Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1980. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1980. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. joulukuuta 2022

Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Aila Meriluoto: Talvikaupunki





Kahdeksastoista luukku vie Talvikaupunkiin, Aila Meriluodon runokokoelmaan vuodelta 1980.

Meriluodon runot eivät ole sieltä helpoimmasta päästä, ainakaan minulle. Kuitenkin pidän niiden tunnelmasta, joka usein kurottaa jonnekin arjen ja todellisen tuolle puolen. Eikä runon tarvitse aueta täysin, se saa jäädä mystiseksi.

Kokoelmassa on seitsemän osiota, joista ensimmäisen muodostaa pitkä nimiruno "Talvikaupunki". Sen aloitussäkeistö kuuluu näin:


Talvisin se alkaa muotoutua, sielun kaupunki.
Mielteet kasvavat päälletysten: lumiset katot
pelkistäjän maalauksessa.
Mutta mikään ei pelkisty. Rakentaja viivyttelee,
kaivertaa, puhaltaa, tunnustelee sormenpäillään,
niissä on silmät.
Silmät likinäköisen asioille: tässä on hiutaleen muoto
tai hymyn. Nopean runokuvan muoto
kohollaan kuin reliefi, hyvin pieni
tai askel, poistuva toistuva
friisiksi otsaluun alle. Se ei riitä.
Ajatus ei ole kuvio vaan arkkitehtuuria
se ei ole lehti vaan puu
se ei ole puu vaan metsä
ei metsä vaan maisema.


Runo avaa monia kysymyksiä: mikä oikeastaan on tämä kuvattu talvikaupunki, onko se mielentila, lumen muokkaama tuttu maisema, kenties koko maailma pienoiskoossa? Vai runo kertooko runon kirjoittamisesta?

Mielenkiintoinen runokuva on sormenpäät, joissa on silmät. Mieleen tulee aistien yhteys: jos yksi heikentyy tai sitä ei ole, muut paikkaavat tilannetta. Lumihiutaleen muotoa ei voi tunnustella, koska se sulaa heti pois. Sen voi nähdä, jos katsoo oikein läheltä, vaikka luupilla. Hymyn muotoa voi olla myös vaikea tunnustella, se on ainakin jokaisella erilainen. Mitä jos hymyilee vain silmillään?

Hiutaleesta tai hymystä voi olla yhtä vaikea saada kiinni kuin runokuvasta. Ensin runoilijan täytyy kaivertaa, tunnustella, puhallella mielikuvansa esiin. Sitten mukaan tulee lukija, joka tunnistaa rakennelmasta kosketuksellaan ehkä vain osan.

Yksityiskohdat muodostavat aina isomman kokonaisuuden. Jos ajatus – tai runo – on maisema, ei haittaa, jos jokin yksityiskohta ei aukene. Eihän kukaan huomaisi, jos maisemasta puuttuisi yksi lehti.


WSOY 1980. 64 s.
Lainasin kirjastosta. 
Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

torstai 29. toukokuuta 2014

Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys (1980)

Alkuteos: Příliš hlučná samota.
Suomentaja: Eero Balk (2008).
Kustantaja: Kirjava.
Sivumäärä: 126.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: algiamil

Lainasin minulle aiemmin tuntemattoman Hrabalin teoksen työkaverin suositeltua sitä. Näemmä myös maailmanympärimatkani inspiraattori, A year around the world -blogin pitäjä Ann Morgan oli lukenut saman teoksen käydessään kirjallisella matkallaan Tšekeissä

Tarinan päähenkilö on yksinäinen 
Hanťa, joka paalaa työkseen jätepaperia hydraulisella puristimella. Hän suhtautuu työhönsä intohimoisesti, ja erityisesti tuhoamiinsa kirjoihin. Hanťa poimiikin jätepaperin joukosta arvokkaan oloisia teoksia ja vie ne kotiinsa, joka pullistelee kirjoista. Töissä hän rakentaa puristamansa paalit niin, että ne ovat kuin taideteoksia: jokaisen sisällä on avonaisena yksi hieno kirja ja ulkoseinämiä koristavat taidekirjojen sivut.

Hanťa on yli kolmenkymmenen vuoden ajan tuhonnut ja samalla pelastanut kirjoja, ja nyt hänen elämäänsä tulee toinenkin ristiriita, uuden ja vanhan ajan taite. Hän on tottunut tuhoamaan paperia ja kirjoja ajatuksella, mutta nyt tehokkaammat paalaimet tekevät tuloaan. Enää ei ole aikaa sommittelulle ja oluenjuonnille.

Liian meluisa yksinäisyys herättää pohtimaan kirjaa kulutustavarana ja kirjallisuuden arvostuksia. Kenen arvio tekee kirjasta arvostetun? Miten kaanon rakentuu? Entä milloin romaanista tulee pelkkää jätepaperia?

Liian meluisa yksinäisyys on ihanan outo. Hanťan hahmon omaperäisyyttä ja itsepintaisuutta on pakko ihailla. Pidän siitä, että kirja yllättää ja tarina on jotenkin kreisi. Hyvistä aineksista huolimatta en saanut kirjasta toivomaani otetta, vaan tarina jäi jotenkin etäiseksi. Tämä on välillä ongelmani pienoisromaanien kanssa: juuri kun on päässyt kirjaan sisään, se onkin jo loppu.

Kirja on ollut esillä ainakin Tarukirjassa, Kirjavinkeissä jMorren maailmassa.

Musta neula Tšekin kohdalla.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...