sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Marraskuussa luetut


Vihdoin se alkaa olla loppusuoralla: inhokkikuukauteni. En juuri keksi hyvää sanottavaa marraskuusta, jolloin maisemassa on yhtä paljon väriä kuin mustavalkoelokuvassa. Pimeys vie voimat. Voisin ilolla hypätä lokakuusta suoraan joulukuuhun ja joulun odotukseen. Mutta: nyt se on selätetty, ja huomenna saa avata joulukalenterin ensimmäisen luukun!

Jotakin positiivista päättyvässä kuukaudessa sentään oli. Päivitin Kirjakimaraa aktiivisemmin kuin parina edellisenä kuukautena.Yksi syy oli Karo Hämäläisen ideoima marraskuinen haaste lukutoukille: koko kuukauden ajan tavoitteena oli lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Pääpaino oli nimeomaan lukemisessa, someen raportointi ei ollut välttämätöntä. Vaikka tuo 30 sivua päivässä täyttyy minulla lähestulkoon vuoden jokaisena päivänä, niin silti haaste antoi intoa lukemiseen ja bloggaamiseen. Haasteen etenemistä oli myös hauska seurata somessa.

Tänään päättyi myös reilun vuoden jatkunut Suketuksen Ihminen sodassa -haaste. Ajattelin lukevani muutaman haasteeseen sopivan kirjan, mutta kuin huomaamatta sain kasaan kenraalin arvonimeen oikeuttavat 15 kirjaa. Haasteen koostepostauksen julkaisin aiemmin tänään täällä.

Sitten vuoroon tässä kuussa blogattujen kirjojen linkit:

Blogatut

Ismail Kadare: Seuraaja (2003). 158 s.

Jo Nesbø: Lepakkomies (1997). 489 s.

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär (2000). 205 s.

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa (2005) 363 s.

María Dueñas: Ommelten välinen aika (2009) 624 s.

Marraskuussa kirjoitin viidestä kirjasta, joissa oli yhteensä 1839 sivua. Kuukauden löydöksi voisin nimetä Jo Nesbøn, jonka ensimmäinen Harry Hole -dekkari vakuutti siinä määrin, että aion jatkaa sarjan parissa. Kakkososa on jo lainattu kirjastosta!

Maailmanmatkallani käväisin Albaniassa Kadaren Seuraajan matkassa ja Kiinaan minut vei Dai Sijien Balzac ja vaatturintytär. Ensin mainittu ei ollut minun kirjani, mutta Balzacia voin lämpimästi suositella: se on tiivis, kiehtova ja hyvin kirjoitettu paketti Kiina-tietoutta.

Vuoden 2014 alussa tein uudenvuodenlupauksen, joka oli lukea vähintään yksi kirja seuraavilta kirjailijoilta: John Irving, Paul Auster, Joyce Carol Oates, Doris Lessing, Siri Hustvedt, Juha Itkonen ja Antti  Tuuri. Leikkimielisen lupaukseni tarkoitus oli muistuttaa minua lempikirjailijoistani. Varaisin heille aikaa enkä käyttäisi kaikkea energiaani etsimiseen ja kokeiluun. Nyt marraskuussa tuli kuitattua Auster, aiemmin tänä vuonna olen jo lukenut Oatesia, Hustvedtia ja Tuuria. Jäljellä olisivat siis Irving, Lessing ja Itkonen. Vielä olisi yksi kuukausi aikaa lunastaa lupaus. Saa nähdä, riittääkö aika vai täytyykö uusia lupaus vuoden vaihteessa!

Hyvää joulun odotusta kaikille!

Ihminen sodassa -haasteen koontia

Kuva: Suketuksen blogi

Kun reilu vuosi sitten päätin osallistua Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen, kuvittelin lukevani määräaikaan mennessa muutaman sotaan liittyvän kirjan, jos oikein tsemppaisin. Haaste päättyy tänään ja olen ihmeissäni, sillä haasteeseen sopivia kirjoja kertyi huimat 15!

Tässä lukemani kirjat kategorioittain: 


I) Kaukaiset sodat (sodat ajalta ennen 1900-lukua)


II) Sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset 




III) Maailmansodat (verinen 1900-luku)



IV) Moderni sota ja sodankäynti (II maailmansodan jälkeiset sodat, kylmä sota, vakoilu jne.)




V) Sodan liepeillä (sotakokemukset erityisesti kotirintamalla, taistelujen ulkopuolella sekä aika juuri ennen ja jälkeen sodan) 



VI) Kuvitteelliset sodat (sodat, joita historiankirjoitus ei tunne, mutta mielikuvitus sitäkin vahvemmin)


VII) Sotakokemukset (elämäkerrat ja muistelmat)



VIII) Yleinen (sota)historia


Haaste avasi silmäni sille, miten paljon sota-aiheisia kirjoja sitä tuleekaan luettua ikään kuin huomaamatta. En aina lukiessani tiedostanut lukevani sotakirjaa, vaan monesti vasta jälkikäteen oivalsin luetun kirjan sopivan tähän haasteeseen. 

Haaste myös muistuttaa kirjojen luokittelun vaikeudesta. Ja oikeastaan myös mielettömyydestä. Vaikka yksikään yllä mainituista kirjoista ei esimerkiksi kirjastossa sijoitu sotahyllyyn, niin melko keskeinen tekijä sota niissä silti on. 


Luettujen kirjojen määrällä saavutettiin puolustusvoimien sotilasarvoja. Luin itseni puolivahingossa kenraaliksi! 

Kiitos vielä Suketukselle mainiosta haasteesta!

perjantai 28. marraskuuta 2014

María Dueñas: Ommelten välinen aika (2009)

Alkuteos: El tiempo entre costuras.
Suomentaja: Sari Selander (2013).
Kustantaja: WSOY.
Sivumärä: 624.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Tuominen
Ommelten välinen aika on tuhti kuvaus Espanjan sisällissodasta erään ompelijan näkökulmasta. Sivumäärän lisäksi myös aihevalikoima on runsas: tarinaan mahtuu muotia, glamouria, vakoilua, poliitiikkaa, jännitystä ja ihmissuhteita.

Päähenkilö ja kertoja Sira syntyi 1911 ja vietti lapsuutensa Madridissa. Sira elää ompelija-äidin kanssa, isällä on perhe toisaalla. 12-vuotiaana Sira jää pois koulusta opetellakseen ompelijan ammatin. 1930-luvulla aikuinen Sira on menossa naimisiin, mutta jättääkin sulhasensa konekirjoituskauppiaan vuoksi. Nuoripari pakenee Madridin kiristynyttä poliittista tilannetta Tangeriin alkuvuodesta 1936.

Elämä vie ja kolhii, ja nuori ompelija päätyy lopulta Tetuánin kaupunkiin, missä hän saa ystäviä ja perustaa oman ompelimon. Sodan myötä koko elämä politisoituu: Sirakin päätyy vakoojaksi. Seuraa monia yllättäviä vaiheita, joita ei parane tässä enempää avata.

Maailman ja muodin muutokset heijastuvat Siran työhön:
Muoti oli muuttunut täysin niistä ajoista, kun olin aloittanut kankaiden ja kaavojen parissa. Aloittaessani Doña Manuelan salongissa kaksikymmentäluvun puolivälissä vallalla olivat olleet suorat linjat, vyötärön kuului olla alhaalla ja helmat lyhyitä päiväkäytössä, iltapukumuodissa puolestaan suosittiin selkeitä linjoja ja äärimmäisen yksinkertaisia tunikamaisia malleja. Kolmekymmentäluku toi mukanaan miltei maata laahaavat helmat, tiukat vyötärölinjat, vinoleikkaukset, korostetut hartiat ja aistilliset vartalolinjat.
Ompelumaailmaa on kuvattu paikoin seikkaperäisesti ja kiehtovasti. Kirja onkin mielenkiintoista luettavaa muodista ja ompelusta kiinnostuneille.

Luin kirjasta joitakin arvioita, joissa kritisoitiin vakoilujuonteen uskottavuutta, mutta minuun ne upposivat ongelmitta. Sen sijaan moitittavaa löydän Siran henkilöhahmosta. Vaikka elin hänen elämäänsä yli 600 sivun verran, hän jäi kovin etäiseksi. En päässyt Siran pään sisään, mikä olisi mielestäni ollut välttämätöntä.

Kirjan sivut ovat tavallista isommat, joten tähän sivumäärään mahtuu paljon tekstiä. Tekstimassa ei kuitenkaan ahdista, sillä Dueñas rytmittää tarinaa mielestäni taidokkaasti. Välillä kuvaillaan tarkkaan esimerkiksi omepelijan työtä tai poliittisia koukeroita, sitten tunnelma tiivistyy taas jännäriksi. Dueñas luo myös sota-aikana vallitsevan tunnelman aidonoloiseksi: koko ajan on läsnä pelko ja huoli lähimmäisistä ja epäilys siitä, kuka onkaan vihollinen.

Ommelten välinen aika on espanjalaisen Dueñasin esikoisteos, jota on myyty yli miljoona kappaletta. Kirja on voittanut useita espanjalaisia kirjallisuuspalkintoja, ja siitä on tehty tv-sarja. Dueñas on syntynyt vuonna 1964 ja tehnyt uraa englannin kielen ja kirjallisuuden professorina Murcían yliopistossa. Esikoisteos perustuu löyhästi kirjailijan perheen tarinaan: hänen äitinsä syntyi vuonna 1940 Marokon Espanjan protektoraatissa, joten tarinat siitä ajasta ja paikasta tulivat tutuiksi lapsena.

Luimme Ommelten välisen ajan kirjaston lukupiirissä, jossa syksyn teemana on espanjalainen kirjallisuus. Lukupiiriläisiä kiinnosti erityisesti sisällissota, joten pyrin valitsemaan luettavaa monipuolisesti toiveen huomioonottaen. Espanja-listasta uhkasi tulla varsin miehinen: minun oli vaikea löytää espanjalaisten naiskirjailijoiden suomennettuja teoksia. Niitä on varsin vähän, varsinkin jos asettaa kriteeriksi espanjalaisuuden, eli pelkkä kieli ei riitä.

Valitsin Dueñasin, kun vaihtoehtoina olivat Almudena Grandesin seksuaaliproosaa edustava Lulú, Laura Gallego Garcían nuortenfantasiakirjat, Alicia Giménez Bartlettin jännärit, Christina López Barrion romanttinen Mahdottomien rakkauksien talo ja Nerea Riescon viihteelliset historiaromaanit. Myös Ommelten välisen ajan joku oli hyllyttänyt kirjaston viihdehyllyyn – kansi ja nimi kyllä houkuttelevat niin tekemään. Aluksi kritisoin romaanin luokittelemista viihdekirjaksi, mutta jonkinlaista kepeää historiallista romaania tämä kyllä edustaa.

Olen varsin tyytyväinen, että valitsin juuri tämän kirjan lukupiirimme luettavaksi, sillä se oli työläydestään huolimatta mielenkiintoinen, opettavainen ja antoisa.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa (2005)

Alkuteos: The Brooklyn Follies.
Suomentaja: Erkki Jukarainen (2008).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 363.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Laura Lyytinen.
Sattumuksia Brooklynissa alkaa dramaattisesti: kertoja-päähenkilö Nathan ilmoittaa etsivänsä "rauhallista paikkaa, jossa kuolla". Miehellä on todettu keuhkosyöpä, eikä hänen elinajanennusteensa ole kummoinen. Hän vetäytyy Brooklyniin odottamaan kuolemaansa ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan. Austerilla on kuitenkin juju jos toinenkin lukijan varalle, sillä kirja ei todella ole alavireinen kertomus viimeisen leposijan etsinnästä. Päinvastoin: Nathanin elämässä alkaa tapahtua, ja vauhdilla.

Ihmisten ja tapahtumien vyöry Nathanin elämään alkaa siitä, kun hän törmää sisarenpoikaansa Tomiin vuosien tauon jälkeen kirjakaupassa. Ihmiselämän sattumanvaraisuus ja absurdius alkavat näyttäytyä Nathanille korostetusti. Alkuteoksen nimi The Brooklyn Follies kuvaa kirjan luonnetta suomennosta paremmin. Nathanin elämän ehtoopuoli on nimittäin mielettömyyttä, hömpötyksiä ja hullutuksia täynnä.

Jälleen käsissäni on kirja, jossa kirjoitetaan kirjaa. Monia kulunut asetelma kyllästyttää, muttei ainakaan toistaiseksi vielä minua. Nathanin kirjallinen perintö on teoksessa kehyskertomus, jonka sisällä takaumat paisuttavat tarinaa ja tutustuttavat värikkääseen henkilökaartiin. Välillä henkilöt ja heidän väliset suhteensa hengästyttävät, ja pysähdyinkin ajoittain muistelemaan, miten tämä nyt menikään.

Sattumukset tuottavat koomisia tilanteita, ja myös henkilökuvissa on huumoria. Mehevä hahmo on esimerkiksi Tomin pomo Harry Dunkel-Brightman, jolla on nimensä veroisesti kaksi eri puolta. Messevää on myös Austerin kieli, eli suomentaja Erkki Jukaraisen kieli:
Ilonen leskiukko ja vallaton eronnut akka. No, lykkyä tykö molemmille. Jay oli melkein seitsemänkymmenen, selvä se, mutta oliko minulla kanttia tuomita toisten tangoillallisia ja ehtooelämän paneskeluja?
Auster siis iskee tarinaa minkä ehtii, mutta on kirjassa syvempiäkin uurteita. Elämän käännekohdat saavat vakavoitumaan ja pysähtymään: mikä on elämässä oikeasti tärkeää? Nathanin ja Tomin suhde johdattaa pohtimaan toveruutta ja  rinnastaa kahden eri sukupolven miehet. Kirjallisuus ja taide ovat Auster-Hustvedt-kirjailijapariskunnan tapaan selvästi esillä muun muassa lukuisina kirjallisuusviitteinä. Välillä kuljettiin kyllä snobbailun ja nimienpudottelun rajoilla.

Alkusyksystä lukemani Sattumuksia Brooklynissa vahvistaa Paul Austerin asemaa suosikkikirjailijoideni joukossa. Ehkä joululomalla olisi tuoreimman suomennoksen aika: Mielen maisemissa huhuilee seuraansa tuolta kirjahyllystä.

Nyt kun kirjoitan tätä, kirjan lukemisesta on siis kulunut jo useampi kuukausi. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani Murakamia kirjoittaessani Austerista! Absurdius, seksuaalisuus, kepeä ote ja kirjallisuusviittaukset... Mielenkiintoista "löytää" tällaisia yhdistäviä elementtejä!

perjantai 21. marraskuuta 2014

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär (2000)

Alkuteos: Balzac et la Petite Tailleuse chinoise.
Suomentaja: Annikki Suni (2001).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 205.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Balzac ja vaatturintytär vie lukumatkani Kiinaan. Aloin vajaa viikko sitten lukea Han Han -nimisen kirjailijan vastasuomennettua teosta Kolme porttia. Vaikka olin uutuudesta aluksi innoissani, päätin jättää paksun romaanin kesken sen poukkoilevuuden ja hidastempoisuuden vuoksi. Sinänsä mielenkiintoinen kirja, mutta tekstin fokus tuntui usein pomppivan. Sata sivua pinnistelin saadakseni kiinni kirjoittajan ajatuksesta, minkä vuoksi lukeminen oli työlästä. En halunnut kuitenkaan luovuttaa Kiinan suhteen, joten päätin kokeilla työkaverin suosituksesta tätä Dain kirjaa.

Dai Sijien romaanin Kiinassa eletään 1970-luvulla kulttuurivallankumouksen myllerryksessä. Älymystö ja koulutetut henkilöt perheineen ovat systeemin silmissä kansanvihollisia. Nimettömäksi jäävä kertoja-päähenkilö sekä hänen paras kaverinsa Luo ovat aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria miehiä, jotka lähetetään syrjäiselle vuoristoseudulle uudelleenkoulutukseen, koska heidän vanhempansa ovat lääkäreitä.

Uudelleenkoulutettavien arki on rankkaa peltotyötä. Pojat elävät kylässä, jonka asukkaat eivät tiedä länsimaisesta kulttuurista käytännössä mitään. Kertoja ja Luo viihdyttävät kyläläisiä viululla ja kertomalla elokuvia, joita he saavat kyläpäällikön luvalla käydä katsomassa Yong Jingin kaupungissa. Lähikylässä asuva vaatturintytär kiinnostuu Luosta tämän elokuvankertojan taitojen vuoksi, ja nuorten välille kehittyy intohimoinen suhde.

Lähikylässä uudelleenkoulutettavana oleva Rillipää on saanut salakuljetettua maaseudulle matkalaukullisen länsimaista kirjallisuutta. Balzac, Flaubert, Rolland, Dumas ja monet muut tutustuttavat pojat kirjallisuuden ihmemaailmaan. Tarinoissa esiintyvä rakkaus ja seksi tuovat kertojalle hyvän syyn jaksaa ennaltamääräämätön aika uudelleenkoulutuksessa – nuo kiehtovat asiat hän nimittäin haluaa vielä elämässään kokea.

Kirja on ylistys tarinoiden voimalle. Kertoja kuvaa esimerkiksi erästä lukukokemustaan näin:
Pitkiin romaaneihin minä suhtauduin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oikeastaan aika epäilevästi. Mutta Jean-Christophen sitkeä yksilöllisyys, jossa ei ollut mitään halpamaista, auttoi minua tervehdyttävällä tavalla tajuamaan aivan uusia asioita. Ilman häntä en olisi ikinä oppinut käsittämään, miten suurenmoista ja monipuolista yksilöllisyyskin voi olla. Ennen varkain hankinttuun Jean-Christopheen tutustumista minun koulutettuun ja uudelleenkoulutettuun päähäni ei kerta kaikkiaan mahtunut, että ihminen voi yksin taistella koko maailmaa vastaan. Vilkuiluni muuttui rakkaudeksi. Edes liiallinen mahtipontisuus, johon kirjailja oli kieltämättä sortunut, ei mielestäni pilannut teoksen kauneitta. Minä kirjaimellisesti upposin sivujen mahtavaan virtaan. Jean-Christophe oli unelmieni kirja: kun sen on lukenut, ei tylsä elämä eikä tylsä maailma ole entisellään.
Kertomukset luovat uskoa ja toivoa sekä lisäävät tietoa. Ne muuttavat ihmisiä. Esimerkiksi Luo lukee koulutamattomalle vaatturintyttärelle romaaneja, ja tämän elämä ottaa uuden suunnan. Balzac ja vaatturintytär tutkailee myös ystävyyttä ja luottamusta. Nykyihmiselle se on lisäksi mielenkiintoinen loikka historian sivuille.

Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Tarukirjan Margit, joka on näköjään valinnut lähes saman lainauksen.
Jouduin rajaamaan Kiinan vähän oudosti valotusongelmien vuoksi.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Jo Nesbø: Lepakkomies (1997)

Alkuteos: Flaggermusmannen.
Suomentaja: Outi Menna (2001).
Kustantaja: Johnny Kniga.
Sivumäärä: 489.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.
Olen ollut tietoinen Jo Nesbø -nimisestä norjalaiskirjailijasta jo vuosia, sillä hänen kirjansa kiertävät kirjastossa hurjaa vauhtia ja asiakkaat kyselevät niitä todella usein. Tänä syksynä ilmestyivät uudet painokset näistä suomalaisia vuodesta toiseen kiinnostavista dekkareista. Saapuipa kirjailija itsekin Suomeen markkinoimaan uusinta Isänsä poika -teosta, ja some täyttyi Nesbø-pöhinästä.

Luen harvoin dekkareita, mutta utelias kun olen, niin pakkohan minun oli ottaa selvää, mistä tässä Nesbø-huumassa oikein on kyse ja kuka Harry Hole on miehiään. Heikon genretuntemukseni vuoksi en osaa verrata Lepakkomiestä syvällisesti muihin dekkareihin, vaan keskityn siihen, miten peruskaunon parissa viihtyvä lukija kirjan koki.

Lepakkomiehessä Harry Hole on saanut komennuksen Australiaan tutkimaan norjalaistytön kuolemaa. Harry alkaa tutkia tapausta, ja saa parikseen aboriginaalitaustaisen Andrew Kensingtonin. Yhdessä he setvivät aina vain kimurantimmaksi muuttuvaa tapahtumavyyhteä. Huumeet, prostituutio ja molempien tutkijoiden menneisyyden haamut värittävät tarinaa.

Andrew avaa Harrylle Australian kulttuurista ja poliittista tilannetta:
Aboriginaalit suorastaan loistavat poissaolollaan Australian yhteiskuntaelämässä, lukuun ottamatta niitä poliittisia seikkoja, jotka liittyvät aboriginaalien erityisiin mielenkiinnon kohteisiin ja heidän omaan kulttuuriinsa. Australialaiset hoitavat osuutensa pitämällä aboriginaalien taidetta roikkumassa talojensa seinällä. Aboriginaalit ovat sitä vastoin hyvinkin edustettuina sosiaaliavustusjonoissa, itsemurhatilastoissa ja vankiloissa. Aboriginaali joutuu vankilaan 26 kertaa todennäköisemmin kuin muut australialaiset.
Kulttuurinen ulottuvuus, Harryn henkilöhistoria ja rakkausseikkailut tekivät kirjasta mielenkiintoisen kokonaisuuden. Dekkarinoviisi tykkäsi, kun tarinassa oli jännittävien tapahtumien, yllättävien juonenkäänteiden ja väkivallan lisäksi paljon muitakin aineksia. Tämä ensimmäinen Hole-dekkari on julkaistu alun perin jo 1990-luvulla, joten nykytekniikkaa ei rikosten ratkaisussa käytetä. Harryn valtteina ovatkin tarkka havainnointi- ja päättelykyky.

Nesbø kirjoittaa rennosti ja samalla asiallisesti. Luvut eivät ole liian pitkiä ja ne on nimetty hauskasti (esim. Eräs äiti, suurehko hämähäkki ja Bubbur tai Jättiläismeduusa, Mr. Bean ja vielä yksi potilas). Tämä johti siihen, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään: päädyin seuraavan luvun otsikon houkuttelemana lukemaan vielä yhden luvun ja senkin jälkeen vielä yhden. Kirjan käännös- ja toimitustyö ansaitsevat kiitokset, sillä kieliasu ei häirinnyt lukemista, mitä nyt kalapaliikin ja piisin kirjoitusasut hieman hämmästyttivät.

Nyt Nesbøhön tutustuttuani on pakko kysyä: mistä näitä loistavia norjalaisia mieskirjailijoita oikein riittää? Joskus yli kymmenen vuotta sitten menetin sydämeni Erlend Loelle, sitten tuli jalat alta vienyt Karl Ove Knausgård, ja nyt lankesin Jo Nesbøhön minäkin. Viimeksi mainitusta on kohkattu ties kuinka kauan, joten kenellekään hänen kirjojensa kehuminen tuskin tulee yllätyksenä. Mutta silti olen lapsenomaisen innostunut ja riemuissani siitä, että löysin Nesbøn!

Lepakkomiehen puolivälissä varasin sarjan seuraavan osan. Lisää Nesbø-tesktejä on siis luvassa.

Vinkkinä muillekin norjalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille: Reetan Les! Lue! -kirjablogissa esitellään suomalaista kirjallisuutta norjaksi ja norjalaista kirjallisuutta suomeksi. Kannattaa piipahtaa!
Lepakkomies vei kirjallisen maailmanmatkani
kirjailijan synnyinmaahan Norjaan,
vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Australiaan.

torstai 13. marraskuuta 2014

Ismail Kadare: Seuraaja (2003)

Alkuteos: Pasardhësi.
Suomentaja: Tuula Nevala (2012).
Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 158.
Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.
Kadaren Seuraajan mustanpuhuva kansi kuvaa hyvin kirjan sisältöä ja sitä, miten sen koin. Kirjan lukeminen oli nimittäin yhtä ankeaa kuin ajatukseni marraskuusta. Sivu sivulta ja päivä päivältä aina vain pimeämpää. Jos Seuraaja ei olisi ollut lukupiirikirja enkä olisi lukenut sitä työn puolesta, olisin varmasti jättänyt sen kesken. Nyt istuin ja luin, istuin ja luin, istuin ja luin. 158 sivua voi joskus tuntua pitkältä. Takakannen puheet "virtuoosimaisesti kirjoitetusta trilleristä" ja "viettelevästä jännistystarinasta" eivät tuntuneet kuvaavan käsillä olevaa kirjaa.

Romaanin alussa sen nimihenkilö, Seuraaja, kuolee. Kuolema on joko murha tai itsemurha, ja tämä arvoitus on tarinan punainen lanka. Eletään kommunistisessa valvontayhteiskunnassa, jossa kukaan ei tiedä totuutta, tai jos tietääkin, se on Puolueen totuus. Kukaan ei ole vapaa epäilyistä: eivät edes omat perheenjäsenet,  ja jotkut epäilevät jopa itseään.

Seuraajan tarina pohjaa Albanian historiaan, joten historiantuntemus olisi epäilemättä tukenut lukemista. Koska alueen historia on minulle vieras aihe, kompastelin kirjan kanssa enkä saanut monista näkökulmista koostetusta romaanista missään vaiheessa otetta. Jatkuvasti mietin, mitä en nyt ymmärrä. Koska kaikki energiani meni sen miettimiseen, mitä nyt tapahtuu, en ikinä päässyt pohtimaan, miksi tapahtuu.

Kirjaston lukupiirin osallistujat ovat pääosin eläkeläisiä, ja heille tuntui olevan selvää, kuka oli Hoxha ja miksi Albaniassa on tuhottomasti bunkkereita. Monelle lukupiiriläiselle Seuraaja oli synkkyydestään huolimatta puhutteleva lukukokemus. Kun tarinan konteksti on hallussa, voi siirtyä syvällisempiin pohdintoihin.

Erilaiset henkilökultin ympärille perustuvat valtiot toistavat Seuraajan tarinaa muodossa tai toisessa. Tarina on sikäli universaali, että tällaista on tapahtunut aina, tapahtuu nykyään ja tulee varmasti tapahtumaan jatkossakin. Lukupiirissä viitattiin ymmärrettävästi Pohjois-Koreaan ja Venäjään.

Seuraajan lukeminen sekä siitä lukupiirissä käyty keskustelu osoittivat suuren aukon yleissivistyksessäni. Moniin muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna tiedän Albaniasta jopa hävettävän vähän. Nyt olisikin korkea aika alkaa paikata tätä puutetta, sillä maa on hyväksytty tänä vuonna EU:n jäsenehdokkaaksi. Anilda Ibrahimin Punainen morsian on luettava tuota pikaa! Lukupiirissämme myös suositeltiin Maarit Verrosen kirjaa Matka Albaniaan ja Kadaren Booker-palkittua Särkynyt huhtikuu -teosta.

Monesti keskustelu ja lukukokemusten vaihtaminen auttavat solmukohtien avaamisessa ja oman käsityksen muodostamisessa. Tällä kertaa niin ei käynyt, sillä Seuraaja ei aivan auennut minulle edes lukupiirissä, jossa sitä pohdittiin kahdeksan ihmisen voimin. Pointtini on, että aina ei haittaa, vaikka konteksti on vieras: silloin kaunokirjallisen teoksen pitää toimia omillaan ja siitä syntyy lukijansa näköinen tulkinta. Tietämättömyyteni häiritsi Seuraajan lukemista niin paljon, että käteen jäi vain murhaajan nimi. Paitsi jos kyseessä olikin itsemurha...

Mustalla neulalla merkitty Albania kuvan keskivaiheilla.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...