Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.

Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (1992)

Kansi: Jussi Kaakinen.

Alkuteos: Kokkyō no minami, taiyō no nishi.
Suomentaja: Juha Mylläri (2017).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 230.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Haruki Murakamin ystävät ovat viime vuosina saaneet nauttia uusista suomennoksista vuosittain, vaikka kirjailijan julkaisutahti ei näin tiheä olekaan. Tämä selittyy sillä, että Tammen Keltaisessa kirjastossa on ilmestynyt sekä uudempaa että vanhempaa, aiemmin suomentamatonta Murakamia. Tänä vuonna suomeksi saatiin Rajasta etelään, auringosta länteen, joka on alkujaan ilmestynyt japaniksi jo 1992.

Rajasta etelään, auringosta länteen on tunnelmaltaan kaihoisa ja nostalginen. Päähenkilö Hajime on keski-ikäinen, hyvin elämässä pärjännyt mies. Hajimella on perhe ja menestyvä yritys, mutta kaikki ei tunnu olevan kohdillaan. Jonkinlainen keski-iän kriisi saa miehen muistelemaan menneitä ja kyseenalaistamaan omia valintojaan. Hän muistelee nuoruusvuosiaan, rakkauksiaan ja sitä, miten elämä on häntä kuljettanut. Ja eräänä päivänä Hajimen jazz-klubille saapuu Shimamoto, nuoruuden rakastettu, josta hän on ajautunut etäälle kauan sitten.

Arvelin, etten tapaisi Shimamotoa enää koskaan. Hän ei ollut enää olemassa minun maailmassani missään muualla kuin muistoissani. Hän oli kadonnut minulta. Hän oli ollut luonani, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei ollut mitään välimuotoa. Ja siellä, missä ei ole välimuotoja, ei ole välitiloja. Luultavasti on ehkä olemassa siinä paikassa, joka sijaitsee rajasta etelään. Mutta ei siinä paikassa, joka sijaitsee auringosta länteen. 

Hajime ajautuu puristuksiin oman menneisyytensä ja nykyisen elämäntilanteensa väliin. Hän joutuu kohtaamaan omat elämänvalintansa, hyvä ja huonot päätökset. Päähenkilön pohdinnat ovat ajattomia, mutta kirjan julkaisuajankohtaan sitovaa ajankuvaa luovat esimerkiksi lankapuhelimet ja nykyteknologian puuttuminen.

Murakamin tyylille ominaisesti mukana on paljon jazz-musiikkia, seksiä, juomaa ja jokin arkisesta elämästä etäännyttävä elementti. Tällä kertaa tarina on hyvin realistinen, poikkeuksen tekevät vain unenkaltaiset kerrontajaksot. Niin paljon kuin Murakamin kirjoitustyyliä ja kirjallista maailmaa ihailen, on minun silti myönnettävä, ettei tämä tuorein suomennos ollut lukukokemuksena aivan napakymppi. Se on vahvaa, tuttua Murakamia, eikä kirjailijaa tunteva joudu pettymään. Vau-efekti jäi silti puuttumaan.

Mielenkiinnolla odotan, mitä Murakamilta seuraavaksi suomennetaan. Ilmeisesti häneltä on tänä vuonna ilmestynyt japaniksi uusi teos, joten toivoa on päästä lukemaan uudempaa tuotantoa suomeksi lähivuosina. Varsinkin kun Murakamia suomennetaan nykyään suoraan japanista, eikä enää englannin kautta kuten aiemmin.

Mahdollista uutta suomennosta odotellessani ajattelin lukea Murakamilta seuraavaksi Miehiä ilman naisia -novellikokoelman, joka odottelee omassa hyllyssä lukemattomana. Tai sitten otan uusintakierrokselle Kafka rannalla -järkäleen, jonka ostin vihdoin omakseni Helsingin kirjamessuilta. Sillä vaikka en kaikista kirjailijan teoksista olekaan aina yhtä innoissani, ei Murakami-rakkauteni ole sammumaan päin.


Muita Murakameja Kirjakimarassa:

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Norwegian Wood
Suuri lammasseikkailu
Kafka rannalla
1Q84
Sputnik-rakastettuni
Värittömän miehen vaellusvuodet
Maailmanloppu ja ihmemaa

Peter Høeg: Lumen taju (1992)

Alkuteos: Frøken Smillas fornemmelse for sne.

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen (1993).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 487.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Ulla Vuorinen.

Lumen taju nostetaan monesti Peter Høegin parhaaksi kirjaksi. Aiemmin olen lukenut häneltä Rajatapaukset ja Susanin vaikutuksen, jotka molemmat tekivät vaikutuksen. Odotukseni olivat siis erityisen korkealla, kun aloin lukea Lumen tajua.

Kirjan tapahtumat käynnistyvät siitä, kun talvisessa Kööpenhaminassa sattuu onnettomuus: 6-vuotias Esajas putoaa yöllä katolta ja kuolee. Tapaus ihmetyttää pojan kanssa ystävystynyttä naapurin naista, grönlantilaissyntyistä Smilla Jaspersenia: oliko tapaus todella onnettomuus? Vai oliko joku pojan kanssa lumisella katolla? Smillan selvitystyöstä kehkeytyy vaiheikas jännitysnäytelmä, joka vie naisen aina Grönlannin hyisille jäätiköille saakka.

Lumen tajussa käytetään paljon merenkulkuun liittyvää sanastoa, joten lukiessa pääsin oppimaan uutta. En esimerkiksi ollut aiemmin tiennyt, että laivan takaosaa kutsutaan ahteriksi. Kielikorvaani hieman särähtää, että moottorien voimalla liikkuvan laivan yhteydessä käytetään verbiä 'purjehtia'. Tarkistin asian vielä sanakirjasta — tämä todella on vakiintunut ilmaisu.

Luin kirjaa tammipakkasten paukkuessa nurkissa, mikä olikin kirjalle loistava lukuajankohta, sillä kirjassa pohditaan lumen, jään ja pakkasen olemusta. Nyt 37-vuotias Smilla on viettänyt lapsuutensa Grönlannissa, joten erilaisten lumi- ja jäätyyppien ominaisuuden ja käyttäytyminen ovat hänellä veressä. Grönlannin-vuodet ovat vaikuttaneet vahvasti myös hänen maailmankuvaansa:

Lapsuus Grönlannissa on iäksi turmellut suhteeni hyvinvointiin. Näen kyllä, että hyvinvointia on. Mutta minusta ei ole tavoittelemaan eikä todella arvostamaan sitä. Eikä näkemään sitä päämääränä.

Smilla on kiehtova persoona, juuri sopivan roisoinen seikkailuromaanin päähenkilö. Hän on kipakka ja peloton, jopa uhkarohkea. Smilla seuraa sydämensä ääntä, minkä lisäksi häntä ohjaa vahva moraalinen tunto.

Smilla on mielenkiintoisesti Tanskan ja Grönlannin välissä, hän ymmärtää molempia kulttuureita ja kieliä. Lumen taju ottaa kantaa Grönlannin asemaan:

Mikä tahansa alkuperäiskansa vaikuttaa eurooppalaisen luonnontieteen määrittämällä numeerisella asteikolla mitaten ylempien apinoiden kulttuurilta.
       Numeerisissa arvioinneissa ei ole mieltä. Yrityksestä verrata kahta kulttuuria keskenään ja päätellä, kumpi on kehittyneempi, ei voi tulla muuta kuin taas yksi tuhruinen projektio läntisen kulttuurin vihasta omia varjojaan kohtaan.  

Grönlanti on Tanskalle kuuluva itsehallintoalue, josta huomasin tietäväni kovin vähän. Jäätikköinen saari alkoi kiinnostaa kirjan myötä enemmän, joten odotan jo pääseväni Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeettojen pariin: kirja on toisen lukupiirini helmikuun kirja, ja siinäkin liikutaan Grönlannissa.

Lumen taju on ajatuksia herättävä kirja, jonka juoni vetää ja jonka henkilöt ovat monipuolisia. Ihana Høeg ei siis taaskaan pettänyt! Yritän mahduttaa lukemistooni tänä vuonna vielä lisää hänen kirjojaan. En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia, mutta ajattelin pitää pääni kylmänä uutuuskirjojen kanssa, niin että aikaa jäisi myös lempikirjailijoiden teoksille ja klassikoille.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (1992)

Alkuteos: The Secret History.

Suomentaja: Eva Siikarla (1993).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 552.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuula Mäkiä

Jumalat juhlivat öisin on fiksu mysteeriromaani. Siinä on keskiössä rikos, mutta paljon muitakin aineksia: opiskelijaelämän kuvausta, kehitystarina, ajankuvaa, ihmissuhteita, psykologiaa, huumoriakin. Vaikka ilma oli helteisen kuuma, sai kirjan lukeminen välillä aikaan vilunväreitä. Tartt tarjoili jännitteitä ja tiivistä tunnelmaa.

Jumalat juhlivat öisin on yhdysvaltalaisen Donna Tarttin vuonna 1992 ilmestynyt esikoisteos. Kirjailija tunnetaan siitä, että hän julkaisee harvakseltaan: tämän esikoisen jälkeen ovat ilmestyneet vain Pieni ystävä (2002, suom. 2003) ja Tikli (2013, suom. 2014). Tämänkeväinen mediamylläkkä Tiklin ympärillä ja Tarttin kahdesta aiemmasta kirjasta kuulemani kehut saivat minut innostumaan kirjailijasta niin, että ostin esikoisen sekä Tiklin; ensin mainitun käytettynä ja jäljemmän uutena.

Päähenkilö ja kertoja on Richard Papen, opiskelijanuorukainen Kaliforniasta. Richard pääsee avustusten ansiosta opiskelemaan Hampden Collegeen, jossa valtaosa opiskelijoista on kotoisin rikkaista perheistä. Richard päätyy opiskelemaan muinaiskreikkaa erikoisessa opintoryhmässä: koko luokassa on hänen lisäkseen vain viisi muuta opiskelijaa, ja heitä luotsaa omalaatuinen opettaja. 

Klassisten kielten opiskelijat ovat lähes eristäytynyt saareke yliopiston sisällä: he opiskelevat ja viettävät myös vapaa-aikansa erillään muista. Ryhmä on tiivis, mutta pikkuhiljaa Richard pääsee siihen sisään. Ryhmän jäsenet ovat hitsautuneet toisiinsa mieltymystensä, mutta myös yhteisen salaisuuden vuoksi. 

Kirjan aloitus on vaikuttava:

Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden. 

Alusta asti lukija siis tietää, että yksi ryhmän jäsen, Bunny, kuolee. Seuraa rikokseen johtaneiden tapahtumien kuvailua, monia käänteitä ja suuria yllätyksiä. Tarina koukuttaa ja pitää otteessaan, vaikka Bunnyn kuolemasta tiedetään jo heti alussa.

Tartt kuvaa mainiosti pienryhmän dynamiikkaa. Ryhmää ohjaa opinnoissa opettaja Julian, mutta muuten auktoriteetti tuntuu olevan Henry. On mielenkiintoista seurata, miten vahvat persoonat pitävät muita otteessaan, kunnes valta-asetelmat alkavat murentua. Ryhmään kuuluvat kaksoset Charles ja Camilla. Heidän keskinäinen siteensä ja pimeä puolensa lisäävät ryhmän välisiä jännitteitä.

Kirja on oivallinen ajankuva, sillä tarina sijoittuu ajalle ennen kännyköitä ja internetiä: tutkielmat kirjoitetaan puhtaaksi kirjoituskoneella ja kaverit pitää saada kiinni lankapuhelimella. Opiskelijaelämään Hampdenissa kuuluu pänttäämisen lisäksi ihmissuhdesotkut, rahaongelmat, alkoholi ja huumeet.

Jumalat toivat väistämättä mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Ainakin sivulla 393 on lainaus tuosta klassikosta. Keskeiseksi nousee rikoksen seuraukset sen tekijöille ja ihmismielen toiminta. Muistelisin, että kirjassa jopa viitattaisiin dostojevskiläiseen syyllisyydentunteeseen, mutta en enää löytänyt tuota kohtaa, kun jäi lukiessa merkkaamatta. 

Aloin lukea Tarttin esikoisromaania parin viikon takaista lukumaratonia edeltävänä päivänä. Olin jo päättänyt, että osallistun kirjabloggaajien yhteismaratonille Tarttin uutuuskirjaa Tikliä lukemalla, mutta maratonin aattona aloin panikoida: Mitä jos en pidä Tarttin tyylistä yhtään? Mitä jos teksti tökkii pahemman kerran, sitä kun pitäisi jaksaa 24 tuntia? Tartuin sitten Jumaliin, ihan vain testatakseni, toimiiko Tartt minulle. Ja toimihan se.

Luin Jumalia yhdeltä istumalta parisataa sivua ja heti perään nautiskelin Tikliä vuorokauden verran. Olen huomannut lukevani Tarttia hitaammin kuin yleensä luen. Tiklin 900 sivuun ei ihan vuorokausi riittänyt, ja tätä esikoistakin luin monena päivänä samalla helteestä nauttien. Näillä kirjoilla on ikäeroa parikymmentä vuotta, mutta yhtymäkohtia löytyy. Vertailen niitä tarkemmin, jahka saan Tiklin viimeiset sivut luettua.

Viime aikoina Jumalista on kirjoittanut esimerkiksi Suketus.

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi (1992)

Alkuteos: El año del diluvio.

Suomentaja: Tarja Härkönen (1999).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 151.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Leena Kilpi

Tulvan vuosi saa kunnian olla Lukemalla maailman ympäri -haasteeni ensimmäinen luettu kirja. Espanjalaisen Mendozan romaani sijoittuu 1950-luvun Kataloniaan: Espanjan sisällissota on tuoreessa muistissa, vuorilla liikkuu lainsuojattomia, ja diktatuuri säätelee elämää.

Tarinan päähenkilö on sisar Consuelo, nunna, joka on vastikään nimitetty luostarin johtajattareksi. Luostarin sairaala on rapistunut, joten Consuelo yrittää saada järjestymään rahoitusta muuttaakseen sairaalan vanhainkodiksi. Consuelo kääntyy paikkakunnan varakkaimman puoleen, ja niin hän törmää naistenmiehen maineessa olevaan Augusto Aixelàan.

Talouskeskustelujen tiimellyksessä Aixelà saa Consuelon tunteet vyörymään patoja murtavan tulvan lailla. Kielletty suhde ja Consuelon asema vertautuvat Kataloniaa koetteleviin luonnonilmiöihin. Ensin vaivaa pakahduttavan tuskainen helle, jota ei pääse pakoon missään, vaikka kuinka yrittäisi. Helle kuivattaa kaiken. Sitten sataa kaatamalla: joki tulvii yli äyräiden "ulos luonnollisesta uomastaan", vesimassat tuhoavat rakennuksia ja muodostavat uusia sivuhaaroja. Nämä mullistukset muistetaan pitkään, vielä vuosikymmenten jälkeen.

Pidin paljon Mendozan kerrontatavasta, jossa dialogia ei ole erotettu tekstissä selkeästi. Lukija saa myös päätellä, kenen vuoro on puhua milloinkin. Näin dialogi uppoaa, sulautuu ja välillä jopa sekoittuu kertojan ääneen. Seuraava lainaus on raskaan pitkä, mutta siitä hahmottuu hyvin Mendozan tyyli:

En ole odottanut kauan ja itsehän tulin nyt vuorostani ilmoittamatta etukäteen, mies sanoi, uumoilin että te pysyttelisitte sisätiloissa näillä helteillä, mutta huomaan että ette säiky korkeita lämpötiloja. Meille tuli vähän aikaa sitten vakavia ongelmia leikkaussalin tulvavesien takia ja kirjoitin pinkan kirjeitä, joissa ilmoitan asiasta, kuten velvollisuuteni on, ja olin postittamassa niitä kiireellisinä asiaankuuluville viranomaisille ja sisarkunnan aluejohtajattarelle. Päättelin että olisi viisainta mennä postiin näin hiljaisempaan aikaan päivästä, hän selitti ja huoahti, oli sitten hetken hiljaa ja lisäsi rauhallisemmalla äänellä: Täytyy silti myöntää että helle alkaa käydä jo voimille. Suokaa anteeksi. Nunna käveli – – –

Katkelmassa ensimmäinen virke on merkitty selkeästi Aixelàn puheenvuoroksi. Seuraavassa virkkeessä puhujaa ei ole mainittu, mutta asiasisällöstä voi päätellä sen Consuelon puheeksi. Kolmannessa virkkeessä puheenvuoro ei palaakaan miehelle, vaan Consuelo jatkaa puhumista. Tässä Consuelon toisessa virkkeessä on täsmennetty "hän selitti ja huoahti", ja lukija saa päätellä, että tuo "hän" viitaa juurikin nunnaan, vaikkei sitä ole sanottu. Suomen sukupuolineutraali "hän" tekee tällaisesta kerronnasta välillä monitulkintaista – tällaista piirrettä tuskin on ollut alkutekstissä, sillä espanjassa Aixelà ja Consuelo on helpompi erottaa toisistaan él ja ella -pronomineilla.

Kirjassa on monitulkintaisuutta paitsi kielen tasolla, myös tarinassa. Aluksi kaikki vaikuttaa liiankin jouhevalta, mutta tarina pääsee yllättämään, mikä on aina piristävää.

Välillä törmää takakansiin, joissa kerrotaan liikaa ja jopa jo tulkitaan kirjaa. Tulvan vuoden takakansi on vähäsanainen ja herättää mielenkiinnon, mutta takaliepeen teksti puolestaan on lipsahtanut lavertelun puolelle. Siinä kerrotaan liikaa (jopa "loppuratkaisu"), analysoidaan ja arvotetaan. Pahus, kun harmitti, että menin lukemaan liepeen ennen kirjaa.

Lukukokemuksen alkua varjosti liian tiedon tuoma harmitus, joka onneksi jäi pian taka-alalle, sillä Tulvan vuosi osoittautui kertojaratkaisun ja monitulkintaisuutensa vuoksi hyväksi kirjaksi. Kirjaksi, jossa keskeisimmäksi nousee se, mitä ei kerrota.

Espanja kartalla

Nyt on ensimmäinen ensimmäinen neula kartalla! Toivon kuvien laadun paranevan, kunhan saan hommattua lisävalaistusta kartan lähettyville. Valokuvatessa huomaa, kuinka heikko valaistus kotona onkaan. Ja kun käyttää salamaa, se pilaa kuvat todella rumiksi. Valokuvaustaitoni riittävät ottamaan kivoja kuvia luonnonvalossa, mutta vuodenaika pakottaa opettelemaan lisää.

Mendozan kirja sopii hyvin myös Ihminen sodassa -haasteeseen, sen Sodan liepeillä -osioon. Kirjaa lukiessa heräsi halu saada tietää enemmän Espanjan sisällissodasta, jonka jälkimaininkeihin tarina tutustuttaa. Taas löytyi nimittäin sivistyksestä yhden sodan kokoinen aukko, jota vähän jo yritin Wikipedian tiedoilla paikkailla. Kyseisestä sodasta kertova Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat päätyi oitis kiinnostavien kirjojen listalle.

Kirjallinen matka jatkuu näillä näkymin jo huomenna: seuraava maa sijaitsee myös Euroopassa, mutta paljon lähempänä...