Loppuvuoden lukunautintoja – Karoliina Timonen: Laina & Karolina Ramqvist: Karhunainen

Lainan kannen suunnittelu: Ville Laihonen.
Karhunaisen kansi: Jenni Noponen.

Kirjailijan etunimien lisäksi Karoliina Timosen Lainalla ja Karolina Ramqvistin Karhunaisella on muutakin yhteistä.

📖 Ovat parhaimmillaan keskeytyksettä luettuina. Aloitin molemmat kertaalleen väärään aikaan. Ramqvist-yrityksestä on useampi vuosi, Timosen lainasin ensimmäisen kerran kirjastosta syksyllä heti ilmestymisen jälkeen. Nyt joulun tienoilla tunnelma oli näille sopivan kiireetön.

📖 Leikittelevät historiallisilla faktoilla ja fiktiolla. Timonen rakentaa biofiktiota Lainasta, kirjailija Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta. Ramqvist kiinnostuu 1500-luvulla eläneestä Marqueritesta, joka hylätään autiolle saarelle vain muutaman ihmisen kanssa, asuu luolassa ja synnyttää siellä lapsen.

📖 Sisältävät omaperäisiä kerronnallisia ratkaisuja. Lainassa tulevaisuuden tunteva ja vihjaileva kertoja heittää lukijalle täkyjä. Toinen tehokeino on runsas toisto. Karhunaisessa kirjailija Ramqvistin oma elämä kietoutuu Marqueriten vaiheisiin. Kirjailijan pakonomainen tutkimustyö luo romaaniin imua, kirjoittamisen kommentointi tuo mukaan metatason. Toisto ja metataso vieraannuttavat, mutta sopivat aiheisiinsa niin, että ovat sittenkin rohkeita ja toimivia ratkaisuja.

📖 Kertovat naisen selviytymisestä. Laina selviää omalla tavallaan nuoruuden tragediastaan, Kallen pettämisistä ja erosta, Marquerite mahdottomista oloista saarelta.

Minkä duon kanssa sainkaan päättää tämän lukuvuoden! Huomenna vielä summailen koko vuotta tilastojen valossa, sillä luvuissa kajastelee mielenkiintoinen yllätys, vaikka ne eivät lukemisessa pääasia olekaan.

 

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023. 416 s. Lainasin kirjastosta. 

Karolina Ramqvist: Karhunainen. Alkuteos: Björnkvinnan. Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2020. 363 s. Lainasin kirjastosta. 

Helmet 2023: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Eeva Heilala: Elämän värit

Räsymattoon voi kutoa elämän värikirjon: tunteet, kokemukset, pienet salaisuudet, haaveetkin. Värit voi sommitella itse, vanhat materiaalit kertovat eletystä elämästä. Eeva Heilalan (1934–2023) viimeiseksi jäänyt runokokoelma Elämän värit on räsymaton tapaan tekijänsä taidonnäyte, joka ilmestyi, kun runoilija oli 82-vuotias.

Kahdeksaan osioon jaettu kokoelma ammentaa arjen vastuksista ja huomioista, kokemuksista maatilan emäntänä, isovanhemmuuden iloista. Siinä on samaa arkista kauneutta kuin räsymatoissa, se ei koreile, ei pröystäile.

Kokoelman alussa on runo, joka asettuu koko kokoelman motoksi:

Ei runoilija kirjoita
runonsa viimeistä säettä
lukija sen tekee.

Kuvasin Heilalan kokoelman omien elämäni värien edessä. Kuvassa näkyy äitini kutoma ryijy, jonka mallin sain teini-ikäisenä valita. Edelleen vihreän ja punaisen eri sävyt ovat minulle tärkeitä, samoin luontoaiheet.

Kokoelman Mummolassa-osiossa ollaan jouluisissa tunnelmissa:

Joulun aikaan
järjestän lastenkutsut,
koska olen lapsellinen.
Iloa tulvii kynnykseltä
katonrajaan.

Usein jonkun nimittäminen lapselliseksi on halventavaa tai väheksyvää. Mutta entäs jos itse tunnustautuu lapselliseksi?

Joulusta sanotaan, että se on lasten juhla, mutta aikuisillekin tekee varmasti hyvää heittäytyä edes hetkeksi lapsenmielisiksi, katsoa asioita avoimin ja herkin mielin. Ei kuulosta ollenkaan huonolta idealta ottaa vähän taukoa ikävien uutisten maailmasta.

Runossa verrattain pieni asia eli kutsut saavat ilon tulvimaan. Jokaisella on jouluun liittyvät tärkeät perinteet ja iloa tuottavat asiat. Minulle tärkeitä ovat esimerkiksi kuusi, jouluvalot joka ikkunalla ja piparkakkutalo.

Valot otimme esille jo hyvissä ajoin, tämän joulunalusviikon puuhiin kuuluvat kuusen koristelu ja talon kokoaminen. Vielä pitäisi valita katon koristenamit.


Helmet-lukuhaaste 2023: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Eeva Heilala. Elämän värit. Tammi 2016. 93 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Marja-Leena Mäkelä: Hitaasti huomiseen

Runokirjajoulukalenterissa kiidetään kohti jouluaattoa, johon on enää yhdeksän yötä! Runo kuitenkin muistuttaa kiirehtimään maltilla. Tänään käyn Marja-Leena Mäkelän tahdissa Hitaasti huomiseen.

Mäkelän nimi on monelle kirjastolaiselle tuttu. Hän teki uran kirjastonhoitajana ja sanataideohjaajana sekä on kirjavinkkauksen tienraivaaja Suomessa. Tässä Alajärvellä 1946 syntyneen Mäkelän toisessa kokoelmassa hahmottuu kaari lapsuudesta eläkekotiin Uudellamaalla.

Rempseiden runojen innoittajina ovat toimineet niin Juice, Jo Nesbø kuin lukuisat muutkin sananiekat. Tarinallisissa runoissa kaikuvat muistot ja arkiset havainnot. Nämä runot eivät kainostele, niissä räiskyy eletty elämä.

Päivän runo-ote on runosta nimeltä Runon hahtuvia:

Runon hahtuvia Kävelykadulla
joulumarkkinaväen yllä.

Vilkaisevat ylös,
ei lunta, ei vieläkään lunta.

– –

Runonhahtuvat leijuvat,
loppusoinnut kimmahtelevat,
mutta kukaan ei kurkota,
sieppaa talteen.


Runon puhuja nappaa ilmassa lentelevät haituvat turvaan ja tallettaa ne runoihinsa. Runon kirjoittaminen vertautuu synnyttämiseen: runon synnytykselle ei usein joulukiireissä ole tilaa.

Myöhemmin runossa nuori nainen lisää kauppalistalle terveyssiteet, mikä kertoo siitä, että tänäkään jouluna yksi toive ei toteudu. Sitten hän kirjoittaa muistikirjaansa runon hahtuvat muistiin kauppalistan perään. 

Sain juuri luettua Natalie Goldbergin kirjan Avoin mieli, joka valaa lukijaansa kirjoittamisen elämää muuttavaa voimaa. Jos haluat kirjoittaa, kirjoita. Kirjoittamaan oppii vain sitä treenaamalla, harjoittelu ja toisto ovat kaiken ydin. Kaikenlaisista kokemuksista voi kirjoittaa, ja niin tekee myös Mäkelä kokoelmassaan.

Mäkelän runon ja Goldbergin viesti on sama: Kun alkaa elää kirjoittajan elämää, näkee houkuttelevat sanat ja tarinoiden siemenet ympärillään. Niitä on kyllä jokaisen ympärillä, kun vain osaa ne nähdä ja kuulla, poimia mukaansa.

Helmet 2023: 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua.

Marja-Leena Mäkelä: Hitaasti huomiseen. Cultura Oy 2019. 88 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa

Kahdeksannessa luukussa sanailottelua tarjoilee Katja Seudun toinen runokokoelma Kuusilla mittaan aikaa, joka teemoittuu ajan ja paikkojen ympärille.

Aika kuluu vuoroin hitaasti, sitten taas harppoen. Välillä se pysähtyy. Ollaan meren rannalla, usein nimetään jokin paikka Helsingissä.

Runot ovat tiiviisti yhteydessä luontoon ja vuodenaikoihin, vaikka muitakin aiheita niihin mahtuu. Suomalaista kesää kuvaa se, että juhannusviikolla on tarvetta hanskoille.

Seutu poimii pysähdyttäviä katkelmia vaikkapa radiouutisista ja muilta kirjoittajilta. Asemoin Seudun kokoelman juuri tähän suomalaisen musiikin ja Jean Sibeliuksen päivän luukkuun, koska Aino Sibelius ja Ainola vilahtelevat runoissa.

Näin Seutu siteeraa Aino Sibeliusta:


Kortteeri pitää olla niin että itse saamme
tehdä mitä tahdomme kenestäkään
välittämättä


Tämä oman tilan tarpeen sanoitus on vuodelta 1901, siis useita vuosikymmeniä ennen Virginia Woolfia.

Runon puhuja kaipaa usein lämpöä, niin myös päivän runossa, joka alkaa näin:


Joulukuun hämärässä
on etsittävä paikka
kasvitieteellisestä puutarhasta
  vihreä    kostea     lämpö


Miten ihana ajatus olisikaan nyt kuivailmaisen talven keskellä astella tropiikkiin! Kietoutua lämmön syliin, antaa kosteuden helliä ihoa. Harmi vain, että Helsingin kasvitieteellinen puutarha on paraikaa remontissa, joten keväämmällä sitten. Nyt ei auta kuin pujahtaa tuonne runon neljänteen säkeeseen, minne on jätetty tilaa talvi-ilmasta taukoa kaipaavalle. 

Päivän runo-otos ajoittuu tähän päivään: ”sillä on kaksi viikkoa / talvipäivänseisaukseen”. Lohdullista, että enää 14 vuorokautta kuljemme kohti pimeää, sitten suunta taas kääntyy. Sieltä ne taas tulevat: vihreys, kosteus, lämpö.

Kokoelmasta moni muukin runo olisi käynyt joulukalenterin nostoksi. Vaikka se, jossa nainen lähtee kolhiintuneella soutuveneellä matkoille ennen joulunpyhiä, muassaan vain joogamatto ja muovipussi. Muutamalla säkeellä Seutu maalaa kuvan, joka sopisi vaikka novellin tai kokonaisen romaanin kutkuttavaksi aluksi.

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa. WSOY 2017. 64 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Martti Ruokonen.

Helmet 2023: 3. Kirjan nimessä on kasvi.

Monien ainesten vyyhti – Satu Rämö: Jakob

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön Hildur-sarjan kolmososa kiilasi lukulistani kärkeen, koska uteliaana lukijana halusin saada tietää, miten trilogia päättyy. Ykkösosa Hildur lumosi minut viime vuoden kesällä, ja kakkososa Rósa & Björk niin ikään sai minut pauloihinsa. Ja onhan se kiva välillä elää mukana kirjahypessä – Jakobia tuntuvat lukevan kaikki.

Olin myös fanityttönä paikalla, kun Rämö kertoi Hildureista Kirkkonummen pääkirjastossa muutama viikko sitten. Reilun tunnin kuuntelin haltioituneena sujuvasanaista kirjailijaa omassa lähikirjastossani. (Ja entisellä työpaikallani. Viime vuonna elin marraskuisia Kirjanummi-viikkoja vähän eri perspektiivistä.)

Odotukseni eivät siis olisi voineet olla korkeammalla, kun lopulta tartuin kirjaan.

Hildurin suomalaisen kollegan Jakobin taustaa ja huoltajuuskriisiä valottava kirja oli tavallaan sujuvaa luettavaa, mutta jokin hiersi pitkin matkaa. Sekä Hildur että tämän osan nimihenkilö Jakob jäivät minulle etäisiksi.

Ehkä suurin ongelmani oli, että en ostanut Jakobin ”pimeää puolta”, se ei tuntunut uskottavalta. Enempää spoilaamatta tuhahdan sillekin, että poliisin perheen sotkeutuminen juonikuvioon on niin nähty.

Sen sijaan Hildurin Suomen-visiitti ja luonnonsuojelujuonne kiinnostivat kovin. Ehkä tässä kaikessa oli vain jotakin liikaa?

No, eipä Hildur tullutkaan päätökseen, vaan loppu lupailee lisäosaa tai useampaa. Nekin luen varmasti, vaikka nyt vähän tuhahtelenkin.

Satu Rämö: Jakob. WSOY 2023. 400 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2023: 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

Tutkimusmatka luontoon ja itseen – Heikki Willamo: Vuosi metsässä

 

Valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon valokuvia ja tekstiä yhdistelevä kirja Vuosi metsässä on kokonaisvaltainen lukukokemus. On kauniita mustavalkovalokuvia ja päiväkirjamaisia tekstiä. On faktaa, pohdintaa ja tunnetta.

Eletään loppuvuotta 2009, kun Willamo päättää viettää mahdollisimman paljon aikaa metsässä. Hän lähtee kohti projektiaan vailla tavoitteita, tai yksi päämäärä hänellä kyllä on: katsella metsää töyhtötiaisen silmin. Joulukuusta joulukuuhun ulottuva metsän vuosi on Willamolle paluu yksinkertaisten perusasioiden äärelle.

Kuvien ja tekstin vuoropuhelu kertoo paitsi yhdestä vuodenkierrosta metsässä myös tallentajastaan Willamosta. Hetket luonnon keskellä saavat hänen ajatuksensa vaeltamaan menneeseen ja tulevaan. Luontohavainnoista liu'utaan omiin tuntemuksiin ja edelleen pohdintoihin ihmisen ja luonnon suhteesta ja elämästä ylipäätään. Metsän vuodesta tulee Willamolle myös surun aikaa, sillä hänen äitinsä kuolee projektin aikana.

Nyt marraskuussa kiinnostaa, miltä kuukausi näyttää Willamon metsässä. Sataa hienonhieno ensilumi. Hämärät päivät ovat tilinteon aikaa: ”Vanha vuosi hiipuu pois, sitten ensilumi puhdistaa pöydän ja aloittaa jotain uutta.” Willamo kokee tämän lohdulliseksi kuukaudeksi, on aika pysähtyä ja rauhoittua. 

Luonto tarjoaa loputtomasti symboleja ja metaforia kirjoittajalle ja kuvaajalle. Tämä tulee esille kirjassa monessa kohtaa. Esimerkiksi kun Willamo nappaa marraskuisessa metsässä kuvan kelosta, hän pohtii: ”Vai otinko kuvan ajasta, joka kulkee vääjäämätöntä kulkuaan.”

Metsä vetää Willamoa puoleensa, mutta sieltä on mahtava palata kotiin ihmisten ja uusien kuvausaiheiden pariin.

Willamon kirjasta muodostui minulle tärkeä lukukokemus. Kirjoitan nykyisin paljon luonnossa ja luonnosta, joten tunnistan monia Willamon kuvaamista tuntemuksista. Miten ajatukset voi saada liikkeelle yhtäältä liike, toisaalta pysähtyminen. Miten oleskelu luonnossa nostaa mieleen muistoja ja assosiaatioita ihan mistä vain. Kun havainnoi luontoa ja kirjoittaa siellä, piirtyy paperille aina myös palasia kirjoittajasta. 

Haluaisitko lukea lisää tiestäni luontokirjoittajaksi? Artikkelin Luonnosta inspiraatiota ja voimaa kirjoittamiseen pääset lukemaan Tekstipaja Valon blogista.

Helmet 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä.

Heikki Willamo: Vuosi metsässä. Maahenki 2012. 189 s. Lainasin kirjastosta.

Kohtaamisten kudelma – Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Kannen suunnittelu: Elina Warsta.

Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirja alkaa vuodesta 2019, kun minäkertoja kamppailee mielen synkkyyttä vastaan: masennus on tuttu seuralainen jo nuoruusvuosilta, ja nyt sen uhka leijuu jälleen ilmassa. Niinpä hän alkaa koota eräänlaista rakkauskertomuksien mosaiikkia lohduksi itselleen. 

Rakkaustarinat ovat kertojan turvapaikka ja "heikko kohta", ja lukijaakin monenlaisiin rakkaudellisiin kohtaamisiin ja muisteluihin mukaan pääsy lämmittää. 

Rakkautta ei lokikirjassa pakoteta vain romanttiseen muotoon. On rakkautta lapsiin, ystäviin, etäisempiinkin ihmisiin. On myös intohimoista suhtautumista vieraisiin kulttuureihin, tarinoihin, kirjoihin, matkustamiseen. Rakkaudellisuus ulottuu kauas ja moniin, se on perusinhimillinen tunne.

Kertoja-päähenkilö muistuttaa Hirvosta itseään ja romaani on saanut innoituksensa tosielämästä – mutta silti kokonaisuus on kaunokirjallisuutta. Kertojan (ainakin näennäiseen) avoimuuteen yhdistyy dokumentaristi-Hirvosen tapa raportoida maailmaa ja kirjailija-Hirvosen mieltymys hyvään tarinaan.

Kerronnassa on jotakin fragmentaarista. Laivan lokikirjan tavoin se koostuu lyhyistä huomioista, vaikka tarinoita hahmottuu. Kaikesta muodostuu yhtenäinen kudelma, tai sellaiseksi lukijana kaiken päässäni yhdistän.

Tavoitteena oli, että sisällössä ja rakenteessa näkyisi elämän huokoisuus, avoimuus ja hengittävyys, kertoi Elina Hirvonen Helsingin kirjamessuilla haastattelussa, jota seurasin tänään striimin välityksellä. Kirjamessuilen tänä vuonna toipilaana kotoa käsin, mikä ei tietenkään korvaa syksyn kohokohtaa messuhalleissa koettuna, mutta onneksi pisaroita messutunnelmasta tihkuu tänne kotisohvallekin.

Rakkauksien lokikirja saa uskomaan hyvään, vaikka se kuvaakin monia epäreiluja ja kohtuuttomia tilanteita. Sen luvataan olevan trilogian avausosa, mikä saa odottamaan lisää. Lisää lämpöä, läsnäoloa ja kohtaamisia tähän kiireiseen ja sotien runtelemaan maailmaamme.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja. WSOY 2023. 229 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2023: 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa.

Kirjeitä koulusta ja kirjoittamisesta – Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kansi: Martti Ruokonen.
Kinnusen ja Rytisalon kuva: Ofer Amir.

Kirjailijoiden kirjeenvaihto on kirjallisuudenlaji, joka vetää minua puoleensa. On aihe kuinka synkkä tai minulle vieras, on kahden viisaan ja pohdiskelevan ihmisen kirjeiden välityksellä käyty keskustelu ja ajatusten pallottelu nautinto lukijalle (tai tässä tapauksessa kuuntelijalle). 

Tässä jutussa perkaan ensin ajatuksiani Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen uutuuskirjasta Huokauksia luokasta ja lopussa esittelen lyhyesti muutaman muunkin kirjeenvaihtoteoksen.

Huokauksia luokasta on tuhti teos, jonka kansien välissä on Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtoa reilun vuoden ajalta, lopputalvesta 2022 kevääseen 2023. Molemmat ovat paitsi kirjailijoita, myös koulutukseltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia. Kirjeissään he ruotivat koulun nykytilaa ja valottavat välähdyksin myös omaa kirjoittamistaan, yhteistyötään kustannustoimittajan kanssa ja arkeaan.

Opettajuuden ja kirjailijuuden lisäksi kaksikkoa yhdistää myös kolmas asia, uupumus. Molemmat ovat uupuneet työssään ja olleet pitkillä sairauslomilla sen vuoksi. 

Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo jättää opettajan virkansa, yrittää toipua vuosia jatkuneesta rasituksesta ja sopeutua uuteen ammatti-identiteettiin, joka rakentuu pelkästään kirjailijuuden varaan. Opettajuus istuu kuitenkin tiukassa. 

Kinnunen puolestaan luovii kouluarjen paikoin abrsurdeissakin käänteissä. Joustoa osa-aikaisuuden suuntaan ei ole, ja toistuvat uudistukset tiukkoine aikatauluineen kuormittavat ennestään väsynyttä. Hän ei ole (vielä ainakaan) valmis luopumaan opettajan työstään, vaan kirjoittaa ”harrastuksekseen”.

Tällaiselle kouluarjen ulkopuoliselle kirjeet avaavat konkreettisesti, mitä kaikkea muuta opettajan työ on kuin vain opetusvelvollisuuden määräämät oppitunnit. Se on suunnittelua, kokeiden järjestämistä, ylioppilaskoevalvontoja, yhteydenpitoa huoltajiin, opekokouksia ja monenlaista raportointia. Ja äidinkielenopettajilla hurjan tekstimäärän lukemista. 

En toki ennenkään kuvitellut, että työ olisi vain tuntien pitämistä, mutta silti kirjeet avasivat silmiäni. Miten kukaan voi selvitä tuosta kaikesta järjellisten työtuntien puitteissa? Varsinkin, jos suhtautuu työhönsä tunnollisesti, kuten Rytisalo ja Kinnunen tekevät. Heille työterveyden ohje onkin, että kokeile tehdä työsi seiskan arvoisesti.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin on helppo samastua. Miksi ihmeessä opettajia ei oteta mukaan uudistusten suunnitteluun?

Kirjeet eivät ole samanmielistä hymistelyä, vaan kirjoittajat uskaltavat olla asioista myös eri mieltä. Rytisalo esimerkiksi kirjoittaa, että Kinnusen paikalla luokkahuoneessa voisi seistä kuka vain pätevä opettaja ja että kirjallisuuskenttä menettää jotakin, kun tämä ei keskity täysillä kirjailijan työhön. Kinnunen kuitenkin haluaa toimia opettajana työn haasteista huolimatta. 

Kirjeissä vilahtelee ratkaisuehdotuksia nykytilanteeseen: mahdollisuus keskittyä oman aineensa sisältöihin, äidinkielen sisältöjen rajaaminen äidinkieleen ja kirjallisuuteen, malttia opetussuunnitelmien muutostyöhön ja riittävästi resursseja oppilashuoltoon. 

*

Rytisalon ja Kinnusen kirja palautti mieleeni useamman tärkeän lukumuiston. Blogin historiasta kaivelin jutun Paul Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaihtoteoksesta Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä. Mikä järkytys, että tuon kirjan lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta! Noihin aikoihin luin paljon Austeria, mutta nyt huomaan, että viimeisin suomennos 4321 jäi kesken. Silti odotus alkoi viritä, kun näin Tammen sivuilla, että ensi huhtikuussa on luvassa tuoretta Austeria: silloin suomennetaan Baumgartner.

Edellistä tuoreempi lukukokemus on Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Rönkä ja Tamminen ovat paitsi kirjailijoita molemmat, myös isä ja poika, mikä tuo omat mausteensa teokseen. Mieleeni painui, miten suhde muuttui ja syveni kirjeiden (ja niissä olevien paljastusten) myötä.

Ai niin, ovathan vielä Westö ja Itkonen! Mainio 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä kulki mukanani pitkään, luin sitä yhteensä yli puolen vuoden ajan. Ajanjakso kirjan ja kirjeiden kanssa päättyi siihen, kun kävin katsomassa kirjailijoiden haastattelua, joka puolestaan päättyi yhteiseen, kaksikieliseen musiikkinumeroon.

*

Mutta nyt päätän huokailuni kirjeenvaihtoteosten perään ja muistutan, että tulevilla Helsingin kirjamessuilla Rytisalon ja Kinnusen yhteishaastattelua voi seurata Hakaniemi-lavalla sunnuntaina 29.10. kello 12.30. Myös etänä verkossa, jos messuhulinoihin ei paikan päälle pääse tai jaksa.

Helmet 2023: 23. Kirja on iso.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kuuntelin kirjan Sanna Majurin ja Unto Nuoran lukemana äänikirjana BookBeatista. Lainasin painettuna kirjastosta kuvaa varten.

Muistojen kierteitä availemassa – Linn Ullmann: Tyttö, 1983

Linn Ullmann on pitkään kuulunut niihin kirjailijoihin, joita pitäisi lukea ja haluaisin lukea, mutta ei vain ole tullut niin tehtyä. Ullmann oli minulle siis kiinnostava mutta samalla vieras nimi, kun tartuin tähän vasta suomennettuun omaelämäkerralliseen romaaniin Tyttö, 1983.

Nyt keski-ikäinen kertoja oli 1980-luvun alussa teinityttö, joka lähti äidin vastustuksesta huolimatta mallikeikalle Pariisiin. Tuolloin ei ollut nettiä, ei kännyköitä. Lupaus oli, että äiti saa tytön kiinni iltaisin kello 22 hotellista. Jo ensimmäisenä iltana tämä jää toteutumatta, sillä tyttö tempautuu juhliin ja discoihin ja harhailemaan suurkaupungin katuja. Apua on vaikea pyytää tai saada, koska tyttö ei edes muista, missä hotellissa hän asuu.

Toisteinen kerronta kiertyy yhden valokuvan ympärille. Kertoja kaivelee omaa muistiaan valokuvan ja päiväkirjamerkintöjen avulla samalla kun hänen äitinsä on menettämässä muistiaan. Nainen haluaa selvittää, mitä Pariisissa oikein tapahtui tuona talvena 1983, jolloin valokuva on otettu. Miten asiat menivät, mikä tapahtuma johti toiseen. Sinä yönä, kun hän eksyi.

Rujouden ja toiston kautta mieleeni palautuu etäisesti Sara Stridsbergin Drömfakulteten (Unelmien tiedekunta). Vielä enemmän yhtymäkohtia löydän Anne Swärdin Jackien kanssa: molemmissa romaaneissa kirjailija tutkii nuoruuden seikkailuaan, johon liittyy vanhempi mies ja jossa olisi voinut käydä vielä huonommin kuin kävi. 

Ullmann palaa teinivuosiinsa uteliaana, rehellisenä, avoimena. Kirjailijan nuoruudesta ammentava tarina asettuu osaksi #metoo-historiaa, jonka jälkipyykkiä jotkin tarinan (ja tosielämän) miehet ovat joutuneet sittemmin pesemään.

Kun aloin lukea kirjaa, en tiennyt Linn Ullmannin taustaa, tai ehkä olin siitä joskus kuullut tai lukenut, mutta se ei ollut aktiivisesti mielessäni. Pääsin sivulle 198, kun oli pakko googlata. Ilmankos tyttö asui teinivuosinaan hulppeissa asunnoissa New Yorkissa äidin työn perässä, hänen äitinsä kun on näyttelijä Liv Ullmann ja isä teatterilegenda Ingmar Bergman. Tästä alkoi viritä Ullmann/Bergman-kiinnostus, joka arvatenkin vaikuttaa syksyn lukemistooni. 

Tyttö, 1983 oli vetävä aloitus käännöskirjasyksylle – luin kirjan yhdessä elokuisessa päivässä, kun tiivis pilviharso peitti saariston taivaan ja seesteistä sunnuntailukijaa säpsähdyttivät laukaukset, jotka kertoivat linnustuskauden alkaneen.

Helmet 2023: 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla.

Linn Ullmann: Tyttö, 1983. Like 2023.  255 s. Alkuteos Jente 1983 (suom. Jonna Joskitt-Pöyry). Lainasin kirjastosta. 

Vertaistukea kirjoittajalle – Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

 

Luin loppukesästä uudelleen Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu.
Tämä lukeutuu niihin harvoihin kirjoihin, jotka haluan lukea aina vain uudelleen. 

Löysin kirjan vihdoin antikvariaatista, joten jatkossa se on aina käden ulottuvilla. Vuosien varrella olen lainannut kirjaa eri kirjastoista ahkerasti, mikä on jännästi luonut illuusiota siitä, että minulla olisi se omassa hyllyssä, joten hämmästys oli suuri, kun ei sitä etsinnöistä huolimatta löytynytkään. Onneksi tilanne on nyt korjattu!

Antaumuksella keskeneräinen pohjautuu Peuran lopputyöhön Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta. Opinnäytteestä Peura muokkasi tämän kirjoittamista pohdiskelevan kirjan, jossa on päiväkirjamuodon seassa otteita Vedenaliset-romaanin eri versioista.

Peura käy lävitse omaa luovuuselämäkertaansa, eli sitä tietä, mikä teki hänestä kirjoittajan. Hän kertoo, miten toistuvat haut unelmien kouluun lopulta tuottivat tulosta, ja minkälaista on aloittaa vaativassa koulutusohjelmassa pienen lapsen yksinhuoltajana.

Peura kuvaa avoimesti niitä sisäisiä kamppailuja, joita kirjoittaja käy työnsä äärellä. Kirjoittaminen nostaa esiin pelkoja, häpeää, syyllisyyttä. Niin ammatti- kuin harrastajakirjoittajat varmasti tunnistavat ja samastuvat kuvauksiin.

Työhuone vetää puoleensa ja toisaalta sinne menemistä väistelee. Tarpeeksi tekemisen kysymykset liittyvät kirjoittamiseen ja muuhunkin elämään. Kirjoittajana Peura kirjoittaa uudelleen ja uudelleen eri versioita, joogassa hänen kehonsa yrittää kertoa, mikä on sopiva määrä harjoitusta.

Kirjan kanteen on nostettu kirjasta kohta, joka tiivistää osuvasti sen, mitä kirjoittaminen on: Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä. Tiedän, että kaikki eivät ole samaa mieltä, mutta minä allekirjoitan tämän ajatuksen. On kirjoittajia, jotka eivät lue, koska eivät ehdi tai eivät halua vaikutteita omaan tekstiinsä, mutta minulle kirjoittajana lukeminen antaa ravinteita tuottaa tekstiä. Ja onhan lukuisissa tutkimuksissa todettu, miten lukeminen kehittää kielen tajua, sanavarastoa, mielikuvitusta ja empatiakykyä – kaikki hyödyllisiä ja tarpeellisia taitoja kirjoittajalle. 

Tästä kirjasta oli luontevaa jatkaa Peuran uusimpaan kirjaan Esikoinen, joka on vastikään ilmestynyt. Se kertoo pojan huostaanotosta – sen saman pojan, joka tässä kirjassa varttuu pikkukoululaiseksi. Esikoisesta kirjoitan oman juttunsa lähiaikoina.


Helmet 2023: 32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu. Teos 2012. 239 s. Ostin käytettynä.

Klassikkohaaste #17 – Yrjö Kokko: Laulujoutsen: Ultima Thulen lintu

Yhdistän Yrjö Kokon nimen satuklassikko Pessi ja Illusiaan, mutta miehen kynästä on peräisin myös tämä Suomen luonnon vaiheisiin tuntuvasti vaikuttanut eräromaani. Usein sanotaan, että kirjallisuus voi muuttaa maailmaa tai elämän, mutta harvoin tulee vastaan näin konkreettisia vaikutuksia: vuonna 1950 ilmestynyt Laulujoutsen: Ultima Thulen lintu nosti laulujoutsenen sukupuuton partaalta elinvoimaiseksi kansallislinnuksi.

Eläinlääkäri ja kirjailija Kokko kuvaa kirjassa kamppailuaan löytää harvinaiseksi käyneen laulujoutsenen, joukhaisen, pesä ja päästä valokuvaamaan sitä. Takana on jo viisi epäonnista kevättä ja satoja kilometrejä Lapin erämaissa. Kokko, kirjassa Tiiti, ja etsintäkaveri Niuniu ovat kolunneet vetoporojen ja Molli-koiran kanssa lukuisia lompoloita eli lampia tuloksetta. Kuudentena keväänä he tekevät läpimurron: he löytävät joutsenlammen ja sieltä pesivän parin.

Miehet nimeävät joutsenet Marskiksi ja Hannaksi. Uros on suuri kuin marsalkka, laulava naaras saa nimensä laulaja Hanna Granfeltiltä. Joutsenten kotilampi puolestaan saa nimekseen Ihannelampi – eihän todellista paikkaa parane paljastaa.

Miehet pykäävät pystyyn poroksi naamioidun liikkuvan kuvauskojun puukehikosta ja porontaljoista. Sillekin annetaan nimi, Petrus. Raskaan ja vaikeasti liikuteltavan Petruksen kanssa meno on välillä yhtä ähellystä, jopa koomista, mutta vihdoin vaiva palkitaan. Tiiti pääsee Petruksen kanssa lähelle Hannaa, joka hautoo mättäällä sijaitsevalla pesällä. Kuvia alkaa tallentua filminauhalle.

Hanna on kuin ilmestys, joka on noussut pimeydestä valoon. Ylhäällä pesällä käy kova tuuli ja takaapäin puhaltaen se pörhöttää Hannan höyheniä, nostaen kuin silkkinauhaiset solmukkeet sen valkoisen tahrattoman yöpaidan olkapäille.

Kokko kirjoittaa värikkäästi, ja teksti vilisee murresanoja. Mukana on elävää dialogia ja valokuvaliitteitä.

Kokko kuvailee lintujen tapoja ja elinympäristöä sekä sitä, miten ihminen on vainoamalla ajanut linnut melkein sukupuuttoon. Tiitin ja Niuniun asumuksena tunturissa toimii tiipii, ja miehet kehittävät filmejä puron rannalla. Oma peseytyminen jää viikoiksi.

Petruksen uumenissa aika välillä katoaa. Tiiti tähtäilee lintuja kameran objektiivilla ja tuntee yhteyttä lintuihin:

Sehän on minua vanhempi, tuumii Tiiti. Varmasti se on minua vanhempi. Se on nähnyt vielä enemmän elämää kuin minä! Se on elänyt kuten minäkin jo monta historiallista aikakautta, sillä elämä ei ole ollenkaan samaa kuin se oli silloin, kun me synnyimme tähän maailmaan. Silloinhan laulujoutsenta pidettiin Karjalassa vielä pyhän lintuna, ei ollut autoja, ei lentokoneita, ei kauaskantavia pyssyjä jokaisen kädessä. Minä olen nähnyt neljä sotaa. Marskin elämä on ollut yhtä ja samaa sodassa olemista. Se on ollut kuin ainaista vihollispartioitten uhkan alaisena elämistä. Marskin on pitänyt aina välttää joutumasta pyssyn maalitauluksi, ja siksi se tuntee nytkin olevansa uhattuna. Mutta miten arvokkaasti se käyttäytyykään. Käyttäytyisinkö minä noin?

Lintujen etsinnästä ja kuvaamisesta tulee todellinen seikkailu. Milloin kevät tahtoo edetä liikaa, kun odotellaan ulkomailta tilattua kameran osaa, milloin vauhdikas rekiajelu uhkaa hienoa kameraa – ja melkein henkeä. Hyviä valokuvia ei saa pitkän matkan päästä, mutta liian lähelle pesää ei ole asiaa, koska vaarana on, että joutsenet hylkäävät sen. Menevätkö Tiiti ja Niuniu kuitenkin liian pitkälle? Entä miten kohtaamiset joutsenlammella muuttavat Tiitiä?

Kun kirja ilmestyi, Suomessa pesi arviolta 15 laulujoutsenparia. Kokon kirja auttoi muuttamaan asenteita: pesistä ei enää ryövätty munia eikä joutsenia metsästetty entiseen tapaan. Kansallislinnuksi laulujoutsen äänestettiin vuonna 1981. Nykyisin arvioidaan, että Suomessa pesii yli 10 000 paria.

Osallistun Yrjö Kokona kirjalla kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen, jonka vetäjänä toimii tällä kertaa Oksan hyllyltä -blogi. Koontipostauksessa täällä on joukko linkkejä bloggaajien klassikkojuttuihin. 

Helmet 2023: 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta.

Yrjö Kokko: Laulujoutsen. Ultima Thulen lintu. WSOY 1950. 273 s. Lainasin kirjastosta.

Naistenviikkoon viihdettä merimiljöössä – Karen Swan: Kesytön saari

Heinäkuu on kääntynyt kohti elokuuta, ja Tuijata-blogin perinteinen Naistenviikko-haaste on käynnissä. Osallistun haasteeseen Karen Swanin tuoreella suomennoksella Kesytön saari, joka avaa viihteellisten historiallisten romaanien sarjan. Romaanihenkilöistä kukaan ei ole viikon nimipäiväsankari, kuten ei kirjailija Karenkaan, mutta kirja on naisen kirjoittama ja sen keskiössä on kiehtova päähenkilönainen.

Kesytön saari kertoo Effie Gilliesistä, nuoresta naisesta, joka asuu Hirtan saarella, joka puolestaan on osa St. Kildan saaria Skotlannin rannikolla. Ulko-Hebrideihin kuuluvat saaret evakuoitiin 1930, kun ne oli todettu asuinkelvottomiksi. Swanin romaani ajoittuu tuohon viimeiseen kesään Hirtan saarella.

Saaren asukkaat – yleensä tosin vain miespuoliset – kiipeilevät jyrkillä kalliolla köysien varassa keräämässä linnunmunia ravinnoksi. Kun saarelle saapuu turisteja, nuoret pitävät kiipeilynäytöksiä. Effie on joukon ainoa tyttö, ja hän päihittää taidoillaan useat pojat. 

Effie elää kahdestaan isänsä kanssa, ja heidän kokemansa menetykset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Kotikylän yhteisö on niin ikään tiivis, elämä puolestaan karua ja vailla mukavuuksia. Niitä ei tosin osaa kaivata, kun ei sellaisiin ole tottunut. 

Viimeisenä kesänä saarelle saapuu vierailulle rikas jaarli ja tämän poika, lordi Sholto. Jaarli haluaa kartuttaa linnunmunakokoelmaansa, ja oppaakseen hän saa Effien. Effien ja lordi Sholton välillä kipinöi, mutta aivan eri maailmoista tulevien nuorten rakkauden tiellä on kaikenmoisia esteitä.

Juonessa riittää koukkua ja kiemuraa, kun tulee aika poistua saarelta viimeisen kerran. Kirjan loppupuoli kuvaa saarelaisten asettumista Skotlantiin, missä luokkaerot ja naisen ahdas rooli tulevat eläviksi Effien näkökulmasta kerrottuna.

Kesytön saari on oiva kesäkirja ja loman lukupaketti erityisesti kutkuttavan miljöönsä vuoksi. Se herättää kiinnostuksen Hebridien historiaa kohtaan, aiheesta tekisi mieli lukea lisää. Googlen kuvahaku on vienyt kirjan maisemiin. Kirjan kansiliepeessä kirjailija Swan kertoo kirjaa varten tekemästään perusteellisesta taustatyöstä. Henkilöhahmot ovat kuulemma kuitenkin täysin fiktiivisiä. 

Elämä karulla ulkosaarella, linnut ja meri ovat sellaisia elementtejä, että välillä niistä voi lukea vaikka vaaleanpunaisten lasien läpi. 

Helmet 2023: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä.

Karen Swan: Kesytön saari. Otava 2023. 477 s. Alkuteos: The last summer. Suom. Ilkka Rekiaro. Arvostelukappale.

Runoa suven päivään – Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Kansi: Mikko Branders.

Hyvää runon ja suven päivää! Eino Leinon päivänäkin tunnetun teemapäivän kunniaksi kirjabloggaajat kirjoittavat tänään runokirjoista. Ankin kirjablogi organisoi haasteen, koska runot saavat nykyisellään harmillisen vähän huomiota blogeissa. Tänään tilanne on toinen!

Kesä ja meriaiheiset kirjat kuuluvat monen mielestä yhteen, ja aiempina kesinä järjestinkin Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta. Tänä vuonna siihen eivät rahkeet riitä, mutta voihan merikirjoja ilman haastettakin lukea. 

Kaija Rantakarin Koko meren laajuus on huokoinen runokokoelma, jonka runoja ei ole nimetty. Teksti velloo säkeestä ja säkeistöstä toiseen kuin meren avaa, josta ei voi erottaa alkuja ja loppuja. Kokoelmassa meren mahti vertautuu ihmisten välisiin suhteisiin. Luin runoista intohimoa, etsimistä ja löytämistä, jonkin kartoittamattoman herättämää uteliaisuutta. 

Mitä kaikkea on meren pinnan alla? Samaa kysytään, kun tutustutaan toiseen ihmiseen. Entä mitä tarkoittaa se, kun tuntee toisen läpikohtaisin, joka sopukan? Onko se edes mahdollista? Kuin meressä, toisessa ihmisessä taitaa aina olla ne pimeät syvänteet, joihin ei ole pääsyä.

Kahden ihmisen välinen vetovoima on luonnonlain kaltainen ilmiö, vaikka sitä ei voikaan kaavoiksi purkaa. Siihen liittyy aina mystinen ja selittämätön puoli: /halu ei ole koskaan yksinkertaista/. Runoissa toistuvat yhteen painetut, levittyvät ja värisevät reidet. 

Kokoelma tulvii puhuttelevia ja ajattelemaan herätteleviä säkeistöjä, tässä niistä yksi:

vuorovedettömän maan käsitys vuorovesistä
on romanttinen
tasapaino on väärinkäsitys, kulutus kuluttaa

Vuorovesi-ilmiö on minun silmissäni kiehtova, koska sitä ei voi Suomessa juuri havaita. Kuivalla maalla nököttävät veneet ovat täällä tuttuja vain kuvista tai ulkomaanmatkoilta. Jos sen kanssa joutuisi elämään, ei siinä välttämättä olisi mitään kutkuttavaa, herättelevää, vaan se olisi elämää ohjaava tekijä siinä missä suomalaisille lumiset talvet. Vaikkapa australialaiselle ne taas ovat eksoottisia, romanttisiakin ehkä, mutta lumen kolaaminen hiki päässä aamuvarhaisella ennen töihin lähtöä ei aina ole yhtä juhlaa.

Viimeinen säe väittää, että tasapaino on väärinkäsitys. Jos ajatellaan vuorovettä, sen nousu- ja laskuvesi eli kaksi ääripäätä ei siis tarkoita harmoniaa. Onko jatkuva liike kuluttavaa? Säkeen voisi ajatella viittaavan myös ihmisen mielen sopusointuun, sillä kuluttamiseen perustuva elämäntapa voi rasittaa pankkitilin lisäksi mieltä.  

Koko meren laajuus on jaettu viiteen osaan, joista toisella ja neljännellä ei ole edes numeraalista nimeä. On siis ensimmäinen, kolmas ja viimeinen osa, ja kaksi nimetöntä jaksoa niiden välissä. Merillä ei ole rajoja, ei loppuja, mutta silti runokokoelmalla voi olla viimeinen osa.

Helmet 2023: 12. Kirjan nimi liittyy veteen.

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus. Poesia 2018. 71 s. Lainasin kirjastosta.

Dekkariviikon vinkki – Patricia Cornwell: Post mortem

Kansi: Marjatta Saastamoinen.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Niin vain minäkin tartuin Patricia Cornwellin dekkariin – ja viihdyin sen parissa.

Post mortem aloittaa Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjan. Se ilmestyi alkujaan vuonna 1990, ja suomennos saatiin 1994 Erkki Jukaraisen työnä. Tänä vuonna ilmestyi jo sarjan 27. kirja.

Post mortem esittelee poliisiylilääkäri Kay Scarpettan, joka asuu Richmondin kaupungissa ja toimii siellä johtavana oikeuspatologina. Hän on opiskellut sekä lääketieteellisessä että oikeustieteellisessä, mutta joutuu silti jatkuvasti todistelemaan pätevyyttään miehisessä maailmassa.

Minäkertoja Scarpetalla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on läheiset välit sisarentyttäreensä Lucyyn. Lucy on noheva kymmenvuotias, joka tuntee tietokoneet paljon tätiään paremmin. Sarjaa pidemmälle lukenut mieheni kertoi, että Lucy pysyy mukana tulevissa osissa ja saa aina vain suuremman roolin. 

Tässä avausosassa Scarpetta hälytetään rikospaikalle yöaikaan, kun kaupunkia piinaava julkea murhaaja on taas iskenyt. Uhreikseen tämä valitsee naisia, jotka löytyvät kuolleina omista sängyistään, sidottuina ja raiskattuina.

Cornwell kuvaa patologien ja poliisien yhteistyötä, ja tapauksen selvittämisessä ruumiinavaukset ja rikospaikalta löytyneet todisteet ovat avainasemassa. Jotta mukaan saataisiin jännitystä ja jännitettä, päähenkilö tietenkin sekaantuu tapauksiin vähän liikaan ja joutuu henkilökohtaisesti vaaraan. Se on lajityypille ominaista, ja niin käy myös Scarpetalle.

Rikosetsivä Pete Marino on Scarpetan vastinpari: öykkäri, joka käyttäytyy sovinistisesti ja ennakkoluuloisesti. Marino on viskisieppo, jonka kasvoja ”eletty elämä oli järsinyt”. Scarpetalla ja Marinolla on kuitenkin yhteinen vihollinen, murhaaja, ja Marino pääsee todistamaan luotettavuutensa täpärässä paikassa.

Kirjat ovat aina aikansa tuotteita, ja se näkyy Post mortemissa. Tietokoneet, tietoliikenneyhteydet ja dna-tutkimukset näyttivät kolmekymmentä vuotta sitten aivan erilaisilta. Mietin, kuvailisiko kirjailija nykyään niin antaumuksella Scarpetan tupakointia tai sitä, miten 10-vuotiaalle Lucylle tarjotaan viiniä, eikä vain yhden kerran.

Post mortem on vetävä sarjan avaus, jonka jälkeen käsi hakeutuu kirjahyllyssä odottelevaa kakkososaa kohti. Jos maistuu, niin luettavaa tässä sarjassa tosiaan riittää. Meilläkin on mökin kirjahyllyssä parikymmentä osaa – siinäpä lukuprojektia tälle ja tuleville kesille!

Tällä postauksella osallistun kirjabloggaajien Dekkariviikoille. Bloggaajien juttuja voi seurata somessa tunnisteella #dekkariviikko. Kaikkien osallistuneiden juttuihin löydät linkit Tuulevin lukublogista 19.6.

Logo: Niina Tolonen.

Patricia Cornwell: Post mortem. Otava 1997 (1. painos 1994). 352 s. Suom. Erkki Jukarainen. Lainasin mieheltäni. Alkuteos Post mortem (1990). 

Helmet 2023: 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan.

Poikkeusajan elämää ja suhteita – Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Kansi: Laura Lyytinen.

Elizabeth Stroutin neljäs Lucy Barton -romaani vie meren rannalle Maineen. Sinne New Yorkissa asuva Lucy päätyy, kun hänen ex-miehensä William päättää viedä lastensa äidin suojaan pelottavasti leviävältä koronavirukselta. William on hommannut heille merenrantatalon turvapaikaksi.

Maineenkin asti korona aikanaan tulee. Strout kuvaa pandemia-aikaa tunnistettavasti: miten sairaudenpelko vaikuttaa ihmissuhteisiin, kauppakäyttäytymiseen, mielenterveyteen. Miten se herättää ennakkoluuloja, ajaa ihmisiä vastakkain. Perhetapaamiset ovat maskeja ja etähaleja. Mutta poikkeusaikanakin voi ystävystyä, Lucy huomaa.

Strout luo taidolla jännitteitä hahmojensa välille. On salaisuuksia, etääntymisiä ja lähentymisiä. Kirja istuu äitienpäivään, koska Lucy ruotii suhdettaan omiin tyttäriinsä sekä omaan äitiinsä:

Minun äitini oli tärkeä tekijä elämässäni kun olin nuori. Siksi että hän oli minun äitini. Koko minun elämäni ajan. En tiennyt kuka hän oli, enkä pitänyt siitä kuka hän oli ollut. Mutta hän oli minun äitini, ja osa minusta uskoi edelleen siihen mitä hän oli sanonut.

Koska Lucyn oma äitisuhde oli monimutkainen ja välit kylmät, Lucy joutuu pohtimaan, miten suhtautua tyttäriensä Beckan ja Chrissyn elämään. Mitä voi kommentoida, missä neuvoa? Milloin on annettava lasten tehdä omat virheensä?

Stroutin hahmot ovat monisyisiä: erehtyväisiä, he tekevät kyllä hyvää, mutta myös ärsyttävät ja töppäilevät. Stroutia enemmän lukeneita huvittaa erään kitkerän Olive Kitteridgen piipahdus tarinassa.

Luin kirjaa meren rannalla, ahmien. Pitkin kevättä vaivanneesta lukujumista ei ole enää tietoakaan! Nautiskelin Stroutin tarkoista havainnoista niin ihmisistä kuin heidän suhteistaan sekä vihjailevasta kerronnasta:

Jos olisin tiennyt millaista seuraavalla kerralla tavatessamme olisi –- Onneksi en tiennyt silloin.

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

Pitkästä aikaa koin sen ihanan tunteen, että kunpa kirja ei loppuisi koskaan. Mutta loppuihan se ilo aikanaan. Kunpa elämässä odottaisi vielä paljon lisää suomennettua Stroutia. Voi Lucy!


Helmet 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.


Elizabeth Strout: Lucy meren äärellä. Alkuteos Lucy by the Sea (2022). 277 s. Suom Kristiina Rikman. Ostin e-kirjan Elisa Kirjasta.

Linkit vielä bloggauksiini sarjan avausosasta Nimeni on Lucy Barton ja kakkososasta Kaikki on mahdollista. Kolmososan luin vuosi sitten, mutta näköjään teksti on jäänyt luonnoksiin. Täytyykin korjata tilanne sopivalla hetkellä!

Sopivampaa työelämää etsimässä – Aurora Airaskorpi: Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä

Kansi: Hilla Semeri.

Onko työelämä parempaa palkkatyön ulkopuolella? Tätä kysymystä Aurora Airaskorpi palastelee ja tarkastelee kirjassaan Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä?

Kirjassa on vahva omaelämäkerrallinen taso, sillä Airaskorpi irtisanoutui palkkatyöstään luovana johtajana alkuvuodesta 2021 ja siirtyi itsensätyöllistäjäksi. Kirjassa mukana on myös muiden oravanpyörästä hypänneiden haastatteluja ja tutkimustietoa.

Airaskorven kirja toimi minulle vertaistukena, kun mieleni askarteli elämänmuutoksen parissa. Olen suunnitellut erilaisia yrityskuvioita vuosien varrella, ja opiskelin myös yrittäjän ammattitutkinnon pohdintojeni tueksi. Kirjastotyö kuitenkin veti, ensin pätkästä toiseen ja sitten useamman vuoden ajan vakituisessa työsuhteessa.

Kaiken piti olla hyvin: tähän olin panostanut, tätä olin opiskellut, tätä tuki myös luku- ja kirjasomeharrastukseni. Toisin kuitenkin kävi, ja päätökseen viimeisen sanan sanoi korvani. Olen jokusen vuoden sairastanut Ménièren tautia, joka aiheuttaa muun muassa huimauskohtauksia ja heikentää kuuloa ja jonka keskeinen hoito on säännöllinen ja rauhallinen elämä. Kirjaston vuorotyö ja meteli veivät minut tänä keväänä niin huonoon kuntoon, että oli pakko lähteä. 

Huhtikuuhun päättyi kirjastourani, ja tästedes olen yrittäjä. Tekstipaja Valo tarjoaa tekstinhuolto- ja kirjoituspalveluja ja ottaa nyt ensi askeleitaan myös somessa. Jännittävää, pelottavaa – ja niin siistiä!

Airaskorvelta opin, että kuulun vastedes vähemmistöön, sillä noin seitsemän prosenttia työvoimasta on yksinyrittäjiä. Mutta yrittäjien kokonaisuutta tarkasteltaessa suhde on aivan toinen: kaikista yrityksistä 68 prosenttia on yksinyrittäjiä.

Airaskorpi käy läpi mielikuvia, joita yrittäjyyteen liitetään. Ahkeruus ja riskinottokyky, kyllä, mutta yrittäminen nähdään myös epävarmana ja epämääräisenä. Näin minäkin suunnitelmia rustaillessani ajattelin. Onko minulla rohkeutta ryhtyä johonkin vielä kovin hahmottomaan hommaan? Olin toki joutunut huomaamaan, ettei perinteinen palkkatyökään poista epävarmuuksia, vaan tuo eteen määräaikaisia työsuhteita ja muutosneuvotteluita.

Yhteiskunnassamme arvostetaan perinteisesti vakaata ja vakituista työsuhdetta, sitä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Jokin muu kuin kahdeksan tuntia työtä päivässä poikkeaa normista, se on erilaista ja vähän erikoista. Se on jotakin, mitä tarvitsee perustella. Aluksi luonnollisesti myös itselleen.

Kirja oli minulle keskustelukumppani, koska muutoksen kynnyksellä kävin läpi samoja keloja kuin Airaskorpi: Olenko hullu, kun edes mietin lähtemistä? Moni varmasti vaihtaisi kanssani mieluusti paikkaa, miksen osaa nauttia asemastani? Olenko epäonnistuja, jos luovun vakityöstä?

Irtautumisia palkkatyöstä tehdään monesta syystä. Halutaan kenties elää omien arvojen mukaista elämää, halutaan ehkä vapautta ajasta ja paikasta.

Vapauden tavoittelijat ovat kuitenkin jollain tasolla aistineet oman ajan hallitsemisen tarjoamat hyödyt ja päättäneet pyrkiä niitä kohti. Ihminen tietää sisimmässään olevansa parempi työntekijä, puoliso, vanhempi ja ystävä silloin, kun elämässä on aikaa ja rauhaa.

Minun syyni lähteä ja hypätä kumpuavat omasta terveydestäni ja kietoutuvat juuri aikaan. Yrittäjäksi ryhtyminen ei poista sairauttani, tämän kanssa on elettävä loppuelämä, mutta elämisestä tulee huomattavasti helpompaa, kun voin päättää omasta ajankäytöstäni ja tekemisen rytmistä. Jos on huono päivä, voin levätä enemmän. Jos on virtaa illalla tai sunnuntaina, voin työskennellä silloin. 

Airaskorpi kirjoittaa, että usein siirtymä palkkatyöstä yrittäjyyteen tulkitaan yritykseksi downshiftata, mutta työmäärät saattavat olla jopa suuremmat kuin palkollisena. Minäkään en hae yrittäjyydeltä vapautta tehdä vähemmän, vaan vapautta tehdä silloin kun minulla on paras. Bonuksena tulee se, että voin myös valita paikan, jossa työtä teen, koska työt kulkevat läppärillä. 

Kuukausi irtisanomispaperin allekirjoittamisen jälkeen tuntuu päivä päivältä vahvemmin siltä, että lähteminen oli oikea päätös. Kaiken epävarmuuden keskellä olen optimistinen realisti: Tekstipajasta voi kehittyä hyvä juttu, mutta jos tämä ei tuo leipää pöytään, suuntimaa on tarkistettava. Parasta kaikessa on se, että vointini on jo selvästi kohentunut. Ja joka aamu olen innoissani siitä, että saan kehittää yritystäni minua eniten kiinnostavien asioiden, kielen ja kirjoittamisen, ympärille. Airaskorpi toteaa:

Jos on tunnistanut, minkä parissa haluaa viettää aikaansa tai jopa lopun elämäänsä, on onnekas. Niin onnekas, että olisi suorastaan tyhmää olla hakeutumatta sitä kohti.

Alun kysymykseen siitä, onko työelämä parempaa palkkatyön ulkopuolella, vastaisin kirjan kuunneltuani, että se voi olla ja monelle se sitä myös on. Jatkossakin otan lukulistalleni yrittäjyyteen liittyviä kirjoja, koska janoan muiden vapauden tavoittelijoiden kokemuksia.

Vertaistukea olen hakenut myös podcasteista. Laura Nuotion ja Elina Helmikosken Elämäni yrittäjänä -podcastissa pohdittiin yrittäjäksi ryhtymistä ja kysyttiin, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua. Joutua takaisin palkkatöihin. Näinhän se on. Säästöt syötyinä toki, mutta sittenkin voin etsiä minulle ja terveydelleni paremmin sopivan pestin. 

Helmet 2023: 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna.


Aurora Airaskorpi: Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä. S&S 2022. 302 s. Kuuntelin äänikirjana BookBeatista.

Runon tarpeessa – Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama

Tuulensuojainen terassin nurkkaus on oiva paikka tarkata lintuja, kohmeista leppäkerttua, Katajavuoren runoja.

Luin Riina Katajavuoren kokoelman Maailma tuulenkaatama ensimmäisen kerran alkuvuodesta. Mutta kuten niin usein runojen kohdalla, en saanut kirjoitetuksi heti mitään ja sitten olikin jo liian myöhäistä. Ote oli irronnut.

Nyt otin kokoelman kaveriksi huhtikuiselle terassille ja toivoin siitä lääkettä sitkeään lukujumiin, joka on vaivannut minua viime viikkoina. Normaalisti lukeminen on iso osa arkeani, joten lukemattomuus on ollut outo kokemus. Tulee ontto olo, kun tarinat eivät maistu, juonet eivät kiinnosta.

Lukemisen tökkimiselle on selvä syy. Edessä on alan vaihto, ja mieli pureksii asiaa. On minulle suuri suru, että unelmien työ kirjastossa ei enää terveyden vuoksi ole mahdollista. Kirjaston meteli ja vuorotyön rasitteet ruokkivat Ménièren tautiani, ja elämästä tuli huimauskohtauksesta toiseen horjumista. Oli keksittävä muuta. Tuosta muusta kirjoittelen enemmän seuraavassa blogijutussa, sillä työn alla on postaus elämänmuutokseen liittyvästä kirjasta. 

Runosta taitaa olla lääkkeeksi, huomaan Katajavuoren matkassa. Iloitsen kielestä, nasevista huomioista, rytmistä. Siitä, miten pienet hetket ja havainnot on vangittu vain muutaman sanan avulla.

Tässä hetkessä vähemmän on enemmän, saan kiinni tekstin mahdollisuuksista säe kerrallaan.

Merkitsen muistiin säkeistön:

Sitaatteja tarvitaan. Tilanjakajia tarvitaan.
Korvatulppia tarvitaan.
Lennot, välttämättömiä.
Pakastemustikat, kyllä.

Pilkut ja pisteet jakavat runossa tilaa ja luovat merkityksiä. Korvatulpat ovat tällä hetkellä minulle eräänlaisia tilanjakajia: ne ovat turvani metelöivässä maailmassa, auttavat kestämään yhteisiä tiloja ja samalla rajaavat minulle oman tilani. Puhelimeni täyttyy kirjoista kuvatuista sitaateista ja kieltämättä mietin, mihin niitä tarvitaan, ainakaan sellaisia määriä. Oman ajattelun tueksi, muistoksi lukukokemuksesta?  

Runon lennot vievät ajatukseni muuttolintuihin, miten niillä on kaksi kotia ja välttämätöntä liikkua yhdestä toiseen olosuhteiden vuoksi. Tutut kurjet tuovat kevään kodin viereisille pelloille, mökkisaaressa taas haahkojen pulputus ja isokoskeloiden pesänrakennus ovat kevään merkkejä. Joku varmasti ajattelisi tässä kohtaa lentokoneita ja omaa pakoa kauas.

Viime vuonna löysin Anja Erämajan, näissä runoissa on vähän samaa fiilistä. Oivaltavia kielileikkejä, ajankohtaisia aiheita, jotakin samastuttavaa. Ja mustikoita, vaikka näin keväällä pakastimen kautta.

Valitettavasti en kirjoittanut lainatun runon nimeä muistiin, ja nyt kokoelma on jo palautunut kirjastoon muiden löydettäväksi.

Runo siis toimii! Runot ja kevätaurinko elvyttivät minut takaisin lukijoiden kirjoihin. Katajavuoren kokoelman jälkimainingeissa olen jo saanut kokonaisen romaanin luettua, eikä se ollut aivan lyhyt. Huhtikuussa blogiin ei tullut yhtäkään merkintää, mutta onneksi lukujumi ei tarkoittanut lopullista kuoliniskua Kirjakimaralle. Välikuolema tai kevätloma, näkökulmakysymys sekin.

Helmet 2023: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas.

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama. Tammi 2018. 109 s.

Hildurin sulava jatko-osa – Satu Rämö: Rósa & Björk

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön viimekeväisen dekkaridebyytin Hildurin jatko-osa kiinnosti heti tuoreeltaan niin paljon, että latasin e-kirjan lukupalvelusta pian ilmestymisen jälkeen.

Tässä kakkososassa Hildur ja suomalainen poliisiharjoittelija Jakob ratkovat Islannin Länsivuonoilla Ísafjörđurin pikkukaupungissa paikallispoliitikon murhaa. Samalla alkavat hahmottua Hildurin äidin ja kadonneiden siskojen kohtalot.

Juoni tarjoilee vihjeitä, harhautuksia, yllätyksiä ja vastuksia. Jakob neuloo, kuten ensimmäisessäkin osassa, mutta nyt neuleet pääsevät osaksi rikosjuontakin. Talvisurffausta harrastava Hildur saa tuta meren mahdin, Jakobille taas aiheuttaa hankaluuksia huoltajuuskuvio. Mies näkee lastaan harvoin, koska norjalainen ex-vaimo keksii tapaamisille esteitä. Sarjan kolmas osa ilmestyy syksyllä ja on nimeltään Jakob, joten oletettavasti tämä sivujuonne aukeaa paremmin silloin.

Rósa & Björk on edeltäjänsä tavoin kelpo dekkari, jonka rikosjuonta maustavat faktat Islannista ja päähenkilön henkilökohtainen trauma. Kerrontalinjoja on useita, mutta ainakin näin tiiviisti luettuna ne hahmottuvat lukijan mielessä hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Hildur-sarja on kasvanut ilmiöksi. Avausosa rikkoi myyntiennätyksiä, kakkososakin on jo kerännyt huimat jonot kirjastoissa.

Kirjastonhoitajana iloitsen siitä, että Hildur on elvyttänyt monen lukuharrastuksen ja houkutellut kirjastoon uusia käyttäjiä. Toki pettymys voi olla suuri, kun asiakas tulee ”lainaamaan sen Hildurin” ja päätyy varausjonon hännille – ellei sitten löydä pikalainahyllystä aarretta. Onneksi kirjastosta ei tarvitse tyhjin käsin lähteä odottelemaan varausjonon purkautumista, sillä valinnanvaraa on hyllykaupalla. Eivätkä kirjavinkit lopu kesken!

Satu Rämö: Rósa & Björk. WSOY 2023. 361 s. Luin e-kirjana BookBeatista.

Helmet-lukuhaaste 2023: 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Henkilökohtaisen äärellä – Tuomas Aitonurmi & Harry Salmenniemi

 

Kevättalven auringossa kylpee säkenöivä uutuuskaksikko. Näitä luin helmikuun puolella yöunien kustannuksella, koska keskenkään en malttanut jättää.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Tuomas Aitonurmen esikoisteos on henkilökohtaisista kokemuksista ponnistava esseekokoelma. Koulukiusaamisen jättämät traumat ja ahtaat miehen roolit nivoutuvat taidekokemuksiin ja arkisiin havaintoihin.

Esseet ovat punnittuja niin ajatusten kuin kielenkin tasolla. Erityisesti pidin äkillistä sairastumista käsittelevästä avausesseestä Pelko veressä. Siinä on jotenkin kaikki kohdallaan: tarkkuus, rytmi, jännite, henkilökohtaisuus – ja kaiken naulaava lopetus:

Tämä ei ole kertomus, eikä mitään ratkennut. En ole kirkastunut, en ole vahvistunut, en ehkä oppinut mitään. Olen vain muuttunut.

Helmet-lukuhaaste2023: 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni. WSOY 2023. 160 s. Lainasin kirjastosta.

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Kirkasta ja osuvaa on myös Harry Salmenniemen teksti autofiktiota räimivässä Varjotajunnassa. Minäkertoja on Salmenniemeä muistuttava kirjailija, mutta kerronta liukuu kiehtovasti välillä myös minän ulkopuolelle.

Kirjailijalle valokeilassa poseeraus on välttämätön paha, sillä kirjoja pitää myydä. Kertoja havainnoi ympäristöään ja itseään lakonisesti. Minkälainen minä rakentuu haastatteluissa, entä minkälaista tuota hahmoa on tarkata?

Kauppakeskuksen muka-maailma on irrallaan todellisuudesta, vähän kuin kirjailijan mielikuvitusmaailmat. Kotona odottaa se tärkein eli perhe, vaimo ja poika.

Viimeinkin olen päässyt elämästä sen verran kauemmas, ettei minun tarvitse koko ajan ajatella sen lopettamista, poistumista. Elämä ei ole liian intensiivistä. Se on sopivaa. Vietän aikaa olohuoneen lattialla. Kokoan legoja. Se on sopivaa.

Helmet-lukuhaaste2023: 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt.

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. 246 s. Lainasin kirjastosta.


* * *


Kiitän kaksikkoa tummien silmänalusten lisäksi kirjoittamisen kipinöistä.

Kokonaisuuden palasia – Ia Genberg: Yksityiskohdat

Kansi: Sara R. Acedo

Ilmassa on lupauksia keväästä. Puiden välistä pilkottava aurinko häikäisee, tulppaanit ovat ilmestyneet kauppojen hyllyille, toukokuisen Helsinki Litin ohjelmisto täydentyy hiljalleen.

Ia Genberg löytyi Litin esiintyjälistalta ensimmäisten joukossa, joten hänen tuore suomennoksensa Yksityiskohdat kiilasi luettavien kirjojen kärkeen. Alkuteos Detaljerna voitti viime vuoden August-palkinnon ja on Genbergin neljäs romaani.

Kirjan alussa kertoja makaa kuumeen kourissa – yleensähän kuumeisena mieli on jotenkin höttöinen, sumuinen. Kertojan mieleen kuumetila kuitenkin marssittaa neljä elämässä paljon merkinnyttä ihmistä, ja hän tarkentaa yksityiskohtiin. Juhliin, arkeen, eroihin, syvän ymmärryksen hetkiin. Palasista hahmottuu kokonaisuus.

Kirja jakautuu muisteltavien ihmisten mukaan neljään lukuun. Kerran he ovat olleet ystäviä, rakastettuja, läheisiä, kertojalle koko elämä, mutta eivät ole enää. Kohtaamisista on aikaa, toisista enemmän kuin toisista. Välimatka kirkastaa kertojalle suhteiden merkityksen ja omat valinnat. Yksityiskohdissa on elämä:

– – vain yksityiskohdilla on merkitystä, tiivistämisen asteella, kysymyksillä miten ja mikä ja kaikilla kuka-sanalla alkavilla kysymyksillä. Nuorena ajattelin, että pitäisi matkustella enemmän, kauemmas, pitäisi viipyä vierailla mailla ja olla jatkuvasti liikkeellä, jotta ikään kuin eläisin toden teolla, mutta myöhemmin huomasin, että etsimäni oli täällä, se sisältyi kaikkeen mitä minulla oli ympärilläni, sisimmässäni, niissä pätkätöissä joista tuli varsinainen työni, arjen vaivoissa, niiden silmissä joita kohtaan, jos jään katsomaan tarkasti.

Elämäntarinan sisälle mahtuu monia kertomuksia, joista osa jää ikään kuin kesken. Onneksi yksi on ja pysyy: ystävä Sally.

Helmet 2023: 29. Kirjassa on minä-kertoja.


Ia Genberg: Yksityiskohdat. Johnny Kniga 2023. 160 s. Suom. Jaana Nikula. Alkuteos: Detaljerna (2022). E-kirja BookBeatista.