Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhesuhteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhesuhteet. Näytä kaikki tekstit

lauantai 30. elokuuta 2025

Pakahduttava kuvaus huoltajuuskiistasta – Maaria Päivinen: Lastani et vie


Luin Maaria Päivisen Lastani et vie -romaanin lukuaikapalvelusta, koska missään kirjastossa uutuuskirjan laina-aika ei olisi riittänyt tähän lukuprojektiin. Aloitin kirjan keväällä ja aina vain luin, kun kevät vaihtui kesäksi. Melkein ehti tulla syksy ennen kuin napautin viimeisen sivun auki.

Lukeminen ei venynyt siksi, että kirja olisi harannut vastaan tai että se olisi ollut tylsä tai erityisen pitkä, vaan siksi, että minun oli pakko annostella kerralla luetun määrää. Kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva romaani pakotti hengähdystaukoihin, kävelemään pellonreunassa ja puhkumaan maailman epäreiluuksia.

Päähenkilö on suomalainen Miia, joka rakastuu norjalaiseen Bjørniin ja saa tämän kanssa lapsen. Markus-poika on vasta vauva, kun asiat lähtevät pahan kierteeseen. Miia haluaa eron kontrolloivasta miehestään ja muuttaa pojan kanssa Suomeen. Bjørn vastaa syyttämällä Miiaa lapsikaappauksesta.

Miia joutuu elämään Markuksen kanssa kuukausia norjalaisessa turvakodissa, kun he odottavat oikeusprosessin etenemistä. Seuraa toistuvia haasteita, kanteita, oikeudenkäyntejä.

Vuosia kestävä huoltokiusaaminen käy mielenterveydelle raskaaksi. Miia alkaa epäillä itseään, kasvatusmetodejaan, ja luonnollisesti myös omaa fyysistä ja taloudellista kantokykyään.

Turvaverkko kannattelee, mutta silti oikeudenkäyntien kierre kerryttää Miialle kohtuuttomat velat.

Kirjailija on etäännyttänyt kokemuksiaan fiktioksi. Hän on vaihtanut maat, ammatit, kaupungit, mutta silti teksti on vereslihalla kirjoitettua.

Miian tarinassa on lohduttomuutta, mutta sen rinnalla onneksi saa huomata, että kun on aikansa potkiskellut kivenmurikoita, voi nähdä pientareella kissankelloja. Maailmassa on kauneutta ja ihmiset tekevät myös hyviä tekoja.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula 2025. 264 s. Bookbeat.

Helmet 2025: 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys.

perjantai 29. elokuuta 2025

Pakomatkalla metsissä – Jenni Räinä: Vaino

Kansi: Piia Aho.

Pohjois-Pohjanmaa isonvihan aikaan eli 1700-luvun alkupuolella ei ole minulle historiassa se tutuin ajanjakso, mutta Jenni Räinän Vaino-romaanin myötä sain siihen kosketuksen. Se oli jalat palelluttava, kasvoille limaa sylkevä ja samalla lyyrisesti toivoa luova kosketus.

Päähenkilö Valpuri eli Vappu on kotoisin Räinänperältä, Iistä. Vappu on veljiensä kanssa metsässä pakomatkalla, ja perässään heillä on venäläiset kasakat, jotka tuhoavat kaiken rannikon tuntumassa.

Vainoajat polttavat pirtit, tappavat aikuisia ja ottavat lapsia mukaansa ihmisverona. Kaapatuista lapsista muovataan ryssänrenkejä, oppaita uusille tuhotöille, kiduttamiselle ja häpäisylle, koska he tuntevat seudun.

Karkuun pyrkiville jokainen äännähdys on riski, niin myös toisistaan eksyminen ja silmät päästä pullistava nälkä. Suojaa tuovat suuret kuuset ja perimätieto.

Vapun nykyhetkeä katkovat hänen näkökulmastaan tehdyt takaumat ja myös vainolaisten joukkoihin ryövättyjen jaksot. Vetävin näistä on nykyhetki, toki taustoitus antaa hahmoille syvyyttä. Olin hankaluuksissa sen kolmannen kanssa. Ryssänrenkien osuudet on painettu kursiivilla, mikä on lukijalle kauhistus, mutta niin sen välittämä näkökulma myös. Kaapatut lapset, jotka tottuvat tappamiseen. Muuttunut tuttu, joka tekee pahaa.

Valun hitaasti toivosta tyhjäksi. Koko maailma on vaihtanut kasvonsa. Mikään aiemmin luulemani ei ole ollut totta.


Vaino vei minut mukanaan. Siinä on vauhtia, kerronnan imua. Julmuutta on, mutta aukkoisuus ja Räinän kieli pehmentävät kauhua. Lukijan lohduksi myös joku selviää.

Kirjan lopussa on Räinän jälkisanat, jotka avaavat yhtymäkohtia todellisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin.


Jenni Räinä: Vaino. Otava 2025. 255 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

torstai 7. elokuuta 2025

Dekkarimaisesti rakennettu sukutarina – Aslak Nore: Meren hautausmaa


Jos kaipaat loppukesääsi vetävää dekkarihenkistä kirjaa, joka on samalla sukutarina, jännityskertomus ja historiaa valottava, on Aslak Noren Meren hautausmaa hyvä valinta.

Norjalaisen Noren myyntimenestykseksi noussut kirja kertoo Hurtigruten-rannikkolaivan uppoamisesta vuonna 1940. Onnettomuus kietoutuu Falckin laivanvarustajaperheen historiaan – vai oliko kyseessä sittenkään onnettomuus?

Aikanaan haaksirikosta selvisi nuori äiti Vera ja tämän vastasyntynyt poika. Nykyajassa Vera on isoäiti ja tekee itsemurhan. Käynnistyy kiivas testamentin etsintä. Vera oli kirjailija, joten jälkeenjäänyt käsikirjoitus nousee tarinan keskiöön.

Salaisuuksia pompsahtelee pintaan, ja tarina kaartaa Norjan natsihistoriaan, Beirutiin, Afganistaniin ja minne vielä. Nore viskelee koukkuja lukijan eteen hurjaa tahtia.

Kirjailija Noren tausta journalistina Lähi-Idässä ja armeijan eliittijoukoissa Bosniassa selittävät monisäikeisen juonen. Tekisi mieli kysyä, missä rajaus, mutta Nore on selvästi enemmän on enemmän -koulukuntaa.

Etälukupiirimme piti tarinan jännitteistä ja siitä, miten faktaa ja fiktiota on yhdistelty. Kaipasimme henkilöhahmoihin syvyyttä ja kärsimme aiheähkystä. Lopulta olimme yksimielisiä siitä, että emme jatka tarinan maailmassa kakkososaan, vaan siirrymme toisenlaisiin maisemiin. (Tokarczuk kutsuu!)

Meri on kirjassa keskeisessä roolissa, joten vielä syyskuun loppuun asti voit napata tällä osuman Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 🌊

Helmet 2025: 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon.

Aslak Nore: Meren hautausmaa. Gummerus 2023. 480 s. Alkuteos: Havets kirkegård. Suom. Aki Räsänen. Kirjastolaina.

lauantai 5. heinäkuuta 2025

Ylistys saaristolle, ystävyydelle ja mielikuvitukselle – Tove Jansson: Kesäkirja


Kannessa on Tove Janssonin maalaus. 



Jotain hyvää oli toissaöisessä Ulla-myrskyssä: tyynnyttelin mieltäni lukemalla pikkutunneilla Kesäkirjaa ja sain vihdoin luettua tämän klassikon.

Vuosia ajattelin, että olen lukenut Kesäkirjan, tietenkin olen. Mutta eipä sitä löytynyt luettujen listoiltani. Omassa hyllyssäni kolmen vuoden takainen juhlapainos kuitenkin loikoili. Ryhdyin lukemaan, ja ensimmäiset luvut tuntuivat etäisesti tutuilta. Olen kai vain lukenut niin monta juttua kirjasta, ehkä pätkänkin joskus, että mielikuva lukemisesta on päässyt syntymään.

Kesäkirja vie Suomenlahden ulkosaaristoon, missä pikkutyttö Sophia ja isoäiti viettävät kesäpäiviä. Sophian isäkin on paikalla, mutta hän on etäinen hahmo ja tekee useimmiten vain töitä.

Sophian ja isoäidin ystävyys on yhteisiä leikkejä ja seikkailuja saaressa. On hyviä ja huonoja päiviä, yhteisiä salaisuuksia ja omia. Sophia kyselee ja vasta muodostaa käsitystään maailmasta, isoäidin muistot valottavat vahvan ja suorasukaisen naisen historiaa. Sophia kiipeilee, huimaus pakottaa isoäidin liikkumaan välillä nelinkontin.

Toisinaan mietin, että suomennos voisi kaivata päivitystä, mutta muuten Kesäkirja on juuri niin täydellinen kuin odotin! Se on ylistys saaristolle, ystävyydelle, mielikuvitukselle ja kesälle.


Helmet 2025: 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin.

Tove Jansson: Kesäkirja. Alkuteos: Sommarboken (1972). Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2022. 176 s. Ostin uutena.

maanantai 30. kesäkuuta 2025

Vahva saaristosarjan avaus – Roy Jacobsen: Näkymättömät



Olen suunnitellut aloittavani Roy Jacobsenin Barrøy-sarjan lukemisen jo monena kesänä. Vihdoin kesäkuun alussa käynnistämäni Kirjoja ulapalta -haaste antoi sysäyksen, jota tarvitsin.

Norjan rannikolla yksi kymmenistätuhansista saarista on pieni Barrøy. Sillä asuu vain yksi perhe, Barrøyt. Eletään 1900-luvun alkua. Elämä on niukkaa, luonnonvoimat arvaamattomia.

Horisontti on luultavasti tärkeintä, mitä heillä täällä ulkosaaristossa on, unessa väräjävä näköhermo, vaikkeivat he yleensä juuri pane sitä merkille eivätkä edes yritä ilmaista sitä sanoin.

Keskiössä on pieni Ingrid, jonka varttumista kirja seuraa. Hän oppii vanhempiensa johdolla keskeiset askareet ja aloittaa kiertokoulun. Hän kerää haahkan untuvia ja myrskyn rantaan huuhtomaa rojua ja hyötytavaraa. Isä lähtee talvisin Lofooteille kalaan kerryttämään lisäansioita ja palaa keväisin samaan aikaan kuin meriharakka. Ingrid odottaa suuren laivan paluuta kotisaarella muun perheen kanssa.

Näkymättömät on kompakti kasvutarina, vivahteikas saaristokuvaus ja ajankuva. Jacobsenin pelkistetty ja toteava kerronta sopii karujen saaristo-olosuhteiden välittäjäksi. Suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt dialogiin murreratkaisun, joka osuu mielestäni nappiin.

Seuraava Barrøy-sarjan osa Valkoinen meri jatkaa Ingridin tarinaa.

Viime aikoina olen kipuillut lukemisen kanssa. Olen antanut enemmän aikaa kirjoitusharrastukselle, minkä myötä lukemiseen on tullut jarruja. Editointivaihde on jäänyt päälle. Kaikessa tuntuu olevan kaikkea liikaa, mutta Näkymättömiä lukiessani en hamuillut punakynääni.


Roy Jacobsen: Näkymättömät. Barrøy 1. Alkuteos: De usynlige (2013). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Sitruuna 2022. 214 s.

Helmet 2025: 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.

tiistai 22. huhtikuuta 2025

Perhe- ja sotasalaisuuksien jäljillä – Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Kansi: Ville Laihonen.


Juni matkustaa saaristoon ottamaan etäisyyttä omaan elämäntilanteeseensa. Siellä hän asettuu taloon, jossa hän asui nuorena pitkiä aikoja mummin ja vaarin luona. Etäinen äiti Lilla on kuollut, joten talo on nyt Junin.

Talosta Juni löytää valokuvan, joka sysää tapahtumat liikkeelle:


Sotilas hymyili ja katsoi vähän sivuun kamerasta. Mummi katsoi sotilasta ja hymyili myös. Miehellä oli päässään suikka, ja pystyin nipin napin erottamaan hänen takissaan kotkan. – – Molemmista huokui rakastumisen hurma.


Juni alkaa tutkia isoäitinsä menneisyyttä samalla kun hän yrittää ratkoa oman elämänsä ongelmia. Väkivalta ja isättömyys tuntuvat toistuvan suvun naisten kohtaloissa.

Tapahtumat etenevät kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja sotavuosissa, kun isoäiti oli nuori. Isoäidin tarina näyttää, minkälaista oli olla saksalaisen sotilaan morsian ja miten sota rikkoo sekä paikkakunnat että ihmiset.

Jännite saa sivut kääntymään, ja Teigen teksti etenee soljuen. Perhesalaisuuksien vyyhti oikenee hiljalleen. Kirjassa kuvataan sota-ajan julmuuksia, joten herkimmille lukijoille en tätä uskaltaisi suositella.

Helmet 2025: 33. Kirjassa ratsastetaan.

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa. Alkuteos: Mormor danset i regnet. Suom. Saara Kurkela. WSOY 2025. 309 s. Kirjastolaina.

torstai 17. huhtikuuta 2025

Elämän viimeiset kirjaukset – Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Kansi: Sara R. Acedo.


Bo on vanha mies, joka tietää kuolevansa pian. Ruumiinvoimat hiipuvat, muisti pätkii.

Kotona seuraa pitää Sixten-koira, joka hyppää tottuneesti sivustavedettävälle Bon vasenta reittä vasten. Poika Hans lataa jääkaapin ja pakastimen täyteen ruokaa, mutta uhkaa viedä Sixtenin, koska sen lenkittäminen on käynyt Bolle raskaaksi.

Tekee mieli loiskauttaa kuuma tee Hansin naamaan. Huutaa etten minä poikaani tällaiseksi kasvattanut.

Bo ei kuitenkaan huuda, vaan kieppuu ajatuksissaan. Tekstin puhekielisyys korostaa tätä. Muistot alkavat vyöryä. Ne vievät lapsuudenkotiin, mökkireissuille Ture-ystävän kanssa, perheen perustamiseen.

Minäkertoja Bo osoittaa sanansa vaimolleen, joka on joutunut muistisairauden vuoksi hoitokotiin. Siellä on raskasta käydä, kun rakas on niin muuttunut.

Bon päiviä jaksottavat kotihoidon käynnit. Hoitajista Ingrid ei väistä katsetta, hänen kosketuksensa on aina lämmin. Kalle taas on mukavan vähäpuheinen. Mutta jos paikalle sattuu se kylmäkiskoinen syöjätär, päivä on pilalla.

Kurjet lentävät etelään on ruotsalaisen Ridzénin esikoisromaani. Se sai alkunsa, kun Ridzén löysi kotihoidon tekemiä merkintöjä isoisästään. Romaanissakin Bon vaiheita kirjataan ahkerasti.

Lukiessani ihastelin suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomin työtä, erityisesti vivahteikkaita verbivalintoja.

Kirja tuli lähelle. Kuivailin kyyneleitä hihoihin ja tyynyliinaan ja lopulta osasin varata lukuhetkiin nessuja. Lukiessa mieleeni palasi välähdyksiä oman isäni hiipumisesta viime kesänä. Hänkin nukkui pois Bon tapaan silloin kun kurjet lähtivät muuttomatkalleen.

Nyt kurjet ovat jälleen palanneet.


Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään. Tammi 2025. 326 s. Alkuteos: Tranorna flyger söderut (2024). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kirjastolaina.

Helmet 2025: 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon (Sjöblom on saanut valtionpalkinnon)

tiistai 8. huhtikuuta 2025

Kun avioliitto seilaa karikolle – Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani

Kansi: Jenni Noponen.


Ravintolan vessassa vahingossa kuultu keskustelu käynnistää Lotan elämässä kriisin, jota hän pakenee sulattelemaan saaristomökille.

Miehen uskottomuus tuntuu vievän pohjan kaikelta. Lapset ovat jo niin isoja, että pärjäävät, mutta miten Lotta selviäisi taloudellisesti mahdollisesta erosta? Vai voiko kaiken antaa anteeksi?

Pesosen avioliittoromaani on jouhevaa luettavaa. Henkilöt ovat eläviä, vaikka monet heistä kohdataan vain puhelinkeskustelujen välityksellä. Erityisesti Lotan ahkerasti deittaileva eläkeikäinen äiti hurmaa. Lotta sisuuntuu ja voimaantuu tarinan edetessä, mutta Pesonen ei tee hänestäkään puhdasta pulmusta. 

Luin saaristokuvausta mielenkiinnolla. Meri-ilma on auttanut minuakin selventämään monenlaisia tilanteita. Tunnistan itsenäisten saarireissujen voimaannuttavan vaikutuksen ja sen kauhun, kun seurana on vain koira ja sille tapahtuu jotakin ikävää.

Kuvittelin tuntevani -nimen monimerkityksisyys jäi pyörimään mieleen lukemisen jälkeen. Ja tulihan sille kannen purjeveneellekin selitys!

Jäin miettimään, että kummoisia eivät ole puutarhakalusteet, jotka menevät sateessa pilalle. Ihmettelin myös, miksi Lotta ottaa laituriin kiinnitetystä veneestä pohjatulpan pois, jotta se ei uppoaisi.


Helmet 2025: 42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja.


Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani. Gummerus 2025. 250 s. Kirjastolaina.

tiistai 25. helmikuuta 2025

Kriisejä ja jälkimaininkeja – Pirkko Saisio: Voimattomuus

Kansi, joka ei näy kuvassa: Marjaana Virta.


Onneksi on Saisio, rantakahvit, lupaus keväästä. Voimattomuuden vastavoimat.

Päivällä korviini kantautuivat tiaisten kevätjamit ja illalla nappikuulokkeeni valtasi kirjapuhe, kun etälukupiirimme ruoti Pirkko Saision Voimattomuutta.

Draaman keinoja hyödyntävä romaani kertoo tavallisen tarinan epätavanomaisesti, omalakisesti.

Se juhannus nostatti tsunamin, josta minä selvisin.

Ensin liikahtivat mannerlaatat, vähän, tuuman verran. Ne liikahtivat niin syvällä, ettei liikahdusta edes huomannut.


Keskikesän yöttömässä yössä pappi Jaakko näkee ilmestyksen, joka ajaa paitsi hänen avioliittonsa kriisiin, myös hänet uskonkriisiin. Seuraa itsensä kadottamista ja etsimistä, etääntymistä ja lähentymistä.

Aikajana yltää aina seuraavaan juhannukseen asti, ja vuoden tapahtumia selostetaan muun muassa lukuisten minäkertojien voimin. Kolmiodraamassa on osia jaossa monelle. Samaa tilannetta katsotaan usein eri näkökulmista, mikä tarjoaa lukijalle tilaa tehdä vielä omat päätelmänsä.

Elämä voi höykyttää tsunamin lailla, yllättäen ja jättäen jälkeensä kaaoksen. Mikään ei palaa ennalleen, mutta jälleenrakennus on elämää sekin.

Nopealukuista, ajatuksia herättävää.


Helmet-lukuhaaste 2025: 9. Kirjassa on konflikti.


Pirkko Saisio: Voimattomuus. WSOY 2005. 491 s. Ostin käytettynä. Kansi: Marjaana Virta.

maanantai 3. helmikuuta 2025

Sodan ja avioliiton kauhujen tahdit – Heidi Köngäs: Tango Frisk

Kansi: Piia Aho.


Merenkurkun yli Ruotsista Pohjanmaalle potkukelkalla sutjutteleva Jalmari Frisk eli Jalle vie nuoren Alinan sydämen. Hääkellot soivat, syntyy viisi lasta seitsemässä vuodessa.

Yhteistä kieltä Jallella ja Alinalla ei ole, eivätkä he sellaista opi. Jalle on Vähässäkyrössä eli Fyrrykyrössä kielipuoli, eikä puhu lapsilleen niin paljon, että nämä oppisivat isänsä kielen kunnolla.

Hurmuri-Jallesta kuoriutuu despootti. Omavaltainen perheenpää määräilee ja huseeraa toisissa naisissa. Avioliittokuvaus on hyytävä. Alina on koulutukseltaan karjakko, mutta ammattinharjoittaminen jää, kun lasten, talon ja sairaan anopin hoitaminen imevät mehut.

Sotatantereet kutsuvat perheen täysi-ikäistyviä lapsia. Usko lähtee Saksan riveihin ja kohtaa SS-miehenä seikkailun sijaan verkkokalvoille palavat kauhut. Simo-esikoisen kohtalo särkee äidin.

Kristiina-tytär palvelee lääkintälottana Kannaksella, eikä pääse opiskelemaan, koska isä istuu perheen rahojen päällä.

”Haluaisin mennä sairaanhoitajakouluun”, pyysin, mutta Faari vain nauroi, ettei ”viitsi nakka pengar hukku. Miksi heittä koulu pois?”

Kertojina ääneen pääsevät Alinan lisäksi vuoroin osa perheen lapsista. Vaihtelevat kertojat ristivalottavat perheen vaiheita vetävästi.

Lopussa on mutta. Se on niin suuri, että se uhkaa jättää tarinan imun varjoonsa. Mokia on liikaa. Tekstissä on tyhjäkäyntiä: virkkeessä sama sana toistuu virkkeessä ärsyttävästi. Aivan kuin sanan siirtämisestä olisi seurannut sanan tuplaus.

Usein lähekkäin on samansisältöisiä lauseita, joko peräkkäin tai läheisissä kappaleissa. Samaa asiaa vatvotaan aivan turhaan. Teksti jankuttaa samaa sisältöä. Lukija hölmistyy.

Myös logiikka takkuaa. Ai miten niin Kristiina saa vasta kolmannella heitolla kiukaasta kunnon löylyt ja kyyristyy, hänhän on jo lauteilla kyyryssä? Muitakin esimerkkejä olisi.

Kunpa kirjalle olisi suotu vielä yksi tai useampi editointikierros. Tarinan ainekset ovat niin houkuttelevia, että täysosuma jäi vain viilausta vaille vajaaksi.

Helmet-lukuhaaste 2025: 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä.

Kotimaan kirjakierros: Uusimaa.


Heidi Köngäs: Tango Frisk. Otava 2024. 400 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Piia Aho.

maanantai 13. tammikuuta 2025

Vaikean ja väistämättömän äärellä – Kati-Annika Ansas: Päätöstili

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Kuolema ei ole helppo aihe. Sitä eivät useimmat halua ajatella ennen kuin on pakko. En minä ainakaan halunnut.

Kun iskäni kuoli syksyllä, olin ehtinyt valmistautua kuolemaan muutaman kuukauden ajan. Silti menetys sai minut tolaltani ja kaipasin surun tueksi myös kirjoja. Eiväthän järjestelyt voi olla näin vaikeita, käyvätkö muutkin surutyönsä keskellä samaa paperisotaa? Kuolema nimittäin tutustuttaa aivan uuteen sanastoon, ja byrokratiaan.

Kati-Annika Ansaksen Päätöstili oli minulle tukikirja, itkukirja, lohtukirja. Joku muukin on käynyt läpi samoja vaiheita, tunteita ja järjettömyyksiä oman surunsa keskellä. Ja vielä sanoittanut kaiken koskettavaksi teokseksi.

Ansas oli isoäitinsä edunvalvoja tämän eläessä, ja kuoleman jälkeen hän toimi pesänhoitajana. Järjestelyjen ja asioiden hoitamisen rinnalla Ansas pohtii kuolemaa kirjoissa ja taiteessa. Hän myös muistelee yhteisiä hetkiä isoäidin kanssa ja kertaa suvun vaiheita.

Samastun loputtomiin selvittelyihin ja ristiriitaisten ohjeiden mukaan toimimiseen, vaikka meillä suurimman taakan on kantanut toinen isosiskoni. Kuolemaan liittyviä papereita on kassillinen, ja aina jotakin puuttuu.

Ansas kysyy ”Onko tässä mitään järkeä?”, ja usein ei tunnu olevan.

Kun tunteet ovat pinnassa, ei kärhämiltä vältytä. Ansas puhuu sukupuun oksasta, joka kyseenalaistaa hänen toimintansa. Missä ovat kuitit, et kai vaadi palkkiota työstäsi? Syytökset tuntuvat kohtuuttomilta, kun on toiminut vaikeassa tilanteessa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Asioiden päätökseen saattamiseen menee aikaa, ja otan lohduttavana tietona, että se hetki koittaa.

Päätöstili ja viimeaikaiset kokemukseni ovat opettaneet, että vaikka omaa kuolemaansa ei haluaisi ajatella, onhan tässä vielä aikaa, olisi jäljelle jäävien kannalta reilua käydä vaikeaa kohti. Tehdä edunvalvontavaltuutus, hoitotahto, hautaustahto. Laittaa paperille ainakin jonkinlainen viimeinen sana. Puhua omista toiveista. Kaikilla meillä kun kuolema on edessä.

Helmet 2025: 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kotimaan kirjakierros: Kymenlaakso.


Kati-Annika Ansas: Päätöstili. Avain 2024. 183 s. Kirjastolaina. Kansi: Emmi Kyytsönen.

lauantai 11. tammikuuta 2025

Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.


Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

maanantai 6. tammikuuta 2025

Elämien taitekohdissa – Jussi Huhtala: Verenkeitin

Kansi: Asko Künnap. 


Ennen kuin pääsen postaamaan uuden vuoden luetuista, teen muutaman kurkistuksen kirjavuoden 2024 lopulla luettuihin. Ensimmäisenä vuorossa on Jussi Huhtalan Verenkeitin.

Huhtalan toinen romaani ei ole veren valutuksella saati keittämisellä mässäilevä dekkari, vaan kirjan nimi Verenkeitin on vedenkeitin eteläpohjalaisella murteella. Keskeinen tapahtumapaikka on Kauhava.

Päähenkilö ja minäkertoja on toimittaja Mikko, vuosia sitten synnyinseuduiltaan lähtenyt keski-ikäinen mies. Kun lakeuksilta kaikuu hätähuuto äidin katoamisesta, suuntaa Mikko sisarustensa Jonnan ja Henkan avuksi ja tueksi. Jännitysjuonne siis löytyy, joten jonkinlainen mielleyhtymä vereen tuntuu sittenkin olevan paikallaan.

Mikko pyrkii pitämään vierailut Kauhavalla lyhyinä, koska hän on rakentanut elämäänsä ja identiteettiään Helsinkiin. Äidin katoamisesta kuitenkin käynnistyy tapahtumien sarja, jonka vuoksi Pohjanmaan-junaan on hypättävä vielä monta kertaa.

Lapsuuden ja nuoruuden maisemat herättävät Mikossa muistoja ja puolia, joista hän ei niin välittäisi.

Vinttiin meneminen on kuin aikamatka. Ravintola on tuttu, ja osa ihmisistäkin, mutta molemmat ovat muuttuneet. Paikan sisustus on erilainen, ja nuoret ihmiset ovat keski-ikäistyneet. Tuntuu, että jokin aika-avaruudessa on mennyt pois paikoiltaan. Ikään kuin olisin pölähtänyt paikalle madonreiän kautta kiihdyttämällä autoni määrättyyn tuntinopeuteen, enkä pääsisi takaisin, ellen löytäisi jostain hullua professoria ja metsästäisi salamaniskua, jonka teho riittäisi palauttamaan minut nykypäivään, ja se olisi hyvin, hyvin epätodennäköistä.

Mieleen vyöryvät entiset suhteet, isän teot, tämän kuolema. Veri on välillä kiehunut, millä on ollut tuhoisia seurauksia. Sisarusten väleissäkin on selvitettävää, veri kun on vettä sakeampaa. Miten suhtautua menneisyyden haamuihin?

Huhtala kirjoittaa jouhevasti ja alkukankeuden jälkeen sain myös huumorin sävyistä kiinni. Murredialogi upposi ainakin tällaiseen etelän lukijaan ongelmitta.

Kiinnostuin Mikon, sisarusten ja heidän vanhempiensa suhteista ja kohtaloista sekä tyhjenevän maaseudun tematiikasta. Vaikka välillä dialogin toisteisuus ärsytti, puhetavat ja fraasit luovat henkilöhahmoihin syvyyttä ja tunnistettavuutta.

Verenkeitintä voin suositella ainakin perhesuhteista kiinnostuneille, pieniltä paikkakunnilta kasvukeskuksiin muuttaneille ja keski-iän kriiseissä velloville.


Jussi Huhtala: Verenkeitin. Enostone 2024. 235 s. Sain kirjan kirjailijalta.

maanantai 9. joulukuuta 2024

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa





Yhdeksännessä luukussa toivotan tummanpuhuvat värit tervetulleiksi runokirjajoulukalenteriin.

Tuija Välipakan Saari josta olen poissa on kokoelma, jonka runot käsittelevät muistoja kuolleesta isästä, ikävää, perinnöksi jäänyttä saaripaikkaa. Runon puhuja pohtii, miten jatkaa saarielämää paikassa, joka on tulvillaan muistoja. Osa sivuista on mustia, niillä runo kulkee valkoisella. Enemmän sanoja on kuitenkin vaalealla pohjalla.

Uppouduin Välipakan runoihin isäni hautajaisten jälkeen. Ne sanoittavat ajatuksiani monin paikoin niin tismalleen, että tuntuu luissa asti.

Voisin siteerata kymmeniä kohtia, melkein koko teoksen. Talviseen kalenteriin sopii tämä runopala:

Sillä hetkellä kun järvi jäätyy umpeen
                 saari kiinnittyy mantereeseen

kuin elin ruumiiseen.
                 Miten kylmä pieni sydän      saari
                 Kannan sitä mukanani koko talven.

Typografiaa ei aina ole mahdollista toistaa näissä somejutuissa, vaan runon ulkoasu on kopioituna vähän sinnepäin. Kokoelmassa tyhjä tila ennen sanaa antaa sanalle painoa. Usein ennen ’isää’ on tilaa, päivän katkelmassa myös 'saari' saa tauon edelleen.

Oman saaristomökkini merellä jää kiinnittää mantereeseen vain hauraasti. On railoja, sulaa, virtauksia. Saari on pitkään pääsemätön, mutta sydämessä läpi talven. Isälleni järven jää tarkoitti kulkureittiä, mahdollisuuksia. Mökki ei uinunut, vaan sai toisenlaisen elämän talvella.

Välipakan runoissa isän ei anneta valua menneisiin aikamuotoihin, mikä tuntuu lohdulliselta. Kun elämä jatkuu, isä kulkee mukana. Välähdykset yhteisistä hetkistä ovat ja pysyvät muistoissa.

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa. Siltala 2024. 113 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenni Saari.

perjantai 6. joulukuuta 2024

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Anja Erämaja: Joku menee aina ensin



Sinikantisen Anja Erämajan runoteoksen rytmissä toivotan hyvää itsenäisyyspäivää! 🇫🇮 Halusin kuudenteen luukkuun suomen kielen juhlaa, ja sitä sain.

Joku menee aina ensin kiertyy elämänhalun ympärille. Sitä koetellaan, vaan se ei katoa. Runon puhuja menettää äitinsä ja jatkaa siitä, mihin äiti jäi. Touhuaa puutarhassa, neuloo sukat loppuun. Menetyksen jälkeen ja sairastelemisen keskellä elämä jatkuu. Myös ilo.

Tunnistan Erämajan vastustamattoman poljennon aiemmista teoksista. Pohjavire kokoelmassa on kenties surullinen ja kaihoisa, mutta runojen poukkoilevat sanalistat ja assosiaatiot saavat hymyn huulille.

Matkalle tropiikkiinkin seuraa mukana äidin ikävä, yllättäen talvenkin:


Jos olisi talvi, heittäytyisin selälleni hankeen, taivaalla tutut lamput,
ulko-oven vieressä katkaisin.

Jos olisi talvi hiihtäisin perintösuksilla herukkapensaan ympäri,
lapasten alla lämpimät kädet,

puolimatkassa vaihtaisin tyyliä, reittiä, luistelisin ohi
taukotuvan, lintutornin,
latuverkkoon voi luottaa, se vie perille, ja kun oikein ajattelee
ylämäet ovat alamäkiä, hiki haltioitumista.


Taivaan lamput ovat eri asennossa ulkomailla eikä tropiikissa ole pehmeää hankea, jolle kellistyä. Hiihtäminen on runon puhujalle tuttua ja ilmeisen mielekästä tekemistä. Hän osaa tyylit ja kuntoakin on. Hiihto on liikettä, joka vie mukanaan aina hikeen asti.

Erämajan runoissa on aina pilkettä, ja huomaan ajattelevani, että ehkä puhuja ulkomailla ollessaan vain jossittelee, eikä oikeasti pidäkään hiihtämisestä tai hallitse sitä. Mutta tropiikin lämmössä sekin näyttäytyy kotoisalta. NIin tai näin, runossa on vahvoja, tunnistettavia kuvia, sen rytmi suihkii eteenpäin kuin haltioitunut hiihtäjä.


Anja Erämaja: Joku menee aina ensin. WSOY 2024. 94 s. Ostin uutena. Kansi: Martti Ruokonen.

torstai 5. syyskuuta 2024

Äidin elämän äärellä – Peter Handke: Riisuttu epäonni

Kansi: Kim Söderström. Kannen kuva: Rax Rinnekangas.


Handke on hankala. Handkessa on jotakin hämärää.

Näissä mietteissä aloin lukea Riisuttua epäonnea ja valmistautua kirjaston Peter Handke -lukupiirin ensimmäiseen tapaamiseen. 

Menin lukupiiriin entiselle työpaikalleni ensimmäistä kertaa sitten kirjastonhoitajana lopettamisen. Reilu vuosi oli riittävä varoaika, suurin suru on ehtinyt hälvetä. On mieletöntä, että vuosia sitten Joycen Ulysseksen lukemisen ympärille koottu piiri elää edelleen; teema ja osin ihmisetkin vaihtuvat vuosittain, mutta ydin on säilynyt.

Handke kirjoittaa vuonna 1972 ilmestyneessä pienoisromaanissa äitinsä itsemurhasta ja siihen johtaneista vaiheista. Teos on eräänlainen yritys ymmärtää äidin elämää ja ratkaisuja.

On köyhyyttä, kapeat koulutusmahdollisuudet. Tulee sota ja avioliitto saksalaisen sotilaan kanssa, kun hän jo odottaa toisen miehen lasta. Äiti ei kuitenkaan tunne katolisessa ympäristössä tuttua maailmantuskaa, vaan uskoo sattumanvaraiseen, maanpäälliseen onneen – ”hänellä itsellään oli ollut sattumalta vain huono tuuri.”

Olin lukenut kirjan yli puolivälin, kun aloin merkata sitä Goodreadsiin. Siis mitä: olen lukenut tämän aiemmin? Ja löytyipä täältä blogistakin pieni juttu 11 vuoden takaa. Muistikuvia ei ollut sitten minkäänlaisia. Miten tämä on mahdollista?

Handke kirjoittaa raskaasta ja koskettavasta aiheesta raportoivaan tyyliin. Äidin elämässä on monia surullisia käänteitä, mutta tunteissa ei vellota. Jos kirjan vain ”lukaisee”, siitä ei välttämättä jää vuosikymmeniä kestäviä muistijälkiä. Puheliaassa lukupiirissä kirja perattiin niin tiheällä kammalla, että jos en seuraavienkaan kymmenen vuoden päästä muista itse kirjaa, niin lukupiirin kyllä. 

Toinen lukukerta ei hälventänyt Handken hankalaa tuntua, sillä pitkät virkkeet ja mutkikkaat lauserakenteet vaativat lukijalta paljon. Toteava tyyli jättää paljon rivien väliin.

Tällä lukukerralla minulle kiinnostavimpia olivat kirjoittamista koskevat huomiot:

Yleensä kirjoittaessani lähden liikkeelle itsestäni ja omista jutuistani, irtaudun kirjoittamisen edetessä yhä enemmän siitä ja lopulta irtaudun itsestäni ja jutuistani, työntuotteesta ja tavaratarjouksesta, mutta tällä kertaa, koska olen vain kuvailija enkä voi ottaa kuvailtavan roolia, ei minulta onnistu etäisyyden ottaminen. Vain itsestäni voin ottaa etäisyyttä; äidistäni ei tule millään, kuten muulloin itselleni käy, liikuteltavaa ja itse liikkuvaa, yhä lisääntyvässä määrin iloista roolihahmoa. 

Handken hämäriin puoliin pääsemme lukupiirissä käsiksi myöhemmin.


Helmet 2024: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo.


Peter Handke: Riisuttu epäonni. Lurra 2003/2009 (2.p.). Alkuteos: Wunschloses Unglück (1972). Suom. Arja Rinnekangas. Kansi: Kim Söderström.

maanantai 2. syyskuuta 2024

Saariston erakon salaisuudet – Henning Mankell: Italialaiset kengät

Kannen kuva: Terje Rakke.


Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta on vielä noin kuukauden päivät jäljellä! Syyskuun loppuun asti ehdit osallistua merikirjahaasteeseen, jossa pääset loppuarvontaan mukaan jo yhdellä luetulla kirjalla. Tarkemmat ohjeet ja lukuvinkkejä löydät haastepostauksestani

* * *


Henning Mankellin saaristoromaani Italialaiset kengät on odottanut lukemistaan hyllyssäni kauan. Hintalapun mukaan olen sen jostakin napannut mukaani kahdella eurolla.

Päähenkilö Fredrik elää erakkona Ruotsin ulkosaaristossa:

Saarilla asuvat ihmiset ovat harvoin kovaäänisiä tai puheliaita. Horisontti on siihen ihan liian suuri.

Keskeisin ihmiskontakti on äreä postimies, joka tulee useamman kerran viikossa veneellä tai hydrokopterilla miehen laituriin. Postia ei ole, mutta miehellä riittää luulosairauksia ja oireita esiteltäviksi. Frederik on nimittäin entinen lääkäri.

Talvella jäälle saaren eteen saapuu hahmo, erakon entinen rakastettu Harriet. Rollaattorin kanssa. Nainen vaatii erakkoa lunastamaan lupauksensa eli viemään hänet eräälle metsälammelle.

Kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä kaikki, mitä olin pitänyt varmana ja ratkaistuna, alkoi yhtäkkiä muuttua.

Ja niinhän siinä käy, että Norlannin metsistä löytyy paljon muutakin kuin jäinen lampi.

Italialaiset kengät on koukuttava ja inhimillinen romaani vanhenemisesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Jännitteitä ja vastattavia kysymyksiä riittää. Mikä oli se käänne, joka sai menestyvän kirurgin erakoitumaan? Miksi nuoruudenrakkaus ilmestyy jäälle?

Kaapeissa on luurankoja eli vierashuoneessa suuri muurahaiskeko. Se vain kasvaa vuosi vuodelta.

Nainen tuo erakolle kuoleman mutta myös elämän. Mitä tämä kryptinen lause tarkoittaa, selviää lukemalla!


Helmet 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.


Henning Mankell: Italialaiset kengät. Otava 2007. 411 s. Alkuteos: Italienska skor 2006. Suom. Laura Jänisniemi.

perjantai 16. elokuuta 2024

Rakkaudesta ja lyriikasta – Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Elokuun lukulistalleni kiilasi Alejandro Zambran Chileläinen runoilija, jonka sain yllätyslähetyksenä kustantajalta. Kiitokset lähetän Aulan suuntaan!

Moni varmasti ajattelee Pablo Nerudaa, kun puhe kääntyy chileläisiin runoilijoihin. Alejandro Zambran vetävä romaani osoittaa, että heitä on muitakin – ainakin fiktiivisessä maailmassa.

Runojen ja runoilijoiden lisäksi romaanissa on kyse rakkaudesta ja perhesuhteista.

Carlan ja Gonzalon rakkaustarinan ensimmäisellä kierroksella eletään 1990-luvun alkua. Tuolloin Gonzalo ottaa haparoivia ensiaskeleitaan runojen parissa, inspiraationaan tietenkin rakkaus.

Toisella kierroksella vuosia myöhemmin Gonzalosta tulee isäpuoli Vicentelle, omalaatuiselle pojalle, joka on koukussa kissanruokaan (!). Gonzalolle runoista tulee työ, mutta tutkijana. Vicentestä puolestaan kasvaa runoniekka.

Tarinaan lisätasoja tuo amerikkalainen nuori nainen Pru, gringa, joka matkustaa Chileen kirjoittamaan artikkelia ja saa oppaakseen aikuistuneen Vicenten.

Kun Prun artikkelin aiheeksi tarkentuu chileläiset runoilijat, on luontevaa marssittaa heidät tutustumiskierrokselle myös lukijan eteen. Lyyrikoilla salanimet vaihtuvat, toiset unohtuvat yhden teoksen jälkeen, harvoille löytyy paikka kaanonista. On sivuseikka, mikä kaikki on faktaa, mikä fiktiota. Esimerkkien myötä runous tulee lähelle.

Luin Zambran tekstiä ilolla, se on oivaltavaa ja vaivatonta. Monesti jäin makustelemaan taidokkaita virkkeitä ja herättipä lukeminen runonälkääkin. Nautinnon välittämisestä suuri kiitos kuuluu suomentaja Sari Selanderille.


Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija. Alkuteos: Poeta chileno (2020). Aula 2024. 459 s. Suom. Sari Selander. Arvostelukappale.

torstai 8. elokuuta 2024

Arkista taiteilijaelämää – Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo

Kansi: Markko Taina.



Ukkospiilo sohvannurkassa ja sujuvasti etenevä kirja. Niistä oli Mintun ja minun sadepäivä tehty. 

Leena Lehtolaisen uutuus Korkean paikan lumo on musiikillisesti lahjakkaan Riikan kasvutarina lapsuudesta keski-ikään. Lapsitähti kulkee parrasvaloista perheenäidiksi, laulujen sanoittajaksi ja museotyöntekijäksi. Läpi elämän naista kiehtovat korkeat paikat, kuten Puijon ja Eiffelin tornit sekä hotelli Tornin Ateljee-baari.

Lapsuuden ja nuoruuden Riika viettää 1970- ja 80-lukujen Arpikylässä Kuopion lähellä, josta muuten on kotoisin myös Lehtolaisen romaanihenkilö Maria Kallio. Sieltä tie vie Helsinkiin opiskelemaan. Oman perheensä kanssa hän sittemmin asettuu Kirkkonummen metsäisiin maisemiin ja päästään jo pandemia-aikaan.

Riikan elämässä käänteitä riittää, mutta monet niistä juostaan läpi. Vauhti ja jonkinlainen kepeys häiritsivät lukukokemustani. Jossakin vaiheessa kurkistelin kirjaston sivuille, onko tämä luokiteltu nuortenromaaniksi – ei ole. Loppupuolella käväistään syvemmissäkin tunnoissa, kunnes on kiire solmia langat yhteen.

Kustantaja kuvailee romaania taiteilijaromaaniksi. Riikan taiteilijuus on arkista, perhe-elämän rinnalla toteutuva ura, vaikka saa hänkin maistiaisia glamourista. Sanoittajan työn kuvaus oli minulle kirjan kiinnostavin kerros. Riika ammentaa teksteihinsä ohimennen kuulluista keskustelunpätkistä, havainnoistaan arjessa, omista ja läheistensä tunteista. Tekstityöläisellä muistikirja on aina mukana.

Lehtolaisen dekkareista tuttua on Arpikylän lisäksi jouheva kerronta. Jotakin rosoa olisin tähän kaivannut, nyt juju on vaihtelu hän- ja minäkertojien välillä.

Entisenä kirjastonhoitajana kohottelin kulmiani, kun eräs hahmo jää kirjastoon töihin sivarin jälkeen ”ensin palkkatuella työskenteleväksi hyllyttäjäksi ja sitten oppisopimuskoulutukseen. Työ ei ollut liian kuormittavaa ja sitä sai tehdä yksin.” Ehkä hänellä on jokin poikkeusjärjestely, koska kirjastotyö on ensisijaisesti asiakaspalvelutyötä.

Helmet 2024: 7. Kirjassa rakastutaan.

Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo. Tammi 2024. 327 s. BookBeat.

perjantai 19. huhtikuuta 2024

Tunteella ruoasta ja syömisestä – Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

Kansi: Sara R. Acedo.


Karolina Ramqvistin Karhunainen oli kirjallinen iloni joulunaikaan, ja nyt kevään tehdessä tuloaan nautiskelin reilut parisataa sivua Leipää ja maitoa. Se on helppolukuinen, rehelliseltä maistuva kuvaus niin arkisesta ja samalla monelle niin vaikeasta aiheesta, ruoasta ja syömisestä.

Kirja on kirjastossa luokiteltu romaaniksi, mutta kustantajan luettelossa kirjailijan omaan elämään pohjautuva teos löytyy tietokirjoista. Muistelmaksi tämän lukiessani koko ajan mielsin. 

Minäkertoja on kirjailijanainen, joka ruotii omaa ruokasuhdettaan aina lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen yksinhuoltajaksi ja sitten monilapsisen perheen äidiksi. Kertojalla on läpi elämänsä ollut ambivalentti suhde ruokaan ja syömiseen. Ja mitä kaikkea ruoka onkaan? Se on paitsi ravitsemusta, se on huolenpitoa, se on sosiaalisten suhteiden hoitoa, estetiikkaa, nautinto, opettelua. Ruoka voi olla rakkaudenosoitus, ja romaani alkaakin virkkeellä "Ruoka on rakkautta."

Ruoan rinnalla toinen vahva teema on äiti-lapsisuhde. Ensin kertoja on ollut suhteessa lapsiosapuoli, sittemmin äiti. Yksinhuoltajan ainokaisena kertoja oli lapsena paljon yksin, ja noihin yksinolon hetkiin littyi usein syöminen. Hän sulatti mummon pakastimeen varaamaa pullaa tai valmisti hyvin nuorena toimeliaasti itse aterioita. Lettupino lohdutti, kun äiti oli poissa.

Lapsuudessa pitkät kesät isovanhempien hoteissa jättivät monia ruokamuistoja, joista keskeisin liittyy riisivanukkaaseen. Mutta miten käy, kun kertoja valmistaa perinneherkkua lapselleen? Maistuuko se omassakaan suussa enää samalta kuin mummon valmistama?

Ramqvist kirjoittaa elävästi lapsen näkökulmasta, kehollisista tuntemuksista. Nälkään ja syömiseen kiertyy vaikeita tunteita ja kokemuksia. Mikä on tarpeeksi, milloin on syönyt liikaa? Lukija ei ylläty, että kertojan ruokamuistoista ja tunteiden vuoristoradasta seuraa syömishäiriökäyttäytymistä. 

Kertojan kokemuksissa on paljon samastuttavaa. Hankalia ja tunteikkaita ruokamuistoja on varmasti lähes jokaisella, ainakin omaan mieleeni alkoi piirtyä muistoja lapsuudesta ja myöhemmistä vaiheista. 

Merkitsin muistiin virkkeen, joka on kuin oman päättyvän talveni kuvaus:

Ryhdyin usein leipomaan, kun en saanut mitään aikaiseksi tai kun sisimpäni valtasi tyhjyys, jonka halusin saada täytettyä.

Kun elämässä myllertää, taikinan kohoamisessa ja käsillä muovaamisessa on jotakin tuttua ja turvallista. Työnhaun tulos on täynnä tyhjää, mutta taikinaterapian seurauksena pakastin on täynnä pullaa. 

Helmet 2024: 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.


Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa. Alkuteos: Bröd och mjölk. (2022). Suom. Laura Kulmala. Gummeurs 2024. 267 s. 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...