sunnuntai 26. helmikuuta 2023

Pahuuden keskellä kasvaneet – Ágota Kristóf: Iso vihko

Kansi: Tuomo Parikka.


Siis mitä mä just luin? Tämä kysymys pompahti mieleeni uudelleen ja uudelleen, kun silmät ymmyrkäisinä etenin Ágota Kristófin kirjassa Iso vihko. Tunnelmat lukiessa vaihtelivat ällistyksestä ällötykseen ja suruun. 

Heti alkuun totean, että herkimpien lukijoiden kannattaa suosiolla sivuuttaa Kristóf, niin brutaalisti ja kylmäävästi hän kuvaa sodan vaikutuksia ihmiseen.

Iso vihko avaa trilogian. Tämä ensimmäinen osa suomennettiin alkujaan jo 1980-luvulla, mutta julkaistiin vastikään uudelleen Tammen Keltaisessa kirjastossa. Myöhemmin tänä keväänä saadaan toinen osa suomeksi nimellä Todiste, oletettavasti kolmonenkin sitten jossain vaiheessa.

Kertojina toimivat kaksospojat, jotka Äiti vie asumaan Isoäidin luo, turvaan sodan jaloista. Isoäitiä kutsutaan kylällä Noita-akaksi, eikä ilmapiiri uudessa kodissa ole erityisen rakastava.

Pojat päättävät selvitä toisiinsa tukeutuen. Kaikessa nokkeluudessaan he pärjäävätkin oikein hyvin, mutta aika kyseenalaisin metodein. He karaisevat mieliään ja kehoaan kestämään vastoinkäymisiä erilaisten harjoitusten avulla. Heistä kasvaa melkoisia tyranneja.

Eletään sota-aikaa, joten kauheuksia ei tarvitse etsiä, ne kävelevät silmien eteen. Pojat todistavat väkivaltaa, seksuaalisia kohtauksia, julmuuksia. Koska tarjolla ei ole aikuisen rakkautta ja huolenpitoa, lapsen mieli ja logiikka tekevät asioista omia johtopäätöksiään. Pojat päätyvät jakamaan oikeutta omaan moraaliinsa pohjautuen.

Pojat kirjaavat kaiken näkemänsä ja kokemasta Isoon Vihkoon, josta muodostuu hurjan väkivaltaisen lapsuuden todiste. He luovat kirjoittamiselleen omat sääntönsä, vihkossa ei ole sijaa oletuksille tai tunnepuheelle:

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen. 
Kun karmaisevia tapahtumia kuvataan lapsenomaisella kielellä ja raporttimaisena selostuksena, kauheus korostuu.

Kirjailija Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni kansannousun aikaan 1956 Sveitsiin. Hän on kirjoittanut kirjan ranskaksi, jonka oppi siis vasta aikuisiällä. Ison vihkon kieli onkin yksinkertaista ja väkevää. Paljon päälauseita ja toteavaa kerrontaa. Oikeastaan en edes olisi halunnut nähdä rivien väleihin, niin rujoa on meno. 

Helmet 2023: 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Ágota Kristóf: Iso vihko. Tammi 2023. 198 s. Suom. Anna Nordman. Alkuteos: Le Grand Cahier (1986). Lainasin kirjastosta.

lauantai 18. helmikuuta 2023

Lapin taikaa ja kirouksia – Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Kannen kuva: Arla Kanerva. Graafinen suunnittelu: Safa Hovinen.


Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on mielikuvituksen juhlaa. Karila ammentaa tarinaansa aineksia kansanperinteestä, mytologiasta ja legendoista. Melkoinen soppa siitä syntyykin. Reaalimaailman lait eivät päde, tai ainakin niitä taivutellaan vahvasti fantasian ja maagisen realismin keinoin.

Asiat ovat sellaisella tolalla, että Lappiin menijöitä vastassa ovat puomit ja rajatarkastus. Eteenpäin ei kannattaisi jatkaa. Se, joka uskaltautuu rajan tuolle puolen, kohtaa melkoisen joukkion omituisia otuksia, kuten näkin, hattaran ja peijoonin. Metelit mellastavat, mutta raitajalat ovat käyneet harvinaisiksi. Ilmassa on henkiä, kirouksia – ja tietenkin sääskiä.

Joka kesä Elina palaa kotiseudulleen pohjoiseen. Lapissa häntä odottavat hauki lammessa ja nuoruudenrakastettu, jota hän ei tosin välittäisi nähdä. Tällä kertaa perinteinen hauen kalastus saa entistä maanisempia piirteitä ja polkaisee käyntiin kutkuttavan tapahtumasarjan. Rikosjuonnekin saadaan juoneen mukaan, sillä Elinalla on perässään poliisi.

Murteella höystetty dialogi pulppuaa letkeää huumoria:

– Tiesikkö, että sulla on peijooni takapenkillä?
– Tiedän.
– Mennään sitte.

Karilan haukiseikkailu vaatii lukijalta heittäytymistä eikä sitä voi totiselle lukijalle suositella. Tähän päädyimme kirjaston lukupiirissä, jossa keskustelimme kirjasta kuluneella viikolla. Lukupiirissä kirja jakoi mielipiteitä: enemmistö ihastui, mutta kaikkiin kirjan huumori ja runsaus eivät uponneet. Yhden mielestä siinä oli aivan liikaa kaikkea, toinen taas ei olisi ottanut siitä mitään pois. Keskustelumme osoitti elävästi, miten eri tavoin kirjan voi kokea.

Minuun Karilan mielikuvituksellinen maailma ja sujuva tarinaniskentä tekivät vaikutuksen. Ja mitä dialogia! Ehkä jotakin olisi ollut varaa karsia, mutta hyvin romaani toimi näinkin.

Pienen hauen pyydystys on toimittajana tunnetun Karilan ensimmäinen romaani, aiemmin häneltä on julkaistu kaksi novellikokoelmaa. Seuraava romaani on ilmeisesti jo työn alla: tämä tiedonmurunen ilahduttaa monia lukupiiriläisiä sekä työkaveriani ja minua, lukupiirin vetäjiä. Pohjoiseen teemoittuvan keväämme aloitti Kerttu Vuolabin Valon airut, seuraavaksi tutustumme Pekka Juntin Lapissa juoksevaan Villikoiraan.


Helmet 2023: 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. 280 s. Siltala 2019. Lainasin kirjastosta.

sunnuntai 12. helmikuuta 2023

Paneutuvan lukemisen ylistys – Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista




Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman Vaivan arvoista alaotsikko on Esseitä poikkeuskirjallisuudesta, ja mukaan mahtuu paljon herkullisia ajatuksia myös lukemisesta. 

Sutisen kokoelman alkusysäys oli korona. Poikkeusaika vapautti aikaa lukea paksuja ja pitkään kiinnostaneita romaaneja. Myös Sutisen käsittelemät kirjat ovat jollakin tapaa poikkeuksia, hieman sivussa perinteisestä kaanonista.

En ole lukenut yhtäkään aiheena olevaa kirjaa, en edes Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, vaikka yrityksiä on ollut. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Sutinen avaa kirjoja niin, että lukijasta tuntuu kuin olisi lukenut puheena olevat kirjat. Jotakin vastaavaa sanoi myös Hanna Nohynek, kun valitsi Sutisen esseekokoelman viime syksynä tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi.

Sutinen korostaa, että hankaliksi koetuissa kirjoissa ei tyypillisesti ole mitään ihmeellistä, niiden selättäminen vaatii toki ”päätä ja persettä”. Mytologisointi vain karkottaa lukijoita. Ja molempia tarvitaan: sekä tarinavetoisia kirjoja että taidekirjallisuutta.

Esseiden lukeminen palautti mieleen omia haastavien kirjojen lukukokemuksiani. Kuvassa Sutisen kirjan taustalla kurkistelee Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä todella vaati istumalihaksia ja erityisesti lukupiirin tukea. Oliko sen lukeminen vaivan arvoista? Ehdottomasti.

Sutinen kertoo, miten hän on lukenut puolisolleen ääneen esimerkiksi Dostojevskiä. En usko, että saisin omaa puolisoani taivuteltua moiseen, mutta aloin haaveilla ääneenlukupiiristä, jossa yhdessä luettaisiin vaikka se Karamazovin veljekset. Kirjoista syntyy erilaisia muistoja, jos ne lukee itsekseen kuin jos niitä lukee yhdessä toisen kanssa. Myös lukupaikalla on merkitystä: 

Liikennevälineissä lukemisessa on jotain pyhää. Hyvin harvoin missään muualla tavoittaa sitä nuoruudesta hämärästi mieleen muistuvaa lukemisen flowtilaa, jossa mikään ei häiritse keskittymistä. On vain teksti itse.

Sutisen pohdinnat palauttivat mieleen ihania junakirjamuistoja ja sai odottamaan seuraavaa matkaa kirjan kera.

Helmet-lukuhaaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta.

torstai 2. helmikuuta 2023

Vanhan metsästäjän tilinteko – Kerstin Ekman: Suden jälki



Se tuli metsästä vielä hiukan kauempaa kuin missä minun latuni kulki. Asettui suonlaitaan, katajapuskan ja pienen männynkäppyrän väliin. Tähyili tarkkaavasti suon pikkuista lumilakeutta, käänsi sitten päätään niin että näin profiilin: ylvään kuonon, jyrkän otsanharjanteen, pystyt korvat.

Miehen ja suden kohtaaminen on lyhyt, mutta se muuttaa kaiken.

Kerstin Ekmanin Suden jälki kertoo Ulfista, kokeneesta metsästäjästä, joka on johtanut hirvijahteja vuosikaudet. On miehen 70-vuotispäivä, kun hän tarkentaa kiikarinsa Pitkäkoipeen.

Seudulla kiertelevät sudet herättävät yleisesti pelkoa ja vihaa, mutta kohtaaminen saa Ulfin kyseenalaistamaan koko metsästyksen. Sen, miten ihminen käyttää valtaansa eläimiin ja saaliita joskus jopa oman egonsa pönkittämiseen.

Identiteetti, jota Ulf on rakentanut koko elämänsä, tuntuu murenevan.

Rinnalla vaimo Inga puuhaa ja hösää, Ulfia uuvuttaa angina pectoris. Kun perheen Zenta-koiran voimat vähenevät, Ulf joutuu lemmikinomistajalle tuttujen kysymysten äärelle: mikä on armoa, mikä julmuutta?

Luonto- ja eläinsuhteen kuvauksen lisäksi Suden jälki on ajatuksia herättelevä kertomus ikääntymisestä, identiteetistä ja avioliitosta. Ja niin soljuvasti kirjoitettu ja taitavasti suomennettu, että lukijalla on viimeisen sivun jälkeen sanoilla ravittu olo.

Muutama kesä sitten luin Ekmanilta Sudentalja-trilogian väkevän avausosan Herran armo. Vielä en ole saanut kahta jatko-osaa luettua, koska ne minulla on omassa kirjahyllyssä ja kirjaston kirjat tuntuvat kiilaavan aina ohi lukujonossa. Myös Tapahtui veden äärellä kiinnostaa kovin, koska niin moni työkaveri on sitä vuosien saatossa suositellut.


Kerstin Ekman: Suden jälki. Tammi 2022. 176 s. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos: Löpa varg (2021). Lainasin kirjastosta.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...