keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki: velvollisuustanssi kuoleman kanssa

Kansi: Markko Taina. Luin suomennoksen 8. painoksen
vuodelta 2012, ensimmäinen ilmestyi 1970.


Tammi 2012. 190 s.
Alkuteos: Slaughterhouse Five, or the Children's Crusade (1969).
Suomentaja: Juhani Jaskari.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Kirjabloggaajien yhteisen klassikkohaasteen päivä lähestyi, mutta luettavana oleva tiiliskiviklassikko ei millään tahtonut edetä. Tämä oli tilanteeni vajaa viikko sitten ja iloitsin itsekseni siitä, että en ollut edes ilmoittautunut haasteeseen mukaan. Kokemuksesta tiesin, että näin voi käydä. Ajankulukseni mökillä lueskelin kertyneitä Hesarin kulttuuriosioita (enkä siis sitä klassikkoa), ja törmäsin Jukka Petäjän esseeseen Kurt Vonnegutin 50 vuotta sitten julkaistusta romaanista Teurastamo 5 (HS 21.7.2019). Juttu herätti lukuhaluni, ja onneksi kirja löytyi mökin Keltaisen kirjaston kokoelmastani. Sitten vain lukemaan.

Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on yhdysvaltalaisen Kurt Vonnegutin (1922–2007) tunnetuin romaani, ja se ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 1970 Juhani Jaskarin suomentamana. Yhteensä julkaisusarjassa on ilmestynyt Vonnegutilta 13 teosta.

Teurastamo 5 kertoo toisen maailmansodan loppupuolella vuonna 1945 tapahtuneesta Dresdenin pommituksesta ja sen seurauksista. Kolmen helmikuisen päivän aikana Amerikan ja Englannin armeijat pommittivat saksalaista kaupunkia niin, että seurauksena oli täystuho, joukkoteurastus. Pommituksessa kuoli kymmeniätuhansia ihmisiä, joidenkin arvioiden mukaan jopa satojatuhansia. 

Päähenkilö on amerikkalainen Billy Pilgrim, joka joutuu saksalaisten sotavangiksi ja on vangittuna vanhaan teurastamorakennukseen, kun 4000 tonnia pommeja tippuu kaupunkiin. Pilgrim ja hänen kanssaan teurastamon kellarissa piilotelleet ovat harvoja eloonjääneitä.

Sotakokemuksistaan Pilgrim valmistelee sotaromaania, josta ei tule lainkaan tavanomainen sotakirja. Jo sen alku vihjaa tarinan luonteesta: Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen. Vuosikymmenet vilahtelevat, kun Billy matkaa vanhuuden vuosistaan takaisin aikaan ennen sotaa ja taas eteenpäin hääpäiväänsä ja sodanjälkeiseen elämäänsä Ilium-nimisessä kaupungissa asuvana optikkona.
Billy on ajallinen spastikko, hän ei lainkaan pysty itse säätelemään minne seuraavaksi menee, eivätkä nuo matkat ole suinkaan aina hauskoja. Hänellä on alituinen ramppikuume, hän sanoo, koska hän ei milloinkaan tiedä, missä oman elämänsä kohtauksessa seuraavaksi joutuu esiintymään.

Ajassa matkustaminen alkaa sen jälkeen, kun Billy joutuu 1960-luvulla lentävän lautasen sieppaamaksi. Avaruusolennot vievät miehen mukanaan Tralfamadoreen, jossa hän joutuu eläintarhaan edustamaan Maan asukkaita. Tralfamadorelaisilta Billy omaksuu tavallisesta poikkeavan suhtautumisen elämän käänteisiin. Kuolema ja syntymä ovat vain hetkiä, jotka toistuvat siinä missä muunkinlaiset tapahtumat elämän spiraalissa.

Sotaharjoitusten lopulla Billy sai kiireisen kotiloman, koska hänen isänsä, iliumilainen parturi, oli saanut surmansa ystävän vahingonlaukauksesta heidän ollessaan kaurisjahdissa. Niin se käy.

Ei ole niin kamalaa tapahtumaa, johon ei todettaisi, että "Niin se käy." 

Mieleni tekisi kutsua romaania genrehybridiksi, sillä siinä on piirteitä ainakin muistelmasta, tieteisromaanista, satiirista ja sotaromaanista. Petäjä kuvailee teosta pasifistiseksi antiromaaniksi. 

Sodanvastaisuus tulee kirjassa monin paikoin esiin korostamalla sodan mielettömyyttä. Kaikki tuntuu ajoittain absurdilta: ihminen edustamassa lajiaan tarhattuna, lähes lapset sotimassa ja tappamassa toisiaan, kokonaisen kaupungin tuhoutuminen. Tyylilajeilla leikittely ja edestakaiset liikkeet kuvaavat paitsi sodan mielettömyyttä, myös sodan järkyttämää mieltä. Kauhut palaavat mieleen takaumina, eikä elämää voi enää nähdä kronologisena, eheänä jatkumona. 

Vaikka romaani on avaruusolentoineen ja toisine ulottuvuuksineen mielikuvituksellinen, taustalla ovat kirjailijan omat kokemukset. Kurt Vonnegut oli 22-vuotias, kun hän joutui saksalaisten sotavangiksi ja koki Dresdenin kauhut. Vonnegut aloitti kirjailijanuransa muilla aiheilla, mutta Dresden ei jättänyt häntä rauhaan. Aiheen pohjalta hän kirjoitti kulttiromaaniksi nousseen teoksen yli 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Aikansa kulttiromaanista on tullut vuosikymmenten varrella myös klassikko. Klassikoiden lukemiseen liittyy monenlaisia mielikuvia, monesti sen ajatellaan olevan hankalaa tai ainakin tylsää puuhaa. Onko Vonnegutin klassikko siis vaikea? Tunnistan sen, että kun päähenkilö Billy Pilgrim kieppuu ajassa ja eri todellisuuksien välissä, saattaa lukijakin luiskahtaa liian kauas tarinan vetovoiman ytimestä. Näin minullekin taisi käydä edellisellä kirjan lukuyrityksellä nelisen vuotta sitten. En saanut otetta Teurastamosta, olin koko ajan jotenkin hukassa. Nyt kun aloitin, löysin kirjanmerkin sivulta 53.

Tällä kertaa Petäjän essee viitoitti tietäni enkä ollut lainkaan eksyksissä. Nautin mosaiikkimaisesta romaanista ongelmitta ja näin rakenteen palvelevan aihetta.  Sanoisin, että ajoitus on kaikki kaikessa. Jos jokin klassikko maistuu puulta tänään, se voi avautua ja edelleen avata uusia luku-uria joskus myöhemmin. Eikä klassikon lukemista tukevien tekstien lukemisestakaan haittaa ole, niistä voi löytää tulkinnan avaimia.




Osallistun tällä Vonnegutin romaanilla siis Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija -blogin Hande.

Helmet-lukuhaasteessani kirja käy kohtaan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja, sillä löysin kirjan Kirjasammon kiellettyjen kirjojen listalta.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2019. 415 s.
Alkuteos: Gehen, ging, gegangen (2015).
Suom. Jukka-Pekka Pajunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Saksalaisen Jenny Erpenbeckin keväällä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt romaani Mennä, meni, mennyt on kolmas kirjailijalta suomennettu teos ja ensimmäinen kirja Keltaisessa kirjastossa. Aiemmat suomennokset Vanhan lapsen tarina ja Kodin ikävä ilmestyivät vuonna 2011. Erpenbeckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pidempään ja ostin jopa nyt käsillä olevan romaanin alkukielellä Turun kirjamessuilta muutama vuosi sitten. Intoni ei ihan riittänyt teoksen selättämiseen saksaksi, joten vasta suomennoksen myötä pääsin tutustumaan tähän tarinaan.

Euroopan pakolaiskriisistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta harvemmin ääneen ovat päässeet turvapaikanhakijat. Otsikoihin nousevat tyypillisesti lieveilmiöt, kustannukset ja muut negatiiviset asiat. Erpenbeckin romaanissa tarinansa kertovat pakolaiskriisin uhrit, jotka ovat tehneet usein hengenvaarallisen matkan esimerkiksi sisällissodan jaloista Saksaan saadakseen kiinni paremmasta elämästä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, missä hiljattain eläköitynyt professori Richard tuntee itsensä tarpeettomaksi. Työlleen vuosikymmenet omistautunut leskimies tutustuu kaupungin keskustaan leiriytyneisiin turvapaikanhakijoihin ja löytää heidän tarinoiden kuuntelemisesta uutta sisältöä elämäänsä. 

Itsepintaisesti Richard käy tapaamassa eri Afrikan maista kotoisin olevia miehiä, vaikka kaikki eivät niin auliisti haluaisi jakaa tarinaansa. Pikkuhiljaa miesten kertomukset vievät Richardin mennessään. Richard ystävystyy monien miesten kanssa ja on mukana näiden iloissa ja suruissa. Richard ei suhtaudu pakolaisiin mitenkään ylimielisesti, vaan hän hämmentyy, järkyttyy ja ilahtuu tarinoiden äärellä. Kohtaamisissa heijastuvat pakolaiskriisin eri puolet: kulttuurierot, kielimuurit, läheisten kaipuu, polte saada työskennellä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen haasteet. 

Richardille miehiin ja heidän tarinoihinsa tutustuminen toimii sysäyksenä pohtia omia elämänvaiheitaan, hyviä ja huonoja aikoja. Vaikka voisi kuvitella, että turvattua keskiluokkaista elämää viettävä koulutettu eläkeläinen on valovuosien päässä paperittomien turvapaikanhakijoiden kokemusmaailmasta, niin yhteistäkin on. 

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista. Tai jotka on teljetty aikaan, jos asiaa niin haluaa ajatella.

Richardinkin identiteetti eläkeläisenä, leskenä ja entisen DDR:n kansalaisena pohjautuu johonkin, jota ei enää ole. Hänen omat ulkopuolisuuden kokemuksensa ja eksyksissä oleminen rinnastuvat miesten kokemaan.

Kirjan nimessä Mennä meni, mennyt  Gehen, ging, gegangen on epäsäännöllisesti taipuvan mennä-verbin taivustusmuodot. Tämän ja monen muun keskeisen verbin muotoja miehet toistelevat saksantunneilla. Näiltä rimpsuilta ei saksan kielen opiskelija voi välttyä, sillä koko joukko verbejä taipuu epäsäännöllisesti, ja verbimuodot on opeteltava ulkoa. Miesten kielenopiskelu toi mieleen muistoja omista saksanopinnoista ja siitä, miten vieraalla kielellä usein joutuu tyytymään ilmaisemaan sen, mihin kielitaito riittää, kun ei vielä osaa sanoa sitä, mitä haluaisi.

Ravistelevan ajankohtainen romaani etenee sujuvasti ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä kesänä melkoisia lukunautintoja! En voinut antaa tälle kirjalle vähempää tähtiä kuin viisi, samoin kävi Pamukin Punatukkaisen naisen kanssa aiemmin heinäkuussa.

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Kansi: Perttu Lämsä.

Like 2015. 216 s.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 4½/5.


Hyvää naistenviikkoa! Jälleen juhlitaan seitsemän päivän ajan naispuolisia nimipäiväsankareita, ja samalla on Blogistaniassa perinteeksi muodostuneen Tuijata-blogin Naistenviikko-lukuhaasteen aika. Haasteen raamit ovat väljät: viikon aikana voi lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta tai kirjoittaa omia havaintojaan naiskuvista. Osallistua voi myös lukemalla kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväsankaritar – tai lukemalla kirjan, jonka henkilöhahmoista jollakulla on nimipäivä. Tulokulmansa saa valita mielensä mukaan.

Lähestyn haastetta niin, että valitsin luettavan ja blogattavan kirjan kirjailijan nimen perusteella. Näin Riikan nimipäivänä nostan esille Riikka Ala-Harjan seitsemännen romaanin Kevyt liha. Aiemmin olen lukenut Ala-Harjalta useita teoksia; niistä blogiin asti ovat päätyneet Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Maihinnousu ja novellikokoelma Reikä.

Kevyen lihan päähenkilönä on eronnut, vähän yli nelikymppinen Saara, joka asuu kahdestaan poikansa Martin kanssa. Ouluun on jäänyt entinen elämä ja ex-mies, nyt Saara työskentelee valosuunnittelijana helsinkiläisessä teatterissa. Eräänä päivänä Saara törmää nuoruudenrakastettuunsa kaupungilla, ja he alkavat tapailla. Neljännesvuosisata on muuttanut heitä molempia, mutta paljon on tuttua.

Minäkertoja-Saara pohtii paljon sitä, miten hän ei koe sopivansa perinteiseen naisen muottiin. Hän ei ole nainen, joka haluaa istua miehen sylissä, vaan mieluiten hän seisoo miehen rinnalla, vahvana omilla jaloillaan. Nuo jalat ovatkin spinningin ja kuntosalin vahvistamat. Saara ei ymmärrä, mikseivät kaikki vain voisi olla rinnakkain, samalla viivalla. Miksi pidetään yllä vastakkainasetteluja: miksei vaikkapa puhuta vastakkaisen sukupuolen sijaan rinnakkaisesta sukupuolesta?

Saara on vasta eron jälkeen oppinut esittämään asiansa vakaasti, takeltelematta, kuuluvasti. Sellaiseen rooliin häntä ei kasvatettu, mutta enää hän ei jaksa sitä, että naisten piipitys jää miesten jyrähdysten jalkoihin. Saaran identiteetti heijastuu myös kieleen: hän kokee lyhyet lauseet omakseen eikä pidä sivulauseista, toisin kuin ajattelee naisten useimmin tekevän.

Kuten jo kirjan nimi Kevyt liha vihjaa, ruumiillisuus on tarinassa vahvasti mukana. Minäkertoja paitsi muokkaa lihaansa kuntosalilla, myös raportoi vessassa käynnit, rakastelut ja syömiset, eikä häpeile kertoa sheivaamisesta tai sooloseksistä. Saara kipuilee perhekuvioiden ja halujen keskellä ja ajautuu pohtimaan, miten miehen ja naisen haluja on tapana käsitellä eri tavoin. Miehen seikkailut maksullisten naisten kanssa voidaan puida jo suhteen alkuaikoina, mutta naisen halujen tyydyttäminen maksullisen seuralaisen kanssa on vielä jonkinasteinen tabu.

Kehollisuus on vahva teema myös näytelmässä, jota päähenkilö työstää muun teatteriporukan kanssa. Päästäkseen sisään näytelmän maailmaan Saara perehtyy Michelangelon Daavid-patsaaseen sellaisella intensiteetillä, että miesystävä on kateellinen.

Työssään aina kulisseihin jäävä Saara on kateellinen näyttelijöille ja kaipaa itsekin näyttämölle parrasvaloihin, valojen kohteeksi.
Minun ruumiini näyttäisi minulta, mutta olisin joku muu.
Näytellessä tekisin mitä vain, saisin olla kuka vain, voisin olla mies tai nainen.
Voisin piilottaa sukupuoleni.
Voisin olla erilainen kuin olen ja sitten kuitenkin samanlainen. 
Kevyt liha sopii Naistenviikon lukemistoon kirjailijan ja päähenkilön etunimien vuoksi, mutta myös siksi, että se käsittelee purevasti naisen asemaa nyky-yhteiskunnassa. Sukupuolten tasa-arvoon, valta-asemiin ja stereotypioihin liittyvät kysymykset ovat vahvasti läsnä. Teemat heijastuvat kirjan kaikille tasoille: juoneen, henkilöhahmoihin, kieleen. Miljöönäkin on pitkälti miesohjaajien valtakuntana tunnettu teatterimaailma.

Ala-Harjan pelkistetty kerronta on minulle tuttua jo useamman teoksen ajalta, mutta tähän tarinaan se sopii vielä aiempia luontevammin.

Helmet-lukuhaasteessa saan kirjan sopimaan kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla, sillä Saara ja miesystävä matkustavat metrolla uudenvuoden juhliin. He ajavat läntisimmälle pysäkille, mikä kirjan ilmestymisaikaan oli vielä Helsingin puolella.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kansi: Päivi Puustinen


Otava 2010. 160 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Raija Siekkiseen liittyy mystiikkaa, jonka pauloihin jouduin ensimmäistä kertaa opiskeluaikoina. Silloin luin Siekkisen pienoisromaanin Saari ja muistelen kirjoittaneeni siitä jonkin kurssityönkin. Vuonna 2013 luin lukumaratonillani novellikokoelman Kuinka rakkaus syntyy. Viime vuonna tartuin pienoisromaaniin Häiriö maisemassa, joka ei jostakin syystä päätynyt ikinä blogiin asti. Nyt novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Siekkinen on jälleen kiinnostukseni kohteena, tällä kertaa Joel Haahtelan kautta.

Raija Siekkinen on keskeinen henkilö tässä Joel Haahtelan seitsemännessä teoksessa Katoamispiste. Pienoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on reilu kolmikymppinen lääkäri, joka on julkaissut muutamia romaaneja. Kirjailija Haahtelaa muistuttava mies taiteilee kahden uran välillä. Tällä hetkellä potilastyö vie enemmän aikaa, koska työn alla olevasta romaanista on punainen lanka kateissa. Katoamispiste on fiktiivinen teos, mutta fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisesti: tarinamaailman henkilöt ovat saaneet piirteitä todellisilta henkilöiltä. Siekkisen ja Haahtelan tunnistan, muista henkilöistä en osaa sanoa.

Minäkertoja tarkkailee ympäristöään kirjailijan vainulla, ja syksyisessä Helsingissä mielikuvitusta kutkuttava tarina-aihio lähes putoaa hänen syliinsä. Tapahtumien ketju lähtee liikkeelle, kun mies kiinnittää huomionsa hieman epäröiden ja vaikean oloisesti etenevään naiseen, jolta tuuli yhtäkkiä tempaisee sateenvarjon. Sateenvarjo leijailee korkealla, kunnes rusentuu jäädessään bussin alle. Tapaus yhdistää miehen ja naisen, ja he päätyvät kahvilaan. Käy ilmi, että nainen on ranskalainen ja hänen miehensä on kateissa. Miehestä on niukalti johtolankoja, mutta yksi merkittävä on helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetty postikortti. Toinen vihje on mieheltä jäänyt Siekkisen Häiriö maisemassa -romaanin ranskannos.

Pian ranskalainen nainenkin katoaa, mutta päähenkilö ei halua päästää irti mysteeristä, vaan jatkaa tutkimuksiaan. Mies jäljittää kadonnutta ranskalaismiestä ja yhä vain tiiviimmin oman kotinsa tulipalossa menehtynyttä kirjailija Siekkistä. Selvitystyö vie miehen kirjallisuusarkistoihin, Siekkisen vanhojen tuttujen luo ja tämän asuinsijoille Kotkaan. Samalla mies käy läpi eroon päättynyttä suhdettaan, josta mieleen nousevat välähdyksenomaiset hetket.

Etsimisen ja löytämisen sekä muistamisen ja unohtamisen kysymykset punoutuvat yhteen. Se hetki, kun joku katoaa jäljettömiin, kuolee tai vain häviää näkökentästä, on tarinan alku, ainakin kirjailijan näkökulmasta. Mitkä tapahtumat johtivat tähän? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Niin pieniltä vaikuttavat yksittäiset asiat voivat määrätä loppuelämän suunnan, kuten kulman takaa kaahaava auto, sänkyyn tipahtanut tupakka – tai tuulenpuuskan voimasta lentoon lähtevä sateenvarjo.

Olen vasta pääsemässä vauhtiin Haahtela-innostukseni kanssa, mutta jo nyt tunnistan Katoamispisteessä yhtymäkohtia keväällä lukemani Adèlen kysymyksen kanssa. Molemmissa pienoisromaaneissa päähenkilömies ajautuu setvimään kutkuttavaa mysteeriä ja tekee siinä samalla tiliä omien ihmisuhdekuvioidensa kanssa. Vaikka pidin Adèlen kysymyksestä paljon, tämä Katoamispiste kolahti minuun vieläkin tujummin: nyt aiheena on kiehtova kirjailijamysteeri, kun taas Adèlen uskonnollissävytteinen tarina oli kauempana mukavuusalueeltani.

Jälleen kirjoitan muistiin: lue lisää Siekkistä, Haahtelaa ja Siekkisen siskon, Ritva Hellstenin, kirjoittama Orvot.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Kuukauden nobelisti: Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kansi: Markko Taina.


Tammi 2019. 322 s.
Suom. Tuula Kojo.
Alkuteos: Kırmızı Saçlı Kadın (2016).
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keltaisessa kirjahyllyssäni mökillä on monta Orhan Pamukin teosta, mutta aina vain ne ovat jääneet muiden kirjojen jalkoihin. Tuorein hankinta Kummallinen mieleni odottaa vuoroaan tiiliskivimäisen olemuksensa vuoksi, sillä usein luettavaksi tulee valittua hieman maltillisemman paksuisia kirjoja. Pidän kyllä paksuistakin kirjoista, mutta aina lukuvalintoja ei voi järjellä selittää.

Kirjaston uutuushyllystä napattu Punatukkainen nainen on siis ensimmäinen lukemani Pamuk. Ensimmäisellä kesälomaviikollani tahkosin Volter Kilven klassikkoa Alastalon salissa, kunnes kaipasin vähän vaihtelua. Punatukkainen nainen oli osuva valinta, sillä teksti etenee sutjakkaasti, juonessa on sopivasti koukkuja pitämään mielenkiintoa yllä, ja kirja yllättää vielä ihan lopussa. Luin kirjan yhden tuulisen päivän aikana, kun navakka luoteistuuli antoi hyvän tekosyyn pysytellä huvimajan seinien sisällä kirjan kanssa.

Punatukkaisen naisen tarina käynnistyy 1980-luvun Istanbulista. Nuorimies Cem pestautuu äitinsä vastusteluista huolimatta kaivonkaivajan apulaiseksi. Ilman koneita työ on raskasta ja vaarallista, ja työn vastapainoksi Cem ja hänen mestarinsa Mahmut pistäytyvät iltaisin läheisessä kaupungissa. Yhdellä näistä reissuista Cem näkee lumoavan kauniin punatukkaisen naisen, joka on kiertävän teatteriseurueen jäsen. Nainen saa nuorenmiehen pauloihinsa, ja hullaantumisella on kauaskantoiset seuraamukset. Pesti kaivonkaivajan apulaisena ja tapahtumat tasangolla määrittelevät Cemin loppuelämän suunnan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, sillä vahvoja juonteita tarinassa ovat vihjailut isänmurhaan ja pojanmurhaan. Näihin teemoihin lukija voi virittäytyä jo ensisivuja lukiessaan – kirjan mottoina on lainauksia Nietzschen Tragedian synnystä ja Sofokleen Kuningas Oidipuksesta sekä Firdawsin Kuninkaiden kirjasta. Näihin sekä moniin muihin aihetta koskettaviin teoksiin myös kirjan päähenkilö Cem kehittää aikuistuessaan pakkomielteen. 

Vaiheikas tarina tarjosi minulle lukuhaluja ruokkivan lukukokemuksen. Viehätyin tekstin rytmistä ja siitä, miten vaivattomasti Pamuk tarinaansa kuljettaa. Eikä aihevalinnoissakaan ole valittamista: miten antoisaa olikaan lukea vanhanaikaisesta kaivon rakentamisesta! Nykyisin kaivaminen sujuu koneilla eikä siihen liity samankaltaisia vaaroja kuin ennen. Kymmenien metrien syvyydessä kaivaja saattoi kuolla kaivannon romahdukseen, myrkkykaasuihin tai maan pinnalta pudonneeseen työkaluun. On todella vaatinut kylmäpäisyyttä työskennellä pölyisessä kuilussa toisten armoilla. Pidin myös siitä, miten Pamuk yhdistelee muinaisten kirjoitusten myyttisiä tarinoita Cemin kasvukertomukseen.

Punatukkainen nainen on hyvä muistutus siitä, että nobelistien vaikeaselkoisuus on rikottavissa oleva myytti. Tämän rohkaisemana uskallan tarttua niihin vähän paksumpiinkin Pamukin kirjoihin!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...