Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (2012)

Alkuteos: The Uninvited Guests.
Suomentaja: Marianna Kurtto (2017)
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 301.
Oma arvioni: 2/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Viime vuonna Sadie Jonesin Kotiipaluu nousi yhdeksi vuoden parhaista lukemistani käännösromaaneista, joten odotukseni olivat korkealla, kun aloin lukea tätä vastikään suomennettua teosta.

Eletään 1910-lukua Englannin maaseudulla. Torringtonin perhe asuttaa mahtipontista Sternen kartanoa, johon heillä ei enää oikeasti olisi varaa. Tänään on Emerald-tyttären 20-vuotissyntymäpäivä. Veli Clovis on Emeraldia muutaman vuoden nuorempi, laiska ja itsetutkiskeluun taipuvainen nuori mies. Perheen kuopus makaa sairaana huoneessaan. Isä on kuollut joitakin vuosia sitten, ja äiti on mennyt uusiin naimisiin Edwardin kanssa. Emeraldin ja Clovisin mielestä liian pian, eivätkä he pidä blondista ja yksikätisestä isäpuolesta muutenkaan.

Mutta taloudellisesta tilanteesta viis, tänään juhlitaan! Palvelusväki auttaa pitämään kulisseja yllä ja tekee parhaansa valmistaakseen näyttävän juhlaillallisen. Illan valmistelut ovat käynnissä, kun tieto lähellä sattuneesta junaonnettomuudesta tavoittaa kartanonväen. Kartanoon alkaa virrata kolmannen luokan matkustajia onnettomuuspaikalta, sillä eihän heille ole muutakaan suojapaikkaa yötä vasten.

Näistä asetelmista alkaa illanvietto, joka saa outoja ja epämukavia sävyjä. Ulkona on synkkää ja myrskyisää, ja tunnelma myös sisällä muuttuu uhkaavaksi. Ihmiset ja eläimet liikehtivät kartanossa. On kohellusta, ihmeellisiä sattumuksia, jotakin yliluonnollistakin.

Kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana olin innoissani lukemastani, keskivaiheilla aloin jo hieman menettää otettani, ja viimeinen kolmannes latisti lukukokemukseni lopullisesti. Vähän kuin katsoisi komediaa, joka ei naurata tai kuulisi mauttoman vitsin, jossa ei ole mitään hauskaa. Mieleeni nousivat myös b-luokan kauhuelokuvat. Lopulta minua kiinnostivat vain kuopuksen toilailut ponin kanssa. Jollekin toiselle sama juttu voi upota kuin kuuma veitsi voihin, minulle tuli vain epämukava olo ja odotin loppua.

Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu oli minulle vaikuttava ja koskettava lukukokemus, joten olin hämilläni tämän kirjan äärellä. Miten erilaisia kirjoja voikaan saman kirjailijan kynästä syntyä! Näiden kahden lisäksi Jonesilta on suomennettu myös Ehkä rakkaus oli totta, joka odottelee lukuvuoroaan jo omassa hyllyssäni - en aio hylätä Jonesia, vaikkei tämä uutukainen minun kirjani ollutkaan.

Kutsumattomista vieraista ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Kirjasähkökäyrän Mai, Kirja hyllyssä -blogin Kaisa ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Noah Hawley: Ennen syöksyä (2016)

Kansi: Anne Twomey.

Alkuteos: Before the Fall.
Suomentaja: Markku Päkkilä (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 490.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Ennen syöksyä on Fargo-televisiosarjan käsikirjoittajana tunnetun Noah Hawleyn viides romaani. Se on taidokkaasti lento-onnettomuuden ympärille rakennettu jännäri, jossa jahdataan tragedian syitä, mutta pohditaan myös sen seurauksia selvinneiden näkökulmasta. Lisäksi se kommentoi totuudenjälkeistä aikaa ja mediamaailmaa.

Kesä ja loma Martha´s Vineyardissa ovat lopuillaan, ja Batemanien perhe lähtee kotiin New Yorkiin yksityiskoneella. Isä David on mediamoguli, joka on piipahtanut perheensä luona Vineyardissa vain viikonloppuisin. Televisiokanava pitää hänet kiireisenä, joten äiti Maggie on ollut valtaosan kesästä kolmistaan perheen lasten JJ:n ja Rachelin kanssa. Nyt koko perhe on kuitenkin matkassa.

Koneessa ovat Batemanien lisäksi tuttavapariskunta Ben ja Sarah Kipling sekä Maggien yllättäen mukaan kutsuma taiteilija Scott Burroughs. Henkilökuntaa ovat kapteeni, perämies ja lentoemäntä sekä Batemanien turvamies. Kone ehtii lentää vain kuusitoista minuuttia, kunnes se syöksyy Atlanttiin.

Syöksyn jälkeen Scott havahtuu keskellä palavaa merta: veden pinnalla palaa lentopetroli ja ajelehtii koneen osia. Hän löytää Batemanien JJ-pojan ja ui heidät molemmat rantaan. He ovat ainoat selviytyjät koneen yhdestätoista matkustajasta.

Scott on sankari, joka ei oikein itsekään vielä ymmärrä tapahtunutta. Hän löi syöksyssä päänsä, ja muisti temppuilee. Media seuraa häntä kuin hyeenat verivanaa.

Kun ihmiset kohottavat joukostaan jonkun sankariksi, hän menettää oikeutensa yksityisyyteen. Hän muuttuu objektiksi, häneltä riistetään jonkin vaikeasti määriteltävä inhimillinen puoli aivan kuin hän olisi saanut kosmisissa arpajaisissa päävoiton ja herännyt eräänä aamuna pikkujumalana. Hyvän onnen pyhimyksenä. On yhdentekevää, mitä hän itse haluaa. Vain sillä on väliä millainen rooli hänellä on muiden ihmisten elämässä. Hän on harvinainen perhonen, jota pidellään vastoin tahtoaan auringonpaisteessa.

Scottin sankariteko on huikea, lähes epäinhimillinen. Onnettomuus ja Scottin selviytymistarina herättävät lukuisia kysymyksiä sekä tarinan aggressiivisessa mediassa, tapahtumia selvittelevissä viranomaisissa että lukijassa:

Miksi kone putosi? Onko joku koneessa mukana olleista putoamisen takana? Oliko kyseessä terrori-isku? Miten Scott pystyi selviytymään hyisessä vedessä kilometrien matkan olkapää sijoiltaan, vielä poika selässään? Miksi heikosti menestynyt taiteilija-Scott edes oli rikkaiden yksityiskoneen kyydissä, oliko hänellä suhde rouva Batemanin kanssa?

Hawley tuo jännitysjuonen rinnalle mehevää yhdysvaltalaisen nyky-yhteiskunnan kuvausta. Tarina kommentoi yksityisyyden ja julkisen, rikkauden ja varattomuuden sekä totuuden ja valheen kysymyksiä. Totuudenjälkeistä aikaa elävässä yhteiskunnassa faktoja keksitään tai muunnellaan, ja on tärkeämpää, miltä asiat näyttävät kuin se, miten ne oikeasti ovat.

Kirjailijan tausta käsikirjoittajana näkyy romaanin rakenteessa. Alussa on tuhoisa onnettomuus ja Scottin ja JJ:n öinen uinti merellä, ja näitä seuraavat luvut ovat kuin sarjan jaksoja. Ne valottavat yhden henkilön taustoja vuorollaan ja vievät samalla kokonaisjuonta eteenpäin. Henkilöhahmot syvenevät pikkuhiljaa, ja palaset löytävät paikkansa.

Lukijana koukutuin Hawleyn tyyliin niin, että ahmaisin järkäleen parissa päivässä. Jännite säilyy läpi kirjan, vaikka sivuja on lähes viisisataa. Yleensä en lue jännitysromaaneja, varsinkaan kun olen yksin mökillä, mutta Ennen syöksyä ei saanut pelkäämään varjoja tai pimeää metsää. Niinpä se on sopiva jännäri lukijoille, jotka yleensä karttavat jännityskirjallisuutta. Ehkä juuri ennen lentomatkaa valitsisin jonkin toisen kirjan.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous (1997)

Alkuteos: Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego.

Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola (2000/2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 398.

Oma arvio: 4

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Markko Taina.

Svetlana Aleksijevitš on vuoden 2015 kirjallisuuden nobelisti, jonka teos Tšernobylista nousee rukous julkaistiin alun perin vuonna 1997, ja Marja-Leena Jaakkolan suomennoksena vuonna 2000. Heti Nobelin myöntämisen jälkeen Tammi lupaili kirjasta uutta painosta, ja laajennettu ja uudistettu painos ilmestyikin joulun kynnyksellä Keltaisessa kirjastossa. Joulupukki oli kuullut toiveeni, sillä löysin kirjan kääreistä jouluaattona.

Tšernobylista nousee rukous on dokumenttiromaani. Se on koostettu haastatteluista: kirjailija on kuunnellut satojen ihmisten tarinoita ja työstänyt kuulemastaan kaunokirjallisen teoksen. Aleksijevitšin käyttämä tyylilaji välittää tavallisen ihmisen kokemukset ja tuskan aitoina lukijoille.

Kirjassa ääneen pääsevät Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vaikutuspiirissä eläneet ihmiset. Kirjan sivuilla kuullaan lukuisia monologeja ja esimerkiksi sotilaiden tai lasten muodostamien ryhmien ajatuksia tapahtuneesta. Aleksijevitšin teos keskittyy onnettomuuden seurauksiin; onnettomuuden syistä voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

Lyhyesti kuitenkin itse onnettomuudesta: Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli historian tähän mennessä tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus. Se tapahtui 26. huhtikuuta 1986 silloisessa Neuvostoliitossa, nykyisen Ukrainan alueella. Voimala sijaitsee Pripjatin kaupungissa, aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Onnettomuuden vakavimmat seuraukset väkyvät kolmen nykyisen valtion alueella: Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä. Pripjat on tätä nykyä aavekaupunki, jonka asukkaat evakuoitiin onnettomuudet seurauksena. Voimalan ympärillä on kolmenkymmenen kilometrin suojavyöhyke, jonne on pääsy kielletty.

Heti räjähdyksen tapahduttua paikalle komennettiin miehiä sammutustöihin. Kaikki työ tehtiin pääasiassa ilman suojavarusteita, ilman mitään turvatoimia. Neuvostoliitto myönsi tapahtuneen vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen, joten lähialueiden evakuointi ja muut toimet aloitettiin aivan liian myöhään. Lähialueiden ihmiset ja pelastustoimissa mukana olleet ehtivät altistua säteilylle. Tuhannet miehet raivasivat lähialueilta saastunutta maata pakotettuina vapaahtoisina.

Muistan, kuinka koulussa katsoimme videon, jolla vanhat mummot kuokkivat pölyisiä perunamaita lähellä Tšernobyliä. Alueen kylät olivat pääasiassa tyhjiä, asukkaat oli evakuoitu, eikä siellä olisi saanut asua. Vanhukset eivät suostuneet jättämään kotiaan. Sama ajattelutapa toistuu myös tämän kirjan tarinoissa: Miten vesi voi olla vaarallista, kun siinä ei näyttäisi olevan mitään vikaa? Ainahan oman maan perunoita on syöty, miksi ne nyt olisivat myrkyllisiä? Sato on loistava, eihän kurkkuja ja tomaatteja maahan voi jättää?

Ihmisten ratkaisuja ja reaktioita voi olla vaikea ymmärtää, mutta Aleksijevitš antaa siihen mahdollisuuden. Ihmiset olivat eläneet koko elämänsä neuvostopropagandan keskellä. Koska lehdissä oli aina kirjoitettu, että neuvostovoimalat ovat absoluuttisen turvallisia, vaarattomampia kuin samovaari, niin näinhän asian täytyi olla.

En voinut ymmärtää sitä järjellä... Joka paikassa puhuttiin onnettomuudesta: kotona, koulussa, bussissa, kadulla. Sitä verrattiin Hiroshimaan. Silti kukaan ei uskonut. Kuinka voi uskoa sellaista mitä ei ymmärrä? Vaikka kuinka yrittää, vaikka kuinka ponnistelee ymmärtääkseen, ei vain ymmärrä. 

Ihmiset uskoivat Neuvostosysteemiin sokeasti. Jopa alan asiantuntijat toimivat vastoin omia tietojaan, koska ylhäältä päin tiedotettiin kaiken olevan hyvin. Sinnikkäimmät yrittivät todistaa kantansa oikeaksi, mutta se kävi lopulta mahdottomaksi. Puhelut katkaistiin, mapit hävisivät, kurjalla tulevaisuudella uhkailtiin.

Mutta jos olisimme kertoneet avoimesti tutkimustuloksista... Se olisi merkinnyt oppiarvon menetystä, ja ehkä puoluekirjankin. (Hermostuu.) Mutta ei siinä pelosta ollut kysymys... Ei syynä ollut pelko, vaikka kyllä tietysti sekin... Me vain olimme oman aikamme, oman neuvostomaamme lapsia. Me uskoimme siihen, kaikki johtui uskosta. Meidän uskostamme... (Sytyttää hermostuneena tupakan.) Uskokaa pois, ei se johtunut pelosta... Ei pelkästä pelosta...

Salailuyritysten jälkeen tieto onnettomuudesta leviää. Tiedot säteilystä ja sen vaikutuksista ovat kuitenkin sen verran vajavaisia, että syntyy kaikenlaisia huhupuheita, muun muassa legendoja monipäisistä eläimistä. Onnettomuusalueen lähistöltä kotoisin olevia kartetaan, pienet lapsetkin alkavat uskoa pian kuolevansa. Syntyy epämuodostuneita lapsia, eräälläkin on kaikki ruumiinaukot ummessa. Vaimot hoitavat säteilyn sairastuttamia miehiään ja sairastuvat siinä samalla itsekin.

Kirja on sujuvaa luettavaa, mutta aiheensa vuoksi varsin raskas. Kirjaa ei voi vain "lukaista", sillä se herättää niin paljon tunteita ja ajatuksia. Lohduttomat kohtalot nostavat palan kurkkuun ja jäävät mieleen pyörimään. Tämä kirja todella jättää itsestään jäljen lukijaan.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla ja Jokke. Kirjan pohjalta tehty kuunnelma oli kuunneltavissa Yle Areenassa Nobel-palkinnon saajan julkistamisen jälkeen. Siitä ovat bloganneet Kirjakaapin kummitus ja Erja.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (2015)

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 222.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenni Noponen

Pienen Saaran elämä mullistuu, kun äiti menehtyy yhtäkkiä. Eräänä päivänä jäälohkare tippuu taivaalta äidin päähän, ja äiti on poissa. Äidin kuolema nostaa Saaran mieleen lukuisia kysymyksiä ja saa luonnollisesti isänkin tolaltaan. Aurinkolasit päässä sängyssä makaava isä ja maailmanmenoa ahkerasti pohtiva tyttö ovat yhtä ymmällään kaiken edessä. Suurin kysymys on: Miksi?

Saara ja isä muuttavat Sahanpurutalosta tädin luokse kartanoon, johon täti on muuttanut saatuaan huikean lottovoiton. Kun täti vielä voittaa lotossa toistamiseen ja käy kirjeenvaihtoon viidesti salamaniskun kokeneen miehen kanssa, on selvää, että kirjan äärellä on pohdittava sattuman ja kohtalon kysymyksiä.

Sattuma pakottaa kirjan henkilöiden elämät muuttumaan, kun mitä epätodennäköisimmistä asioista tulee todellisuutta. Näitä elämän kummallisuuksia tarkastellaan pienen tytön näkökulmasta.

Aikuiset aina kyselevät, mitä lapset miettivät. Mutta luulen, että ne huolestuisivat, jos lapset kertoisivat. Jos on esimerkiksi kolme vuotta vanha ja on tuulinen päivä, ei kannata tuijottaa horisonttiin ja sanoa: "Minä tässä mietin missä tuuli syntyy." Kannattaa mieluummin kertoa, että leikkii helikopteria.

Lapsen sisäinen maailma ja tapa hahmottaa ympäristöään ovat antoisaa luettavaa. Onnistunut lapsinäkökulma kruunaa kirjan ja muistuttaa Markus Nummen Karkkipäivästä, vaikka tässä ollaankin aivan erilaisen aiheen äärellä.

Kirjan aiheet ovat painavia, mutta kirjan rakenteessa on tarvittavaa ilmavuutta. Luvut ovat lyhyehköjä ja kerronta harkittua: tässä ei ole mitään liikaa. Suurten mullistusten jälkeen elämä asettuu uomiinsa, ja uskomattomista elämänvaiheista tulee muistoja ja tarinoita. Äidistäkin aletaan puhua menneessä aikamuodossa.

Taivaalta tippuvat asiat nousi kuluvan vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Jo ehdokkuus on kirjailijalle puoli voittoa, sillä finalistit saavat osakseen paljon mediahuomiota. Ehdokkuus toimi minullakin kimmokkeena tarttua tähän loistavaan kirjaan, jonka muuten olisin saattanut sivuuttaa.

Ahavan romaanista ovat bloganneet esimerkiksi Sara,  Katja ja Minna.