Sattumuksia reissun päällä – Aino Huilaja: Paluumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Lapin hangilta Sardinian aurinkoon ja saksalaiselle leirintäalueelle. Lukija pääsee reissaamaan ympäri Eurooppaa Aino Huilajan sujuvan matkakertomuksen sivuilla. 

Matkaseurana Huilajalla ovat hänen puolisonsa Jerry Ylkänen ja pariskunnan koira Arska. Yksi keskeinen hahmo on myös oranssi, asumiskäyttöön rempattu paku nimeltä Ranssi. Kaikki ovat tuttuja Huilajan esikoisteoksesta Pakumatkalla, jossa hän kertoi irtiotostaan Maikkarin uutisankkurin työstä ja van lifen eli pakuelämän alkukilometreistä.

Aino Huilajan elämänseikkailu ja omannäköisen arjen rakentaminen siis jatkuvat. Tulkitsen, että elämä Ranssissa ei ole tulossa päätökseen, vaikka kirjan nimi Paluumatkalla voisi siihen viitata. Huilaja ei palaa maitojunalla takaisin kellokorttiarkeen, vaan puhuu sen puolesta, että pakustakin käsin voi tehdä töitä. Aivan yhtä oikeita kuin konttorissakin. Huilaja ja Ylkänen työllistävät itseään esimerkiksi ideoimalla tv-sarjan elämäntavastaan. Kun Yle ostaa sen, on juhlan paikka.

Pidän Huilajan tavasta rakentaa reissusattumuksista tuokiokuvia. Kaikki ei ole pelkkää hehkutusta, vaan mukaan mahtuu myös epäonnisia sattumuksia, haavereita ja virhearvioita. 

Normeista poikkeava elämäntapa ja Huilajan letkeä kirjoitustyyli esikoisteoksessa jättivät positiivisia muistijälkiä, ja viihdyin mainiosti myös tämän jatko-osan äärellä. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka Huilaja lukee itse. Sitten lainasin kirjan vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvat.

Huilajan kirjan jälkimainingeissa olen seikkaillut erinäisillä somen van life -tileillä ja katselulistalla on Huilajan ja Ylkäsen Van Life -sarjan kakkoskausi Yle Areenassa.

En varsinaisesti haaveile pakuelämästä tai -matkailusta ainakaan tässä elämänvaiheessa, mutta siitä on tullut yksi vaihtoehto tulevaan. Näinkin voi elää.

Helmet 2024: 16. Kirjassa on valokuvia.

Aino Huilaja: Paluumatkalla. Otava 2023. 157 s. Kansi: Jerry Ylkänen. Lainasin kirjastosta / Bookbeat.

Vapauden tuntua etsimässä – Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Otava 2021. 191 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat/lainasin kirjastosta.

Maikkarin uutisankkurin irtisanoutuminen ja muutto pakettiautoon nousivat otsikoihin toissa vuonna, joten olen ollut tietoinen Aino Huilajan ja hänen puolisonsa pakumatkasta jo hyvän aikaa ennen tätä kirjaa. Irtautuminen tavallisesta kellokorttiarjesta on aiheena mielenkiintoinen, niinpä otin Huilajan matkakirjan kuunteluun. Kirjassa on paljon Huilajan puolison Jerry Ylkäsen valokuvia, joten lainasin kirjan vielä painettuna kirjastosta nähdäkseni kuvat.

Kun arki tympäännyttää, eikä edes unelmaduuni tunnu enää miltään, päätös hahmottuu pikkuhiljaa. Oravanpyörästä on hypättävä pois. Aino ja hänen miehensä Jerry hankkivat pakettiauton, josta he alkavat kunnostaa reissukotia. Sen nimeksi tulee Ranssi. Samalla käynnistyvät matkakassan kerrytys ja Jerryn autokoulu. 

Huilajan, puolison ja Arska-koiran matka alkaa syksyllä 2019. He kääntävät Ranssin keulan kohti eteläistä Eurooppaa, sillä talveksi on tarkoitus päästä lämpimään. He eivät tee tarkkoja suunnitelmia, vaan etenevät fiiliksen mukaan. Tie vie Fuengirolaan, josta matka jatkuu lautalla Kanarialle. Määränpäänä siellä on La Gomera eli sama saari, jolla ajatus pakumatkasta alunperin syntyi. Kanarialta he suuntaavat takaisin Manner-Eurooppaan. Vapaus on muisto vain, kun seurue jumiutuu Ranskan maaseudulle ulkonaliikkumiskiellon vuoksi.

Mediat kiinnostuvat uutisankkurin irtisanoutumisesta, ja Huilaja myös raportoi matkasta Instagramissa. Hesarin juttu otsikoidaan Huilaaja, mikä pöyristyttää Huilajaa. Hänestä tulee valtakunnan huilaaja, vaikka hän ei missään vaiheessa jättänyt työntekoa kokonaan. Huilaja oikeastaan korostaa työntekoa, se on osa reissun oikeutusta: takana on tiukka työputki ja reilu kymmenen vuotta MTV:ssä. Myös Ranssista käsin hän tekee toimittajan ja kirjoittajan hommia. 

Huilaja kuvaa elävästi elämää Ranssissa. Arki ilman vessaa ja suihkua edellyttää kekseliäisyyttä ja tuo mukanaan kommelluksia. Pakettiautolla matkaaminen on mielenkiintoisia kohtaamisia ja huikeita luontoelämyksiä, mutta myös riitoja, vaarallisia tilanteita rotkon reunalla ja autohuolia. 

Huilajan ja hänen puolisonsa reissu osuu taitekohtaan, jonka jälkeen matkailu on muuttunut ainakin tilapäisesti, jos ei pysyvästi. He eivät ehdi viettää Ranssi-elämää maailmalla kuin joitakin kuukausia, kun korona pakottaa seurueen palaamaan Suomeen, kiireellä.

Kirjan kuvateksti: Tenojoen suisto.
Pakumatka jatkui Suomessa ja Norjassa kesällä 2020.

Reissukokemuksista ja ihmisten suhtautumisesta elämänmuutokseen oli mielenkiintoista lukea, Huilajan tekstissä oli mukana sopiva annos kepeyttä ja huumoria. Esikoiskirjailija lukee äänikirjan itse, mikä tuo kirjaan viehättävän lisäsävyn: aivan kuin hän kertoisi kokemuksistaan juuri minulle.

Kuunnellessani mieleeni pulpahteli muistoja omalta pienimuotoisemmalta irtiotoltani reilun vuoden takaa. Junamatka Euroopan halki ja kuukausi Espanjassa ovat kuin kaukainen unikuva tai utopia, niin paljon maailma on lyhyessä ajassa muuttunut. Nyt kun matkustaminen on tauolla, voi reissuun päästä onneksi haaveissaan, muistoissaan – ja näin kirjan sivuilla.

Helmet 2021: 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa.

Klassikkohaaste #11 – Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2008. 274 s.
Luin kolmannen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1948.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tänään on jälleen se päivä, kun kirjablogit täyttyvät klassikkojutuista. Puolivuosittain järjestettävää haastetta emännöi tällä kertaa Jane Kirjan jos toisenkin -blogista, mistä löytyy löytyy linkkejä lukuisiin klassikkojuttuihin. Haastekirjakseni valitsin Mika Waltarin matkakirjan vuodelta 1948, jonka koko nimi on Lähdin Istanbuliin: totta ja tarua Euroopasta 1947.

Waltarilla on takanaan tiivis työrupeama, kun hän alkaa haaveilla matkasta Istanbuliin. Matkalla voisi pysähdellä useassa eurooppalaisessa kaupungissa – samalla reissulla voisi kerätä materiaalia tulevia teoksia varten ja katsastaa, mitä sodanjälkeiselle Euroopalle kuuluu. Vihdoin kun passit, matkustusluvat ja valuutat ovat kunnossa, hän lähtee vaimonsa kanssa matkaan. Vaimo saattaa miehensä Pariisin ohitse, ettei mies jäisi sinne olemaan; edellisistä matkoista on siis otettu opiksi.

Waltari kuvailee tuntemuksiaan elävästi läpi matkan. Alkumatka taittuu rahtilaivalla, ja merellä haikeus valtaa kirjailijan mielen:

Lähdön hermostuttava kiire viipyy mielessä, meren vihreänharmaa, laineikas ulappa väsyttää, tuntuu vaikealta uskoa, että tosiaan on päässyt livahtamaan lukemattomien asioiden ja järjestelyjen rysänsilmästä, puhelimen pärinästä, ovikellon soitoista ja vastattavista kirjeistä täydelliseen vapauteen. Tällainen vapaus on vuosien jälkeen jotakin niin täysin uskomatonta, että sitä kiertelee lievästi muristen ja niskakarvat pystyssä kuin koira outoa luuta. 

Matkalla Helsingistä Kielin kanavan kautta Amsterdamiin laiva kohtaa myrskyn ja sumu hidastaa matkantekoa. Seuraavana kulkupelinä toimii juna, jolla matka jatkuu Pariisiin.
Siellä vastassa ovat liikenteen halvaannuttanut metrolakko ja avosydäminen Madame, jonka hotellissa Waltari on aiemmillakin matkoillaan yöpynyt. Vaimo jatkaa mukana vielä Zürichiin, sitten hän palaa Suomeen. Kirjailija suuntaa yksin Venetsiaan ja lentää lopulta Roomasta Istanbuliin.

Waltarin matkassa on ilo reissata ympäri Eurooppaa. Nyt kun muunlainen ulkomaanmatkailu on tauolla, niin mikä olisikaan nautittavampi tapa tehdä nojatuolimatkaa kuin taitavan kirjailijan olkapäällä. Kirjailijan silmä poimii tarkkoja havaintoja kaupungeista, ihmisistä, ihmisyydestä. Hän kohtaa erilaisuutta ja vieraita asioita, innostuu ja hämmästelee. Historiallisiin romaaneihin erikoistunut kirjailija tekee löytöretkiä erityisesti museoissa.

Kirjailija etsii materiaalia kokonaan toisella tavalla kuin tiedemies. Hän hakee kaiken takaa ihmistä, poikkeusta, oikkua, kun taas tiedemiehen pyrkimyksenä yleensä on yleispätevyys, periaate, johtava ajatus. Mutta historiallinen tutkimus on upottava meri, jokainen selvinnyt kysymys aukaisee lukemattoman määrän uusia kysymyksiä, ja tahtoen tai tahtomattaan joutuu penkomaan paljon sellaista, mitä ei koskaan myöhemmin joudu käyttämään.

Matkallaan Waltari kohtaa niin ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta kuin myös huijausyrityksiä. Hän tapaa vanhoja tuttavia ja saa kutsuja tilaisuuksiin kirjailijastatuksensa vuoksi. Waltaria kestittävät konsulit ja muut kaupunkien silmäätekevät. Usein häneltä tiedustellaan oloja Suomessa näin sodan päättymisen jälkeen. Hullumminkin voisi olla, kuuluu lakonisuuteen taipuvan kynäniekan vastaus.

Raha on ongelma läpi reissun. Koko ajan se meinaa loppua ja valtioiden rajoilla valuuttoja pitää selvitellä. Tilanne on välillä melkein katastrofaalinen, eikä sitä auta hurvittelu venetsialaisessa kasinossa. Myös kotona odottavalle perheen mäyräkoira Petterille pitää ostaa tuliaisiksi talvitakki, joka verottaa budjettia melkoisesti. Tuurilla matka kuitenkin aina vain jatkuu, ja nopeasti matkaaja oppii amerikkalaisten savukkeiden tehon tullimiesten voitelussa.

Tammikuussa kirjoitin Waltarin toisesta, varhaisemmasta matkakirjasta nimeltä Yksinäisen miehen juna. Luin kirjaa, kun tein pitkää junamatkaa Euroopassa ja pystyin samastumaan moniin kirjailijan havaintoihin. Yksinäisen miehen juna kertoo juuri yliopistosta valmistuneen nuoren miehen matkasta, mutta nyt käsillä oleva Lähdin Istanbuliin on jo Sinuhen julkaisseen tunnetun kirjailijan teos. Matkaan lähtee tällä kertaa 39-vuotias perheenisä.

Jos matkaaja on lähes parissakymmenessä vuodessa muuttunut, niin on myös määränpää. Kaupungin nimi on vaihtunut Konstantinopolista Istanbuliksi, ja ilmapiiri on kirjailijan havaintojen mukaan turkkilaistunut. Vieraiden kielten taito on paikallisilla romahtanut, ranskalla on vaikea tulla toimeen. Kovaa vauhtia eurooppalaistumassa olevassa kaupungissa itämaisuus ja länsimaalaisuus sekä menneisyys ja nykyaika ovat jatkuvasti läsnä.

Viihdyin keski-ikäistyvän Waltarin matkassa vielä paremmin kuin parikymmentä vuotta nuoremman. Pöyhkeily on vähäisempää. Ilonpitokin on maltillisempaa, vaikka toisinaan "kohteliaisuus" naisia kohtaan on sitä luokkaa, että vaimolla on varmaan ollut matkakertomuksessa sulateltavaa. Matkaajasta piirtyy kuitenkin sympaattinen ja sanavalmis kuva, eikä sillä lopulta ole väliä, mikä on totta ja mikä tarua.

Viehättävien matkakirjojen jälkeen voisikin olla aika lukea historiallinen romaani Waltarilta, kenties vaikka Johannes Angelos, johon kirjailija tällä matkallaan keräsi aineksia.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Kaipuu vie junamatkalle – Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2008. 294 s.
Luin neljännen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1929.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Matkatavarat. Kirjoituskone tietysti. Yksi puku saa riittää. Vanha sadetakki. Yksi matkalaukku riittää. Ei mikään ole ikävämpää kuin huolehtiminen suuresta tavaramäärästä. Ja matkan varrella voi aina ostaa sen, mitä sattuu tarvitsemaan.

Näin varustautuu pitkään Euroopan-matkaansa Mika Waltarin omaelämäkerrallisen matkakirjan päähenkilö 1920-luvun lopulla. Yliopisto-opinnot hän saattaa vauhdilla päätökseen, sillä matkaan on päästävä, pian. Kirjoituskoneen hän pakkaa mukaan, koska osa matkakustannuksista on tarkoitus kattaa kirjoittamalla kotimaisiin lehtiin matkareportaaseja.

Yksinäisen miehen juna kuvaa elämännälkäisen nuorenmiehen seikkailujen kesää. Laiva vie ensin Stettiniin, mistä matka jatkuu junalla muun muassa Berliiniin, Wieniin, Prahaan ja lopulta Istanbuliin, joka tuohon aikaan oli nimeltään Konstantinopoli. Mystinen Konstantinopoli on matkan päämäärä. Paluumatkalla hän poikkeaa Pariisissa ja Roomassa. Joissain kaupungeissa hän viipyy vain hetken, toisissa viikkoja.

Aloin lukea kirjaa, kun valmistelin omaa Euroopan-reissuani. Matkustin joulukuun lopulla Espoosta Espanjaan maata pitkin, kulkuvälineinä laiva, junat ja bussit. Kirjoituskoneen sijaan pakkasin mukaan läppärin, mutta muuten noudatin Waltarin neuvoja: yhdellä pakaasilla on pärjättävä, yksi siistimpi vaatekerta on hyvä olla, liikaa tavaraa ei kannata ottaa vaivoikseen.

Waltarin kirja oli yksi harvoista kirjoista, jolle annoin tilaa rinkassani, sillä en ehtinyt lukea kirjaa loppuun matkavalmistelujen tohinassa. Kirja sopi luonnollisesti loistavasti matkalukemiseksi pitkillä junamatkoilla. Kirjoja on matkassa mukana myös Waltarilla:

Olen tietysti varannut itselleni matkalukemista. Kolme kirjaa, jotka edustavat kolmea tyypillistä puolta meidän aikamme kirjallis-henkisessä ilmakehässä. Remarque'in Im Westen nichts Neues, Edgar Wallace'in uusin seikkailuromaani ja Cheiron Kädestäkatsomisen opas.

Näistä minulle tuttu on vain Remarque'in kirja, vaikka en olekaan sitä lukenut. Vuonna 1929 kirja oli aivan uusi, se ilmestyi samana vuonna kuin Waltarin kirja.

Samastuin kirjassa kuvattuun lähestyvän matkan aiheuttamaan kuumeiseen tunnelmaan, samoin matkalla olemisen vapauden huumaan.

Olen yksin, olen vapaa, koko Eurooppa aukenee edessäni. Pikajuna alkaa laulaen viedä minua Berliiniä kohti.

Oli antoisaa huomata, miten samoja ajatuksia matkustaminen aiheuttaa, vaikka välissä on lähes sata vuotta. Tunnelmat eivät muutu, vaikka aika kuluu.

Kirjan päähenkilö lähtee matkaan kesän kynnyksellä, minä taas lähdin liikkeelle vuodenvaihteessa, vuoden pimeimpään aikaan. Motiivini reissulle oli päästä pois pimeästä, viettää tammikuu Espanjan auringossa. Kirjan päähenkilöä kiehtoo erityisesti mystinen Konstantinopoli, nykyinen Istanbul.

Vanhahtava kieli reklaameineen ja päähenkilön pöyhkeily ovat paikoin hellyyttävää luettavaa, mutta vaikeitakin kohtia kirjassa nykylukijalle on. Kirja luonnollisesti heijastelee aikansa maailmaa ja asenteita, mutta silti nykynäkökulmasta rasistiset kuvaukset ovat pysäyttäviä.

Punaiset lyhdyt vetävät päähenkilöä puoleensa, seksuaalisten kokemusten jano on kova. Päähenkilön ajoittainen naiivius ja viattomuus törmäävät suurkaupunkien syntisyyteen. Miehen katse poimii eroottisuuden symboleja katukuvasta, ja teksti sykkii halua, kohta taas katutytöt aiheuttavat puistatuksia. Alaston, raaka, saksalainen seksuaalisuus leimaa yöllisen Berliinin. Päähenkilö pyrkii tekemään eroa oman kiinnostuksensa ja muunlaisten intressien välille; hänen viehtymyksensä on sivistyneempää.

Waltarin aikaan Eurooppa oli jotakuinkin auki kielitaitoiselle ja matkakassan hankkineelle nuorelle. Matkustamisen oli kuitenkin harvojen huvia, ja tuolloin oli mahdollista löytää kuulopuheiden perusteella toiset suurkaupungissa asuvat suomalaiset ongelmitta. Nykyään enää missään Euroopan kaupungissa ei voi tietää, keitä muita suomalaisia siellä on, ainakaan samalla tarkkuudella.

Matkustamisen vaivat olivat kirjan aikaan aivan toisessa mittakaavassa. Kiitän Schengeniä ja euroa, kun luen konstikkaista viisumi- ja tullimuodollisuuksista, rahanvaihto-ongelmista ja jopa rajoilla pidetyistä terveystarkastuksista. Omalla matkallani kohti etelää henkilöllisyystodistukseni ei lähtösataman jälkeen kiinnostanut ketään, eikä matkalippujakaan kovin ahkerasti tarkasteltu.

Koti-ikävä on tuttu tunne pidempään kotoa poissa oleville. 1920-luvun parikymppinen maailmankansalainen ei myöskään välty näiltä tuntemuksilta:

Tiedän, että tulen kovin ikävöimään äitiä. Lopultakin olen vain pieni poika, jonka on niin kovin vaikea nukkua, ellei hän saa poskelleen äidin iltasuukkoa: hyvää yötä.

Vastikään Proust-urakkansa valmiiksi saanut lukija tunnistaa viittauksen klassikkoromaaniin.

Yksinäisen miehen junaa voin suositella matkakirjoista pitäville, pitkästä junamatkasta haaveilevalle, sellaisella olleille – ja tietenkin matkalukemiseksi reissulle. Kirja tuo hyvin esiin sen, mikä matkustamisessa on muuttunut, ja myös sen, mikä on pysynyt samana lähes sadan vuoden ajan.

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 222.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula.

Matkustin Tuurin kanssa tällä kertaa ympäri Eurooppaa aurinkotuolista käsin. Tuurin matkakirjoista olen aiemmin lukenut Bospor Expressin, jossa kirjailija kertoo matkastaan turkkilaisille kirjallisuusfestivaaleille. Se on yhtenäisempi teos, sillä siinä keskitytään yhden matkan kuvaukseen. Matkoilla Euroopassa on pikemminkin tekstikokoelma, jonka jokainen teksti kertoo yhdestä matkasta. Erona Bospor Expressiin on myös kantaaottavuus: tässä Tuuri puolustaa kärkkäästi esimerkiksi vaihtoehtoisia lääkemuotoja ja akupunktiota ja vastustaa ainakin joitakin kalastusmuotoja. Tällaista en muista toisesta teoksesta.

Kirjailija matkustaa yksin tai vaimonsa Merjan kanssa. Tuurin ajatusmaailman mukaisesti tärkeintä on matkanteko ja matkalla oleminen, ei niinkään päämäärä. Hän on kiinnostunut paikallisesta kulttuurista ja historiasta ja hän kuvailee luontoa, ravintoloita, ruokia ja tunnelmaa. Tarkat havainnot ja kiire eivät sovi yhteen. Matkat eivät ole kirjailijalle juuri koskaan lomaa: hän pitää töitään mukanaan ja työstää teoksiaan kurinalaisesti lähes päivittäin.

Herään aamulla aikaisin, myrsky on tauonnut ja on taas hiljaista ja tyyntä. Aurinko nousee, heittää vuorten pitkän varjon kauaksi mereen, alkaa lämmittää. Kerään terassilta myrskyn tuomia oksia ja lehtiä. On vielä viileää, avaan ruokailutilan ikkunaluukut ja syön sisällä. Katselen, kuinka pienten kalastajaveneiden laivasto ajaa merelle ja ryhtyy kalastamaan lahdella. 

Teen töitä yhdeksään saakka, kirjoitan edelleen juttuja kalastuskirjaani. Yhdeksän aikoihin vaimoni tulee yläkertaan hakemaan minua aamiaiselle; juon kupin kahvia hänen seurakseen.

Kun aamupäivän pyhittää kirjoittamiselle, voi loppupäivän keskittyä kohdekaupunkiin tutustumiseen. Tuuri on matkustellut ympäri Eurooppaa jo koulupojasta asti, joten konkarimatkailija tekee myös kiinnostavia huomioita siitä, miten Eurooppa ja eurooppalaiset ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet.

Tuurin matkakirjojen lukujärjestyksellä ei sinänsä ole väliä, mutta jos nyt voisin valita, lukisin ensin tämän ja sitten vasta Bospor Expressin, sillä tämä kirja pohjustaa monia ajatuksia, jotka tulevat esiin myös myöhemmässä teoksessa. Kirjailijan laajassa tuotannossa on vielä muitakin matkakirjoja, kuten Pieni suuri maa ja Neljännen valtakunnan vieraana, joihin aion ehdottomasti tutusta. Onni on monta lukematonta Tuuria!

Voin suositella kirjaa erityisesti lomalukemiseksi: teksti on kepeää jutustelua ja etenee jouheasti. Tuurin matkassa saa nauttia taidokkaan pelkistetystä kerronnasta ja lakonisesta huumorista. Vaarana on, että tekisi itsekin mieli hypätä junaan tai astua laivaan ja lähteä!