Yhteisöasumista ilmaston vuoksi – Jenni Räinä: Suo muistaa

Kansi: Jenni Noponen.

 

Nämä suot olivat aidointa, mitä täällä oli. Suo hänen edessään oli niellyt sekunteja, viikkoja, vuosia, tuhansia vuosia. Siihen verrattuna ihminen oli mitätön.

Juho haluaa tehdä osansa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja perustaa ekoyhteisön pohjoiseen soiden keskelle. Tarkoituksena on elää omavaraisesti ja ennallistaa ojitettuja soita. Yksin työ on mahdotonta, mutta kunhan tilalle saadaan kerättyä joukko asialle omistautuneita henkilöitä, tavoitteet alkavat tuntua saavutettavilta.

Keskeinen teema kirjassa on ihmisen ja luonnon suhde. Ihmisellä on tarve suitsia luontoa sekä luontokappaleita, mikä tulee hyvin esiin paitsi soiden ojituksissa, myös yhteisön hevosen kohtalossa ja läheisen suurpetokeskuksen kuvauksissa.

Etälukupiirimme tarttui Räinän ensimmäiseen romaaniin ja pääsi lukumatkalle suomaastoon, yhteisöelämään ja tyhjenevälle maaseudulle. Lukupiireissä parasta on lukukokemuksen syveneminen monella tapaa. Tällä kertaa eräs lukupiiristämme kertoi omakohtaisia kokemuksia suo-ojien täyttämisestä ja keskusteluun saatiin aivan uusi taso.

Minulle kirjan mehukkainta antia olivat kuvaukset yhteisöasumisesta, siihen kun mahtuu iloja ja ongelmia. Räinä kuvaa hyvin henkilökemioita ja monenlaisten mieltymysten vaikutusta tunnelmaan.

Pieni rasittava piirre tekstissä oli toisto. Kovin usein henkilöt ”paaluttavat” ajatuksiaan ja monet kulkuväylät ovat ”sorastettuja”.

Suo muistaa jättää miettimään, miten pelkkä hyvä tahto ja oikeutettu päämäärä eivät riitä. Täytyy olla myös osaamista, taitoja ja rehellisyyttä.

Ehkä suo ei tarvinnut ihmistä. Ehkä se palaisi, kun sen olisi aika palata. Ehkä ajalle vain piti antaa mahdollisuus.


Helmet 2024: 33. Kirjassa muutetaan maalle.

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s. Sain lahjaksi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 334.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli yksi viime vuoden kuumimmista kirjatapauksista. Kohu alkoi Antti Majanderin ylistävästä kritiikistä Helsingin Sanomissa, teki kuusamolaissyntyisestä äidinkielen opettajasta julkkiksen ja johti lopulta siihen, että kirja oli ehdolla sekä Hesarin esikoispalkinnon että Finlandia-palkinnon saajaksi. Palkinnot menivät toisaalle, mutta mediamylläkän seurauksena moni löysi jouluna kääreistä tämän puhutun esikoisen. Niin minäkin.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen kertomisen helppous. Teksti etenee kuin itsestään, eikä mikään tunnu pakotetulta. Kirja ei todellakaan ole kepeä, siitä pitävät ahdistavat ja raskaat aiheet huolen, mutta Kinnunen käsittelee aiheitaan niin, että lukijalle jää tilaa hengittää.

Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Suomeen, paikkaan, jossa neljä tietä risteävät.  Myös kerronnallisesti ollaan neljäntienristeyksessä, sillä kirjassa on neljä kertojaa. Elämää selkosilla seurataan sadan vuoden ajan, 1800-luvun lopulta vuoteen 1996. Jokainen kertoja valottaa suvun vaiheita omasta näkökulmastaan.

Maria toimii kätilönä 1800-luvun lopulla ja on muutenkin aikaan nähden harvinaisen itsenäinen nainen. Hän saa lapsen, Lahjan, mutta ei huoli miestä riesakseen. Lahja saa myöskin aikanaan aviottoman lapsen, mutta toisin kuin äitinsä, hän haluaa ison perheen. Lahja nai Onnin, joka kohtelee Lahjan lasta kuin omaansa, ja he saavat yhteisiä lapsia. 

Kolmas kertoja on Kaarina, Lahjan ja Onnin miniä. Hän on moderni nainen, joka juo punaviiniä ja haluaa keittiöönsä jääkaapin. Viimeisenä ääneen pääsee Onni, tarinan avain. Jokin kaihertaa tätä tunnollista sotamiestä ja rakastavaa aviomiestä. 

Salailun ja puhumattomuuden kulttuuri vaikuttaa kirjan kaikkiin henkilöihin. Jokainen kertoja on kuitenkin vahvatahtoinen oman tiensä kulkija. Roolit määrittävät heistä jokaista, ja jokaiseen rooliin liittyvät toimintaohjeet: kätilöä ja sotamiestä velvoittaa vala, lottaa säännöt ja vaimoa avioliittolupaus. Kukaan ei voi loputtomasti paeta omaa luontoaan edes roolinsa varjoon, vaikka kuinka yrittäisi.

Aikajänne on pitkä ja kertojia monta, mutta rakenne toimii. Arvostan sitä, että lukijaa ei pidetä tyhmänä. Kaikkea ei tarvitse selittää juurta jaksain, vaan tarinaan voi jättää aukkoja lukijan täytettäväksi ja vihjeitä pääteltäväksi. 

Kinnunen onnistuu luomaan henkilöistä niin kokonaisia, että heidän ratkaisujaan ja tekojaan ymmärtää, vaikkei aina hyväksy. He alkavat tuntua tutuilta, piti heistä tai ei. Henkilökaarti herättää monenlaisia tunteita: vihaa, ärtymystä, sympatiaa, toiveikkuutta. Marian vaiheita kätilönä olisin seurannut mieluusti pidempäänkin. Onnin elämäntarina oli minulle nelikon koskettavin. 

En pelkää rujoakaan tekstiä, mutta oli kaivattua vaihtelua lukea raskaista ja rumista aiheista ilman että eritteet tirskuivat naamalle. Toki tässä niitäkin on, mutta maltillisesti.

Neljäntienristeys on rehellinen romaani. Siinä on samaa perisuomalaisuutta kuin vaikkapa Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Moniäänisyys ja fragmentaarisuus tuovat kerrontaan kuitenkin toivottuja tasoja, joilla lukija pääsee hyppimään ja oivaltamaan.

Neljäntienristeyksen kaltaiset teokset saavat minut rakastamaan kotimaista kirjallisuutta, vaikka viime vuodet lukemiseni onkin painottunut käännöskirjallisuuteen. Olen myyty.

// edit 6.1.: Kinnunen on kotoisin Kuusamosta ja asuu nykyisin Turussa