lauantai 13. kesäkuuta 2020

Lauantain lyhärit: Keväinen käännösviisikko

Alkuvuoden uutuuskirjojen joukosta olen onnistunut poimimaan toinen toistaan vetävämpiä käännöskirjoja. Kokosin tähän juttuun viiden käännösuutuuden lyhytarviot, olkaa hyvät!


Jenny Erpenbeck: Päivien loppu 


Alkuteos: Aller Tage Abend. Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Tammi 2020. 314 s. Ostin uutena.

Kansi: Laura Lyytinen.


Saksalaisen Jenny Erpenbeckin edellinen kirja Mennä, meni, mennyt vei minut mukanaan viime kesänä niin, että muistin lukukokemuksen elävästi vielä kevättalvella, kun osallistuin Blogistanian parhaiden kirjojen äänestykseen. Niinpä riensin kirjakauppaan heti tämän Päivien lopun ilmestyttyä.

Päivien loppu sukeltaa 1900-luvun historiaan vaihtoehtotarinan keinoin. Miten erilaisia elämänkaaria juutalaisella naisella voikaan olla vuosisadalla, jolla oli useita Eurooppaa ja maailmaa pirstovia sotia, holokausti, jakautunut Saksa ja Neuvostoliitto. Erpenbeck kehittelee päähenkilölleen viisi mahdollista elämänpolkua: lyhyimmässä versiossa tämä kuolee vauvana, pisimmillään elämä kantaa vanhainkotiin saakka. Kaikissa versioissa on mukana synkkyyttä ja syvälle politiikan kiemuroihin meneviä kuvauksia.

Kirjan kannessa versoo elämänpuu tai sukupuu, joka kuvastaa hyvin kirjan henkeä. On valinnoista, päätöksistä ja sattumista kiinni, miten laajalle puu versoo. Nuorena kuolleen oksa jää tyngäksi, kun taas pitkän elämän eläneellä perheellisellä sukupuun haara on tuuhea. Romaanin idea tuo vahvasti mieleen Kate Atkinsonin Elämä elämältä, jossa seurataan brittiläisen Toddin perheen vaihtoehtoisia elämänvaiheita 1900-luvun alkupuoliskolla.

Helmet 2020: 11. Vaihtoehtohistoria.

* * *


Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua


Alkuteos: Notes to Self. Suom. Karoliina Timonen.
Atena 2020. 207 s. BookBeat.


Kansi: Anna Makkonen.


Irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelma on ollut minulle yksi tämän kevään ahmimiskirjoista. Kyseessä ei ole aivan perinteinen ahmimiskirja, sillä autofiktiivisten tekstien aiheet eivät päästä lukijaa helpolla, eivätkä varmasti ole päästäneet kirjoittajaakaan. Pinen suoruus ja tarkkanäköisyys saavat janoamaan tekstiä lisää ja lisää.

Alkuteoksen nimi Notes to Self kuvastaa hyvin esseiden henkilökohtaisuutta. Aiheista, kuten läheisen alkoholismista, lapsettomuudesta tai teini-iän sekoiluista, on suomennoksen nimen mukaisesti vaikea puhua, mutta Pine tekee sen taiten. Mikään huomionhakuinen paljastuskirja esseekokoelma ei ole, mutta kyllä se kirjoittajastaan paljon näyttää.

Vaikka lukijalla ei olisi kokemusta juuri samoista asioista, joista Pine kirjoittaa, moniin havaintoihin on helppo samastua. Kuten siihen, miten vaivaannuttavia, hankalia ja silti niin yleisiä tiedustelut naisen lapsiluvusta ovat.

Helmet 2020: 13. Kirjassa eksytään.

* * *


Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä


Alkuteos: Normal People. Suom. Kaijamari Sivill.
Otava 2020. 264 s. BookBeat.

Kansi: Jonny Davies.


Päähenkilöt Connell ja Marianne tutustuvat lukiossa, vaikka sosiaalisen koodiston mukaisesti suositun jalkapalloilijan ja syrjään vetäytyvän tytön ei niin kuuluisi tehdä. Ystävyys kehittyy välillä rakkaudeksi, mutta tämä ei ole mikään siirappinen rakkaustarina. Ystävykset lähenevät toisiaan ja erkanevat jälleen. Elämän edetessä myös sosiaaliset asetelmat vaihtuvat.

Sally Rooney kirjoittaa nuorten ystävyydestä ja rakkaudesta elämänmakuisesti. Connellin ja Mariannen tarinassa näkyy hyvin, miten mielivaltaisesti nuorten parissa määräytyy se, kuka on suosittu, kuka kiusattu, kuka haluttu. Kerronnassa käytetyt aikahypyt mahdollistavat sen, että lukijalle näytetään vain keskeiset, merkittävät tapahtumat. Nopealukuinen kirja sopii mainiosti luettavaksi myös nuorille aikuisille.

Rooneyn romaani nousi Barack Obaman vuosittaisella suosittelulistalla viime vuonna vuoden parhaiden kirjojen joukkoon. Niinpä sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja.

* * *


Sayaka Murata: Lähikaupan nainen


Alkuteos: Konbini ningen. Suom. Raisa Porrasmaa.
Gummerus 2020. 126 s. BookBeat.


Kansi: Luke Bird.


Tokiolainen Keiko on 36-vuotias yksin asuva nainen, joka on työskennellyt puolet elämästään samassa lähikaupassa. Myyjän työ on yleensä väliaikaista, joten ympäristö ei tahdo sulattaa sitä, ettei Keiko kaipaa muuta. Lähipiiri lataa odotuksia perheen perustamiseen ja haastavamman työn löytämiseen, mutta nainen pitää päänsä.

Keikon tarina heijastelee japanilaisia perhenormeja ja työelämän hierarkkisuutta. Lähikaupan nainen on mielenkiintoinen kurkistus kulttuuriin, joka on minulle melko vieras. Mukana on kuitenkin paljon tunnistettavaa esimerkiksi sosiaalisista tilanteista ja oman paikan etsimisestä. Keikon tapa katsoa maailmaa on paljastava ja samalla kiehtova.

Helmet 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva.


* * *


Rachel Cusk: Kunnia


Alkuteos: Kudos. Suom. Kaisa Kattelus.
Kustantamo S & S. 203 s. BookBeat.

Kansi: Jussi Karjalainen.


Pari vuotta sitten suomennettu Ääriviivat aloitti Rachel Cuskin samannimisen trilogian Fayesta, keski-ikäisestä kirjailijasta. Ensimmäisessä osassa Faye muun muassa matkustaa Ateenaan vetämään kirjoittajaryhmää. Seuraava osa Siirtymä sijoittuu myöhempään aikaan, kun Faye on muuttanut poikiensa kanssa Lontooseen, alkaa remontoida asuntoa ja jatkaa samalla työtään luovan kirjoittamisen opettajana. 

Trilogian päättävä Kunnia jatkaa aiemmista romaaneista tuttua kerrontatapaa. Lukija saa tietää Fayesta vähän, sillä keskiössä ovat toisten ihmisten tarinat. Faye on päähenkilönä vain kohtaamiensa henkilöiden keskustelukumppani, eräänlainen peili. Kunniassa Faye matkustaa jälleen, tällä kertaa kirjallisuusfestivaaleille esiintymään. Jo matkalla ja sitten festivaaliympäristössä hän pääsee, tai joutuu, kuuntelemaan mitä erilaisempia elämäntarinoita. Mukana on nasevaa kritiikkiä kirjallisuus- ja kulttuuripiirejä kohtaan.

Cuskin trilogia ja eritoten tämä päätösosa ovat saaneet kiittelevän vastaanoton, ja Cuskia on ylistetty kerrontataiteen uudistajaksi. Tunnistan Cuskin ansiot, mutta silti minulla on Cuskia lukiessa koko ajan sellainen olo, että en aivan näe sitä, mitä niin monet muut näkevät. Luulen, että palaan trilogian pariin vielä joskus myöhemmin uudelleen –  ja ymmärrän sen hienouden ja terävyyden paremmin.

Helmet 2020: 39. Kirjassa lennetään.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Dekkariviikon vinkki – Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta




Otava 2020. 367 s.
Alkuteos: Seven Lies (2020).
Suom. Pirkko Biström.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Paraikaa vietetään vuotuista dekkariviikkoa. Osallistun teemaviikkoon bloggaamalla englantilaisen Elizabeth Kayn vastikään ilmestyneestä esikoisdekkarista Seitsemän valhetta. Laajemmin kirjabloggaajien jännärivinkkejä voi käydä poimimassa Luetut.net -kirjablogista.




Kertojana toimii Jane, jolle paras ystävä Marnie on kaikki kaikessa. Nyt kolmikymppiset naiset tutustuivat 11-vuotiaina koululaisina, eikä heidän väliinsä ole tullut kukaan. Paitsi nyt. Marnie alkaa seurustella Charlesin kanssa, eikä Jane voi sietää miestä.

Janella ei kuitenkaan ole pokkaa sanoa mielipidettään ystävälleen, vaan hän tulee kuin varkain kertoneeksi ensimmäisen valheen: mies tuntuu sopivan Marnielle. Ensimmäinen vale on viaton, valkoinen valhe, jonka kuka vain voisi sanoa, koska ei halua pahoittaa toisen mieltä. Janen valheet käyvät tarinan edetessä aina vain vakavammiksi, ja lopulta Janen ja Marnien väliin niitä tulee seitsemän.

Alusta asti on selvää, että jotakin pahaa on tapahtunut, ja valhepaljastusten myötä lukijalle alkaa hahmottua tapahtumien kulku: kuka on tehnyt ja mitä ja kenelle. Pikkuhiljaa lukijalle piirtyy pakkomielteisen, jopa sairaan naisen mielenmaisema. Jane vannoo lukijalle kertovansa koko totuuden, mutta kannattaako häneen luottaa?

Tämä siis on minun totuuteni. Ehkä turhan dramaattisesti sanottu, mutta minusta ansaitset kuulla tämän tarinan. Taidan ajatella, että sinun pitää kuulla tämä tarina. Se on yhtä paljon sinun kuin minunkin.

Epäluotettavan kertojan matkassa on pitkään epäselvää myös, kenelle hän tarinan osoittaa. Aikanaan kaikki kyllä ratkeaa.

Janen ystävänrakkaus Marnieta kohtaan kääntyy pakkomielteeksi. Taustalla hänellä on oman miehen menetys ja haasteita niin äidin kuin siskonkin kanssa. Jane jaksaa toistella, että hän tekee kaiken rakkauden vuoksi, mutta hänellä on ilmeisen vääristynyt mielikuva siitä, mitä kaikkea ystävyyden nimissä voi ja saa tehdä.

Kunhan olin päässyt tarinaan sisään, halusin selvittää kaikki valheet ja nähdä, mihin pakkomielteinen mieli pystyy. Ajoittain kieltämättä väsyin Kayn runsassanaisuuteen – tarinassa olisi ollut varaa karsia rönsyjä. Ja ehkä päähenkilöllä olisi voinut olla vivahteikkaampi nimi kuin Jane Black? Kaiken kaikkiaan Seitsemän valhetta on mainio kesädekkari psykologisen jännityksen ystäville.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa ruksaan kirjalla kohdan 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. Kun sain kirjan kustantajalta ja luin sen kuvauksen, oli ensimmäinen ajatukseni, ettei tämä mitenkään voisi olla minun kirjani. Sitten eräänä sateisena päivänä annoin kirjalle mahdollisuuden – ja päädyin ahmimaan piinaavaa tarinaa pikkutunneille. Näin saivat ennakkoluulot taas kyytiä.

Kayn esikoisesta on blogannut myös Tuija.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Synkkyyden keskellä toivo – Colson Whitehead: Nickelin pojat

Kansi: Oliver Munday.



Otava 2020. 222 s.
Alkuteos: The Nickel Boys (2019).
Suom. Markku Päkkilä.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kun salainen hautausmaa löytyy entisen Nickelin poikakodin tiluksilta Floridassa, herää monia kysymyksiä. Keiden ruumiit koulun maille on haudattu? Mitä koulussa oikeastaan tapahtui? Uutinen koulukodin hautausmaalöydöstä leviää, ja yksi sen entinen asukki Elwood Curtis päättää palata kauhujen keskipisteeseen. Löytö sysää 1960-luvulle kurottavan tarinan liikkeelle.

1960-luvulla Elwood on Martin Luther Kingiä ihannoiva nuori musta poika, joka rakastaa kirjoja ja haaveilee opinnoista. Epäonnisen sattuman vuoksi hän kuitenkin joutuu Nickelin kasvatuslaitokseen, joka on synkkä paikka sinne joutuville nuorille.

Nickelissä pojat jaotellaan mustiin ja valkoisiin, latinoita pompotellaan puolelta toiselle. Arki täyttyy raskaasta työstä ja väkivallan uhasta. On solvaamista, alistamista, kuritushuone ja tallin taus, josta kukaan ei palaa. Nickelistä pelastavat kuolema, onnekas oikeuden tuomio tai pako. Onnistuneista paoista kerrotaan legendoja, mutta yrityksiin nähden onnistumisia on vähän.
Oli hullua paeta ja aivan yhtä hullua olla pakenematta. Saattoiko kukaan on katselematta koulun rajojen taakse, olla näkemättä vapaan maailman elämää ja olla suunnittelematta pakoyritystä? Tilaisuutta kirjoittaa tarinansa vihdoin itse. Pakoajatusten kieltäminen, pienenkin mielihalun tukahduttaminen oli yhtä kuin ihmisyyden itsemurha.
Toki myös aika armahtaa, jos sattuu kestämään oloja vaaditut vuodet. Viimeistään täysi-ikäisenä ovet avautuvat.

Nickelissä Elwood ystävystyy Turnerin kanssa. Poikien keskinäinen solidaarisuus maustaa synkän tarinan toivolla. Alusta lähtien 1960-luvun tapahtumat ja nykyaika lomittuvat – lukijaa lohduttaa, että Elwood on nykyajassa hengissä. Miten Elwood selvisi, miten kävi Turnerin? Jännite kantaa viimeisille sivuille saakka.

Nickelin pojat näyttää rasismin ja rotusorron arjen ja seuraukset. Miten epäonninen sattuma voi ajaa elämän umpikujaan, sadististen vallankäyttäjien armoille. Epäoikeudenmukaisuus ja silmittömyys kouraisevat.

60-luku ja rotuerottelu tuntuivat lukiessa kaukaiselta, mutta viimeaikaiset tapahtumat Yhdysvalloissa ovat osoittaneet, ettei välimatka olekaan kummoinen. Minneapolisissa tapahtunut George Floydin kuolema poliisin käsittelyssä on nostanut Black lives matter -liikkeen otsikoihin. Mielenilmauksia järjestetään ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Whiteheadin kertoma tarina perustuu todellisen Floridassa sijainneen Dozierin koulukodin historiaan, mutta henkilöhahmot ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kirja tuo mieleen Peter Høegin Rajatapaukset, jossa myös kuvataan nuorten elämää kasvatuslaitoksessa uhkailun, pelottelun ja rangaistusten keskellä.

Nickelin pojat ilmestyi kevättalvella Otavan kirjastossa, joka on kustantamon julkaisusarja käännetylle nykykirjallisuudelle. Helmet-lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja. Olen usein löytänyt sarjasta mielenkiintoista luettavaa, joten monet sen uutukaiset päätyvät lukukokeiluun – näin löysin myös Whiteheadin ääreen.

Viimeisen kuukauden aikana kirja on ollut paljon esillä mediassa ja blogeissa, sillä sille myönnettiin  kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinto. Whiteheadille palkinto oli jo toinen Pulitzer, ensimmäinen tuli vuonna 2017 ainakin toistaiseksi suomentamattomalla teoksella The Underground Railroad.

torstai 4. kesäkuuta 2020

Eläinmysteerin jäljillä – Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Kansi: Lars Sjööblom.


Tammi 2020. 272 s.
Alkuteos: Ålevangeliet.
Suom. Maija Kauhanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ruotsalaisen Patrik Svenssonin August-palkittu Ankeriaan testamentti: pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta on jouhevasti etenevä tarinallinen tietokirja, joka yhdistää taidokkaasti faktatiedon ja kirjoittajan intohimoisen suhteen aiheeseen. Kuten alaotsikko kertoo, mukana on myös oman isäsuhteen pohdintaa.

Svenssonin ankeriaskirja solahtaa luontevasti viime vuosina ilmestyneiden henkilövetoisten, luontoaiheisten tietokirjojen joukkon. Mieleen nousevat ainakin Bea Uusman NaparetkiHelen Macdonaldin H niin kuin haukka ja Morten A. Strøksnesin Merikirja. Mainioita lukukokemuksia kaikki!

Svensson herättelee onnistuneesti lukijan mielenkiinnon ankeriasta kohtaan. Aloittaessani kirjaa en tiennyt käärmemäisestä kalasta juuri mitään, mutta kirjan myötä tietomäärä kasvoi – ja tiedonjano siinä samalla.

Svenssonille ankerias tuo vahvasti mieleen lapsuuden kalastusreissut isän kanssa. Oma kiinnostus ja muistot ovat kuitenkin vain yksi taso, sillä kirjassa käsitellään paljon ankeriaan historiaa, niihin liittyviä uskomuksia ja faktatietoa. Mystisen, limaisen otuksen elämänkaari on nimittäin kiehtonut tutkijoita jo vuosisatojen ajan. Eri alojen ihmiset aina Aristoteleesta Freudiin ovat pyrkineet selvittämään ankeriaan elämänkaarta, lisääntymistapoja ja vaellusreittejä. Monesti laihoin tuloksin.

Pikkuhiljaa tieto ankeriaasta on kuitenkin karttunut. Nykyisin tiedetään tai voidaan vahvasti olettaa, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä luoteisella Atlantilla. Poikaset kulkeutuvat merivirtojen avulla Euroopan jokiin, missä ne elävät pääosan elämästään. Kala käy läpi muodonmuutoksia elämänsä aikana toukasta lasiakeriaaksi ja edelleen kelta-ankeriaaksi ja hopea-ankeriaaksi. Kun lisääntymisen aika tulee, ne lähtevät vaeltamaan takaisin kohti synnyinseutujaan, Sargassomerta.

Ankerias tuntuu aina olevan pyrstön heilautuksen verran edellä tutkijoita. Se ei lisäänny vankeudessa, vaikka voi elää jopa satavuotiaaksi. Kaloihin kiinnitetyt seurantalaitteet irtoavat ennen kuin ne pääsevät määränpäähänsä – ja kalat häviävät mittauslaitteiden ulottumattomiin. Yksikään ihminen ei ole nähnyt aikuista ankeriasta Sargassomerellä.

Svensson kirjoittaa elävästi ja saa ankeriaan tuntumaan velmulta tyypiltä. Juuri kun aloin hieman ärtyä eläimen inhimillistämiseen, Svensson taklasi harmini ja otti inhimillistämisen käsittelyyn. Svensson on ovela kuten kohteensa ja osaa hyödyntää erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. Lukija koukuttuu, viihtyy, oppii. Miten mielikuvitusta kutkuttavaa onkaan, että vielä on näinkin tunnettu eläin, josta oikeasti tiedetään niin vähän!

Helmet-lukuhaaasteessa on useita kohtia, joihin tämän kirjan voisi sijoittaa. Ankeriaan ja Svenssonin kirjan olemusta kuvaa ehkä parhaiten 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, joten siihen kohtaan tämä lukukokemus päätyy.

Ankeriaan testamentti on tämän vuoden ensimmäinen osumani Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...