Tuhon pyörteessä – Iida Rauma: Hävitys

Kansi: Tuomo Parikka.

Siltala 2022. 13 t 9 min / 400 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat / lainasin kirjastosta.

Olipa vimmainen ja korventava äänikirjakokemus! Iida Rauman Hävityksen rytmi ja intensiteetti vangitsevat. Lukija Karoliina Niskanen lukee kirjan miellyttävällä temmolla ja murredialogi soljuu. Äänikirjassa toisto tehokeinona välittyy erityisen voimakkaasti.

Päähenkilö A on sijaisuuksien hetteikössä eksyilevä nuori historianopettaja, joka naukkailee opettajanhuoneen kahvintuoksussa närästyslääkettä pitääkseen vatsahapponsa kurissa. Unettomuuttaan A lääkitsee juoksemalla öisin. Eräällä yölenkillä hän näkee tapauksen miehen ja naisen välillä, mutta ei ole aivan varma, mitä tapahtuu. Väkivaltaa, raiskaus? Hän ei puutu.

A tajuaa tunnistavansa naisen. Nainen on Ira, samalle musiikkiluokalle alakoulussa kesken kouluvuoden tullut tyttö. Vai ovatko A ja Ira sittenkin päähenkilön kaksi puolta?

Tapaus laukaisee A:n koulumuistot, jotka ovat A:lla ja Iralla kamalia. Kaarinalainen musiikkiluokka 1990-luvulla on vallankäytön ja väkivallan näyttämö, jolla yksi uhrataan yhteishengen nostattamiseksi. A on aina kaikkeen syyllinen, jopa itseensä kohdistuvaan väkivaltaan.

Hävitys piirtää lapsuuden traumojen vaikutukset esiin ja kysyy, kuka pitää lapsen puolta.

Yksilöä hävittävät tapahtumat vertautuvat Turun kaupunkiin ennen ja nyt kohdistuviin mylleryksiin ja tuhoon. Kaikki historia on muistamista, unohtumista, valikointia – niin yksilön, yhteisön, kaupungin kuin koko ihmiskunnan historia.

Lainasin kirjan kuuntelun jälkeen vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvaliitteen. Sen päiväkirjaotteet ja valokuvat alleviivaavat dokumentaarisuutta.

Toivotan Raumalle onnea Finlandia-mittelöön, joka ratkeaa muutaman tunnin kuluttua. Oma suosikki on helppo valita, kun on lukenut vain yhden finalistin.

Helmet-lukuhaaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi. 90-luvun lamavuosien koulukuvauksissa oli paljon tuttua.

Omaa elämäänsä perkaamassa – Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Kansi: Raimo Raatikainen.

WSOY 1995 (1. p. 1978). 239 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

En voi kirjoittaa Eeva Kilven Naisen päiväkirjasta ilman, että kirjoittaisin Ohtakarista ja Progoffista. Kirja matkasi mukanani, kun lähdin elokuun alussa neljäksi päiväksi Progoff-kirjoitusretriitille Ohtakariin, Lohtajalle. Nykyään Kokkolaan kuuluva Ohtakari on kalastajakylä ja pieni saari, jonne pääsee maasiltaa pitkin. Progoff taas on amerikkalaisen psykoterapeutin Ira Progoffin elämäntyönään kehittämä päiväkirjamenetelmä, jossa pyritään syvempään itsetuntemukseen ohjatun, intensiivisen kirjoittamisen kautta. 

Progoff-metodiin ei kuulu jakaminen, vaan jokainen kirjoittaa itselleen. Ajatuksena on pysähtyä oman elämänsä äärelle, tehdä valintansa ja kokemuksensa itselleen näkyviksi strukturoitujen tehtävien avulla. 

Majoituimme Ohtakarin leirikeskuksessa, ja päiväohjelmaamme kuului kokonaisina päivinä jopa kolme kirjoitussessiota. Sään salliessa etsiydyimme ulos kirjoittamaan, rannan muhkeat kivipaadet houkuttelivat monia. Merimaisemassa oli hyvä lepuuttaa silmiään, kun perkasi ajatuksiaan ja elämäänsä.

Vapaalla ajalla tutuksi tulivat luontopolut, hiekkadyynit, rantasaunan pehmeät löylyt. Pookia katselin vain maankamaralta, sen jyrkät portaat eivät huimauksesta kärsivää kiinnostaneet. Saaren kalastusmuseossa kuulin vanhan meren vaaroista, kalastajien ja luotsien kohtaloista, siikavellin saloista ja seilipaattien ominaisuuksista.

Kilven Naisen päiväkirja oli iltakirjani kurssilla, päivisin aikaa lukemiselle ei juuri jäänyt. Päiväkirjassaan Kilpi avaa kirjoittamistaan ja itsenäistä elämäänsä, joka välillä kääntyy yksinäisyydeksi. Hän pohtii suhdetta aikuisiin poikiinsa ja äitinä olemisen vaikeutta. Äitinä olen hirvittävä.

Kilpi kuvaa avoimesti suhteitaan ja seksuaalisuuttaan, mikä on epäilemättä kohahduttanut kirjan ilmestymisaikaan 1970-luvulla. Joidenkin iltojen jälkeen on huuli halki, leuka ruvella ja vaikea kävellä. Illalla poikamiehen lailla käyttäytyneet miehet saattavat aamulla kaivaa perhekuvan lompakostaan.

Päiväkirja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn. Työn alla kirjailijalla on uusi teos, jonka äärellä välillä luovuus kukkii, toisinaan takkuaa pahasti. 

Sanat eivät antaudu; eivät kiinnosta eivätkä elä, jos pakotan niitä esiin väkisin. Ne ovat kuin kaloja jotka vain jurnottavat, eivät liiku, eivät poukkoile, syö eivätkä välähtele. Mikä kumma jähmeys minun mieltäni vaivaa? Jospa minun aivoissani on vikaa, vaikka se ei missään tutkimuksissa näy?

Olen harjoittanut viime aikoina käsin kirjoittamisen lihaksiani, joten neljän päivän Progoff-kynäily ei saanut kättä kramppiin, aivot kyllä. Kirjoittaminen luisti, tehtävänannot olivat inspiroivia, mutta mikä väsymys sessioita seurasikaan! Yksi jos toinenkin kurssilainen torkkui tauoilla huoneissaan. Mielenkiintoisesti Kilpikin pohtii kirjoittamisen yhteyksiä kehollisuuteen:

Merkillinen päivä. Tuo kirjoittaminen minua sittenkin eniten ihmetyttää. Ei ole mitään sääntöjä kirjoittamiselle. Ei edes fyysinen hyvinvointi ole sen edellytys.

Kilven suora ja rehellisen tuntuinen teksti tuo kirjailijan lähelle, ja tunnistan viimevuotisista muistikirja-teoksistaan tutun naisen. 

Kilven päiväkirja toimi eräänlaisena keskustelukumppaninani Ohtakarissa, koska omia päiväkirjatekstejä ei jaettu tai sen kummemmin käsitelty. Kilven unet, muistot ja valinnat resonoivat, kun juuri pohdin omiani. Kilpi sattumoisin kiteyttää Progoff-retriitin jälkeisiä tuntojani: 

Muistiinpanojen kirjoittaminen on kuin tekisi suursiivoa pääkopassaan. 

Jos jotakuta vähänkin kiinnostaa oman pääkopan suursiivous kirjoittamalla, suosittelen hakeutumaan Progoff-kurssille. Pidempien retriittien lisäksi tarjolla on ollut ainakin viikonlopputoteutuksia ja etäversioita. Tulevista kursseista voi löytää tietoa esimerkiksi Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen sivuilta. 

Helmet 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

Tarkan havainnoijan kynästä – Tove Ditlevsen: Lapsuus & Nuoruus

Kannet: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2021. 142 s. 191 s.
Alkuteos: Barndom (1967) & Ungdom (1967). Suom. Katriina Huttunen.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tove Ditlevsen oli tanskalainen kirjailija, joka eli 1917–1976. Hän kirjoitti 1970-luvun taitteessa kolme omaelämäkerrallista romaania, jotka muodostavat Kööpenhamina-trilogian. Lapsuus ja Nuoruus ovat trilogian kaksi ensimmäistä osaa, suomeksi ne ilmestyivät Katriina Huttusen kääntäminä viime vuonna.

Toven perheellä on vähän rahaa, kuten muillakin työläiskorttelin asukkailla 1920-luvun Kööpenhaminassa. Tove on se, joka hakee vanhoja viinereitä koululaukun täyteen 25 äyrillä. Naapurustossa puhuttavat ammattiyhdistys ja lakkorikkurit, tytölle tärkeintä on vältellä raskaaksi tulemista.

Kotikorttelissa asuu värikästä sakkia, ja lapsen katse tarkentaa piirteisiin ja tapoihin. Tovella ei ole ketään, joka kuuntelisi ja ymmärtäisi, kunnes löytyy Ruth, jolla sydämenmuotoinen suu ja vahvat, kirkkaat silmät. 

Tovelle lapsuus ei ole onnellista aikaa, sävyt ovat tummia. 

Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. Se vain on siinä koko ajan ja kaikki näkevät sen yhtä selvästi kuin Kaunis-Ludvigin huulihalkion.

– –  

Pimeä on lapsuus ja se vaikertaa aina kuin kellariin teljetty ja unohdettu pieni eläin. Se tupruaa suusta kuin huuruinen hengitys ja joskus se on liian pieni, joskus taas liian iso. Se ei koskaan ole sopiva. Vasta kun se on luotu kuin käärmeennahka, sitä voi tarkastella rauhassa ja siitä voi puhua kuin sairastetusta taudista.

Vanhemmat päästävät Toven pitkin hampain keskikouluun, jonka kirjasto avaa tytölle uuden maailman. Tove saa ensimmäisen muistikirjansa ja raapustaa siihen ensimmäiset säkeensä. 

Lopulta lapsuudesta tulee kulunut ja nukkavieru, sen viimeinen kevät maistuu tomulta ja haisee tuskalliselta erolta ja muutokselta. On aika siirtyä nuoruuteen. 

Nuoruus kuvaa Toven kasvavaa kiinnostusta kirjoittamiseen, aikuistumista ja irtaantumista lapsuudenperheestä. Äiti vahtii haukkana saatille pyrkiviä poikia, ja Tove ihmettelee, mikseivät suudelmat tunnu miltään. Vanhemmat torppaavat lukiohaaveet, joten Tove aloittaa ansiotyöt erilaisissa hanttihommissa. Työsuhteet jäävät lyhyiksi, joskus vain päivän mittaisiksi. Kun Tove muuttaa omilleen, vuokraemäntä ihannoi Hitleriä ja aggressiiviset radiopuheet kaikuvat seinien läpi. 

Työtä enemmän Tovea kiinnostaa kirjoittaminen, eräässäkin konttorityössä hän tekee sivuhommana onnittelurunoja työkavereiden tarpeisiin. Suurin unelma on saada julkaistuksi omia runoja, ja vastoinkäymisten jälkeen koittaa päivä, kun lehteen painetaan ensimmäistä kertaa Toven runo. Alkaa kokoelman työstäminen. 

Molemmissa pienoisromaaneissa romaanihenkilö Tove havainnoi ympäristöään tarkkaan – tulevalle kirjailijalle ominaisesti. Ditlevsen elää tekstissään varhaisvaiheensa läpi uudelleen sellaisina kuin ne muistaa, mitään silottelematta. Tai tällaisen illuusion hän ainakin onnistuu luomaan.

Ditlevsen maalaa ajankuvaa ja nuoren tytön kasvutarinaa runollisella kielellä, ote on moderni. On vaikea uskoa, että kirjat ovat ilmestyneet alkujaan jo viitisenkymmentä vuotta sitten.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Nuoruuden kohtaan 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave. Lapsuuden luin jo viime vuoden puolella, joten sen sijoitin viime vuoden haasteeseen.

Elämän mysteerien jäljillä – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kirjan kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2022. 192 s.
Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Niin vain en malttanut odottaa kirjastovarauksen saapumista, vaan tartuin Joel Haahtelan uutuuskirjaan BookBeatissa. Jaakobin portaat päättää Haahtelan pienoisromaanien trilogian, jonka ensimmäisestä osasta Adèlen kysymys kirjoitin blogijutun muutama vuosi sitten. Toinen osa Hengittämisen taito jäi jostain syystä bloggaamatta, vaikka olen sen jo kahdesti lukenut. Ehkä sen blogiaika tulee vielä.

Jaakobin portaiden päähenkilö on akateemisella urallaan kompuroinut mies, joka matkustaa Jerusalemiin hakemaan veljeään Iljaa. Ilja on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja sairastunut luultavimmin Jerusalemin syndroomaan, tilaan joka joskus valtaa pyhän kaupungin kävijän ja saa harhaiseksi, tuntemaan uskonnollisia kokemuksia.

Kertoja odottaa veljensä toipuvan matkustuskuntoon ja tutustuu sillä aikaa Jerusalemiin, kaupunkiin, jossa kaikki kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä. Kertojaa askarruttavat äidin kuoleman lisäksi suhde Iljaan ja erääseen naiseen. Jerusalem on monien uskontojen keskus, ja se onkin oiva näyttämö pohtia elämän mysteerejä. 

Kertoja löytää Iljan tavaroista heidän isoisänsä muistikirjan ja sieltä maininnan Jaakobin portaista. Raamatussa nuo portaat yhdistävät pyhän ja maallisen, taivaan ja maan. Ovatko portaat tuoneet Iljan Jerusalemiin? Mies etsii Jerusalemin kaduilla vihjeitä portaista ja kohtaa pyyteetöntä vieraanvaraisuutta ja auttavaisuutta. 

Etsintöjensä lomassa mies uppoutuu välillä muistoihinsa, joista erityisesti yhteen liittyy suurta surua. Hänen muistonsa kuolleesta äidistä on haaltunut, haihtunut lähes olemattomiin. 

Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.

Haahtelasta oli viime sunnuntain Hesarissa laaja Suvi Aholan kirjoittama artikkeli. Ahola valottaa kirjoituksessaan Haahtelan trilogian kirjojen teemoja ja piirteitä, ja Haahtela kertaa jutussa tietään ortodoksisen kirkon diakoniksi. Lääkärin koulutuksen saanut kirjailija ei näe ristiriitaa luonnontieteen ja henkisen elämän välillä, vaan toteaa, että hänen kirjojaan voi lukea niin henkisin kuin humanistisin silmin. Voin allekirjoittaa kirjailijan luonnehdinnan, sillä vierastan uskonnollisuutta, mutta Haahtelan kirjoja luen mielenkiinnolla. Niissä on kaunista kieltä, inhimillisyyden tuntua ja psykologista otetta. Elämän mysteerit kiehtovat, ja se mikä on maagista realismia, mikä henkisyyttä, jää lukijan ratkaistavaksi.

Uuden vuoden ensimmäinen uutuuskirja on siis luettu, ja kuittaan sillä heti Helmet 2022 -lukuhaasteen kohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

Kolme ässää Ruotsista: Schulman, Smirnoff & Swärd

Kuluneen vuoden aikana luin kolme ruotsalaista romaania, jotka ravistelivat, koskettivat ja saivat iloitsemaan kaunokirjallisuuden voimasta. Nämä kolme ässää, Schulman, Smirnoff ja Swärd, melkein jäivät vaille bloggausta siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus erityisen hyvistä kirjoista on vaikea kirjoittaa. Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi päätin kuitenkin yrittää.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Kansi: Sara R. Acedo.

Nemo 2021. 288 s. 

Alkuteos: Överlevarna. Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Alex Schulman tunnetaan tarkkanäköisenä ja uskaltavana perhesuhteiden kuvaajana, eikä Eloonjääneet tee poikkeusta. Aiemmin lukemani Unohda minut ja Polta nämä kirjeet pohjautuvat Schulmanin omien sukulaisten vaiheisiin, mutta tällä kertaa tarina on kirjailijan kertoman mukaan täysin fiktiivinen. 

Kolme veljestä joutuu pohtimaan keskinäisiä välejään ja suhdettaan vanhempiinsa. Veljekset kerääntyvät mökille, mukana on äidin tuhkauurna. Nykyhetken tarinalinja kerrotaan takaperin, eli alku on kaiken päätepiste. Äidin kuolema vapauttaa muistot, joissa piipahdetaan. 

Kesäpaikkaan kiteytyy paljon perheen dynamiikasta, eivätkä kaikki muistot ole auvoisia. Kun vanhemmat joivat ja vetäytyivät viettämään siestaa viinipäissään, kuulivat pojat lähimetsän kutsun. Oli seikkailuja ja rajojen kokeilemisia, jotka veljekset muistavat jälkikäteen kukin omalla tavallaan. Metsä kätkee myös koko perhettä koskevan salaisuuden. Kirjan nimi Eloonjääneet on monitulkintainen, eikä sitä parane avata tässä tarkemmin.

Helmet 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, sillä Schulman on hurmannut myös monet kollegani.

* * *

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Kansi: Lukas Möllersten.

Tammi 2021. 294 s.

Alkuteos: Jag for ner till bror (2018). Suom. Outi Menna.

Oma arvioni 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta & ostin uutena.

Karin Smirnoffin esikoisteos Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian, ja siinä päähenkilö janakippo palaa synnyinseuduilleen pohjoisruotsalaiseen kylään. Kaksoisveli bror asuttaa sisarusten kotitaloa ja juo itseään hitaasti hengiltä. Kylä on täynnä omalaatuista väkeä, kaikkia puhuttaa erään marian kuolema. 

Jana ajautuu vimmaiseen ja repivään suhteeseen johnin kanssa, joka elää talossaan ilman sähköjä. Jana saa töitä kotihoidosta, asettuu ja tekee samalla tiliä menneisyytensä kanssa. Hiljalleen salaisuuksia keriytyy auki. Smirnoff pelaa koko ajan sillä, mitä lukija tietää tai aavistaa, mikä meneekin toisin. Tarinaan mahtuu monia karuja ja kauheita piirteitä. 

Smirnoffin lauseet ovat lyhyitä, tekstin rytmi on tykittävää. Kirjassa ei ole pilkun pilkkua ja nimetkin kirjoitetaan pienellä ja yhteen pötköön. Tämä "kippokieli" vaatii totuttelua, mutta tukee tarinan maailmaa, näin näistä asioista kuuluukin kertoa. Trilogian kakkososa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi jo kuukauden kuluttua, ja se on minulle yksi tulevan kevään odotetuimmista käännöskirjoista.

Helmet 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä.

* * *

Anne Swärd: Jackie

Kannen kuva: Lorenzo Castore.

Otava 2021. 345 s.

Alkuteos: Jackie (2020). Suom. Jaana Nikula.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Aiemmin olen lukenut Swärdiltä romaanin Kesällä kerran, jonka kirjoitin kertovan mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Samoissa teemoissa pysyttelee Jackie, Swärdin tuore suomennos. 

Eletään 1980-luvun loppua. Päähenkilö, 19-vuotias nuori nainen, nousee junaan tuoreena ylioppilaana. Sydämessä sykkii vapaudenkaipuu, mieli pursuilee taiteilijaunelmia. Halu irrottautua menneestä on suuri, ja hän alkaa kutsua itseään Jackieksi. Junamatkalla Jackie tapaa 10 vuotta vanhemman miehen, ja kiertelyn ja kaartelun jälkeen heille kehkeytyy suhde. Juuri sitä Jackie janoaa.

Suhde kehittyy väkivaltaiseksi. Uhka leijuu ilmassa kauan ennen ensimmäistä lyöntiä, mutta ensimmäisen jälkeen tulee aina se seuraava. Tunnelma on piinaava, tässä ei voi käydä hyvin. Erityisen ahdistavan tarinasta tekee tieto, että se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaani on kuitenkin fiktiota, joten hieman venytän sääntöjä, kun sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. 

Jackie oli niin vaikuttava ja väkevä kirja, että se aiheutti lukujumin. Kärsin siitä nykyisin harvoin, mutta tämän kirjan jälkeen en pystynyt lukemaan pariin viikkoon mitään. 

Isänpäivän iltaan isistä – Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 238 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin omaksi.

Anja Snellmanin uutuuskirja Kaikki minun isäni juhlistaa kirjailijan 40-vuotista taiteilijauraa, jolle vauhdikkaan sysäyksen antoi vuonna 1981 ilmestynyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä. Uutuusteoksessa on samaa säpäkkyyttä ja suoruutta kuin Sonjassa, vaikka tällä kertaa sukelletaankin keski-ikäisen kirjailijanaisen Aman mielenmaisemaan ja hänen isäsuhteisiinsa.

Snellman on kirjoittanut romaaneja monista läheisistään, tällä kertaa huomiota saavat isät. Kyllä, isät monikossa, sillä päähenkilö Ama kokee biologisen isänsä lisäksi monet muut henkilöt isikseen. On lihalliset isät, kirjalliset isät, taiteilijaisät, äiti-isät, homoisät, fiktioisät, eläinisät, mustat ruskeat valkoiset ja läpinäkyvät isät, maaisät ja kaupunki-isät ja niin edelleen.

Isät tuovat parhaimmillaan tukea ja turvaa tai taustaa, josta ponnistaa omaksi itsekseen. Isät voivat olla esimerkiksi kumppaneita tai julkkiksia – sekä myös naisia, kuten Karen Blixen.

Aman biologinen isä on väkivaltainen alkoholisti Ensio, sodassa haavoittunut evakko, epärehellinen vakuutusvirkailija, salakuljettaja, öinen runoilija. Raivohullu, jurrinen sika, jota ei saa rakastettua raittiiksi ja jolle oman isän puuttuminen oli elämänmittainen suru. Aman isän tarina ei ole mitenkään ainutkertainen, sillä saman sukupolven miehissä on monia sodan särkemiä. On etäisiä isiä, lyöviä isiä, isiä jotka juovat. Virtahepoja.

Ama käy läpi elämänsä isiä ja ismejä, jotka molemmat ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet mutta jättäneet kirjailijaan jälkensä. Vaikka hänet tunnetaan räväkkyydestään, ei hänkään ole täysin vapaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikutuksista tai häpeästä. Keskeiseen rooliin nousee verivalalla veljeksi tullut Jan, jonka tarinan kautta kirjailija kommentoi metoo-liikettä. Ymmärrystä ei heru tuomitsevuudelle eikä historiattomuudelle. 

Kertoja puhuu sinä-muodossa, mikä on huomiota herättävä ratkaisu. Helsingin kirjamessujen lukupiirissä nousi esiin, että kertojaratkaisu toisaalta etäännyttää vaikeaa aihetta ja toisaalta tuo tekstiin uhmakkuutta ja poljentoa. Snellman kertoi, että hän aina kokeilee eri kertojia, sitä oikealta kuulostavaa pitää etsiä.

Kaikki minun isäni on paikoitellen Sonjasta tuttua verbaalista tykitystä ja vimmaisaa rytmiä. Tähän ei ehdi turtua, sillä välissä on pohdiskelevampia jaksoja. Intensiivisyys kuitenkin säilyy läpi kirjan.

Snellmanin uraa ja henkilöhistoriaa tunteva voi löytää sivulta paljon tunnistettavaa. Vaikka tämä(kin) Snellmanin romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjana on oman isän tarina, kyseessä on romaani. Ja kun kyse on romaanitaiteesta, faktan ja fiktion sekoitussuhdetta ei tiedä kuin kirjailija.Tätä Snellman alleviivasi kirjamessujen lukupiirissä, kuten myös sitä, että kirjoittaja ei saa pelätä kirjoittaessaan, muissa ulostuloissaan voi olla varovaisempi.

Toden ja illuusion rajamailla – Taina Latvala: Torinon enkeli

Kansi: Emma Virtasalo.

Otava 2021. 330 s.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Taina Latvalan Torinon enkeli kuljettaa lukijan Torinon kaduille ja (naisen) elämän suurten kysymysten äärelle. Minkälaista elämää haluan elää? Mitä saan tai mistä jään paitsi, jos teen nämä valinnat?

Nimettömäksi jäävä naispäähenkilö on kirjailija, joka lähtee Torinoon kirjailijaresidenssiin työstämään näytelmää. Oikeastaan residenssimatka on hyvä tekosyy olla viettämättä joulua kotimaassa. Takanaan naisella on pitkä, eroon päättynyt suhde, jonka kipupisteitä valotetaan takaumin. Keskeiseksi on noussut lapsikysymys, johon nainen ei vieläkään tiedä vastausta.

Jouluisessa Torinossa riittää nähtävää ja residenssiasunnossa kummasteltavaa. Netti ei toimi, puhelimen laturikin reistaa. Residenssissä aiemmin majailleet kirjailijat ovat kuvailleet kohtaamiaan outouksia vieraskirjaan, jota nainen vuokraisännän kielloista huolimatta lukee. Yksi aiemmista asukeista on Karl Ove Knausgård, naisen syvästi ihailema kirjailija. Nukkuapa samassa sängyssä kuin Knausgård!

Kun nainen eräänä päivänä Torinon kadulla kohtaa yksinäisen lapsen ja ottaa tämän luokseen turvaan, alkaa kaikki kieppua kohti tuhoa. Lapsi ei puhu ja tuntuu hajoavan käsiin. Kaiken hoivan ja hellyyden rinnalla kulkevat kauhun elementit. Ei ihme, sillä Torino tunnetaan hyvän ja pahan risteyskohtana, naiselle kerrotaan. 

Torinosta tulee Knausgårdia mukaillen naisen taistelu, vastavoiminaan hänellä ovat kaupungin maagiset voimat ja neljääkymmentä ikävuotta lähestyvään naiseen kohdistuvat paineet. Latvala rakentaa romaaniin moniulotteisen tarinan, joka leikittelee jossakin toden ja illuusion välimaastossa. Jää lukijan tulkittavaksi, mikä on faktaa, mikä fiktiota, mikä naisen mielikuvitusta, mikä todellista.

Torinon enkelissä yhdistyvät vaivattomasti eri tekstilajit ja genret. Mukana on otteita residenssi-isäntä Lorenzon teoksesta Hyvän ja pahan voiman kaupunki ja huoneiston vieraskirjasta. Päähenkilö hakee neuvoa tilanteeseensa Sheila Hetin romaanista Motherhood ja Raamatusta, jota hän käyttää kuin kaikki vastaukset tuntevaa Taskuoraakkelia.

Löysin kirjasta samastuttavaa: kertoja on samanikäinen kuin minä, eivätkä hänen pyörittelemänsä kysymykset ole aivan vieraita. Aluksi mietin, onko kirja jollakin tasolla autofiktiivinen, mutta Latvala onkin kirjoittanut itsensä tarinaan hauskasti entisenä residenssivieraana. Eräänlainen kirjallinen cameorooli! 

Aiemmin olen lukenut Latvalalta romaanit Venetsialaiset ja Välimatka, ja pidän hänen kerrontatyylistään kirja kirjalta enemmän.  

Torinon enkelistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Hemulin kirjahyllyn Henna, Tuijatan Tuija ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

Helmet 2021: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

Siirtolaispojan tie preerian tuntijaksi –JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2021. 467 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Joskus lukijalle käy niin onnekkaasti, että kirjan tarina imaisee maailmaansa pyörteisellä voimalla. Silloin siirtymät fiktiomaailmasta arkielämään vaativat pyristelyä, ja autossa harmittaa, ettei voi lukea pelkääjän paikalla matkapahoinvoinnin vuoksi. Illalla on haikein mielin sammutettava valot, jotta seuraava päivä ei menisi aivan sumussa. Töissä odottaa joka hetki, että pääsisi jo kotiin lukemaan kirjan loppuun. Tällainen lukutornado oli JP Koskisen Haukansilmä. 

Nuori Yrjö-poika muuttaa perheineen Suomen suuriruhtinaskunnasta Amerikkaan, New Yorkiin. Eletään 1860-lukua ja uudessa kotimaassa möyryää sisällissota. Yrjöstä tulee George, isoveli Veikosta William ja perheen sukunimikin vaihtuu Kuurasta Frostiksi. Uusi kotikaupunki Nyy Joork opettaa tulokkaille nopeasti, että tärkeää olisi kehittää oma pisnes, pieniä jobeja on tarjolla myös lapsille. 

Vastoinkäymisiäkin sattuu, mutta maailma on avoinna ja kaikki on mahdollista. Niinpä perhe lähtee kokeilemaan onneaan uudisraivaajina länteen halpojen maaeekkereiden perässä. Perheen ja Georgen elämä mullistuu jälleen, kun intiaanit hyökkäävät perheen tilalle ja vievät Georgen mukanaan. 

Tasangoista tulee Georgen koti, pitkistä taipaleista ratsailla arkea. Hän oppii lukemaan maisemaa, puhumaan intiaanien kieltä ja hiipimään äänettä. Koti-Suomessa opitusta ampumataidosta on hyötyä ja pian intiaanit huomaavat, että pojalla on ilmiömäinen näkö. Hänestä tulee Haukansilmä, myöhemmin myös Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Hevosille George puhuu suomea. 

Myöhemmistä juonenkäänteistä ei parane paljastaa kuin sen verran, että niitä riittää. Koskinen punoo juonta ilkikurisesti: aina kun lukija erehtyy kuvittelemaan, että vuorossa on seesteistä eloa, niin pian jo räsähtää. Taas mennään. 

Haukansilmä on seikkailuromaani, jossa vauhtia ja välienselvittelyjä riittää. Se on myös Georgen kasvutarina – nuori mies selviytyy hämmästyttävistä paikoista, mutta ei ilman kolhuja ja suruja. Vuodet intiaanien parissa muuttavat paitsi häntä itseään, myös perheen suhtautumista poikaansa.

Lisäksi Haukansilmä on historiallinen romaani, joka näyttää Georgen silmin Yhdysvaltojen huiman kehitysvauhdin ja intiaanien elämäntavan väkivaltaisen nujertamisen. George ei voi kuin lohduttomana seurata, miten biisoninmetsästyksellä elävät intiaanit pakotetaan reservaatteihin. Kun pyritään kasvuun ja rikastumiseen, aina joku jää jalkoihin. Tarinaan mahtuu pyrkyreitä, takinkääntäjiä, välistävetäjiä. 

Kirjan kannet suljettuani oloni oli pökertynyt, elin Georgen tarinassa niin vahvasti mukana. Ruudin katku ja epäilyttävästi värähtelevät heinikot saivat kääntämään sivun toisen jälkeen kuin transsissa. Vaikutuin, miten luontevasti Koskinen on nivonut fiktiivisen tarinansa historiallisiin kehyksiin.

Helmet 2021 -haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Georgen isä on ammatiltaan satulaseppä, joka ei enää nykyään ole kovin yleinen ammatti. Myös muita harvinaisia tai kadonneita ammatteja vilahtelee, kuten intiaaniasiamies ja sirkuksen ampuja. 

Haukansilmän tarina sijoittuu ajallisesti aikaan ennen pari vuotta sitten ilmestynyttä Tulisiipeä, mutta kirjat voi hyvin lukea itsenäisinä teoksina ja missä järjestyksessä haluaa. 

Haukansilmästä ovat kirjoittaneet ainakin Kirsi Kirsin kirjanurkassa ja toimittaja Kai Hirvasnoro Kirjoja hyllystäni -blogissa.

#joenpelto100 – Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kansi: Raimo Raatikainen.

SSKK 1975. 289 s. 

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Eurolla kirpparilta hankittu Eeva Joenpellon Lohja-sarjan avausosa on odottanut lukuvuoroaan hyllyssäni vuosikaudet. Kun muutimme tammikuussa ja järjestelin hyllyjäni, kiinnitin huomiota lukemattomiin Joenpeltoihin ja ajattelin, että saa nähdä, tuleeko koskaan luettua. Eipä mennyt näistä ajatuksista kuin jokunen viikko, kun Tuijata-blogin Tuija avasi #joenpelto100-lukuhaasteen. Nyt oli syy tarttua Joenpeltoon, kirjailijaan, jonka olen äidinkin kirjahyllystä tiennyt "aina". 

Eeva Joenpellon syntymästä on tänään kulunut tasan sata vuotta. Näitä pyöreitä vuosia hän ei päässyt viettämään, vaan kuoli 82-vuotiaana vuonna 2004. Sammatissa syntynyt ja Lohjalla varttunut Joenpelto testamenttasi Sammatissa sijaitsevan talonsa kirjallisuussäätiölle, ja nykyisin talo toimii kirjailijaresidenssinä. Joenpelto kirjoitti urallaan lähes kolmekymmentä teosta, joista Tuomari Müller, hieno mies toi Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Neliosainen Lohja-sarja ilmestyi vuosina 1974–1980. 

Vetää kaikista ovista tutustuttaa lukijan Hännisten kauppiasperheeseen. Isä Oskari ja äiti Salme yrittävät saada tyttärensä Anjan ja Inkerin hyviin naimisiin. Isä huseeraa pitkiä päiviä kaupalla ja vähän muunkinlaisissa afääreissä, äiti kantaa oman perheen lisäksi huolta serkustaan Tildasta, jota myös Gröönrooskaksi kutsutaan edesmenneen miehensä mukaan. Anjalle puolisoksi on katsottu mahtisuku Julinin poika, sillä tämä naimakauppa edistäisi myös isän bisneksiä. Inkeri ei vanhempiensa mielipiteistä piittaa, vaan sydän sykkii kauppamatkustajalle.

Paikkakuntaa ei kirjassa mainita, mutta kirjakerhopainoksen alkusanoissa sen kerrotaan olevan Lohja. Näin kirjailija on asian teoksen ulkopuolella määritellyt. Kovin ihannoivaa kuvaa ei kirjailija entisestä kotipaikkakunnastaan anna:

Synnynnäiset kyläläiset ovat pöyhkeitä, itsetietoisia ja eristäytyviä. Kalkkipitoista vettä sukupolvesta toiseen juotuaan heistä oli kasvanut pitkiä, honteloita mutta sitkeitä ihmisiä. Serkut naivat serkkuja sillä mitä sitä verta ja omaisuutta meni sekoittamaan. Ja selluloosan mätä haju viho viimeiksi nousi kai näille suoraan aivoihin.

Eletään sisällissodan jälkimainingeissa ja kahtiajakautuneisuus on silmiinpistävää, on lahtareita ja punikkeja. Serkku-Tildakin on punaleski, jonka kanssa Salme ei saisi olla tekemisissä, ainakaan jos hänen mieheltään kysytään. Tildan mies kuoli vankileirillä ja poika Vieno palasi kotiin huonossa kunnossa. 

Kieltolaki on tehnyt viinakaupasta salaista, pirtun trokaus on monelle rahasampo. Autot alkavat pikkuhiljaa yleistyä, mikä helpottaa salakauppaa. Joenpellon maalaama ajankuva ja eläviksi loihtimat henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Todella haluan tietää, miten Hännisille ja muille lohjalasille käy!

Luin kirjakerhopainoksen, joka on taitettu melko tiiviisti – kirjan ensipainoksessa sivuja on yli sata enemmän. Aluksi lukeminen tuntui etenevän kovin hitaasti, mikä johtui tekstin tiheän asettelun lisäksi runsaasta murredialogista. Pikkuhiljaa länsiuusmaalainen puheenparsi alkoi soljua luettuna paremmin ja pääsin tarinan imuun. 

Trappuset, frouvat, flikat ja hopjaaluskat on murretta tuntemattoman helppo ymmärtää, mutta förkkelit ja prillaamiset jäivät arvoituksiksi. Ei sillä, että vieraat sanat siellä täällä olisivat haitanneet lukukokemusta. Ja aina sitä jotakin oppii, kuten sen, että usein toistuva lortti tarkoittaa lasta. 

Vietin monia ihania alkukesän päiviä Joenpellon seurassa, ja luin sarjan avausosan rinnalla myös Helena Ruuskan elämäkertaa Elämän kirjailija ja Suvi Aholan esseeteosta Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Jatkan näiden mielenkiintoisten oheiskirjojen lukemista samalla, kun Lohjan-matkani etenee sarjan jatko-osien parissa. 

Lohja-sarjaa ei enempää omasta hyllystä löydy, mutta päätin korjata tilanteen nettiantikvariaatissa – Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä sekä Eteisiin ja kynnyksille reissaavat jo postipakettina innokkaan lukijan luo. 

Helmet 2021: 14. Kirja on osa kirjasarjaa.

Jalkapatikassa halki poltetun Lapin – Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2020. 351 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Tommi Kinnusen tuorein romaani Ei kertonut katuvansa on vaellusromaani, jossa eletään kesäksi kääntyvää kevättä 1945. Sodan päättyminen lähestyy. Saksalaisten joukot vetäytyvät Pohjois-Norjasta, eikä laivoissa enää ole tilaa apuna olleille suomalaisnaisille. Edessä on kuljetus vankileirille Hankoon, kun muutaman onnistuu paeta kuljetuksessa. He aloittavat matkan kohti kotia.

Matkaa Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja edelleen Kuusamoa taittaa viisi naista, jotka eivät ennestään tunne toisiaan. Naisten päät on ajeltu häpeän merkiksi, mukanaan heillä on vain muutamia tavaroita. Määränpäänä heillä on koti, josta kukaan ei tiedä, onko sitä enää olemassa ja missä kunnossa se on. 

Naiset ovat palaamassa sodasta, johon osallistumista ei heidän kohdallaan katsota hyvällä. Miehillä on taustalla turvanaan komentoketju, ja he palaavat rintamalta sotasankareina. 

Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.

Vapaaehtoisina Suomen liittolaisten matkaan lähteneet naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, vaikka useimmat heistä työskentelivät toisenlaisissa töissä, kuten konttoreissa ja kanttiineissa. 

Aikanaan Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri ovat jokainen tehneet lähtöpäätöksensä omista syistään. 

Olipa heidät johtanut pohjoisen meren rannalle velvollisuudentunne, aate, rakkaus tai mahdollisuus työhön, olivat ihanteet kuolleet jo ensimmäisten viikkojen aikana. Vaikka naisten ruumiisiin ei sota ollut iskenyt haavaa, olivat mielet silti niin riekaleina, että he häpesivät sitä. 

Viiden naisen joukko hitsautuu yhteen karulla taipaleella, mutta he eivät ystävysty – vähäpuheiset naiset keskittyvät matkan etenemiseen. Kukaan naisista ei ole selkeästi päähenkilö, vaikka Ireneen lukija pääsee tutustumaan parhaiten. Loputtomalta tuntuvan jalkapatikan aikana jokainen viisikosta kantaa mukanaan sodan muistoja.

Tuntuu, että vihaan naisia kohtaan tiivistyvät kaikki sotavuosina kerääntyneet kaunat. Naisia pyritään hallitsemaan pelolla ja kauhutarinoilla. Myös hurja satojen kilometrien vaellus on vaaroja täynnä: on miinoja, rajavartijoita, naisiin penseästi suhtautuvia siiviilejä. Mutta on myös heitä, jotka lämmittävät ohikulkijoille saunan. 

En keskittynyt siihen, onko naisten taivaltama matka realistinen tai miten siitä oli vähäisillä ruokavarannoilla mahdollista selvitä. Kinnunen on ymmärtääkseni rakentanut fiktionsa taustatyön avulla, eivätkä uskottavuusseikat noussseet minulle merkitykselliseksi. Saatoin vain todeta, että poikkeustilanteet saavat ihmisen venymään uskomattomiin suorituksiin ja vaelsin mukana.

Tärkeimmäksi nousee askel askeleelta etenevän vaellusromaanin tunnelma. Se imaisee mukaansa. Naisten matka on kaikkea muuta kuin helppo, mutta kerronta etenee vaivatta. Vieläpä kun Kinnunen kertoo väkevän tarinansa tarkalla, hiotulla, mutta elävällä kielellä, niin lukeminen on pelkkää nautintoa.

Kinnusen aiemmat kirjat Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti ovat kaikki olleet taidokkaita teoksia, mutta nyt minusta tuntuu, että luin hänen parhaan kirjansa. Toivotan kirjalle menestystä Finlandia-mittelössä.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa kirja osuu esimerkiksi kohtaan 46. Kirjassa on sauna. 

Kesän kirkkain lukumuisto: Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kansi: Fennopress/Photonica/Knauser/Johnston.

Tammi 2004. 851 s. 
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003). 

Suom. Kaijamari Sivill.
Oma arvioni: 5/5

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Alkusyksy on ollut Kirjakimarassa hiljaiseloa. Tauko blogikirjoittamisesta venähti huomaamatta kuukausiksi, vaikka lukeminen on jatkunut entiseen malliin. Ennen kuin tuon syksyn kirjasatoa blogiin, haluan vielä hetkeksi palata menneen kesän lukutunnelmiin.

Kesäkuun aurinko paahtoi, kun lähdin Ann-Marie MacDonaldin matkassa 1960-luvun Kanadaan. Kirja kulki mukanani reilun viikon: siihen oli tartuttava valoisien kesäöiden unettomina tunteina, juhannuksen vieton keskellä ja heti ensimmäisenä aamusta. Vaikka lukuaikaa ei olisi ollut paljon, niin koko ajan janosin kirjan pariin edes hetkeksi.

Keskiössä on nelihenkinen McCarthyn perhe, joka muuttaa Centralian varuskunta-alueelle isän uuden komennuksen vuoksi. Tarinan alussa isoveli Mike on 12-vuotias, Madeleine kahdeksan. Isä Jack on everstiluutnantti, jonka työssä on jotakin salaista, äiti Mimi puolestaan pitää kodin puhtaana ja ruoantuoksuisena. Sodanjälkeinen aika on uudelleenrakennuksen aikaa, ja kaikki halutaan tehdä oikein. Niin haluavat myös Mimi ja Jack. 

Isän työn vuoksi perhe on muuttanut usein, ja läpi kirjan toistuvat pohdinnot johonkin kuulumisesta:

Kuulua johonkin ja olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään – keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt – on jo ajatuksena tukahduttava. 

– – –

Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni.

Tiiliskivenpaksuisessa kirjassa riittää tasoja ja koukkuja. Erityisesti tempauduin ajankuvaan, mutta taiten on toteutettu myös Madeleinen kasvutarina, Mimin ja Jackin avioliittokuvaus sekä jännitteinen murhamysteeri. Kylmän sodan jäätävät tuulahdukset tuntuvat myös Centraliassa ja mukaan saadaan vakoilukuvio, Kuuban ohjuskriisi ja ensimmäinen kuulento.

MacDonald kuljettaa tarinaa vuoroin eri perheenjäsenten vinkkelistä, ja näistä keskeisimmäksi hahmottuu Madeleinen näkökulma. Haaveiluun taipuvainen tyttö vaipuu usein ajatuksiinsa oppitunneilla, mitä opettaja herra March ei suvaitse. Madeleine ja muut kurittomat pienet tytöt joutuvat jäämään koulun jälkeen luokkaan jälki-istuntoon herra Marchin kanssa. Kuulostaa pahaenteiseltä ja niin se onkin.

Moni asia romaanissa siis toimii, mutta jo yksin Madeleine on syy tarttua kirjaan. Lapsen arki, sen huiput ja pettymykset sekä hämmennys aikuisten asioiden äärellä koskettavat. Linnuntietä on rikas, täyteläinen ja todentuntuinen, täydellisesti uppoutuvaan lukemiseen sopiva romaani.

Helmet 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

Vihan ja sukusalaisuuksien jäljillä – Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Kansi: Sigge Eklund.

Nemo 2020. 277 s.
Alkuteos: Bränn alla mina brev (2018).
Suomentaja: Jaana Nikula.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ruotsalainen Alex Schulman on noussut kotimaassaan yhdeksi tunnetuimmista nykykirjailijoista. Myös podcast-juontajana tunnettu Schulman on käsitellyt romaaneissaan lähipiiriään: kirjat kertovat äidistä, isästä, vaimosta. Schulmanin kolmesta aiemmasta kirjasta on suomennettu vain Unohda minut, joka kertoo Schulmanin äidin alkoholismista ja sen vaikutuksista perheeseen.

Schulmanin kirjat ovat herättäneet erityistä mielenkiintoa mediassa, koska hänen on niin kutsuttu toisen polven julkkis: kirjailijan perheenjäsenet ovat julkisuudessa monella tapaa esillä olleita persoonia, niin hänen isänsä Allan ja äitinsä Lisette kuin vaimonsa Amanda. Kaikki he ovat saaneet oman kirjansa, ja nyt keskiöön pääsee Alexin isoäiti Karin, jonka kuva on kirjan kannessa.

Polta nämä kirjeet on kirjailijan tutkimusmatka omaan sukuunsa ja sen pimeisiin kohtiin. Nyt keski-ikäinen Alex on kahden lapsen isä, joka yhtäkkiä ymmärtää vaimonsa ja lapsiensa pelkäävän häntä. Hän ei ole koskaan lyönyt perheenjäseniään, mutta raivo ottaa välillä vallan. Huomio kouraisee syvältä ja saa kysymään, mistä hänen hallitsemattomat tunteenpurkauksensa johtuvat.

Kun terapeutti kehottaa Alexia hahmottelemaan omaa sukupuutaan ja sukulaisten keskinäisiä välejä, kaava alkaa kirkastua: vihanpito ja raivoaminen ovat äidinpuoleiselle suvulle ominaista käytöstä ja sen alullepanija näyttää olevan Alexin isoisä, Sven Stolpe.

Kirja etenee kolmessa aikatasossa. Nykyhetken Alex tekee selvitystyötä ja yhdistelee asioita. 1980-luvulle sijoittuvat luvut kuvaavat pikku-Alexin kokemuksia isovanhempien luona. Mummolassa vapaa-aikaa viettänyt poika tiesi tarkkaan, mitä sai ja mitä ei saanut tehdä, jotta isoisä ei raivostuisi. Pahinta oli parkuminen, se oli ehdottomasti kielletty. Isoisä paukutti patteria kävelykepillään, kun halusi isoäidin paikalle. Isoäiti totteli säpsähdellen.

1930-luvun taso avaa kohtalokasta kolmiodraamaa, jonka osallisina ovat Alexin isovanhemmat ja Olof Lagercrantz. Kesä kirjailijoille tarkoitetussa täyshoitolassa saa kielletyn rakkauden roihahtamaan isoäiti Karinin ja Olofin välillä. Vaaran tuntu on käsin kosketeltavaa, eikä dramaattisilta käänteiltä vältytä. Alex on löytänyt vihan alkulähteelle.

Stolpen ja Lagercrantzin vihanpito jatkui heidän kuolemaansa saakka. Koska he molemmat olivat kirjailijoita ja kirjallisuuskriitikkoja, heidän tulikivenkatkuista sananvaihtoaan saattoi seurata lehtien palstoilta. Molemmilla keskeinen, läpi tuotannon toistuva motiivi on Karin. Lagercrantz kuvaa teoksissaan elämänsä rakkautta ruusuna, aviomiehen teksteissä nainen on aina paatunut petturi, syntinen ja likainen olento.

Mutta minkälainen oli nainen, joka inspiroi kahta merkittävää kirjailijaa vuosikymmenet? On selvää, että Karin on moniulotteisempi kuin hänelle tarjotut madonnan ja huoran roolit. Schulman tekee isoäidistään ja hänen ratkaisuistaan oman tulkintansa, joka pohjautuu lukuisiin päiväkirjoihin ja kirjeisiin.

Schulman kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Niinkin perinteinen tarina-asetelma kuin kolmiodraama imaisee mukaansa – vaikka lopputuloksen tietää ennalta. Schulman antaa äänen vuosikymmeniä vaiennetulle isoäidille.

Helmet 2020: 42. Kirjassa on isovanhempia.

Arkisen elämän suuruus – Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2020. 380 s.
Alkuteos: Olive Kitteridge (2008).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.


Miten huikeaa oli saada kevään odotetuin kirja käteen suoraan sen ilmestymispäivänä! Pienen vihjailun tuloksena mieheni yllätti tulemalla töistä kotiin kirjakaupan kautta. Tuosta aurinkoisesta ilon päivästä on nyt kulunut reilu kuukausi, ja maailma on tänään hyvin erilainen kuin tuolloin. Korona on teljennyt meidät neljän seinän sisään, etätöistä on tullut miehellenikin pakon edessä arkea, eikä kotoa poistuta kuin kauppaan ja koiralenkeille. Mökille ei ole asiaa.

Uutiset ja arki ovat kuin dystopia-romaanista: ihmiset kulkevat maskit kasvoillaan, alueita eristetään, rajoja valvotaan, valtaosa ihmisistä on sulkeutunut koteihinsa vapaaehtoiseen tai pakolliseen karanteeniin. Vastassa on yhteinen vihollinen, jota ei voi paljain silmin nähdä.

Alkuvuoden olen etsinyt uutta työtä, mutta tässä maailmantilanteessa se on alkanut näyttää mahdottomalta. Poikkeusolot ja epävarmuus omasta työtulevaisuudesta ovat vaikuttaneet minuun niin, että keskittymiskykyni on ollut viime viikkoina olematon. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään, koko ajan eksyn vain uutissivustoille. Lukeminen on onnistunut joinain päivinä, joten bloggausjonoa on päässyt kertymään.

Vähitellen poikkeustilasta on tullut uusi normaali ja työkuvioissakin näkyy toivoa. Vakituisen työn saaminen tässä tilanteessa tuntuu lottovoitolta, mutta toki en huokaise ennen kuin nimet ovat paperissa. Maaginen paperi on jo postissa, joten lähellä ollaan.

Yritän saada purettua bloggausjonoa nyt kevään mittaan. Tämä Strout-teksti jää maaliskuun ainoaksi bloggaukseksi, huhtikuussa yritän saada useamman tekstin aikaan. Onhan pian myös aika käynnistää perinteinen merikirjahaaste!

Mutta nyt otsikon kirjaan.

Intoilin tästä tuoreesta Strout-suomennoksesta, koska hänen edelliset kirjansa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista olivat minulle ilmestymisvuosinaan käännöskirjojen huippuja. Pari vuotta sitten luin myös Stroutin esikoisromaanin Pikkukaupungin tyttö, joka sekin miellytti. Uuden suomennoksen nimihenkilö Olive Kitteridge on monille tuttu hahmo HBO:n minisarjasta. En ole sarjaa katsonut, joten pääsin lukemaan kirjaa ilman ennakko-odotuksia. Välttelin myös kirja-arvioita parhaani mukaan ennen kirjan lukemista.

Kirjassa on kahdesta edellisestä suomennoksesta tuttu novellikokoelman kaltainen rakenne. Tällä kertaa yhdistävä tekijä ei ole Lucy Barton vaan kipakka Olive Kitteridge. Olive asuu Crosbyn pikkukaupungissa Mainessa ja on eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja. Työvuosinaan hän oli koulun pelätyimpiä opettajia. Olive on tiukka, piikikäs ja häijykin. Suorasukainen nainen puhuu suunsa puhtaaksi ja laukoo totuuksia.

Olive ei ole kaikissa novelleissa päähenkilö, mutta jokaisessa on jokin linkki Oliveen tai hänen perheeseensä. Jokainen luku avaa jonkin uuden puolen Olivesta tai perustelee hänen käytöstään. Esimerkiksi avaustarina Apteekki kertoo tarkemmin Oliven miehestä Henrystä, joka teki uran lähikaupungin apteekkarina. Minkälaista on olla sapekkaan Oliven puoliso? 

Olivella ja Henryllä on poika Christopher, jolla on ollut omat haasteensa äitinsä kanssa. Luku nimeltä Pieni säväys kertoo Christopherin ja hänen vaimonsa hääpäivästä, joka meinaa olla Olivelle liikaa: vieraat, juhlavaatteet, se että pitää luopua pojasta. Hääjuhlan aikaan Olive livahtaa piiloon poikansa makuuhuoneeseen, pakoon juhlahumua.

Olive on iso nainen. Hän tietää sen itsekin, mutta ei hän ole aina ollut iso, eikä hän ole vieläkään oikein tottunut siihen. Pitkä hän on toki aina ollut ja tuntenut itsensä usein kömpelöksi, mutta isoksi hän muuttui vasta ikääntyessään. Hänen nilkkansa ovat turvoksissa, hartiat pyöristyneet, niska paksu, ja ranteet ja kädet näyttävät muuttuneen miehisiksi. Muutos vaivaa Olivea – totta kai se vaivaa, joskus kun hän on yksin, se vaivaa erityisen paljon. Mutta ei hän enää elämän tässä vaiheessa aio luopua ruoan suomasta lohdusta, ja juuri nyt se tarkoittaa että hän näyttää lihavalta, nukkuvalta hylkeeltä, joka on kiedottu jonkinlaiseen harsovaippaan.

Strout kuvailee tarkasti henkilöhahmojen luonteita ja piirteitä. Arkiset valinnat ja rutiinit ovat paljastavia. Kirjan teemoiksi hahmottuvat perhe, avioliitto, ihmissuhteet ja ikääntyminen. Erityisen herkullista on pikkukaupunkielämän kuvaus, se miten ihmisten suhteet kietoutuvat toisiinsa. Opettajalla on ollut vuosikymmenien ajan mahdollisuus havainnoida lukuisten perheiden elämää oppilaidensa kautta. Mitä kaikkea yhdessä pikkukaupungissa tapahtuukaan kulissien takana? Oliven asema kaupungissa osoittaa, että opettaja on auktoriteetti, jonka sanoilla ja teoilla on kauaskantoisia vaikutuksia.

Olive onnistuu melko varmasti ärsyttämään lukijaa, ja usein hänen käytöksensä hämmentää. Kolmentoista tarinan aikana Olive kuitenkin muuttuu ja lukijan mielikuva naisesta siinä mukana. Lukiessa oli mielenkiintoista tarkkailla oman suhtautumisen muutosta pitkin matkaa, miettiä mistä empatia kumpuaa.

Englanniksi on jo ilmestynyt jatko-osa Olive Again, joten on hyvin todennäköistä, että pääsemme nauttimaan Oliven seurasta lisää suomeksi lähiaikoina.

Helmet 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Pelkojen ja kirjoittamisen äärellä – Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Gummerus 2020. 219 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Isän ja pojan suhde, kahden kirjoittajan kokemukset, pelot ja onnistumiset. Näitä ja vähän muitakin aiheita käsittelevät Antti Rönkä ja Petri Tamminen kirjeenvaihdossaan, joka on koottu kansiin nimellä Sillon tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Kirjoittaminen on Röngälle ja Tammiselle luontevin tapa ilmaista itseään, molempien identiteetti nojaa vahvasti kirjoittamiseen. Ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan työstävä poika toteaa: "Kirjoittamiseni ikään kuin hyvittää sen, etten osaa olla hauska enkä spontaani enkä mielenkiintoinen."

Tuleva esikoiskirjailija kaipaa isältä neuvoja ja tukea, onhan isä pitkän uran tehnyt kirjailija. Samaan aikaan poika pelkää isän analyysia ja punakynää, sillä niitä kokeneelta kirjailijalta ja luovan kirjoittamisen opettajalta on odotettavissa.

Isä suhtautuu pojan kirjoittamiseen kannustavasti, kehottaa tätä miettimään kirjoittamisessa ainoastaan kahta kysymystä: mistä ja miten? Muut kysymykset ovat turhia. Pikkuhiljaa isä alkaa tunnistaa pojan kirjailijanlaadun, vaikka muistuttaa, ettei ala ole helppo ja että kirjoittamiseen liittyy aina pelkoa ja muita vaikeita asioita, on sitten kuinka kokenut tahansa.

Jatkoin kirjeromaanin pariin suoraan Röngän viime syksynä julkaistun esikoisromaanin ääreltä. Omaelämäkerrallinen Jalat ilmassa käsittelee rankan koulukiusaamisen jättämiä jälkiä. Poika, romaanissa nimeltään Aaro, ei koskaan hiiskunut kiusaamisesta vanhemmilleen, vaikka se äityi erittäin väkivaltaiseksi. Kirjeromaanissa poika lähettää otteita esikoiskirjansa käsikirjoituksesta isälleen, jolloin isälle paljastuu totuus kaikessa kauheudessaan. Miten kokonaisvaltaista kiusaaminen on ollut, miten se vaikuttaa nuoreen mieheen edelleen.

Kirjeet ovat Röngälle ja Tammiselle luonteva alusta käsitellä vaikeita muistoja, anteeksiantoa ja häpeää. Perheessä on aina pelätty paljon ja lähes kaikkea, tai oikeammin isä on pelännyt ja poika on oppinut isän tavoille. Peloista ja häpeästä kehkeytyy pojalle lopulta vyyhti, joka sairastuttaa.

Isän ja pojan suhde kuvastuu kirjeistä alkuun vähän jäykäksi, hieman etäiseksi. Kirjeenvaihdon edetessä avoimuus, suoruus ja rehellisyys kurovat kuilua heidän välistään pienemmäksi.

Luin isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa kuvaavaa kirjaa kuin transsissa. Viimeisen kirjeen viimeinen sivu toi järkytyksen: kirja oli lopussa. Olisin niin halunnut jatkaa taitavien kirjoittajien ajatusten parissa. Yritin vielä napauttaen kääntää e-kirjan sivua, mutta eihän se onnistunut. Ainakin minulla häviää e-kirjassa painettua kirjaa helpommin käsitys siitä, missä kohtaa kirjaa olen menossa. Painetussa kirjassa etenemisen huomaa konkreettisesti, kun jäljellä olevat sivut hupenevat. Vetävää e-kirjaa lukiessa saattaa käydä niin, että oikean alakulman prosenttilukemat rullaavat huomaamatta kohti sataa, ja viimeinen sivu pääsee yllättämään.

Pojan esikoisromaani johdatti tämän kirjeromaanin äärelle, ja tästä on luontevaa jatkaa isän tuoreimpaan romaaniin Musta vyö.

Suosittelen katsomaan Yle Areenasta Flinkkilä & Tastula -ohjelman jakson, jossa Rönkä ja Tamminen ovat Maarit Tastulan haastateltavina.

Kirjailijapojan ja kirjailijaisän kirjeenvaihto käydään sähköpostin välityksellä, ja on kirjassa palanen WhatsApp-keskusteluakin. Sijoitankin kirjan Helmet-lukuhaasteessani kohtaan: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.

JP Koskinen: Tulisiipi

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2019. 352 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


JP Koskisen Tulisiipi on koskettava ja mukaansatempaava historiallinen romaani, jonka matkassa lukija pääsee kokemaan niin Siperian tulipalopakkaset, neuvostoyhteiskunnan arjen kuin huikeat korkeudet.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Kaarle, lentämisestä hullaantunut pikkupoika, jonka amerikansuomalainen perhe jättää lama-ajan Yhdysvallat ja suuntaa Neuvosto-Karjalaan. Siellä kerrotaan olevan parempi tulevaisuus kuin puutteen leimaamassa Amerikassa. Olisi vapautta ja kaikille työtä. Mukaan lähtevät äiti, isä ja perheen lapset Kati ja Kaarle.

Tulisiiven päähenkilöllä on monta nimeä: Kaarle on tilanteesta riippuen Charles, Gennadi, Tulisiipi tai kreisi boi. Kaarlen lempinimen lisäksi Koskinen värittää tarinaa muutenkin herkullisella fingelskalla, joka välillä vaatii ääneen lukemista auetakseen.

Vielä kun perhe asuu Amerikassa, Kaarle pääsee katsomaan Charles Lindberghin lentonäytöstä, mikä vahvistaa pojan pakkomielteistä kiinnostusta lentämiseen. Into saa Kaarlen ensin hyppimään vajan katolta leikkisiivet selässään, myöhemmin hän pääsee oikean koneen kyytiin ja pian jo ohjaimiin. Kaarle on kylmäpäinen luonnonlahjakkuus.

Uudessa kotimaassa ei olekaan vastassa onnenmaa, vaan tiukkaa valvontaa, pelkoa ja nurkista jäätyvä vaatimaton talonrähjä. Perhe ajautuu siis laman jaloista Stalinin vainojen kynsiin, ja toinen maailmansotakin lähestyy. Kaarlen silmin lukija näkee, millaista on elää sosialistisessa yhteiskunnassa. Kaarle joutuu moniin tilanteisiin, joiden voisi ajatella olevan varma kuolemantuomio. Lentotaito auttaa selviytymään, koska hyvistä lentäjistä on aina pulaa, huonot kuolevat pois.

Olet varmasti ollut edellisessä elämässäsi lintu, eihän tätä muuten selitä mikään.

Tuurilla on osuutensa, mutta keskeistä Kaarlen selviytymisessä on hänen sopeutumisensa valtaapitävien metkuihin. Hän ymmärtää varhain, että vastustelu on turhaa ja usein kohtalokasta. Vaikka syytös olisi kuinka älytön, ei oikomisesta olisi mitään hyötyä kuitenkaan.

Kirja on 350-sivuinen, mutta silti sukkelasti luettava, niin luontevasti Koskinen kreisi boin tarinaa kuljettaa. Ympäristöt vaihtuvat, vuosikymmenet kuluvat, mutta tarina pysyy kasassa minäkertojan näkökulman ansiosta. Kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa Kaarlella on vain yksi toive: kun saisi lentää. Vuosien mittaan Kaarle pääsee ohjaamaan monenlaisia koneita, ja lentämisen kuvaukset tuntuvat vatsanpohjassa. Ja myös sydänalassa.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tulisiipi on paraikaa sekä Finlandia- että Savonia-palkintojen ehdokkaana. Lisäksi kirja voitti jo kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon. Kirjailija Koskinen on monesti Twitterissä menestysuutisten yhteydessä todennut: Tulisiipi lentää! Toivon sille onnekkaita lentoja myös jatkossa!

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.

Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Pajtim Statovci: Bolla

Kansi: Mirella Mäkilä.

Otava 2019. 128 s. e-kirjana.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Rosoinen ja rehellinen Bolla kertoo kielletystä rakkaussuhteesta, toiseudesta ja Euroopan julmasta lähihistoriasta. Alussa eletään sodan kynnyksellä vuoden 1995 Pristinassa. Arsim ja Miloš ovat serbi ja albaani: heidän kuuluisi olla vihamiehiä, ei rakastavaisia. Kahden miehen suhde on tuossa ajassa ja ympäristössä muutenkin hengenvaarallista.

– – ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana. 

Intohimon ja haaveiden hetket ovat väkeviä, mutta lyhyitä. Miloš unelmoi lääkärin urasta, Arsim kirjailijan. Miloš toimii rakastettunsa ensilukijana:

"Lukisitko sen minulle?"
     Hänen pyyntönsä saa minut voimaan pahoin, mutta myönnyn kuitenkin nopeasti, sillä tätähän minä olen odottanut. Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?

Tulenarka suhde jättää jälkensä molempiin, samoin sota. Olosuhteet ajavat päähenkilö Arsimin tekoihin, joiden vuoksi häntä kohtaan on vaikea tuntea empatiaa. On väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä.

Bolla on räjähtävä alku kirjasyksylle ja minulle koskettava lukukokemus. Päähenkilön epämiellyttävyys haastaa lukijaa, vastapainona toivonpilkahdukset tuovat lohtua. Vaikka mieleni teki vain ahmia vetävää tarinaa, jäin makustelemaan Statovcin viisaita, hiottuja lauseita.

Kustantajan esittelyssä Statovcia tituleerataan kansainväliseksi tähtikirjailijaksi ja Bollaa lumoavaksi, eikä näissä määritelmissä ole mielestäni mitään liikaa. Kirjailijan kaksi aiempaa teosta Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän on käännetty useille kielille, ja ne ovat saaneet kehuvia arvosteluja arvostetuissa lehdissä.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli minulle loistokas lukukokemus, sillä sen rakenne, henkilöhahmojen syvyys ja jännite tekivät syvän vaikutuksen. Yhtään vähempää en voi sanoa Bollasta, jolle voi povata niin ikään vankkaa kansainvälistä menestystä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Hesarin Kuukausiliitteessä (08/2019) on kirjailijasta pitkä, taustoittava juttu, josta luin hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä; häntä kohdellaan usein leimallisesti maahanmuuttajakirjailijana.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt – Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

Kuukauden nobelisti: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2019. 322 s.
Suom. Tuula Kojo.
Alkuteos: Kırmızı Saçlı Kadın (2016).
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keltaisessa kirjahyllyssäni mökillä on monta Orhan Pamukin teosta, mutta aina vain ne ovat jääneet muiden kirjojen jalkoihin. Tuorein hankinta Kummallinen mieleni odottaa vuoroaan tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi, sillä usein luettavaksi tulee valittua hieman maltillisemman paksuisia kirjoja. Pidän kyllä paksuistakin kirjoista, mutta aina lukuvalintoja ei voi järjellä selittää.

Kirjaston uutuushyllystä napattu Punatukkainen nainen on siis ensimmäinen lukemani Pamuk. Ensimmäisellä kesälomaviikollani tahkosin Volter Kilven klassikkoa Alastalon salissa, kunnes kaipasin vähän vaihtelua. Punatukkainen nainen oli osuva valinta, sillä teksti etenee sutjakkaasti, juonessa on sopivasti koukkuja pitämään mielenkiintoa yllä, ja kirja yllättää vielä ihan lopussa. Luin kirjan yhden tuulisen päivän aikana, kun navakka luoteistuuli antoi hyvän tekosyyn pysytellä huvimajan seinien sisällä kirjan kanssa.

Punatukkaisen naisen tarina käynnistyy 1980-luvun Istanbulista. Nuorimies Cem pestautuu äitinsä vastusteluista huolimatta kaivonkaivajan apulaiseksi. Ilman koneita työ on raskasta ja vaarallista, ja työn vastapainoksi Cem ja hänen mestarinsa Mahmut pistäytyvät iltaisin läheisessä kaupungissa. Yhdellä näistä reissuista Cem näkee lumoavan kauniin punatukkaisen naisen, joka on kiertävän teatteriseurueen jäsen. Nainen saa nuorenmiehen pauloihinsa, ja hullaantumisella on kauaskantoiset seuraamukset. Pesti kaivonkaivajan apulaisena ja tapahtumat tasangolla määrittelevät Cemin loppuelämän suunnan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, sillä vahvoja juonteita tarinassa ovat vihjailut isänmurhaan ja pojanmurhaan. Näihin teemoihin lukija voi virittäytyä jo ensisivuja lukiessaan – kirjan mottoina on lainauksia Nietzschen Tragedian synnystä ja Sofokleen Kuningas Oidipuksesta sekä Firdawsin Kuninkaiden kirjasta. Näihin sekä moniin muihin aihetta koskettaviin teoksiin myös kirjan päähenkilö Cem kehittää aikuistuessaan pakkomielteen. 

Vaiheikas tarina tarjosi minulle lukuhaluja ruokkivan lukukokemuksen. Viehätyin tekstin rytmistä ja siitä, miten vaivattomasti Pamuk tarinaansa kuljettaa. Eikä aihevalinnoissakaan ole valittamista: miten antoisaa olikaan lukea vanhanaikaisesta kaivon rakentamisesta! Nykyisin kaivaminen sujuu koneilla eikä siihen liity samankaltaisia vaaroja kuin ennen. Kymmenien metrien syvyydessä kaivaja saattoi kuolla kaivannon romahdukseen, myrkkykaasuihin tai maan pinnalta pudonneeseen työkaluun. On todella vaatinut kylmäpäisyyttä työskennellä pölyisessä kuilussa toisten armoilla. Pidin myös siitä, miten Pamuk yhdistelee muinaisten kirjoitusten myyttisiä tarinoita Cemin kasvukertomukseen.

Punatukkainen nainen on hyvä muistutus siitä, että nobelistien vaikeaselkoisuus on rikottavissa oleva myytti. Tämän rohkaisemana uskallan tarttua niihin vähän paksumpiinkin Pamukin kirjoihin!