Ihminen sodassa -haasteen koontia

Kuva: Suketuksen blogi. 

Kun reilu vuosi sitten päätin osallistua Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen, kuvittelin lukevani määräaikaan mennessa muutaman sotaan liittyvän kirjan, jos oikein tsemppaisin. Haaste päättyy tänään ja olen ihmeissäni, sillä haasteeseen sopivia kirjoja kertyi huimat 15!

Tässä lukemani kirjat kategorioittain: 

I) Kaukaiset sodat (sodat ajalta ennen 1900-lukua)

II) Sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset 

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

María Dueñas: Ommelten välinen aika

III) Maailmansodat (verinen 1900-luku)

Günter Grass: Ravunkäyntiä

IV) Moderni sota ja sodankäynti (II maailmansodan jälkeiset sodat, kylmä sota, vakoilu jne.)

Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Ismail Kadare: Seuraaja

V) Sodan liepeillä (sotakokemukset erityisesti kotirintamalla, taistelujen ulkopuolella sekä aika juuri ennen ja jälkeen sodan) 

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi

Herta Müller: Hengityskeinu

Markus Zusak: Kirjavaras

Misha Defonseca: Susilapsi

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Toni Morrison: Koti

VI) Kuvitteelliset sodat (sodat, joita historiankirjoitus ei tunne, mutta mielikuvitus sitäkin vahvemmin)

VII) Sotakokemukset (elämäkerrat ja muistelmat)

Zlata Filipović: Zlatan päiväkirja

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

VIII) Yleinen (sota)historia

Haaste avasi silmäni sille, miten paljon sota-aiheisia kirjoja sitä tuleekaan luettua ikään kuin huomaamatta. En aina lukiessani tiedostanut lukevani sotakirjaa, vaan monesti vasta jälkikäteen oivalsin luetun kirjan sopivan tähän haasteeseen. 

Haaste myös muistuttaa kirjojen luokittelun vaikeudesta. Ja oikeastaan myös mielettömyydestä. Vaikka yksikään yllä mainituista kirjoista ei esimerkiksi kirjastossa sijoitu sotahyllyyn, niin melko keskeinen tekijä sota niissä silti on. 

Luettujen kirjojen määrällä saavutettiin puolustusvoimien sotilasarvoja. Luin itseni puolivahingossa kenraaliksi! 

Kiitos vielä Suketukselle mainiosta haasteesta!

Misha Defonseca: Susilapsi (2004)

Alkuteos: Survivre avec les loups.

Suomentaja: Heli Kalliolevo (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Postausluonnos Susilapsesta on hautunut koneellani jo ainakin kuukauden päivät. Otsikko ja kuvat ovat odottaneet seurakseen leipätekstiä, jota on ollut tuskaista pusertaa. Toivoin, että pieni etäisyys kirjaan tekisi kirjoittamisesta jotenkin helpompaa ja keksisin jotakin positiivista sanottavaa. Mutta ei niin ei.

Alkuasetelma vaikutti lupaavalta: susien kanssa metsissä elänyt nainen on kirjoittanut muistelmansa. Takakansi mainostaa näin:

Olen elänyt susien joukossa, tullut sudeksi itsekin ruumiiltani ja mieleltäni. Ohikulkijat eivät näe, että olen kaupunkiin eksynyt susi. Vihaan ihmisihoa ja sen kuolemanhajua.

Odotin mielenkiintoisia, omiin kokemuksiin pohjaavia kuvauksia elämästä susien keskuudessa. Susien käytöksen kuvaaminen onkin ainoa kiintoisa kohta koko teoksessa. Harmi vain, että sudet tulevat tarinaan melko myöhään ja muutenkin niitä kuvataan melko vähän.

Kaikki alkaa 7-vuotiaan tytön koettelemuksista sodan keskellä: vanhemmat pidätetään, tyttö joutuu häntä epäreilusti kohtelevaan sijaisperheeseen ja löytää lohdun läheisen maatilan eläinten hoitamisesta. Hän ikävöi vanhempiaan riipaisevasti, joten hän lähtee etsimään heitä "idästä". Etsintämatka metsissä kestää vuosia, ja tyttö kohtaa matkallaan vaaroja, ongelmia ja susia.

Susilapsi olisi toiminut minusta paremmin, jos muistot olisi puettu joko selkeästi dokumentaariseen tai sitten tasokkaaseen kaunokirjalliseen muotoon. Nyt kerronta on tönkköä ja hapuilee kaunokirjallisen ja dokumentaarisen tyylin välillä. Päähenkilön kohtalon selvittämisen jättäminen lukijalle olisi voinut pelastaa paljon, mutta takakansi viisaana kertoo, miten päähenkilön lopussa käy. Takansi on todella tyhjentävä, muuta ei olisi tarvinnut lukea.

Jos sama tarina olisi kirjoitettu laadukkaammin ja sitä markkinoitaisiin fiktiona, lopputulos voisi olla kelpuutettava. Turhauduin kirjan parissa ja varsinkin nyt siitä kirjoittaessani. Ongelman ydin on siinä, että Defonsecan kirja julkaistiin omaelämäkertana. Heikosti kirjoitetun omaelämäkerran ainoa arvo on tarinan todenperäisyys: Susilapsen kohdalla sekin vesittyy, kun hieman googleilee ja huomaa, että Defonseca on haamukirjoittajineen sepittänyt koko jutun. Sieltä tuli kunnon isku lukijan palleaan. Miksi tuhlasin aikaani tällaiseen?

Jos olisin tehnyt taustatyöni tarkemmin, tämä kirja ei olisi päätynyt edustamaan Belgiaa matkallani, vaan olisin valinnut jonkin toisen belgialaisen kirjoittaman teoksen. Nyt voin vain surkutella, miksi en valinnut vaikkapa Hugo Clausin Belgian surua. Melkein jätin Susilapsen huomiotta blogissa, mutta raapustin lopulta edes jotakin, koska kirja edistää kirjallista maailmanmatkaani yhdellä maalla. Tämä on myös hyvä osoitus siitä, että aina kirjat eivät ole hyviä eivätkä lukemisen arvoisia. Joskus voi mennä todella pieleen.

Belgia merkitty mustalla neulalla.

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (2000)

Alkuteos: Allah n'est pas obligé.

Suomentaja: Marjatta Ecaré (2002).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuija Kuusela.

Norsunluurannikon kirjallisuutta pääsi lukumatkallani edustamaan Kourouman romaani Ei Allahin tartte, joka kertoo lapsisotilaiden asemasta ja kohtaloista Länsi-Afrikan sodissa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

Tarinaa selostaa suorasanainen Birahima, lapsisotilas, sotilaslapsi, small-soldier. Hän on noin kymmenenvuotias; hän ei itsekään tiedä tarkkaa ikäänsä. Birahima ei säästele kirosanoja eikä suhtaudu kertomaansa kovin vakavasti vaan on uhmakas, jopa ylimielinen.

Äidin kuoleman jälkeen Birahima eli katulapsena, ja juuri tällaisia perheettömiä alaikäisiä värvätään taistelijoiksi. Sotilaat ovat lasten ja etenkin nuorten poikien silmissä ihannoituja, joten lapsia ei tarvitse pakottaa tarttumaan aseisiin, vaan he monesti jopa pyytävät sitä – kun eivät tiedä paremmasta. Sotilaaksi ryhtyminen, tai pääseminen, tuo mahdollisuuden tulla joksikin. Ase ja sen voima nostattavat itsetuntoa ja antavat valtaa.

Meille sotilaslapsille annettiin sotilasarvoja, jotta me voitaisiin rehennellä niillä. Oli kapteenia, komentajaa, kenraalia, ja alin arvo oli luutnantti. Mulla oli aseena vanha kalasnikov. Eversti opetti mulle itse, kuinka sitä käytetään. Se oli helppoa, piti vain painaa liipaisinta ja se alkoi tralalaa... Ja jälkeä syntyi: eläviä tippui kuin kärpäsiä.

Heimosota on julmaa. Sen lisäksi, että ihmisiä lahdataan, sotilaat myös raiskaavat, kiduttavat ja silpovat siviilejä. Näiltä kauheuksilta eivät säästy edes naiset ja lapset.

Birahima ja muut lapsisotilaat ajattelevat saavansa oikeutuksen toimilleen Allahilta, koska jotenkin lasten täytyy julmuudet itselleen perustella. Lapsisotilaille myös annetaan huumeita parantamaan suorituskykyä. Ja mitä ilmeisimmin turruttamaan. Joskus tapahtumat saavat kuitenkin yliotteen myös Birahimasta, ja silloinkin selitystä haetaan Allahin tahdosta:

- - sillä niin Allah oli halunnu, että se poikaparka päättäisi päivänsä maan päällä. Eikä Allahin ole pakko, ei Allahin tartte olla redi kaikissa asioissa, kaikissa teoissa, kaikissa sen aikaansaannoksissa täällä maan päällä.
Eikä mun tartte puhua, ei kertoa mun paskamaisesta elämästä ja kaivella sanakirjoja sanakirjojen perään. Vituttaa; mä lopetan tältä päivältä. Helvettiin kaikki!
Walahé (Allahin nimeen)! A faforo (mun isän perse)! Gnamokodé (äpäryyksien äpäryyksien äpäryys)!

Kertojavalinta tekee kirjasta ainutlaatuisen. Pääosin kertoja on sopivan lapsellinen ollakseen vain 10- tai 12-vuotias. Birahima käyttää puhekieltä, virkkeet ovat usein lyhyitä, eikä kertoja juuri pohdiskele tai analysoi. Birahimalla on tukenaan useampi sanakirja, joiden avulla hän selittää itselleen ja lukijalleen hankalia sanoja. Notkahduksen kertojan uskottavuuteen tuovat jaksot, joissa selostetaan konfliktien kulkua ja esimerkiksi eri osapuolten asemaa neuvotteluissa. Tuntuu epätouskottavalta lukea näitä jaksoja Birahiman kertomana.

Ei Allahin tartte on raakaa luettavaa. Se todella muistuttaa, että maailman on paikoin paha, samoin ihminen.

Vaikka kirja kosketti ja minusta kertojaratkaisu oli pääosin toimiva, niin silti kirjan lukeminen tökki. Puolivälin jälkeen lukemisesta tuli pakkopullaa. Kirjan ovat lukeneet ainakin Suketus ja MarikaOksa, joille kirja ei myöskään ollut napakymppi.

Norsunluurannikon kohdalla musta neula.

Günter Grass: Ravunkäyntiä (2002)

Alkuteos: Im Krebsgang.

Suomentanut: Oili Suominen (2002).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 257.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Markko Taina.

Ravunkäyntiä on oikeisiin historiallisiin tapahtumiin nojaava fiktiivinen tarina. Keskiössä on suuronnettomuus, jonka syihin ja seurauksiin tarinan henkilöt kietoutuvat. Saksalainen risteilyalus Wilhelm Gustloff upposi toisen maailmansodan loppuvaiheessa tammikuussa 1945 neuvostosukellusveneen torpedoitua sitä. Uhrien määrästä voidaan esittää vain arvioita; lähes pelkästään siviilejä kuljettanut alus vei meren pohjaan jopa lähemmäs kymmenentuhatta ihmistä.

Kertojana on keskinkertainen lehtimies Paul Pokriefke, joka tutkii tätä tuhoisaa laivaturmaa. Paulin suhde onnettomuuteen on todella ainutlaatuinen: hänen äitinsä oli risteilijän kyydissä, ja Paul itse syntyi tuona talvisena yönä evakuointialuksessa. Kertoja liikkuu ajassa edestakaisin kerien johtolankoja samalla yhteen. 

Tarina nostaa esiin muistamisen problematiikan. Tarinat kerrotaan aina jostakin näkökulmasta, ja ne tahtovat värittyä matkalla. Paulin äitikin kertoo erilaisia versioita pojan syntymästä. Sukupolvien välillä taitaa aina olla jonkinlainen kuilu, mutta sodan kokeneiden ja heidän jälkeläistensä välillä se näyttää olevan erityisen suuri. 

Romaanin kieli on notkeaa ja vivahteikasta. Paulin äidin paksu danzigilainen murre on käännetty värikkääksi puhekieleksi:

"Mää tiesin ton sällin syntymästä saakka että siittä viä tulee maankuulu..."

- -  

"Oli siä ainaski mukavan lämmin. Semmonen vanhanaikanen pulpetti sai olla sulle lulluna. Ja mää meinasin, että Paul pikkanen se alottaakin aikasin tän koulunpenkin painamisen..." 

Grassilla on mielenkiintoinen vaade ulkomaisille kustantajilleen: heidän pitää lähettää Grassin teoksen kääntäjä käännösseminaariin, jossa kääntäjät kirjailijan johdolla pohtivat teoksen ongelmakohtia ja mahdollisia ratkaisuja.

Vaikka käännös on muuten loistava, niin pysähdyin kyllä ihmettelemään, miksi esimerkiksi chatroomia tai homepagea ei ole käännetty, kun niille olisi suomenkielinen vastine. Hämmästelin myös käsitettä nuornatsi: eikö uusnatsi ole luontevampi?

Ravunkäyntiä oli kuukauden kirja lukupiirissämme. Lukupiiriläiset luonnehtivat kirjaa muun muassa hyvin eteneväksi, nopealukuiseksi ja miehiseksi. Niinpä valtaosalle kirja jäi melko etäiseksi, lukupiirissämme kun on vain naisia. Monille meistä kirja tarjosi uutta tietoa ja näkökulmaa toiseen maailmansotaan.

Lueskelin taustatietoja Grassista lukupiiriämme varten ja sainkin selville mielenkiintoisia faktoja. Grass oli nuorena Hitlerjugendissa, taisteli ensin vapaaehtoisena ja sittemmin panssaridivisioonassa toisessa maailmansodassa ja jäi yksikkönsä kanssa sotavangiksi. Sodan jälkeen hän opiskeli kuvanveistoa ja työskenteli kuvanveistäjänä samalla kun aloitteli uraansa kirjailijana. Jo esikoisteos Peltirumpu nosti Grassin tunnetuksi. Mielenkiintoisin seikka Grassin biografiassa on minusta se, että hänen onnistui salata taustansa SS-joukoissa aina vuoteen 2006. Paljastuksesta seurasi ymmärrettävästi melkoinen julkisuuspyöritys.

Oman mukavuusalueen ulkopuolelta lukeminen antaa (useimmiten) paljon. Ravunkäyntiä vei mennessään Günter Grassia koskevat ennakkoluuloni, opetti lisää sotahistoriasta ja auttoi sijoittamaan Grassin kotikaupungin Danzigin kartalle. Olin luullut, että Danzig on kaupunki Saksassa, mutta eipä olekaan. Danzigin vapaakaupunki oli vuodesta 1920 alkaen itsenäinen kaupunkivaltio, joka vuonna 1939 liitettiin natsi-Saksaan. Vuodesta 1946 lähtien alue on kuulunut Puolaan ja tunnetaan nykyään nimellä Gdansk. Tietoni Danzigista olivat kehnot siihen nähden, että muistan vaikka unissani Grassin Danzig-trilogian kirjat (Die Blechtrommel, Katz und Maus, Hundejahre), kiitos germaanisen filologian pääsykokeiden lähes kymmenen vuotta sitten.

En ota Grassin kirjaa mukaan maailmanmatkalleni, sillä kirjailijan kotikaupunki oli hänen syntyessään autonominen alue, ei itsenäinen valtio. Sittemmin alue liitettiin Puolaan, mutta ei tunnu luontevalta laskea Grassia Puolankaan edustajaksi.

Zlata Filipović: Zlatan päiväkirja (1993)

Ranskankielinen laitos: Le journal de Zlata.

Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut: Matti Brotherus (1994).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 191.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Zlatan päiväkirja kattaa sarajevolaisen Zlata Filipovićin päiväkirjamerkinnat syksyltä 1991 syksyyn 1993. Päiväkirjan ensimmäisiä tekstejä kirjoittaessaan Zlata on siirtynyt juuri viidennelle luokalle ja on 10-vuotias. Hän on ahkera ja menestyvä koulussa, harrastaa pianonsoittoa ja viettää aikaa kavereidensa kanssa. Zlata nimeää päiväkirjansa Mimmyksi, sillä olihan myös hänen esikuvansa Anne Frankin päiväkirjalla nimi.

Sitten elämä muuttuu: kiristyvä poliittinen tilanne alkaa näkyä uutisissa ja isä ja äiti ovat levottomia. Keväällä 1992 eri puolilla Bosnia-Hertsegovinaa on rähinöitä ja ihmiset alkavat paeta Sarajevosta. 5.4.1992 Zlata kirjoittaa:

Dear Mimmy,
Yritän keskittyä läksyihini (yksi kirja luettavana), mutta en pysty millään. Jotain tapahtuu kaupungilla. Kukkuloilta kuuluu ampumista. Ihmiskolonnia tulee Dobrinjasta. Koettaakseen pysäyttää jotakin – mitä, sitä he eivät itsekään tiedä. Nyt yksinkertaisesti vain aavistaa, että jotain on tapahtumassa, että jotain tapahtuu jo, jokin kauhea onnettomuus. – – Mimmy, minä pelkään SOTAA!

Tästä alkaa Sarajevon piiritys, mikä tarkoittaa katkonaista koulunkäyntiä, heikentyvää ruoan- ja sähkönsaantia, piilottelua kylmässä ja pimeässä kellarin pommisuojassa, huonosti nukuttuja öitä. Taistelujen uhrien joukossa alkaa olla sukulaisia, tuttavia ja ystäviä.

Kun sota vain jatkuu, Zlatan teksteissä toistuu raportointi siitä, onko perheellä tällä hetkellä sähköä, vettä ja kaasua. Monesti ei ole. Isä pilkkoo kellarissa huonekaluja poltettavaksi, ja Zlata ikävöi monia Sarajevosta paenneita ystäviään. Zlata myös ruotii teksteissään vallanpitäjien toimia ja politiikkaa; marraskuussa 1992 hän kirjoittaa näin:

Minun kaverieni, meidän ystäviemme, meidän suvun piirissä on serbejä, kroaatteja ja muslimeja. Se on hyvin sekalainen joukko, enkä minä ole koskaan tiennyt kuka oli serbi, kuka kroaatti, kuka muslimi. Nyt on politiikka pistänyt nenänsä siihen. Se on kirjoittanut S:n serbien, M:n muslimien, K:n kroaattien kohdalle. Se haluaa erottaa ne. Ja kirjoittaessaan nämä kirjaimet se on valinnut kaikkein pahimman, kaikkein mustimman kynän. Sodan kynän joka osaa kirjoittaa vain kuolemaa ja kurjuutta.

Zlatan teksteistä välittyy epätoivo pitkään jatkuvan konfliktin keskellä. Suru-uutiset ja pelko omasta kohtalosta mustaavat mieltä. Myös Zlatan lemmikkilintu kuolee. Toisinaan sota-arjessa koetaan myös pieniä ilon hetkiä. Zlata iloitsee, kun hänen päiväkirjansa päätetään julkaista ja hän saa vieraakseen erimaalaisia toimittajia. 

Zlatan päiväkirja lukeminen kosketti, sillä hän on suurinpiirtein ikäiseni: Zlata on syntynyt vuonna 1980,  minä viisi vuotta myöhemmin. Kirjoitin ahkerasti päiväkirjaa, mutta luonnollisesti murheeni olivat varhaisteininä hieman eri luokkaa. Bosnian sota käytiin 1990-luvun alussa, joten ehkä myös läheinen ajankohta tuo kriisin eri tavalla iholle. Olen elänyt noina vuosina, kun sotaa käytiin, ja yleensä tulee luettua kaukaisemmista sodista.

Vaikutuksen minuun teki Zlatan kypsä ilmaisu. Ilman faktoja en herkästi uskoisi, että hän on ollut ensimmäisten merkintöjen aikana vain 10-vuotias ja viimeisiäkin kirjoittaessaan vasta 12. Hän on kielellisesti ilmeisen lahjakas, mitä tukee ahkera lukuharrastus. Esipuheessa myös kerrotaan Zlatan oppineen lukemaan jo kolmevuotiaana.

Zlatan päiväkirja vei lukumatkani Bosnia ja Hertsegovinaan. Samalla paikkasin taas vähän yleissivistystäni, sillä Bosnian sodan vaiheet eivät olleet ennestään tuttuja. 

Keskellä kuvaa musta neula Sarajevon kohdalla.

Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti (2002)

Alkuteos: Les mille maisons du rêve et de la terreur.

Suomentaja: Päivi Sinikka Kosonen (2003).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 183.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.

Afganistanilaista kirjailijaa valitessani loppusuoralle päätyivät Khaled Hosseini ja Atiq Rahimi. Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa luin aikana ennen blogia, mutta lukukokemus oli niin mieleenpainuva, että muistan sen hyvin edelleen. Olisinkin hyvin voinut ottaa Afganistan-kirjakseni Hosseinilta joko Leijapojan tai kirjailijan uusimman Ja vuoret kaikuivat. Nuo kirjat kuuluvat niihin kirjoihin, jotka aion joka tapauksessa jossakin vaiheessa lukea, joten päädyin lukemaan Rahimia.

Aiemmin olen lukenut Rahimilta teokset Maata ja tuhkaa ja Kärsimysten musta kivi. Vaikka kumpikaan ei saanut minulta huippuarviota, näistä teoksista jäi mielen perukoille kiinnostus tätä afgaanikirjailijaa kohtaan. Molemmissa aiemmin lukemissani on ollut jotakin erottuvaa ja mieleenjäävää.

Unen ja kauhun labyrintti vie lukijan unenomaiseen tilaan, jossa todellisuus, unimaailma ja muistot sekoittuvat. Alussa minäkertoja havahtuu paikassa, jota hän ei tunne. Hän makaa vuoteessa, ja ympärillä häärivä lapsi kutsuu häntä isäkseen. Talossa on toinenkin henkilö, jonka ääni on miehelle myöskin vieras.

Niukka kerronta jättää aukkoja ja herättää joukon kysymyksiä: Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi mies makaa tässä sängyssä? Vihlova kipu nostaa ikäviä muistoja miehen mieleen. Kuka häntä on satuttanut ja miksi?

Unen ja valveen välimaastossa on välillä vaikea erottaa totta harhoista, mutta kysymyksiin alkaa pikkuhiljaa löytyä vastauksia. Rahimi luo epätietoisen ja painostavan ilmapiirin niin aidosti, että ahdistus välittyy lukijalle asti. Sodan mielettömyys lyö kasvoille.

Olen nyt lukenut kaikki kolme Rahimilta suomennettua kirjaa. Suhtaudun edelleen Rahimiin ristiriitaisesti: yhtäältä tunnistan romaanien ansiot ja omalaatuisuuden ja pidän niitä hyvinä kirjoina. Toisaalta taas mikään Rahimin kirjoista ei ole liikuttanut minussa suuremmin mitään. Lähimmäksi pääsi Kärsimysten musta kivi viimekesäisellä lukumaratonillani, joten jos aiot lukea yhden Rahimin, suosittelen sitä!

Afganistan kartalla.

Näin matkan alkuvaiheessa eteen tulee jatkuvasti asioita, joita en osannut ajatella etukäteen. Nyt ensimmäistä kertaa nuppineulat näkyvät samassa kuvassa, joten tuli tarpeelliseksi erottaa toisistaan viimeisin luettu kirjamaa ja aiempi karttamerkintä. Jatkossa merkkaan aina mustalla nuppineulalla viimeisimmäksi luettua ja sinisillä kaikkia muita luettuja.

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi (1992)

Alkuteos: El año del diluvio.

Suomentaja: Tarja Härkönen (1999).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 151.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Leena Kilpi

Tulvan vuosi saa kunnian olla Lukemalla maailman ympäri -haasteeni ensimmäinen luettu kirja. Espanjalaisen Mendozan romaani sijoittuu 1950-luvun Kataloniaan: Espanjan sisällissota on tuoreessa muistissa, vuorilla liikkuu lainsuojattomia, ja diktatuuri säätelee elämää.

Tarinan päähenkilö on sisar Consuelo, nunna, joka on vastikään nimitetty luostarin johtajattareksi. Luostarin sairaala on rapistunut, joten Consuelo yrittää saada järjestymään rahoitusta muuttaakseen sairaalan vanhainkodiksi. Consuelo kääntyy paikkakunnan varakkaimman puoleen, ja niin hän törmää naistenmiehen maineessa olevaan Augusto Aixelàan.

Talouskeskustelujen tiimellyksessä Aixelà saa Consuelon tunteet vyörymään patoja murtavan tulvan lailla. Kielletty suhde ja Consuelon asema vertautuvat Kataloniaa koetteleviin luonnonilmiöihin. Ensin vaivaa pakahduttavan tuskainen helle, jota ei pääse pakoon missään, vaikka kuinka yrittäisi. Helle kuivattaa kaiken. Sitten sataa kaatamalla: joki tulvii yli äyräiden "ulos luonnollisesta uomastaan", vesimassat tuhoavat rakennuksia ja muodostavat uusia sivuhaaroja. Nämä mullistukset muistetaan pitkään, vielä vuosikymmenten jälkeen.

Pidin paljon Mendozan kerrontatavasta, jossa dialogia ei ole erotettu tekstissä selkeästi. Lukija saa myös päätellä, kenen vuoro on puhua milloinkin. Näin dialogi uppoaa, sulautuu ja välillä jopa sekoittuu kertojan ääneen. Seuraava lainaus on raskaan pitkä, mutta siitä hahmottuu hyvin Mendozan tyyli:

En ole odottanut kauan ja itsehän tulin nyt vuorostani ilmoittamatta etukäteen, mies sanoi, uumoilin että te pysyttelisitte sisätiloissa näillä helteillä, mutta huomaan että ette säiky korkeita lämpötiloja. Meille tuli vähän aikaa sitten vakavia ongelmia leikkaussalin tulvavesien takia ja kirjoitin pinkan kirjeitä, joissa ilmoitan asiasta, kuten velvollisuuteni on, ja olin postittamassa niitä kiireellisinä asiaankuuluville viranomaisille ja sisarkunnan aluejohtajattarelle. Päättelin että olisi viisainta mennä postiin näin hiljaisempaan aikaan päivästä, hän selitti ja huoahti, oli sitten hetken hiljaa ja lisäsi rauhallisemmalla äänellä: Täytyy silti myöntää että helle alkaa käydä jo voimille. Suokaa anteeksi. Nunna käveli – – –

Katkelmassa ensimmäinen virke on merkitty selkeästi Aixelàn puheenvuoroksi. Seuraavassa virkkeessä puhujaa ei ole mainittu, mutta asiasisällöstä voi päätellä sen Consuelon puheeksi. Kolmannessa virkkeessä puheenvuoro ei palaakaan miehelle, vaan Consuelo jatkaa puhumista. Tässä Consuelon toisessa virkkeessä on täsmennetty "hän selitti ja huoahti", ja lukija saa päätellä, että tuo "hän" viitaa juurikin nunnaan, vaikkei sitä ole sanottu. Suomen sukupuolineutraali "hän" tekee tällaisesta kerronnasta välillä monitulkintaista – tällaista piirrettä tuskin on ollut alkutekstissä, sillä espanjassa Aixelà ja Consuelo on helpompi erottaa toisistaan él ja ella -pronomineilla.

Kirjassa on monitulkintaisuutta paitsi kielen tasolla, myös tarinassa. Aluksi kaikki vaikuttaa liiankin jouhevalta, mutta tarina pääsee yllättämään, mikä on aina piristävää.

Välillä törmää takakansiin, joissa kerrotaan liikaa ja jopa jo tulkitaan kirjaa. Tulvan vuoden takakansi on vähäsanainen ja herättää mielenkiinnon, mutta takaliepeen teksti puolestaan on lipsahtanut lavertelun puolelle. Siinä kerrotaan liikaa (jopa "loppuratkaisu"), analysoidaan ja arvotetaan. Pahus, kun harmitti, että menin lukemaan liepeen ennen kirjaa.

Lukukokemuksen alkua varjosti liian tiedon tuoma harmitus, joka onneksi jäi pian taka-alalle, sillä Tulvan vuosi osoittautui kertojaratkaisun ja monitulkintaisuutensa vuoksi hyväksi kirjaksi. Kirjaksi, jossa keskeisimmäksi nousee se, mitä ei kerrota.

Espanja kartalla

Nyt on ensimmäinen ensimmäinen neula kartalla! Toivon kuvien laadun paranevan, kunhan saan hommattua lisävalaistusta kartan lähettyville. Valokuvatessa huomaa, kuinka heikko valaistus kotona onkaan. Ja kun käyttää salamaa, se pilaa kuvat todella rumiksi. Valokuvaustaitoni riittävät ottamaan kivoja kuvia luonnonvalossa, mutta vuodenaika pakottaa opettelemaan lisää.

Mendozan kirja sopii hyvin myös Ihminen sodassa -haasteeseen, sen Sodan liepeillä -osioon. Kirjaa lukiessa heräsi halu saada tietää enemmän Espanjan sisällissodasta, jonka jälkimaininkeihin tarina tutustuttaa. Taas löytyi nimittäin sivistyksestä yhden sodan kokoinen aukko, jota vähän jo yritin Wikipedian tiedoilla paikkailla. Kyseisestä sodasta kertova Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat päätyi oitis kiinnostavien kirjojen listalle.

Kirjallinen matka jatkuu näillä näkymin jo huomenna: seuraava maa sijaitsee myös Euroopassa, mutta paljon lähempänä...