Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Äidin elämän äärellä – Peter Handke: Riisuttu epäonni

Kansi: Kim Söderström. Kannen kuva: Rax Rinnekangas.

Handke on hankala. Handkessa on jotakin hämärää.

Näissä mietteissä aloin lukea Riisuttua epäonnea ja valmistautua kirjaston Peter Handke -lukupiirin ensimmäiseen tapaamiseen. 

Menin lukupiiriin entiselle työpaikalleni ensimmäistä kertaa sitten kirjastonhoitajana lopettamisen. Reilu vuosi oli riittävä varoaika, suurin suru on ehtinyt hälvetä. On mieletöntä, että vuosia sitten Joycen Ulysseksen lukemisen ympärille koottu piiri elää edelleen; teema ja osin ihmisetkin vaihtuvat vuosittain, mutta ydin on säilynyt.

Handke kirjoittaa vuonna 1972 ilmestyneessä pienoisromaanissa äitinsä itsemurhasta ja siihen johtaneista vaiheista. Teos on eräänlainen yritys ymmärtää äidin elämää ja ratkaisuja.

On köyhyyttä, kapeat koulutusmahdollisuudet. Tulee sota ja avioliitto saksalaisen sotilaan kanssa, kun hän jo odottaa toisen miehen lasta. Äiti ei kuitenkaan tunne katolisessa ympäristössä tuttua maailmantuskaa, vaan uskoo sattumanvaraiseen, maanpäälliseen onneen – ”hänellä itsellään oli ollut sattumalta vain huono tuuri.”

Olin lukenut kirjan yli puolivälin, kun aloin merkata sitä Goodreadsiin. Siis mitä: olen lukenut tämän aiemmin? Ja löytyipä täältä blogistakin pieni juttu 11 vuoden takaa. Muistikuvia ei ollut sitten minkäänlaisia. Miten tämä on mahdollista?

Handke kirjoittaa raskaasta ja koskettavasta aiheesta raportoivaan tyyliin. Äidin elämässä on monia surullisia käänteitä, mutta tunteissa ei vellota. Jos kirjan vain ”lukaisee”, siitä ei välttämättä jää vuosikymmeniä kestäviä muistijälkiä. Puheliaassa lukupiirissä kirja perattiin niin tiheällä kammalla, että jos en seuraavienkaan kymmenen vuoden päästä muista itse kirjaa, niin lukupiirin kyllä. 

Toinen lukukerta ei hälventänyt Handken hankalaa tuntua, sillä pitkät virkkeet ja mutkikkaat lauserakenteet vaativat lukijalta paljon. Toteava tyyli jättää paljon rivien väliin.

Tällä lukukerralla minulle kiinnostavimpia olivat kirjoittamista koskevat huomiot:

Yleensä kirjoittaessani lähden liikkeelle itsestäni ja omista jutuistani, irtaudun kirjoittamisen edetessä yhä enemmän siitä ja lopulta irtaudun itsestäni ja jutuistani, työntuotteesta ja tavaratarjouksesta, mutta tällä kertaa, koska olen vain kuvailija enkä voi ottaa kuvailtavan roolia, ei minulta onnistu etäisyyden ottaminen. Vain itsestäni voin ottaa etäisyyttä; äidistäni ei tule millään, kuten muulloin itselleni käy, liikuteltavaa ja itse liikkuvaa, yhä lisääntyvässä määrin iloista roolihahmoa. 

Handken hämäriin puoliin pääsemme lukupiirissä käsiksi myöhemmin.

Helmet 2024: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo.

Peter Handke: Riisuttu epäonni. Lurra 2003/2009 (2.p.). Alkuteos: Wunschloses Unglück (1972). Suom. Arja Rinnekangas. Kansi: Kim Söderström.

Vuoden ensimmäinen kirja – Joel Haahtela: Elena

Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

Otava 2003. 126 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuoden ensimmäiseksi luetuksi ja blogatuksi kirjaksi valikoitui Joel Haahtelan Elena. Tämä vuonna 2003 ilmestynyt Haahtelan neljäs romaani on odotellut vuoroaan luettavien listallani vuosia. Olin kasannut odotuksia pienoisromaanin harteille melkoisen määrän.

Alussa on mies, puisto ja puistossa kaunis nainen. Nainen tuskin huomaa koko miestä, mutta tuo satunnainen kohtaaminen muuttaa miehen elämän. 

Näin naisen aamun valossa. Kuulin askeleet kivetyksellä. Minusta tuntui, että olin tuntenut hänet jo kauan, koko elämäni. Vaikka se oli tietysti liioittelua. 

Tammikuisen kohtaamisen jälkeen mies tulee puistoon aina vain uudelleen nähdäkseen ohikulkevan naisen ja alkaa muutenkin selvittää tämän liikkeitä. Mies rakentaa päässään naisesta mieleisensä henkilön. Erilaiset vihjeet, kuten naisen torin laidalle unohtama Dostojevskin Idiootti tai opiskelu yliopistolla, ruokkivat mielikuvaa kiehtovasta henkilöstä. Lopulta mies saa selville naisen nimen, se on Elena.

Miehen vanha ystävä Jan tulee rikkomaan miehen haaveilun täyttämää arkea. Kesällä mies lähtee Janin luo rannikolle, tai oikeastaan senkin matkan syy on Elena. Mies on saanut selville, että Elena on kesätöissä läheisellä saarella, jonne on kätevä piipahtaa rannikolta.

Nainen on miehelle arvoitus mutta niin on myös mies lukijalle. Miksi mies seuraa naista pakkomielteisesti? Mitä stalkkeri aikoo – rakentuuko tästä jotakin uhkaavaa vai millä odotus palkitaan?

Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailman on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä.

Kaikki ratkeaa lopulta, mutta miten, sen jätän jokaisen lukijan itsensä selvitettäväksi.

Haahtela kirjoittaa niukkoja lauseita ja lukuja. Teksti on pelkistettyä, harkitun kaunista. Ihailen taitoa sanoa vähällä paljon, sitä miten kirjailija rakentaa kokonaisen maailman muutamilla lauseilla. Miljöitä ei nimetä, joten lukija saa etsiä yhtymäkohtia tuntemiinsa paikkoihin.

Nuhraantunut kirjaston kirjan kansi kertoo, että Elena on kulunut jo monissa käsissä. Onneksi kirja on sen verran hyvässä kunnossa, että se tulee kestämään vielä monet lukijat – aion suositella tätäkin Haahtelaa asiakkaille lämpimästi.

Ihana kirja, mahtava lukuvuoden aloitus! Kirjalla avaan myös Helmet 2022 -lukuhaasteen, sijoitan sen kohtaan 23. Pieni kirja. 

Haahtelaa on luvassa lisää vielä tässä kuussa, sillä kirjailijan uutuus Jaakobin portaat ilmestyy aivan näinä päivinä.

Taiteilija edellä aikaansa – Rakel Liehu: Helene

Kansi: Marjaana Virta.

WSOY 2003. 513 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rakel Liehun taiteilijaromaani Helene: romaani Helene Schjerfbeckistä on nautinnollinen sekoitus faktaa ja fiktiota, täydellisesti hellekelin uppoutuvaan lukemiseen sopiva kirja. Lyyrinen kerronta soljuu tajunnanvirtana, joka puikkelehtii, muistelee ja assosioi. Lukijaa ei yllätä Helenen rakkaus Proustiin, kirjailijan aistivoimaan ja todellisuudentuntoon.  

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka valottavat taiteilijan vaiheita ja ajatuksia eri ikäkausina. Lukija pääsee taideopiskelija-Helenan kanssa kokemaan alkeelliset ja kalseat Pariisin-kämpät, nimen vaihtamisen Heleneksi sekä mesenaatti-Stenmanin painostavat käynnit. Tutuksi tulevat niin oikean värisävyn löytämisen vaikeus, taiteilijaystävien merkitys kuin äidin varjossa elämisen tuska. Ilot, koettelemukset, arki. 

Vammani oli erottava minut toisista.
Olkoon niin. Muut voivat kätkeä heikkoutensa, minä en. 
Mutta onko taide säälimättömämpi kuin elämä, sitä en uskalla ajatella.

Lapsuuden tarkimpia muistoja on onnettomuus, jonka seurauksena Helene ontuu lopun ikäänsä. Onnea tapauksessa oli se, että tyttö löysi piirtämisen sairasvuoteella. Terveys sanelee taiteilijan elämää myöhemminkin. Keuhkosairaus patistaa hänet muuttamaan äitinsä kanssa Hyvinkäälle paremman ilmanalan perässä, pois Helsingin kosteudesta. Elämän päätepiste piirretään sotaevakossa kylpylässä Ruotsin Mariefredissä.

Samalla aukeamalla saatetaan olla useassa ajassa ja paikassa: Mariefred 1944, Hyvinkää 1908, Hyvinkää 1909 ja taas seuraavalla aukeamalla sama juttu. Mukana ovat myös 1800-luvun Helsinki, Firenze ja Pariisi; taiteilijalle merkityksellisiä paikkoja oli lukuisia. 

Aluksi välähdyksin etenevä kerronta tuntui olevan liikaa helteen sumentamalle päälleni, mutta loppua kohden mieleni muuttui. Kronologia olisi ollut tylsä ratkaisu. Nyt sain kieppua ajoissa ja paikoissa, nähdä Helenen eri vaiheiden hahmottuvan rinnakkain.

Kokonaiskuvan rakentumista taiteilijan elämästä helpotti toki se, että Helenen elämänvaiheet olivat minulle melko tuttuja, vaikka en taideharrastaja olekaan. Muutama vuosi sitten vaikutuin Mila Teräksen romaanista Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä. Vuonna 2020 ilmestynyt Antti J. Jokisen Helene-elokuva perustuu tähän Liehun kirjaan.

Osallistun tällä bloggauksellani Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, koska Helene oli nainen edellä aikaansa. Nykyään hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä taidemaalareistamme, mutta kirjassa kuvataan, miten hänen töitään ei pitkiin aikoihin kelpuuteta varsinaisiin taidenäyttelyihin – arpajaispalkinnoiksi ne kyllä otetaan. Rahan arvo on toki muuttunut, mutta silti kuulostaa hurjalta, miten Helene saa jossakin vaiheessa tauluistaan muutamia kymmeniä markkoja. Ehtii hän onneksi elinaikanaan nauttia arvostuksestakin.

 

Helmet 2021: 3. Historiallinen romaani.

Monica Ali: Brick Lane (2003)

Alkuteos: Brick Lane.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 574.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Rachel Lockwood.

Nazneen syntyi ja vietti lapsuutensa Bangladeshissa. 18-vuotiaana hänet naitetaan 40-vuotiaalle Chanulle, sammakonnäköiselle miehelle, jonka perässä hänen on muutettava Lontooseen. Bengalia äidinkielenään puhuva Nazneen osaa Englantiin muuttaessaan vain kaksi sanaa englantia: 'kiitos' ja 'anteeksi'.

Lontoossa on vilkas bangladeshiläisyhteisö, jonka jäseneksi Nazneen solahtaa. Uudessa kotimaassa omankielinen porukka on etenkin naisille yhtäältä turvaverkko, sillä naisten juorutuokiot ovat tärkeä hengähdystauko arjen askareiden välissä. Toisaalta tiivis yhteisö on myös hidaste sopeutumisessa länsimaiseen yhteiskuntaan. Yhteisössä ei katsota hyvällä naisten työssäkäyntiä ja kieltenopiskelua, joten monet naiset viettävät elämänsä lähestulkoon neljän seinän sisällä.

Aviomies Chanu on kirjaviisas, yliopiston käynyt mies, mutta uskomattoman saamaton. Hänen projektinsa kuihtuvat kasaan, eivätkä työssäkäynti ja myöhemmin uudelleentyöllistyminen tahdo oikein onnistua. Chanu on luonteeltaan mikä on, mutta hän on samalla surullinen esimerkki maahanmuuttajien todellisuudesta: yliopistokoulutuksen asiantuntija kelpaa juuri vain taksikuskiksi.

Kirja on Nazneenin kehityskertomus, sillä Lontooseen saapuva Nazneen on nöyrä ja alistuvainen, jonka uhma ja rohkeus kasvavat pikkuhiljaa. Hän alkaa työskennellä kotoa käsin ompelijana ja ryhtyy jopa suhteeseen tavarantoimittaja-Karimin kanssa.

Nazneenin elämä Lontoossa vertautuu hänen sisarensa Hasiman elämään Bangladeshissa. Nazneenin kohtalona oli järjestetty avioliitto, mutta sisar valitsi toisin: hän karkasi rakkausavioliiton perässä perheen piiristä. Rakkaudesta solmittu liitto ei ole onnen tae, vaan elämä todella riepottelee Hasimaa.

Nazneen ja Hasina pitävät yhteyttä kirjeitse läpi vuosikymmenten. Sisarusten erot tulevat hyvin esiin kirjoittamistyylissä. Nazneen hioo lauseitaan tarkkaan ja miettii, mitä kertoo sisarelleen. Hasinan kirjeet taas ovat välillä aivan ajatustenvirtaa ja aina täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Kirjeiden kieliasu on toteutettu suomennoksessa mainiosti, mistä erityismaininta Sari Karhulahdelle!

Brick Lane on Monica Alin esikoisteos. Kirja oli Booker-palkintoehdokkaana, ja sen pohjalta on tehty elokuva. Siinä missä kriitikot ylistivät kirjaa, Lontoon East Endin bangladeshilaisyhteisö ei ottanut sitä vastaan suopeasti. Vastustuksen vuoksi kirjaan pohjautuvaa elokuvaa ei voitu filmata oikealla Brick Lanella. Ali on julkaissut esikoisen jälkeen kaksi kirjaa, mutta niitä ei ole suomennettu.

Brick Lane oli kuukauden kirjana toisessa vetämässäni lukupiirissä. Kirjan vastaanotto oli pääosin positiivinen, mutta sen sivumäärä sai vähän kritiikkiä: tarinassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Chanu syylineen aiheutti puistatuksia, ja useampi oli sitä mieltä, että Nazneenin ja Karimin suhde ei ollut aivan uskottava. Kirjan aihe johti rönsyilevään keskusteluun maahanmuutosta ja kotoutumisesta. Aihehan on varsin ajankohtainen meillä Suomessa juuri nyt.

Ruben Gallego: Valkoista mustalla (2003)

Alkuteos: Beloe na chernom.

Suomentaja: Teemu Kaskinen (2006).

Kustantaja: Sammakko.

Sivumäärä: 201.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Anna Yurienen Gallego

Ruben Gallegon Valkoista mustalla on tutkielma ihmisen julmuudesta. Se kyseenalaistaa inhimillisyyden, vaikka onkin lopulta selviytymistarina. Sitä lukiessa minulle tuli paha olo, enkä pystynyt lukemaan kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Oli pakko ottaa happea välillä.

Valkoista mustalla on Ruben Gallegon omaelämäkerrallinen teos, jolle myönnettiin Venäjän Booker-palkinto vuonna 2003 ja joka on käännetty kymmenille kielille. Gallego syntyi Moskovassa espanjalaiselle äidille ja venezuelalaiselle isälle. Gallego kärsi syntymässä aivohalvauksen, ja hän joutui eroon perheestään vuoden vanhana. 

Gallegolle kerrottiin lapsena, että hänen äitinsä hylkäsi hänet, kun taas äidille väitettiin lapsen kuolleen. Pojan isoisä oli Espanjan kommunistisen puoleen pääsihteeri, joka hoiti Rubenin lastenkotiin pois näkyviltä. Vasta Rubenin aikuistuttua äiti ja poika saivat tietää toisistaan.

Gallego eli lapsuutensa neuvostoliittolaisissa lastenkodeissa, ja kirjan päähenkilö on kokemuksineen hyvin kirjailijan kaltainen. Kirjan Gallego on kirjoittanut toisen käden etusormella tietokoneen avustuksella.

Lastenkotien lapsilla on kaikenlaisia vammoja ja ongelmia, mutta huonoimmassa asemassa ovat ne, jotka eivät pysty kävelemään. Ruben on yksi heistä. Rubenilla on vakavia epämuodostumia; hänen jalkansa eivät toimi eivätkä kädetkään kunnolla. Hän on aina muiden avun varassa. Jalkoja yritetään parantaa toimiviksi kiduttavilla kipsaushoidoilla, mutta turhaan.

Kirja koostuu lyhyehköistä tarinoista, jotka on nimetty ytimekkäästi kuten "Tappelu", "Ruoka" tai "Keppi". Ne ovat kurkistuksia lastenkotilasten todellisuuteen ja arkeen. Gallego ei vyörytä kauheuksia, vaan kertoo asiat kuten hän ne lapsena näki. Esipuheessa kirjailija painottaa kertovansa hyvyydestä, ilosta, voitosta ja rakkaudesta. Toisenlainen näkökulma olisi tehnyt kirjasta musertavan.

Pojan sisukkuus ja hyvä tuuri pitävät hänet hengissä lastenkodista toiseen. Ruben pärjää hyvin koulussa, hänellä on vilkas äly. Hän myös lukee paljon, tai siis niin paljon kuin noissa oloissa on mahdollista eli kaikki käsiinsä saamat kirjat. Muistelmissa vilahtavat ainakin Kolme muskettisoturia ja Solaris.

Ruben odottaa pelonsekaisin tuntein tulevaisuutta. Monet odottavat tulevaa ilolla, koska lastenkodin jälkeen koittaa vapaus. Rubenin kaltaisilla tilanne on aivan toinen: vaikeasti vammaiset viedään lastenkodista oppivelvollisuuden päätyttyä vanhainkotiin, joka on vielä karumpi paikka. Siellä kuollaan nälkään.

Rubenin lapsuus oli minulle synkkää ja lohdutonta luettavaa. Olin valinnut kirjan lukupiirimme kuukauden kirjaksi, ja onnekseni lukupiiriläiset eivät kokeneet kirjaa yhtä raskaasti kuin minä. He onnistuivat näkemään absurdeissa tilanteissa komiikkaa ja nauttimaan Rubenin elämänilosta. Minä taas luin kirjaa pala kurkussa alusta loppuun. Joskus kirjat menevät ihon alle, ja tämän kanssa minulle kävi niin.

Ismail Kadare: Seuraaja (2003)

Alkuteos: Pasardhësi.

Suomentaja: Tuula Nevala (2012).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 158.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.

Kadaren Seuraajan mustanpuhuva kansi kuvaa hyvin kirjan sisältöä ja sitä, miten sen koin. Kirjan lukeminen oli nimittäin yhtä ankeaa kuin ajatukseni marraskuusta. Sivu sivulta ja päivä päivältä aina vain pimeämpää. Jos Seuraaja ei olisi ollut lukupiirikirja enkä olisi lukenut sitä työn puolesta, olisin varmasti jättänyt sen kesken. Nyt istuin ja luin, istuin ja luin, istuin ja luin. 158 sivua voi joskus tuntua pitkältä. Takakannen puheet "virtuoosimaisesti kirjoitetusta trilleristä" ja "viettelevästä jännistystarinasta" eivät tuntuneet kuvaavan käsillä olevaa kirjaa.

Romaanin alussa sen nimihenkilö, Seuraaja, kuolee. Kuolema on joko murha tai itsemurha, ja tämä arvoitus on tarinan punainen lanka. Eletään kommunistisessa valvontayhteiskunnassa, jossa kukaan ei tiedä totuutta, tai jos tietääkin, se on Puolueen totuus. Kukaan ei ole vapaa epäilyistä: eivät edes omat perheenjäsenet,  ja jotkut epäilevät jopa itseään.

Seuraajan tarina pohjaa Albanian historiaan, joten historiantuntemus olisi epäilemättä tukenut lukemista. Koska alueen historia on minulle vieras aihe, kompastelin kirjan kanssa enkä saanut monista näkökulmista koostetusta romaanista missään vaiheessa otetta. Jatkuvasti mietin, mitä en nyt ymmärrä. Koska kaikki energiani meni sen miettimiseen, mitä nyt tapahtuu, en ikinä päässyt pohtimaan, miksi tapahtuu.

Kirjaston lukupiirin osallistujat ovat pääosin eläkeläisiä, ja heille tuntui olevan selvää, kuka oli Hoxha ja miksi Albaniassa on tuhottomasti bunkkereita. Monelle lukupiiriläiselle Seuraaja oli synkkyydestään huolimatta puhutteleva lukukokemus. Kun tarinan konteksti on hallussa, voi siirtyä syvällisempiin pohdintoihin.

Erilaiset henkilökultin ympärille perustuvat valtiot toistavat Seuraajan tarinaa muodossa tai toisessa. Tarina on sikäli universaali, että tällaista on tapahtunut aina, tapahtuu nykyään ja tulee varmasti tapahtumaan jatkossakin. Lukupiirissä viitattiin ymmärrettävästi Pohjois-Koreaan ja Venäjään.

Seuraajan lukeminen sekä siitä lukupiirissä käyty keskustelu osoittivat suuren aukon yleissivistyksessäni. Moniin muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna tiedän Albaniasta jopa hävettävän vähän. Nyt olisikin korkea aika alkaa paikata tätä puutetta, sillä maa on hyväksytty tänä vuonna EU:n jäsenehdokkaaksi. Anilda Ibrahimin Punainen morsian on luettava tuota pikaa! Lukupiirissämme myös suositeltiin Maarit Verrosen kirjaa Matka Albaniaan ja Kadaren Booker-palkittua Särkynyt huhtikuu -teosta.

Monesti keskustelu ja lukukokemusten vaihtaminen auttavat solmukohtien avaamisessa ja oman käsityksen muodostamisessa. Tällä kertaa niin ei käynyt, sillä Seuraaja ei aivan auennut minulle edes lukupiirissä, jossa sitä pohdittiin kahdeksan ihmisen voimin. Pointtini on, että aina ei haittaa, vaikka konteksti on vieras: silloin kaunokirjallisen teoksen pitää toimia omillaan ja siitä syntyy lukijansa näköinen tulkinta. Tietämättömyyteni häiritsi Seuraajan lukemista niin paljon, että käteen jäi vain murhaajan nimi. Paitsi jos kyseessä olikin itsemurha...

Mustalla neulalla merkitty Albania kuvan keskivaiheilla.

Imre Kertész: Kieli maanpaossa: kaksi juhlapuhetta (2002 & 2003)

Alkuteokset: A Száműzött nyelv & Heureka!.

Suomentaja: Outi Hassi (2003).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 46.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Kirjotin unkarilaisesta Imre Kertészistä kirjailijaesittelyn töissä ja halusin tuoda osan tuosta tekstistä myös tänne blogiini, koska minulle aiemmin tuntematon Kertész osoittautui todella kiehtovaksi kirjailijaksi. Osa tästä tekstistä on siis aiemmin julkaistu kirjaston kotisivuilla.

Kertész on yksi toisen maailmansodan holokaustista selvinneistä. Juutalainen Kertész oli vain 14-vuotias joutuessaan keskitysleireille: hän oli Auschwitzin, Buchenwaldin ja Zeitzin keskitysleireillä vuoteen 1945 asti. Holokaustikuvaukset ja keskitysleirikokemusten vaikutukset ihmisen myöhempään elämään leimaavatkin Kertészin tuotantoa kautta linjan.

Kieli maanpaossa sisältää kaksi puhetta, joista ensimmäinen on samanniminen kuin kirja. Tässä puheessaan kirjailija käsittelee esimerkiksi omaa kirjoittamistaan:

– – ja kun aloin kirjoittaa, oli kuin olisin kirjoittanut Auschwitzin jatkoajalla. Holokausti ja se olemisen tila, jossa holokaustista kirjoitin, kietoutuivat toisiinsa erottamattomasti. Miten paradoksaaliselta se saattaakin kuulostaa, kommunistisessa diktatuurissa minulla oli ääretön kirjallinen vapaus – jotenkin samaan tapaan kuin Auschwitzissa ei rajoitettu niitä, jotka pitivät salaista päiväkirjaa. Sellaisessa tilanteessa ei kannata valehdella, ei liioin punnita taiteellista vaikutusta, saatika sitten manipuloida, sillä julkaisemisen mahdollisuus on aivan yhtä epävarma kuin eloonjäämisen.

Kertészin esikoisteos Kohtalottomuus julkaistiin vuonna 1975, ja sen kirjoittaminen vei häneltä peräti 13 vuotta. Romaanin päähenkilö joutuu kirjailijan tavoin kolmelle keskitysleirille, mutta kyseessä on silti fiktiivinen teos. Kohtalottomuus muodostaa kolmen muun romaanin (Kaddish syntymättömälle lapselle, Tappio ja Lopetus) kanssa romaanisarjan, jota pidetään Kertészin pääteoksena. Kaikki romaanit käsittelevät Auschwitziä ja sen jälkeistä elämää.

Kertész tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi saatuaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2002. Puhekokoelman toinen puhe onkin hänen Nobel-puheensa nimeltään Heureka!, ja siinä kirjailija muun muassa yrittää päästä sinuiksi saamansa palkinnon kanssa:

Toistaiseksi en itsekään täysin ymmärrä, miten ongelmalliseksi koen tämän korkean kunnianosoituksen suhteessa teoksiini, tai toisaalta elämääni. Ehkä olen elänyt liian kauan diktatuureissa, vihamielisessä ja toivottoman vieraassa henkisessä ympäristössä, jotta olisin voinut kehittää jonkinlaisen kirjallisen itsetietoisuuden: minun ei yksinkertaisesti kannattanut pohtia sellaisia. Lisäksi minun annettiin joka taholta ymmärtää, että ajatteluni kohde, "teema", jonka parissa työskentelin, oli epäajanmukainen ja vailla vetovoimaa. Siksipä siis, ja koska se sopi myös omaan vakaumukseeni, pidin kirjoittamista aina mitä ehdottomimmin yksityisasianani.

Mielenkiintoiset puheet valottavat Kertészin ajattelutapaa ja hänen rooliaan kirjailijana. Tutustuessani Kertésziin en voinut olla ihmettelemättä, miten jotkut ovat luokitelleet hänet hieman vähätellen ”yhden asian kirjailijaksi”. Kertész on toki ammentanut teostensa aiheet sota-ajan kokemuksistaan ja muistoistaan, mutta voiko tuollaisten kokemusten jälkeen muuta tehdä? Toisaalta Kertésziä on hänen yhteiskuntakritiikkinsä ansiosta kutsuttu myös ”vuosisadan omaksitunnoksi”. Kertész itse pitää holokaustista puhumista tärkeänä koko eurooppalaisen kulttuurin kannalta, sillä menneisyyttä pitää ymmärtää, jotta tulevat sukupolvet voisivat vapautua ja tuntea vastuunsa. Hänen mielestään me kaikki olemme holokaustin jälkeläisiä.

Kertész on sanonut, että ihminen ei pysty kuvittelemaan keskitysleirillä vallitsevaa todellisuutta. Onkin totta, että kuuden miljoonan ihmisen kärsimys ja tuho on niin suuren mittaluokan asia, että siihen ei tahdo käsityskyky riittää. Jos kuitenkin haluaa yrittää ymmärtää, voi tutustua vaikka Kertészin teosten kautta yhden ihmisen kohtaloon, sillä yksilön kokemukset pystyy kuvittelemaan.

On kenties kyseenalaista kuitata Unkari luetuksi tämän 46-sivuisen kirjan myötä, mutta teen niin kuitenkin. Se on joka tapauksessa kirja, ja vielä merkittävä sellainen, vähäisistä sivuistaan huolimatta. Ainakin Kohtalottomuuden tiedän lukevani myöhemmin.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2003)

Alkuteos: Rape: A Love Story.
Suomentaja: Kaijamari Sivill (2010).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 157.
Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.

Kosto: rakkaustarina kertoo, kuinka yksinhuoltajaäiti Teena Maguire raiskataan ja mitä siitä seuraa. Teena päättää eräänä kesäkuisena iltana oikaista kotimatkalla puiston läpi. Teena ja hänen 12-vuotias tyttärensä Bethie ovat palaamasta itsenäisyyspäivän juhlista tuttavien luota. Puistossa joukko nuoria miehiä käy kaksikon kimppuun ja raahaa heidät venevajaan, jonka suojissa he raiskaavat ja pahoinpitelevät Teenan. Tytär pakenee venevajassa kanoottien taakse ja piilostaan käsin hän todistaa äitiinsä kohdistuvan hyökkäyksen.

Raiskaajien paettua Bethie saa haettua apua, ja vertavuotava äiti selviää. Tekijät ovat tiedossa, oikeudenkäynti alkaa, tämähän on selvä juttu? Vaan toisin käy. Syyttävä sormi kääntyy uhriin:

Se nainen! Millainen äiti retuuttaa pikkutytön mukaansa ryyppyjuhliin ja sitten jalan kotiin puiston poikki siihen aikaan yöstä, ei minkäänlaista arvsotelukykyä, hyvä tuuri ettei käynyt pahemmin, ei sille itselleen eikä tytölle, ajatella jos ne miehet olisivat olleet mustia, jos puistoon olisi tunkeutunut nekruja täydessä kokaiinipöllyssä, se olisi ollut vielä paljon pahempi, se nainen oli taatusti humalassa, kokapöllyssä itsekin, sehän oli juhlinut alkuillasta saakka, kyllähän sen arvaa missä kunnossa se puoliltaöin oli, miten helkkarissa Teena Maguire muka edes tajusi kuka sen kanssa makasi? Ja kuinka moni?

Syytökset ja epäilyt vyöryvät, vaikka Teena on selvinnyt hädin tuskin hengissä. Ympäröivä yhteisö tuomitsee Teenan, mutta joukossa on onneksi myös toisin ajattelevia, kuten poliisi Droomor. Kirjan voikin lukea kommenttina epäluotettavaa oikeuslaitosta ja sisäänpäinlämpiävän yhteisön moraalia vastaan.

Ennen kaikkea kirja pakottaa ajattelemaan seksuaalista väkivaltaa ja vallankäyttöä ja eritoten uhrin syyllistämistä. Ahtaimmissa ajatusmalleissa jo sen perusteella, että on nainen, voidaan tulkita osasyylliseksi raiskaukseen. Pukeutumisesta, käytöksestä, henkilöhistoriasta tai alkoholinkäytöstä saadaan helposti lisävoimaa syytöksille; näin käy myös Teenalle. Amnesty Internationalin sivuilla määritellään napakasti:

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus, ja seksi ilman toisen osapuolen suostumusta on seksuaalista väkivaltaa. Tätä tosiasiaa eivät muuta flirttailu, lyhyt hame, humala tai yhteinen parisänky.

Hämmennyin kirjan nimen suomennoksesta, kun huomasin alkuteoksen nimen. Kirjan nimi on englanniksi Rape: A Love Story, jolloin näkökulma painottuu raiskaukseen. Suomennos Kosto: rakkaustarina korostaa raiskauksen jälkeisiä tapahtumia, joihin epäoikeudenmukainen oikeuskäsittely johtaa. Onkohan kustantaja halunnut silotella hieman, onko raiskausta pidetty liian raflaavana kirjan nimenä? Kyllä kai sanalla rape on samankaltainen voima englannissa?

Eri luvuissa on käytetty erilaisia kertojia. Kaikkitietävä kertoja havainnoi tapahtumia ja olosuhteita raportoiden, kun taas sinä-kertoja kohdistaa sanansa tapauksen vierestä todistaneelle tytölle. Jälkimmäinen kertojaratkaisu pakottaa lukijan tytön nahkoihin näkemään tapahtumaketjun hänen silmin.

Loppukevennykseksi vielä huomio kirjan kannesta. Ostin kirjan jonkin verkkokirjakaupan alesta noin vuosi sitten ja olen sittemmin nähnyt kannen monta kertaa kirjahyllyä järjestellessäni. Olen aina ajatellut, että kannessa on valkosipuleita! Kun luin kirjan, todella katsoin kansikuvaa ja näin, mitä kansikuva esittää. Nytkin kun kirjoitan tätä tekstiä, ja kirja on koneen vieressä, hahmotan kannen sivusilmällä valkosipuleiksi. Googlailin muita arvioita kirjasta ja sama huomio löytyy ainakin Karoliinan blogista. Todellinen harhautuskuva!

Kauhea, mutta hyvä. Näin kuvailin tätä ensimmäistä lukemaani Oatesia heti tuoreeltaan työkaverille. Kosto oli niin väkevä lukukokemus, että minun oli pakko lainata Oatesin Blondi kirjastosta joululomalukemiseksi. Alku vaikuttaa lupaavalta! Saattaa mennä tovi jos toinenkin ennen kuin tuo lähes tuhatsivuinen järkele on luettu ja päätyy blogiin asti.

Paul Auster: Oraakkeliyö (2003)

Alkuteos: Oracle Night

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2006).

Sivumäärä: 265.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Lyytinen

Oraakkeliyö on kiehtovan monitahoinen. Auster on kirjoittanut kirjan, jonka päähenkilö on kirjailija, joka kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilö on kirjaa työstävä kustannustoimittaja. Näitä eri tasoja avataan vuorotellen. Janna Kantola (HS 1.12.2006) kutsuukin teosta arviossaan maatuskanukeksi. Lukijaa ei päästetä aivan helpolla, sillä kirjaa ei ole jaettu lukuihin.

Kirjan päähenkilö, kirjailija Sidney Orr on toipumassa hengenvaarallisesta onnettomuudesta ja yrittää kuntoutuessaan aloitella taas kirjoittamista. Vaikka vaimo Grace käy töissä, niin kirjailijankin tuloja tarvittaisiin. Orr hakee ja saa inspiraatiota muistikirjasta, jonka hän löytää brooklynilaisesta paperikaupasta. Samalla kun hän alkaa jälleen saada luomisvimmastaan kiinni, alkaa myös hänen omassa elämässään tapahtua. Tästä tarina alkaa haarautua ja kietoutua varsin näppäräksi vyyhdeksi.

Jätän kerronnan eri tasot sen tarkemmin erittelemättä. Kaikessa korostuu sattuman mittaamaton rooli ihmisen elämässä. Elämä on täysin sattumanvaraista, yksi tapahtuma johtaa toiseen kuin ennaltamäärättynä tapahtumaketjuna. Kaiken maustavat salaisuudet: omiaan voi yrittää varjella ja toisten arvailla, toiset ovat raskaampia kuin toiset.

Oraakkeliyön monitahoisuus ei onneksi ole monimutkaista, omintakeista kylläkin. Monien tasojen lisäksi Auster käyttää hengästyttävän pitkiä alaviitteitä. Jopa kuusisivuiset alaviitteet eivät ole mitään sivuhuomautuksia, vaan omia pikkukertomuksia leipätekstin ohessa. Yleensä vieroksun alaviitteitä, mutta tässä ne sopivat kirjan tyyliin mainiosti. Auster tuntuu luottavan lukijoihinsa. He ymmärtävät kyllä, pitävät sitten tai eivät.

Tämä on toinen lukemani Auster, ja kirjailijan tyyli on tehnyt minuun vaikutuksen. Oraakkeliyö ja Auster muutenkin on herättänyt ihastusta myös muun muassa Lukutuulia-blogissa ja Kuuttaren blogissa.

Anne Swärd: Kesällä kerran (2003)

Alkuteos: Polarsommar.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 239.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi
Kansi: Ulf Huett Nilsson
/Johnér /Fennopress

Swärdin esikoisteos kertoo erään perheen mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Keskiössä on Kaj, perheeseen pyytämättä vauvana tupsahtanut, rosoinen ja arvaamaton nuori nainen.

Paitaan oli kirjailtu nimi Kaj Angelika. Ja koska luulimme koko ajan että hänet haettaisiin takaisin, kutsuimme häntä Kajksi. Sitten oli liian myöhäistä viedä häneltä nimeä, ainoaa mitä hänellä oli tullessaan ollut. Äiti oli aina toivonut tytärtä. Ei hän voinut tietää että ainoa tytär jonka hän saisi tulisi varoituksetta keltaiseen takkiin käärittynä. Sillä oli vieras nimi, vieraat silmät, vieras haju, vierasta kaikki.

Tämä muukalainen syöksi aikanaan perheen elämän raiteiltaan. Turvallinen ydinperhe, johon kuuluivat äiti, isä ja pojat Jens ja Kristian, alkoi rakoilla. Ensin lähti isä, sitten veljeksetkin muuttivat omilleen. Jäljelle kotitaloon jäivät vain äiti ja Kaj. Nyt kun äiti lähtee matkoille, tulee Kristian katsomaan siskopuolensa perään.

Pirstaleisuus toistuu sekä romaanin rakenteessa että henkilöhahmoissa. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja vuorollaan jokainen pääsee kertomaan tarinaa omasta näkökulmastaan. Pirstaleisuuden vuoksi minun oli välillä vaikea saada tarinasta otetta. Tähän vaikutti toki myös se, että luin tätä melko lyhyissä pätkissä. Toisaalta palasien kokoaminen oli lukijana melko palkitsevaa.

Parasta Kesällä kerran -romaanissa on sen tunnelma ja lataus: ilmapiiri on ahdistavan painostava, ja koko ajan odotin jonkinlaista jännitteen purkausta. Se on vääjäämättä tulossa, mutta sen muodosta ei voi olla varma. Kuin kesähelteen painostavuus, joka enteilee saapuvaa ukkosta. Ja kun väistämätön tapahtuu, se sinkoaa perheenjäsenet jälleen kauemmas toisistaan.

Läpi teoksen eläimellisyys ja eläimet, kuolleet ja elävät, korostavat nihkeän ankeaa tunnelmaa. Kaj kerää kärpäsiä, niiden kuivuneet osat haisevat. Yhdestä koirasta hankkiudutaan eroon hyytävällä tavalla, toista pidetään hengissä, vaikka sen voisi jo päästää tuskistaan. Eläinrakkaalle tämä olikin paikoitellen raskasta luettavaa.

Isä on kammannut rakkautta vastakarvaan. Aina. Puhdistaakseen sen kirpuista ja luteista. Mutta ennen kuin hän on saanut työn tehtyä, se on jo jättänyt hänet.

Osallistun tällä Swärdin esikoisella Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Kirja on ollut paljon esillä blogeissa; siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi anni.M, Katja ja Erja. HS:n Aholan arvio löytyy täältä.