Elfriede Jelinek: Halu (1989)

Alkuteos: Lust.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 228.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen jo vuosia aikonut lukea Elfriede Jelinekin romaanin Pianonsoittaja, joka löytyy omasta hyllystäni. Sopivaa hetkeä kirjalle ei ole vielä tullut, vaikka Jelinek kiinnostaa kovasti. Kirjailijan kotimaa Itävalta on minulta vielä valloittamatta kirjallisella maailmanmatkallani ja toisekseen Jelinek on nobelisti — pikkuhiljaa haluan lukea jotakin jokaiselta naisnobelistilta. Syitä lukea Jelinekiä siis riitti, ja viimeinen sysäys tarttua hänen kirjaansa tuli toukokuisessa Helsinki Litissä: Sara Stridsberg mainitsi Jelinekin yhdeksi häneen vaikuttaneista kirjailijoista.

Halu sijoittuu pieneen Alppi-kylään. Tehtaanjohtajana työskentelevä mies alistaa ja käyttää vaimoaan seksuaalisesti hyväksi, koska ei uskalla enää käyttää prostituoituja aids-tartunnan pelossa. Miehen halu on ylitsepursuavaa, hallitsematonta. Mies lämpenee, nuolee, puree, survoo, imeee ja painaa läpi tarinan kyltymättömästi. Lukijalle tulee jo parin ensimmäisen luvun aikana piesty olo: sivuilla kuvattu seksuaalinen alistaminen ja väkivalta hyppäävät päälle.

Takakannen mukaan "romaani paljastaa eurooppalaisen yhteiskunnan puistattavan rappion", mutta mielestäni yhteiskuntakritiikki ja muu sanoma jäävät mässäilevän, brutaalin halun tyydyttämisen jalkoihin. Vähemmän olisi enemmän. Tulee sellainen olo, että Jelinek ei luota lukijaansa, kun ei jätä tämän mielikuvituksen varaan mitään. Nobelistilta voisi odottaa jotakin tyylikästä, vihjailevaa ja kuvitelmia ruokkivaa, mutta Jelinek on valinnut toisen taktiikan. Hän tuo elimet ja eritteet ylikorostetusti lukijan eteen.

Halussa henkilöillä on nimet, mutta ne mainitaan vain silloin tällöin: mies on mies ja nainen on nainen. Jelinekin ihmiskuva on brutaali. Ihminen on fyysisten, lähes eläimellisten vaistojensa ohjattavissa. Mies on patukkaa, paisuvaista, halkoa. Nainen on koloja, rakoja, vakoja ja reikiä.Ylikorostuneen seksuaalisuuden kuvaaminen tekee ihmisestä ruman ja likaisen.

Tarinan mies on selvästi jollakin tapaa sairas, mutta mitä nainen ajattelee? Miksi hän alistuu? Yksi syy hänen käytökseensä on varmasti miljöö ja sosiaalinen asema: pienessä Alppi-kylässä paperitehtaan johtajan vaimoa kadehditaan, hänellä on aina hienoimmat vaatteet, aina uusi mekko. Mies ostaa vaimoaan hiljaiseksi vaatteilla, koruilla ja rahalla. Kirja on kirjoitettu lähes 30 vuotta sitten. Johtajan vaimon mahdollisuudet olivat ehkä vähäiset, eikä pienestä piiristä noin vain lähdetty. Alistettu nainen etsii lohtua alkoholista ja nuoremman miehen sylistä. Toisen miehen kohtelu ei ole sen parempaa.

Kirjassa korostuu miehen ja naisen fyysisyys. Sosiaalisesti he ovat myös äiti ja isä, joilla on pieni poika. Tarinan lapsen kohtalo onkin kaikista kurjinta luettavaa. Lapsi eli se on sivustaseuraaja, tiellä oleva este, häiriötekijä. Pojan osa on väistellä vanhempiaan ja paeta harrastustensa tai kavereiden pariin kodin ahdistavia tapahtumia.

Jelinekin kerrontatapa on kiemurainen, teksi on paikoin kaoottista. Vertauskuvien vyöry melkein tukehduttaa, enkä aina edes jaksa yrittää ymmärtää. Toisaalta olen helpottunut, etten ymmärrä kaikkea. Etäännyttäminen on lukijan toinen pelastus. Mies ja nainen jäävät etäisiksi, heidän toimiaan seuraa ikään kuin välimatkan päästä. En usko että olisin voinut lukea kirjaa loppuun asti, jos nainen olisi tullut kovin läheiseksi.

Halu on kirja, jota en olisi halunnut lukea. En jättänyt sitä kesken, koska halusin nähdä, onko lopussa jokin pelastus tai ratkaisu. Jelinek onnistuu välittämään vääristyneen parisuhteen henkiset ja fyysiset kauhut lukijalle niin tehokkaasti, että ainakaan kirja ei ole yhdentekevä.  Uskoisin sen herättävän tunteita paatuneimmassakin lukijassa. Kirjasta tuli minulle todella paha olo.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009)

Alkuteos: Baking Cakes in Kigali.

Suomentaja: Annukka Kolehmainen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 278.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi: Petra Borner.

Kigalin kakkukauppa on Sambiassa syntyneen ja varttuneen Gaile Parkinin esikoisteos. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruandan pääkaupunkiin Kigaliin, mutta maailmanmatkallani tämä kirja kuittaa Sambian käydyksi, koska matkustan kirjailijan synnyinmaan mukaan.

Ruandasta tulee väistämättä mieleen 1990-luvun kansanmurha. Kigalin kakkukaupassa nuo tapahtumat ovat historiaa, mutta muita ongelmia maassa riittää.

Kigalin kakkukaupan päähenkilö on tansanialaissyntyinen Angel Tungaraza, joka pyörittää kotinsa yhteydessä kakkukauppaa. Angel ja hänen miehensä Pius huolehtivat heidän viidestä lapsenlapsestaan, joiden vanhemmat ovat kuolleet.

Angelin perhetilanne kuvastaa tyypillistä tilannetta Ruandassa: nuoret aikuiset sairastuvat aidsiin, eivätkä vanhemmat ehdi nähdä lastensa varttuvan. Sairaudesta vaietaan, joten tietotaso on alhainen, ja tauti pääsee usein yllättämään. Myös väkivaltaisuuksissa kuolee edelleen siviilejä. Angelin kaltaiset isovanhemmat ottavat orvot huostaansa ja ovat toistamiseen vastuussa lapsikatraasta.

Olisin halunnut pitää Kigalin kakkukaupasta enemmän. Aihe  on kiinnostava, samoin tapahtumapaikka ja henkilöhahmot taustoineen. En syttynyt kirjalle, koska siinä oli hyvin elementtien lisäksi liian monta ärsyttävää piirrettä. 

Eniten onnistuin ärsyyntymään Angelin maneereista. Kakkuja tilaamaan tulevat saavat aina kupposen höyryävää, mausteista maitoteetä, koska liikeasioista voi keskustella vain teekupin äärellä. Samalla kun asiakas kertoo kakkutoiveistaan, hänen muutkin tarpeet tulevat usein puheeksi. Angel jakelee elämänohjeita, eikä yksi kuppi teetä aina riitä.

Loppua kohden kirja alkoi tuntua kovin naiivilta. Kaikki maailman ongelmat ratkeavat helposti kunhan vain on oikeanvärinen sokerikuorrutus, juu. Kirja on selkeästi viihdekirjallisuutta, joten kenties luin sitä liian vakavasti.

Sinänsä minua kiinnostaa viihteen ja vakavien aiheiden yhdistäminen, mutta tällä kertaa se ontui. Ilman haastetta kirja olisi luultavasti jäänyt kesken.

Musta neula liilassa Sambiassa.