luonut kivustaan hahmon, Mr. Painin. Mr. Painilla on pitkä musta takki, lierihattu, kalpeat kasvot. Virtanen ja Mr. Pain käyvät kipakkaa dialogia, koska mitä muuta kivun ilmentymä voisi kuin kuittailla ja sättiä. Välillä taistelut ovat kovia. Virtanen pistää öykkärille kampoihin, ei anna tämän voittaa. 

Mr. Pain on tosiaan sanonut suoraan, että hän ei poistu viereltäni koskaan. Se on minulle helpottava tieto. Vapaus alkaa hyväksymisestä.

Virtaselle voimia tuovat myös omat pojat. Isän pyyteetön rakkaus kolmea poikaansa kohtaan välittyvät sivuilta. Heille kaikille musiikki on voimanlähde, yhteiset kiertuereissut ja keskeiset voimabiisit kantavat. Virtaselle tietyt kappaleet ovat oikeastaan enemmän kuin voimabiisejä, ne lievittävät kipua. Onpa lääkäri määrännyt hänelle tietyn kappaleen kuuntelemista ihan reseptillä.


Kansipaperin alla painettu kansi on kivunpunainen.


Kirjailija Petri Tamminen on toimittanut kirjan lukuisten keskusteluiden pohjalta. Tammisen esipuhe pohjustaa tulevaa, ja muutenkin rakenne toimii. Tekstissä on paikoin jäljellä puhekielimäisyyttä, mikä pisti silmään. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, on Virtasen kipuhahmon nimi, Mr. Pain. Miksei Herra Kipu? Mutta ehkä nimi ei ollut Virtasen tai Tammisen päätettävissä.

Teos on nopealukuinen kurkistus sellaiseen maailmaan, josta odotin löytäväni katkeruutta ja kyynisyyttä. Niitä ei kuitenkaan Virtasen tarina heijastele. Ei kroonistunutta kipua toki kaunistellakaan, se rajoittaa elämää, se pistää ajoittain vihaksi. 

Kirja toimii varmasti vertaistukena muille kroonikoille, ja kaltaisiani kipua vain satunnaisesti tunteneita se auttaa ymmärtämään kipukroonikon kokemusmaailmaa. Krooninen kipu ei ole maailmanloppu, siitä voi löytää myös hyvää. Sitä on mahdollista hallita, se voi olla mahdollisuus. 

Helmet 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

torstai 17. kesäkuuta 2021

#joenpelto100 – Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kansi: Raimo Raatikainen.



SSKK 1975. 289 s. 
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Eurolla kirpparilta hankittu Eeva Joenpellon Lohja-sarjan avausosa on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni vuosikaudet. Kun muutimme tammikuussa ja järjestelin hyllyjäni, kiinnitin huomiota lukemattomiin Joenpeltoihin ja ajattelin, että saa nähdä, tuleeko koskaan luettua. Eipä mennyt näistä ajatuksista kuin jokunen viikko, kun Tuijata-blogin Tuija avasi #joenpelto100-lukuhaasteen. Nyt oli syy tarttua Joenpeltoon, kirjailijaan, jonka olen äidinkin kirjahyllystä tiennyt "aina". 

Eeva Joenpellon syntymästä on tänään kulunut tasan sata vuotta. Näitä pyöreitä vuosia hän ei päässyt viettämään, vaan kuoli 82-vuotiaana vuonna 2004. Sammatissa syntynyt ja Lohjalla varttunut Joenpelto testamenttasi Sammatissa sijaitsevan talonsa kirjallisuussäätiölle, ja nykyisin talo toimii kirjailijaresidenssinä. Joenpelto kirjoitti urallaan lähes kolmekymmentä teosta, joista Tuomari Müller, hieno mies toi Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Neliosainen Lohja-sarja ilmestyi vuosina 1974–1980. 

Vetää kaikista ovista tutustuttaa lukijan Hännisten kauppiasperheeseen. Isä Oskari ja äiti Salme yrittävät saada tyttärensä Anjan ja Inkerin hyviin naimisiin. Isä huseeraa pitkiä päiviä kaupalla ja vähän muunkinlaisissa afääreissä, äiti kantaa oman perheen lisäksi huolta serkustaan Tildasta, jota myös Gröönrooskaksi kutsutaan edesmenneen miehensä mukaan. Anjalle puolisoksi on katsottu mahtisuku Julinin poika, sillä tämä naimakauppa edistäisi myös isän bisneksiä. Inkeri ei vanhempiensa mielipiteistä piittaa, vaan sydän sykkii kauppamatkustajalle.

Paikkakuntaa ei kirjassa mainita, mutta kirjakerhopainoksen alkusanoissa sen kerrotaan olevan Lohja. Näin kirjailija on asian teoksen ulkopuolella määritellyt. Kovin ihannoivaa kuvaa ei kirjailija entisestä kotipaikkakunnastaan anna:

Synnynnäiset kyläläiset ovat pöyhkeitä, itsetietoisia ja eristäytyviä. Kalkkipitoista vettä sukupolvesta toiseen juotuaan heistä oli kasvanut pitkiä, honteloita mutta sitkeitä ihmisiä. Serkut naivat serkkuja sillä mitä sitä verta ja omaisuutta meni sekoittamaan. Ja selluloosan mätä haju viho viimeiksi nousi kai näille suoraan aivoihin.

Eletään sisällissodan jälkimainingeissa ja kahtiajakautuneisuus on silmiinpistävää, on lahtareita ja punikkeja. Serkku-Tildakin on punaleski, jonka kanssa Salme ei saisi olla tekemisissä, ainakaan jos hänen mieheltään kysytään. Tildan mies kuoli vankileirillä ja poika Vieno palasi kotiin huonossa kunnossa. 

Kieltolaki on tehnyt viinakaupasta salaista, pirtun trokaus on monelle rahasampo. Autot alkavat pikkuhiljaa yleistyä, mikä helpottaa salakauppaa. Joenpellon maalaama ajankuva ja eläviksi loihtimat henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Todella haluan tietää, miten Hännisille ja muille lohjalasille käy!

Luin kirjakerhopainoksen, joka on taitettu melko tiiviisti – kirjan ensipainoksessa sivuja on yli sata enemmän. Aluksi lukeminen tuntui etenevän kovin hitaasti, mikä johtui tekstin tiheän asettelun lisäksi runsaasta murredialogista. Pikkuhiljaa länsiuusmaalainen puheenparsi alkoi soljua luettuna paremmin ja pääsin tarinan imuun. 

Trappuset, frouvat, flikat ja hopjaaluskat on murretta tuntemattoman helppo ymmärtää, mutta förkkelit ja prillaamiset jäivät arvoituksiksi. Ei sillä, että vieraat sanat siellä täällä olisivat haitanneet lukukokemusta. Ja aina sitä jotakin oppii, kuten sen, että usein toistuva lortti tarkoittaa lasta. 

Vietin monia ihania alkukesän päiviä Joenpellon seurassa, ja luin sarjan avausosan rinnalla myös Helena Ruuskan elämäkertaa Elämän kirjailija ja Suvi Aholan esseeteosta Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Jatkan näiden mielenkiintoisten oheiskirjojen lukemista samalla, kun Lohjan-matkani etenee sarjan jatko-osien parissa. 

Lohja-sarjaa ei enempää omasta hyllystä löydy, mutta päätin korjata tilanteen nettiantikvariaatissa – Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä sekä Eteisiin ja kynnyksille reissaavat jo postipakettina innokkaan lukijan luo. 

Helmet 2021: 14. Kirja on osa kirjasarjaa.

lauantai 12. kesäkuuta 2021

Lauantain lyhärit: Claes Anderssoniin tutustumassa



Claes Andersson on minulle lapsuusvuosien kulttuuriministeri ja samalla kadulla asunut herrasmies, joka kävelyillään askelsi mietteliäästi. Anderssonin ministerin pestin vuoksi luulin pitkään, että ministerillä tulee olla jonkinlainen kosketus oman ministeriönsä alaan. Nykypäivänä tuntuu utopialta, että meillä olisi kulttuuriministerinä kirjailija, runoilija ja jazzmuusikko. Todellisuus on jotakin muuta.

Andersson tunnetaan kirjoittajana ehkä parhaiten runoistaan, mutta mahtuu hänen laajaan kirjalliseen tuotantoonsa myös romaaneja ja tietokirjoja. Aloitin tutustumisen kirjoittamisoppaasta, joka johdatti eteenpäin. 


Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus


Kansi: Petri Kovács.
Kirjapaja 2002. 162 s. 
Lainasin kirjastosta. 


Kirjoittamisen opinnot avoimessa yliopistossa ovat vieneet monien kirjoittamisoppaiden äärelle, ja Anderssonin Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus on yksi näistä. Kirja oli ollut minulla lainassa kirjastosta jo luvattoman kauan, kunnes vihdoin päätin kokeilla sen lukemista ennen palautusta. Lukaisin sen yhdeltä istumalta.

Andersson osoittaa kirjansa vertaisilleen. Hän käy läpi hyvän tekstin ominaisuuksia ja kirjoitusvinkkejä paikoin omakohtaisten kokemusten kautta. Andersson kertoo, miten hänestä tuli kirjoittaja. Miten taivalta avittivat tädin lukemat Topeliuksen sadut  ja miten ratkaiseva oli André Giden romaani Ellei vehnänjyvä kuole. Ja monet muut seikat. Kirjoittajaksi ei ole yhtä ja selkeää polkua, mutta ympärillä olevat ihmiset esimerkiksi voivat sysätä kohti kirjoittajuutta. Kaikista keskeisintä on sisäinen motivaatio – pitää olla jotakin sanottavaa ja tarve sanoa se.

Kirjoittamisessa on sisäisen halun lisäksi opittavia asioita, joita Andersson myös perkaa. Esimerkiksi hän kehottaa menemään suoraan asiaan ja välttelemään turhia adjektiiveja ja adverbejä. Kirjoittajan olisi myös hyvä välttää tärkeilyä ja lukea paljon. Turhia sääntöjäkään ei kannata noudattaa! Mielikuvitus ja muistot ovat kirjoittajalle tärkeitä, samoin vaisto. Dialogin kirjoittajaa hän kehottaa muistamaan tauot ja hiljaisuudet sekä esimerkiksi ohipuhumisen tehon.

Kirjoittaja tunnistaa Anderssonin kuvailuista välttelyn ja lykkäämisen sekä tunteiden vuoristoradan, jotka usein liittyvät prosessiin:

Mieliala on korkealla, joskus hyvinkin kaukana arjen hankaluuksista ja vastoinkäymisistä. Sanat tulevat luokseni kuin uteliaat, värikkäät linnut ja lähtevät lentoon juuri niin kuin itse toivon tai käsken. Kokemus on sukua, paitsi rakastumiselle, myös uskonnollisen armon tai valaistuksen kokemukselle. Ehkä myös sille hypomanialle tai kiihkotilalle, joka vie ihmistä niin kauas todellisuudesta, että hän joutuu lennokkuutensa ja vilkkautensa vuoksi tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon. 

Viehätyin Luovan mielen leikkimielisyydestä ja pilkahtelevasta huumorista. Miten inspiroiva alku kirjalliselle tuttavuudelle! Andersson luonnehtii runon ja lyhytproosan olevan hänelle läheisimmät lajit, mutta minua lukijana vetää puoleensa juuri hänen proosansa, joten sitä kohti siis seuraavaksi.

Helmet 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä.


* * *


Oton elämä: aikalaisromaani


Alkuteos: Ottos liv. Suom. Liisa Ryömä.


Kansi: Anders Carpelan.
WSOY 2011. 240 s.
Lainasin kirjastosta.

Jatkoin Andersson-matkaani kirjoitusoppaasta omaelämäkerralliseen romaaniin. Miten hän noudattaa omia ohjeitaan kirjoittajana? 

Alku ainakin oli neuvojen mukainen ilman kiertelyitä ja kaarteluita: Miltä tuntuu kun saa luodin päähänsä? Ehtiikö lainkaan tuntea kipua? Ensimmäiset virkkeet hätkähdyttävät, ja lukijan täysi huomio on taattu. Muutenkin ensimmäinen sivu on varsinaista tykitystä, tältä näyttää toinen kappale: 

Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?

Aivan kuin sormiharjoitus, jolla kirjoittaja tekee itsestään romaanihenkilön. Kirja (ja sen kaksi jatko-osaa) ovat vastauksia tässä esitettyihin kysymyksiin. Aivan näin intensiivisenä kerronta ei lukijan onneksi jatku, se voisi olla liian hengästyttävää.

Otolla on puoliso, jota hän kutsuu elämänkumppaniksi, ja paljon lapsia ja lapsenlapsia. On laaja tuttavapiiri ja meheviä muistoja. Meilahdessa on työhuone, jonka ikkunasta näkyy suuri koivu. Samassa kerroksessa pitää vastaanottoa terapeuttinainen, jonka kanssa Otto lähentyy helteisen kesän aikana.

Arkiseen kirjoitustyöhön sekoittuu muistelua ja assosiaatioita. Takana on niin runsas elämä, ettei uskoisi yhden miehen ehtineen kaikkea. Otto on nimittäin lääkäri, entinen poliitikko ja kansanedustaja, jazzpianisti ja runoilija. Yli 70-vuotiaalla Otolla on sydänvaivoja, diabetes ja muita terveyshuolia, joten ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja vähenevästä ajasta eivät jätä rauhaan.

En päässyt kirjassa kovinkaan pitkälle, kun sen jatko-osat oli laitettava kirjastossa varaukseen.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.


* * *


Jokainen sydämeni lyönti: Merkintöjä elämästäni


Alkuteos: Varje slag mitt hjärta slår. Suom. Liisa Ryömä.


Kansi: Maria Appelberg.
WSOY 2009. 175 s.
Lainasin kirjastosta.


Oton elämää lukiessani mietin, paljonko mukana on materiaalia kirjailijan omasta elämästä, mikä on mielikuvituksen osuus. Kolmas Andersson-matkani kirja on muistelma Jokainen sydämeni lyönti ja se paljastaa, että Otto on todella paljon Claesin kaltainen.

Oikeastaan tätä kirjaa lukiessani tuntui kuin olisin jo lukenut sen, mutta vain eri version. Alkujaan Jokainen sydämeni lyönti on ilmestynyt pari vuotta ennen Oton elämää. Ehkä tämä on ollut kimmoke romaanitrilogialle? Ehkä asioista on ollut helpompi kirjoittaa, kun ne on verhonnut fiktion kaapuun?

Se mikä muistan  s a a t t a a  ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella.

Jokainen sydämeni lyönti on tiivistelmä ja pintaraapaisu verrattuna Oton elämään. Samoja asioita ja muistoja käydään läpi, Oton elämässä ote on runollisempi ja pohdiskelevampi – kaunokirjallisempi. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten Oton elämäntarina fiktion muodossa jatkuu. Tästä näyttää tulevan Andersson-kesä, sillä luettavien pinossa odottelevat jo Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

maanantai 7. kesäkuuta 2021

Dekkariviikon vinkki – Eva Frantz: Suvisaari

Kansi: Emma Strömberg


S&S 2021. 324 s.
Alkuteos: Sommarö (2016).
Suom. Ulla Lempinen. 
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Tällä viikolla vietetään perinteistä dekkariviikkoa, johon kirjabloggaajat osallistuvat lukemalla ja bloggaamalla jännityskirjoista. Viikon dekkarivinkit kerää tänä vuonna yhteen Yöpöydän kirjat -blogi, jossa ilmestyy 14.6. koontipostaus kaikista bloggaajien jutuista.

Osallistun teemaviikkoon Eva Frantzin vastikään suomeksi ilmestyneellä esikoisteoksella Suvisaari (Sommarö). Esikoisen jälkeen Frantz on kirjoittanut Anna Glad -dekkarisarjaa, jonka kaikki kolme tähänastista osaa ovat osuneet minun dekkarimakuuni: ei verta ja suolenpätkiä, vaan sopivasti jännitystä ja mystistä tunnelmaa. Myös Suvisaari solahtaa tähän cozy crime -genreen.


Suvisaari on saari Porkkalan edustalla, ja siellä sijaitsee vakuutusyhtiö Axelssonin kesämökkikylä. Yhtiön työntekijät saavat varata itselleen mökin viikoksi kesälomakaudella, tosin nykyään suosio on niin suurta, että mökit joudutaan arpomaan.

Kesäparatiisiin saapuu jälleen kuusi seuruetta, niin lapsettomia pariskuntia kuin perheellisiäkin. Monille Suvisaari on tuttu aiemmilta kesiltä, kuten vaikkapa myyntipäällikkö Patrickin perheelle, joka majoittuu perinteisesti mökkiin numero 4. Vastikään yhtiössä aloittaneen it-päällikkö Magnuksen perhe taas on saarella ensi kertaa. Sattumoisin tällä viikolla lomaa ovat saapuneet viettämään useat johtajat. 

Uuden viikon lomalaisia saarella ovat vastassa Miranda, joka hoitaa keittiötä ja vastaanottoa, ja hänen veljensä Kurre, jonka vastuulla ovat venekyydit ja talonmiehen hommat. Henkilökaartiin mahtuu lisäksi jo eläköitynyt vakuutusyhtiön entinen sihteeri, joka edelleen viettää kesiään Suvisaaressa. Ja aivan kuin joku olisi nähnyt myös yhtiön perustajan saarella. 

Mökit ovat jo vähän elähtäneitä eikä nettikään oikein toimi. Tämä harmittaa erityisesti mukaan raahattuja teinejä ja verkkokauppaa pyörittävää Patrickin vaimoa Annia. Kesäiltoina viini virtaa ja perheet tutustuvat toisiinsa pikkuhiljaa. 

Leppoisa lomatunnelma katkeaa kuin seinään, kun yhteissaunasta löytyy yksi lomailijoista menehtyneenä. Yhteydet eivät toimi ja venekuski Kurrekin on mantereella käymässä. Uhkaavaa tunnelmaa lisää saarta ympäröivä sankka sumu. Lisäksi sattuu pieniä haavereita. Oliko kyseessä onnettomuus, vai haluaako joku pahaa juuri tälle lomanviettäjälle? Ovatko muut vaarassa? Miten saarelta pääsee pois?

Kaikki reagoivat tapahtuneeseen eri tavoin. Asiakaspalvelija-Patrician kirjailijamies saa vimmaisen kirjoitusinspiraation, muutama ryhtyy sankaritekoihin, teinit pakenevat omiin ongelmiinsa ja seikkailuihinsa.

Frantzin kesädekkarissa tunnelma tiivistyy uhkaavaksi ja henkilöhahmot ovat herkullisia. Saaren salaisuudet kytkeytyvät lomalaisiin ja vakuutusyhtiön historiaan. Pieniä vihjeitä on tarjolla pitkin matkaa, mutta ainakaan minä en keksinyt ratkaisua etukäteen. 

Nopealukuinen Suvisaari on mainiota kesälukemista. Tosin aivan varauksetta en voi sitä suositella, jos lukija sattuu olemaan yksin saaressa, sillä silloin öisellä huussireissulla varjot heräävät eloon. Vielä kun on ollut sumuisia öitä, niin mielikuvitus voi tehdä tepposet...

Miljöönsä vuoksi saan kirjalla osuman Kirjoja ulapalta -haasteeseen. 

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa. 

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Katsauksia menneeseen ja maailmaan – Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Kansi: Marjaana Virta.



Teos 2021. 234 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Leena Krohnin tuotanto on herättänyt minussa kahtalaisia mietteitä: välillä olen ihastunut, välillä on mennyt yli ymmärryksen. Kirjailijaelämäkerrat aina kiinnostavat, joten alkukesän lukemistoon päätyi Krohnin omaelämäkerrallinen esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut

Uusimmassa kirjassaan Krohn muun muassa muistelee lapsuuttaan, käy läpi tuotantonsa piirteitä ja kommentoi nykyajan ilmiöitä. Kirjailijan lapsuuteen mahtui kyltymätöntä intohimoa kirjallisuuteen, huonoa koulumenestystä ja menetyksiä perhepiirissä. Kirjoittamisessa Krohnia ovat aina kiehtoneet parvet, hyönteiset ja matematiikka. Myös ihmisen luontosuhde on toistuva teema hänen kirjoituksissaan.

Vuonna 1947 syntynyt Krohn on nähnyt yhteiskunnan ja oman elinympäristön muuttumisen. Hän on kokenut Helsingin kaupungin muutokset, mikä konkretisoituu esimerkiksi siinä, miten maisema hänen vanhalla koulumatkallaan keskustassa on nyt toinen. 

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. 

Kirjailija on myös havainnoinut tietokoneiden nousua ihmiselämän keskiöön. Mielenkiintoisia pohdintoja kirjassa on niin ikään vaikuttamisesta. Sekin on nykyään toista kuin ennen – ennen piti vaikuttaa, se oli tiedostavan ja ajattelen ihmisen merkki, kun taas nykyään vaikuttaminen saa usein negatiivisen sävyn. Krohn ottaa tiukasti kantaa nykyiseen aateilmapiiriin. Hän esimerkiksi toivoo, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin, se kun tietää hänen mielestään fiktion kirjoittamisen loppua. 

Krohn kirjoittaa punnittuja ajatuksiaan auki varmalla otteella, ja mukana on jälleen paikoin se outous, josta kirjailija tunnetaan. Kirjan alkupuolen vahva imu ja tenho hieman vaimenevat loppua kohden, mutta läpi teoksen minua viehättivät kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelut:

Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi. Mikä puhutaan, se unohdetaan. Mikä luetaan, se säilyy.

 

Siksi luinkin kirjaa ensisijaisesti kirjailijaelämäkertana, vaikka kustantaja on määritellyt sen esseeteokseksi. 

Helmet 21: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...