Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (1999)

Alkuteos: Interpreter of Maladies.

Kääntäjä: Kersti Juva (2001).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 221.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tämä siunattu koti on Jhumpa Lahirin esikoisteos, jolla hän voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2000. Luimme yhdeksän novellia kattavan kokoelman lukupiirissä, eikä keskustelussa juuri soraääniä kuultu. Lahirin Intiaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuvat kertomukset lumosivat ja herättivät myös paljon keskustelua. Kulttuuritaustasta ja kotimaasta huolimatta ihmisten ilot, murheet ja ongelmat ovat pitkälti universaaleja.

Lahiri syntyi Lontoossa intialaistaustaiseen perheeseen, jonka kotikieli oli bengali. Lahiri ollessa kaksivuotias perhe muutti Yhdysvaltoihin, ja kirjailja kokee olevansa amerikkalainen. Lahirin lapsuudenperhe säilytti yhteyden Intiaan ja vieraili usein Kalkutassa sukulaisten luona. Omat kokemukset ja havainnot ovat epäilemättä inspiroineet ainakin joitakin kokoelman novelleista.

Monissa novelleissa kerrotaan intialaisten maahanmuuttajien elämästä Yhdysvalloissa. Sopeutuminen toisenlaiseen kulttuuriin sujuu toisilta helpommin kuin toisilta. Intialainen yhteisöllisyys törmää amerikkalaiseen individualismiin. Jotkut takertuvat kotimaansa perinteisiin ja tapoihin niin, että elämäpiiri kutistuu pieneksi. Traditiot myös auttavat jaksamaan kaiken uuden keskellä sekä muistamaan, mistä on lähdetty. Maahanmuuttajien lapset ovat amerikkalaisia, mutta usein heitä kohdellaan kuin ulkopuolisia.

Järjestetty avioliitto on myös monelle jo Yhdysvaltoihin asettuneelle tapa perustaa perhe. Esimerkiksi kokoelman niminovellissa pariskunta on tuntenut toisensa vain neljä kuukautta, kun he jo asuvat saman katon alla. Puoliso on vielä vieras, ja joka päivä ilmenee uusia tapoja, ärsyttäviäkin.

Lahirin isä on ollut kokoelman päätösnovellin kirjastonhoitaja-isän esikuva. Novellin "Kolmas ja viimeinen maanosa" isä on matkannut Intiasta Lontooseen opiskelemaan ja sitten saanut töitä bostonilaisesta kirjastosta.  Miehen ensimmäinen amerikkalainen asumus oli vuokrahuone, jonka hän vuokrasi 103-vuotiaalta rouvalta. Sitkeä rouva Croft jää miehen mieleen koko loppuelämäksi, samoin usko selviytymisestä.

Poikani silmissä näen saman pyrkimyksen, joka heitti minut maailman toiselle laidalle. Muutaman vuoden kuluttua hän valmistuu ja lähtee raivaamaan tietään yksin ja suojattomana. Mutta minä muistutan itselleni että hänellä on isä elossa ja hyvinvoiva ja vahva äiti. Kun hänelle tulee uskonpuute, minä sanon, että jos minä olen voinut pärjätä kolmessa maanosassa, ei ole mitään estettä jota hän ei voi voittaa.

Koin kirjan todella visuaalisesti, ja samankaltaisia kokemuksia oli muillakin lukupiiriläisillä. Lahiri kuvailee paljon novellien miljöötä. Värit, esineet ja yksityiskohdat tekivät tarinat niin eläviksi, että näin ne edessäni lukiessani: koristeelliset sarit, lohkeilleen maalin, kristus-patsaat piirtyivät mielessäni. Myös huumaavan herkullinen intialainen ruoka tuoksuu läpi kirjan; on katkarapupyöryköitä, mausteista currya ja samosa-piiraita.

Lahirin luistava ja samalla yksityiskohtainen kerronta saivat jo katselemaan hänen muuta tuotantoaan. Tämän esikoisen jälkeen häneltä on suomennettu toinen novellikokoelma Tuore maa sekä romaanit Kaima ja Tulvaniitty. Muissakin kirjoissa Intia on vahvasti läsnä. Kun kaipaan taas teräviä havaintoja ja tuoksuvan värikästä lukukokemusta, niin tiedän kenen kirjoihin tarttua.

Cormac McCarthy: Tie (2006)

Alkuteos: The Road.

Suomentaja: Kaijamari Sivill (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Cormac McCarthyn rujo ja pimeä Tie sijoittuu tulevaisuuteen. Maailma on tuhoutunut lähes täysin: jäljellä on enää muutamia ihmisiä ja infrastruktuuristakin vain rippeet. Kaikki muut ihmiset ovat lähtökohtaisesti vihollisia, eli aina täytyy epäillä, aikooko kohtaamasi ihmisraunio ryöstää tai tappaa sinut. Myös kannibalismi on yleistä.

Kirjassa seurataan isän ja pojan vaellusta tuhkan ja romun keskellä. He kulkevat tiellä, koska sitä pitkin on helpompi työntää ostoskärryjä, jossa on heidän koko omaisuutensa. Välillä sekin pitää hylätä ja sännätä piiloon, jos joku ilmestyy näköpiiriin. Suuntana on etelä, koska heillä ei juuri ole varusteita taistella pakkasta ja lunta vastaan.

Perustarpeiden tyydyttäminen on elämän keskeisin sisältö. Kun on vatsa täynnä ruokaa, yllä puhtaat vaatteet, jokin lämmönlähde pitämässä kylmän loitolla ja toinen ihminen vieressä, niin silloin uskaltaa ja voi nukkua yönsä hyvin. Näin onnellisesti voi käydä vain, jos sattuu löytämään hylätyn asumuksen, jota ei vielä ole ryövätty tyhjäksi.

Pelon ja hävityksen keskellä isällä ja pojalla on  jäljellä ripaus toivoa ja keskinäinen suhteensa. Tuo pieni toivonkipinä on ainoa isää ja poikaa liikkeessä pitävä voima. Isä toivoo, että poika saisi vielä joskus jotakin parempaa. Poika puolestaan luottaa isän sanaan, sillä se on kaikki, mitä hänellä on.

Hänellä oli taskussa kourallinen kankaanpalaan kietaistuja kuivia rusinoita ja puoliltapäivin he istuivat tienpenkan kuivuneessa ruohossa ja söivät ne. Poika katsoi häntä. Siinä oli kaikki mitä meillä on, eikö niin?
Niin
Kuollaanko me nyt?
Ei.
Mitä me nyt tehdään?
Juodaan vähän vettä. Sitten jatketaan tietä eteenpäin.
Okei.

McCarthyn vähäeleinen kerronta ja sen luoma ainutkertainen tunnelma jäivät mieleeni elämään vielä päiviksi lukemisen jälkeen. Aion jatkaa kirjailijan muun tuotannon parissa vielä joskus, mutta pidän pientä taukoa. Näin väkevää ei voi lukea liikaa, sillä helposti käy niin, että mikään muu kirja ei hetkeen maistu miltään.

Kirjasta tehty elokuva esitettiin televisiossa tässä jokunen viikko sitten, mutta jätin sen suosiolla väliin. Kirjan tunnelma oli niin ahdistava ja lohduton, että en halunnut kokea sitä visuaalisesti. Ja toisaalta halusin pitää kiinni mielikuvitukseni maisemasta, joka kirjaa lukiessa syntyi.

Tie on tehnyt vaikutuksen myös muihin kirjabloggaajiin – vilkaise vaikkapa Morren, marjiksen tai Jorin teksti kirjasta.

Syys- ja lokakuussa luetut

Syksyn pimentyessä myös bloggaustahtini on näyttänyt hiipuvan. En kanna siitä huolta, koska ennenkin on ollut ajanjaksoja, jolloin Kirjakimara on päivittynyt harvemmin. Osaan jo odottaa, että jonkin ajan päästä mieleni taas muuttuu, enkä malttaisi muuta tehdäkään kuin blogata. Kovin lukijajystävällistä tällainen ailahtelu ei toki ole, myönnetään. Suuri kiitos siis kaikille teille, jotka olette pysyneet lukijoinani myös näinä verkkaisempina aikoina!

Päätin nyt putsata pöytää eli kirjoittaa koontipostauksen monista luetuista, mutta vielä bloggaamattomista kirjoista. Nämä ovat jostakin syystä jääneet muiden kirjojen jalkoihin lukemisen jälkeen. Jos jäisin odottelemaan kirjoitusinspiraatiota, niin nämä kirjat pölyyntyisivät varmaankin vuosia tuossa pöydän kulmalla. Morrisonin äänikirjaa lukuun ottamatta kaikki ovat omia kirjojani, joten kirjaston eräpäivätkään eivät patista bloggaamaan. Kirjoitusinspiraatio iskee (ainakin minulle) tyypillisesti heti lukemisen jälkeen: jos kirjasta kirjoittaminen venyy, se helposti myös jää.

Nyt on siis luvassa kimara aiemmin tänä vuonna luettuja kirjoja, joista en ole vielä kirjoittanut. Osan olen lukenut puolikin vuotta sitten, joten varoitus: muistinvaraista mutuhuttua luvassa! Näiden kirjojen  jälkeen tulevat linkit syys- ja lokakuussa kirjoitettuihin postauksiin.


Bloggaamattomat

Julia Franck: Keskipäivän haltija (2007) (405 s.)

Alkuteos: Die Mittagsfrau.

Suomentaja: Raija Nylander (2009). Avain.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Minna Luoma
Kuva: avain.net

Juutalaistaustainen Helene hylkää 7-vuotiaan lapsensa rautatieasemalle vuonna 1945. Aletaan taustoittaa traagista tapahtumaa. Koko kirja on oikeastaan vastauksen rakentamista kysymyksiin "Miten äiti voi?" ja "Miksi?". Kirjaa on kuvattu tutkiemaksi hyvästä ja pahasta, ja luonnehdinta kuvaa teosta mielestäni hyvin. 

Kirjan nimi viittaa saksalaiseen taruun: keskipäivän haltija voi ilmestyä keskelle arkista työtä ja viedä ihmiseltä järjen ja lapset. Tuon lumouksen voi särkeä vain puhumalla, ja vaikeneminen pitää taian voimassa. Helene vaikeni elämänsä vaikeuksista. 

Franckilla on omakohtaista kokemusta tarpeesta jakaa ja keskustella vaikeista asioista, sillä kirja perustuu hänen sukunsa vaiheisiin: hänen isoäitinsä oli hylännyt Franckin isän. Kirjailija halusi ymmärtää isoäitinsä motiiveja ja kirjoitti teolle fiktiivisen selityksen. Kirja voitti Deutscher Buchpreisin vuonna 2007. 

Kirja oli lukupiirikirjanamme keväällä, ja Helenen teko herätti vilkasta keskustelua. Jotkut pystyivät ymmärtämään Helenen ajatusmaailmaa, toisille tarina oli käsittämätön ja siksi epäuskottava. Kirja koettiin melko raskaaksi: teksti on tajunnanvirtamaista ja tiivistä, dialogia ei ole merkitty eikä yksityiskohdissa säästelty. Se on silti mielenkiintoinen sota-ajan kuvaus, jossa suuret historialliset myllerrykset kytketään yhden suvun vaiheisiin.

* * *

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (2003) (475 s.)

Alkuteos: What I Loved.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2007). Otava.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Alan Baker

Olen lukenut Hustvedtilta aiemmin kirjat Kesä ilman miehiä, Lumous ja Vapiseva nainen. Ensimmäinen ja kolmas olivat mielestäni niin hyviä, että kirjailijan parhaaksi kehuttu Kaikki mitä rakastin päätyi kesäkirjapinooni ehkä jopa epäreilujen odotusten kera.

Vuosien odotus mielessäni aloin lukea kirjaa ja melko pian hämmennyin: mitä ihmettä? Mitä en nyt ymmärrä, tämähän on tylsää? Hiljalleen henkilöhahmoihin tutustuu ja ihmisten kohtalot alkavat kiinnostaa. Alusta asti on selvää, että perhesuhteiden ja dynamiikan esittely on alustusta jollekin. Jotakin tulee tapahtumaan, ja tuota jotakin saa odottaa melkein puoliväliin saakka. Silloin rysähtää.  

Tästä kirjasta kirjoittaminen on ollut vaikeaa, koska en oikein tiedä, pidänkö vai enkö. Pikkuhiljaa on kai hyväksyttävä se, että suhtaudun Hustvedtiin kaksijakoisesti. Välillä hän saa minut  ärsyyntymään, mutta samalla arvostan hänen taitoaan rakentaa älykäs romaani. Esimerkiksi tässä kirjassa taulujen lähitarkastelut ja taidejargon saivat minut tympääntymään. Tarina onnistui kuitenkin yllättämään ja ihailen Hustvedtin monialaista asiantuntijuutta. Myös kirjan psykologiataso hysterioineen ja syömishäiriöineen oli kiinnostavaa luettavaa.

Kuvausassistentti arvosti Hustvedtia parin lipaisun verran.

* * *

Donna Tartt: Tikli (2013) (895 s.)
Alkuteos: The Goldfinch.
Suomentaja: Hilkka Pekkanen (2014). WSOY.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Luin Tiklin heinäkuun puolivälissä Blogistanian yhteislukumaratonilla. Päällimmäiset muistoni liittyvät kirjan ulkomuotoon: järkälettä oli hankala lukea. Ensimmäistä kertaa jopa kaipasin e-kirjaa. Varsinkin kun sisältö ei mielestäni olisi vaatinut lähes tuhatta sivua, vaan tiivistämällä siitä olisi voinut saada paremman kirjan.

Tarttin Jumalat juhlivat öisin -esikoinen kolahti minuun lujaa, kun luin sitä ennen ja jälkeen maratonpäivän. Kirjoilla on ikäeroa reilut parikymmentä vuotta, mutta yhteistä niille on ainakin jännitykseen ja salaisuuksiin perustuva juoni sekä paljon päihteitä käyttävät nuoret. Molemmat myös kuvaavat omaa aikaansa. Tosin Tikliä on kritisoitu anakronismeistä; esimerkiksi Jokke listaa tekstissään ansiokkaasti kirjan ajankuvan epäjohdonmukaisuuksia. Maratonlukija ei pysähtynyt moisia sen tarkemmin miettimään, vaikka muistan joidenkin seikkojen hieman hämmästyttäneen matkan varrella.

Tikli oli oiva uppoutumiseen ja lukemisesta nauttimiseen sopiva kirja – minulle siinä ei ollut mitään maailmoja mullistavaa.

* * *

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (2001) (479 s.)

Alkuteos: La Sombra del Viento.

Suomentaja: Tarja Härkönen (2004). Otava.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: Päivi Ahola.

Tuulen varjo on Ruiz Zafónin ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja, ja se aloittaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan. Toinen osa on nimeltään Enkelipeli ja kolmas Taivasten vanki. Kirjailija kirjoittaa parhaillaan neljättä, sarjan päättävää osaa. Tuulen varjo ja sen jatko-osan ovat nostaneet Ruiz Zafónin kirjallisuuden megatähdeksi ja Espanjan menestyneimmäksi nykykirjailijaksi. Kirjailija on kotoisin Barcelonasta, joka on myös hänen kirjojen tapahtumapaikka.

Tuulen varjo sijoittuu Francon kauden alkuvuosiin, 1940- ja 50-luvuille. Daniel Sempere on 10-vuotias, kun hänen isänsä vie hänet ensimmäistä kertaa salaiselle Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä Daniel saa valita yhden kirjan, ja hän ottaa Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo. Daniel kiinnostuu Caraxin kohtalosta ja alkaa koota kirjailijan elämäntarinaa, joka saa mysteerin piirteitä. Caraxin elämänvaiheet alkavat sekoittua Danielin elämään.

Kirjassa on piirteitä maagisesta realismista, fantasiasta, jännityksestä sekä romantiikasta ja historiallisesta romaanista. Lukupiirimme luki kirjan nyt syksyllä ja tuli siihen tulokseen, että kirja sopisi mainiosti nuorten luettavaksi. Miljöökuvaus sai lukupiiriläisiltä kiitosta, mutta kenellekään kirja ei noussut kovin merkittäväksi lukukokemukseksi. Luin jostakin, että jatko-osat toistavat aika pitkälle Tuulen varjon kaavaa, joten tuskin tulen lukemaan jatko-osia.

* * *

Toni Morrison: Koti (2012) (4 t 4 min)

Alkuteos: Home.

Tammen äänikirja.

Lukija: Erja Manto.

Suomentaja: Seppo Loponen (2014).

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lyhyt äänikirja on tunnelmaltaan ja aiheiltaan raskas. Korean sodan veteraani Frank Money etsii paikkaansa Yhdysvalloissa – kotimaassaan, jonne hän on palannut sodan painolasti harteillaan. 1950-luvun Amerikka ei ole värilliselle miehelle armollinen, on sitten sotaveteraani tai ei.

Frank on sodan jäljiltä niin palasina, että on joutunut psykiatriseen hoitoon. Hän kuitenkin karkaa sieltä, kun kuulee sisarensa Ceen olevan huonossa kunnossa. Rahattoman Frankin onnistuu matkustaa pitkä matka ja pelastaa sisarensa, ja jotenkuten sisarukset pääsevät elämään kiinni. Sotamuistot ja lapsuusmuistot eivät jätä rauhaan, eivät ennen kuin asiat on käsitelty.

Kotia ei ollut vaivatonta kuunnella äänikirjana. Pienoisromaanin ilmaisu on niin tiivistä, että joitakin kohtia olisi välillä pitänyt lukea useaan kertaan. Niinpä luulen, että palaan tämän kirjan painetun version pariin vielä joskus. Ja muutenkin Morrisonia voisi lukea lisää. Erja Mannon ääni muuten sopi tähän tarinaan täydellisesti: matala, selkeä ja melko ilmeetön luenta tuki kirjan tunnelmaa.

* * *

Blogatut

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (2013) 283 s.

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (1942) 6 t 32 min

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901–1902) 6 t

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (2013) 304 s.

Huh, siinä tuli pikaesiteltyä kirja jos toinenkin! Onnittelut, jos jaksoit lukea tänne asti!

Luettuja sivuja tässä postauksessa esitellyissä kirjoissa on yhteensä 2841, ja äänikirja-aikaa kertyi 16 tuntia 36 minuuttia.

Perjantai-illan kirjoitussessio kannatti: olo on huojentunut, kun rästipino on purettu. Tai ainakin se madaltui :) Nyt voin keventynein mielin suunnata katseen loppuvuoden suunnitelmiin. Huomenna alkaa Karo Hämäläisen ideoima Lukuhaaste, jossa luetaan koko marraskuun ajan 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Mainiota, että kirjatoukille on kehitelty oma marraskuu-haaste, niin pääsee mukaan haastehuumaan! Se viiksien kasvattelu kun ei kaikilta onnistu. Lukuhaasteeseen voi liittyä vaikkapa haasteen Facebook-sivuilla. Tärkeintä ei kuitenkaan ole haasteen etenemisen raportointi somessa: tärkeintä on lukeminen!